Part 3

Se ei auta mitään, että hän on kylläinen, että hänen on lämmin ja hyvä olla. Se tyhjä paikka ei täyty siitä. Hän on kuin sairas yhtäkaikki. Kaikki hänen aistimensa muuttuvat luonnottoman herkiksi, hän on kuulevinaan lapsen itkua Sõrven rannoilta saakka, kaikki saa hänen korvissaan itkun vivahduksen, sadelinnun valittava piipitys ja lehmuksen latvan humina.

Yhtäkkiä hän muistaa kissan kotona, jolta isä poikaset mereen upotti. Kuinka se mateli maha riipuksissa, naukui surkealla nuotilla, etsien poikasiaan. Tai se varpunen, jolta haukka pesän tyhjensi, kuinka se räystään kohdalla tirskutti, kierteli pesää, kutsuen kummallisella kurkkuäänellä poikasiaan.

Luontokappaleitakin vetää oma veri. Ja häntä ei armollinen rouva kertaakaan päästänyt lastaan katsomaan. Sen ainoan kerran hän oli varkain pujahtanut, vitsojen uhallakin, juossut koko matkan kuin henkensä edestä, joka hetki taaksensa takaa-ajajia pälyillen. Hyvä Jumala, kuinka he olivat leikkineet lapsen kanssa, hänelle tuli vieläkin naurusta vedet silmiin sitä muistellessa. Hän oli olevinaan koira ja koetti purra lasta: nyt hauva tulee, hau, hau... Ja sitten hän hyvin hellävaroin otti lapsen käden tai jalan suuhunsa ja rauskutteli sitä hampaillaan varovasti. Lapsi oli kirkaissut ilosta, se oli nauranut ensimäisen naurunsa, kummallisen pienen kiekauksen melkein kuin kukonpoikanen, käpristänyt jalkansa ja kätensä kippuraan ja sitten taas tavoittanut varpaalla hänen suutaan...

Mahtaisiko lapsi vielä ottaa häneltä rintaa? Hänen tuli ihan kuuma sitä ajatellessa, veri kuin sakosi päässä. Kun hän saisi koettaa yhden kerran, yhden ainoan kerran vaan, senjälkeen hän olisi vaikka vuoden lapsesta erillään. Kun hän vaan kerran vielä saisi kuulua lapselle, olla oikein yhtä sen kanssa, samaa ruumista ja sielua, tuntea veren liittyvän vereen...

»Tiiu, — tulehan tänne!»

Tiiu tulee juoksujalkaa lähemmäksi.

»Tiiu, — mene, tuo poika tänne vähäksi aikaa vain, kuuletko!»

»En minä, rouva saa tietää!»

»Rouva tulee vasta viikon päästä, eipä tuo pitäjälle asti kuulle.»

»Kantelevat toiset...»

»Eikö mitä, — viedään lastenkamariin. Tiiu, kuulehan, saat tämän hopeasoljen.»

Ingel alkaa irroittaa paidastaan pientä hopearengasta. Tyttö keikkuu hänen edessään varpaillaan ja katselee hänen sormiaan.

»Ripille kun pääset, annan silkkiä tanuksi sulle, toden totta.»

»Oikeinko kirjavaa?»

»Ostan hopeapitsinkin, — mene nyt aika kyytiä.»

»No, kun ottanet kaiken edesvastuun päällesi. Sano, että itse toit.»

Tyttö hypähtää menemään, kiipee kuin kissa puutarhan muurin yli ja katoaa pellolle. Ingel lähtee lastenkamariin ja panee lapsen sylistään sinisellä silkillä vuorattuun kehtoon, jonka haahkanuntuva-tyynyt vajoavat joka kosketuksesta.

Entä jos lapsi ei ottaisikaan enään häneltä rintaa, jos se alkaisi hylkiä. Puristaisi suunsa myttyyn ja kääntäisi päänsä muuanne. Ehkä olisi lapsi aivan vieras hänelle.

Taikka, — ehkä se on kuollut huonoon hoitoon ja ruokaan. Ei sitä kukaan hänelle sanoisi, vasta sitten aikojen päästä, kun herrasväen lapsi olisi vieroitettu, hän saisi mennä hakemaan pientä hautakumpua Jamman hautuumaalta.

Levottomuus kasvaa hänessä. Hän on ainoastaan yhden kerran näin kipeästi jotakuta odottanut, — sulhastaan, joka oli mennyt asevelvollisuutta pakoon merimieheksi suureen ulkomaalaiseen laivaan. Silloin hän oli juossut Sõrven hietikoilla edestakaisin, häpeän tuskassa, yksinäisenä, hyljättynä, tähystellen laivaa, joka eteni taivaan rannalla.

Tiiu raoittaa hätäisesti ovea.

»Ingel, otahan perillisesi!»

Hän sieppaa tytön sylistä mytyn, kieputtaa sitä pitkin huonetta, puristaa sitä rinnoilleen. Ensimäisenä hetkenä hänellä on kyllin siitä, että lapsi on elossa, ja että hän tuntee sen pienen ruumiin sylissään.

Mutta heti senjälkeen hänessä herää epäilys ja vaistomainen epäluulo niitä vieraita kohtaan, jotka lasta ovat hoitaneet, arvosteluhalu, joka mielellään löytäisi vikoja.

Hän hämmästyy lapsen keveyttä, hän saattaa nostaa sen päänsä tasalle, se ei paina mitään hänen käsivarsillaan. Hän kiikuttaa sitä edestakaisin, ikäänkuin punniten sitä.

Kuinka kepeäksi se on käynyt, — painaako kahtakymmentäkään naulaa...

Niin on kuin höyhentukko...

Nyt hän alkaa etsimällä etsiä puutteita, valittaen ja puoliksi itkien. Hän alkaa irroitella vaatteita lapsen ympäriltä, jokaista tarkastaen ja arvostellen.

»Poika raukka, eikö ne ole paitaasikaan paikanneet, — aivan on repaleissa.»

»Ei ole kai viikkoon vettä nähnyt...»

Hän riisuu lapsen aivan alastomaksi, tutkien sen jäseniä.

Sillä on mustelmia, — tuossa kainalon kohdalla, — ja toinen polven taipeessa.

Herra Jumala, onko ne lyöneet lasta, — taikka antaneet sen putoilla ja kolhia itseään.

»Pojalla on käsikin huvennut niin laihaksi. Nälälläkin ne sinua on pitäneet. Kyllä äiti antaa!»

Hän istahtaa jakkaralle, imettääkseen lasta. Röijyään avatessa vapisevat hänellä sormet pelosta, että lapsi ehkä hylkisi.

Lapsi katselee häneen kummastellen ja totisena. Se on tottunut makaamaan yksin, katselemaan kattoon, tottunut huutamaan, ilman että kukaan sitä kuuli, sille on aivan uutta, että joku sen kanssa puhelee ja puuhaa. Se ei ymmärrä ollenkaan, mitä sen pitäisi tehdä. Se kääntelee levottomana päätään edestakaisin, torjuu käsillään ja jaloillaan. Vihdoin menee siltä suu väärään.

»Eikö poika huolikkaan. Taivaan isä, lapsi ei tahdo enään minulta?»

Hänestä tuntuu aivan, kuin hän olisi kadottanut lapsen, niinkuin se olisi toisen kerran otettu häneltä. Lapsi ei tunne enään häntä, se vieroo ja pelkää, hänellä ei ole enään lasta!

»Otanko soljen pois, — ehkä poju pelkää sitä. Panenko vanhan huivin päähän, — onko se nyt pojun oma äiti?»

»Tahtooko poika ratsastaa, näin: Sõit, sõit Sõrve randa... kapp, kapp kalaranda...»

»Hyvänen aika, ei mikään tässä auta.»

Hän ei saa millään keinoin lasta nauramaan. Vakavana, pikkuvanhana makaa lapsi hänen helmassaan, ikäänkuin sitä jo kätkyessä painaisi heimonsa koko taakka.

»Poika kasvaa suureksi, rupeaa kalastajaksi Sõrveen. Tuo merestä hopeankiiltävää kalaa. Äiti perkaa kalat ja panee aurinkoon kuivamaan.»

Ei sekään huvita poikaa. Ingel on epätoivoissaan, itkeä nyyhkyttää. Äkkiä tulee hänelle pieni ajatus. Pieni, viaton ajatus.

»Äiti panee pojalle myös kauniit vaatteet, pitsiröijyn ja siniset nauhat.»

Se ajatus naurattaa häntä niin, että hän käsiään hykertää. Hän alkaa penkoa laatikkoa, jossa pikku paroonin vaatteita säilytetään, viskaa sieltä huiskin, haiskin lattialle pieniä mekkoja, silkkisiä, villaisia, pitseistä punottuja, hienoja myssyjä, pieniä silkkiä, peitteitä, kapuloita. Hän alkaa pukea niitä lapsensa ylle, aina uutta etsien, ei mikään ole hänestä kyllin hyvää. Koko laatikon hän myllistää ylösalaisin, hakiessaan lapselle kelpaavaa. Kullasta kudottu mekko sillä pitäisi olla, niinkuin kuninkaan lapsella.

Hän on iloinen kuin nuori tyttö, joka koristeihe kuvastimen edessä. Tämä on kuin leikkiä, hän pukee kuin suurta nukkea leluksi itselleen.

Vihdoin on lapsi valmis, hieno hiepukka, keikkuu hänellä käsivarrella kuin pitsivauva. Ei tuntisi orjatytön lapseksi, yksinäiseksi raukaksi, niin on kuin paroonin poika. Hän asettaa molemmat lapset vieretysten kehtoon ja vertailee niitä keskenään. Ei ole eroitusta ollenkaan, erehtyä voisi, niin ovat molemmat komeat.

Hän tekee syvän niijauksen, suutelee lapsen kättä: hyvää huomenta, armolliset parooniherrat...

Mitä hän nyt tekisi, alkaisiko riisua taas lasta. Sen vanhat ryysyt ovat levällään vuoteella, hänellä on melkein ruumiillista vastenmielisyyttä niitä kohtaan, ei tahtoisi hyppysen nenälläkään kajota. Niistä leviää vastenmielinen haju.

Jokin uusi ajatus, jommoista hän ei ole koskaan ajatellut, herää hänessä. Miksi pitää toisen lapsista maata ryysyissä ja toisen silkissä?

Hänen päänsä menee kuin pyörälle siitä ajatuksesta. Sellaista hän ei ole koskaan ennen miettinyt, — kuka Jumalan töitä tutkisi. Mutta sittenkin on kummallista, miksi se toinen pikku poika jää tähän pehmeään kehtoon ja myöhemmin hienoissa kengissä kepsuttaa suuria, valoisia saleja ja aina saa kyllikseen syödä, vaikka vaan hanhenmaksaa ja hunajaa haluaisi. Vaan se toinen, hänen omansa, pannaan pimeään savupirttiin ja vuoden, pari se leikittelee Sõrven rannalla ja pyytelee rautakaloja matalikoilla, mutta sitten orjuus alkaa.

Ensin kulkee paimenena karjamailla, moision lehmien jäljessä, kastuu sateella ja palelee syksysyötössä. Sitten tulee työpojaksi moisioon, vaikka vielä on hintelä kasvultaan ja keskimittainen, — tekee miehen työt, kulkee auran kurjessa, heiluu viikatteen varressa. Saa sitten pienen mökin ja maatilkun, mutta ei omakseen, verivuokran siitä moisioon suorittaa, ja kun herra hyväksi näkee, siirtyy taas korpiryteikköön uutisasukkaaksi.

Hän seisoo tuijotellen molempiin lapsiin pelästynein silmin. Äitiys herättää hänessä ennustavan voiman, hän muuttuu kaukokatseiseksi, näkee tulevaisuuden näkyjä. Hänen sydämensä kuin repeytyy rikki, ajatellessaan poikansa kohtaloa.

Vihaa nousee hänessä yhtäkkiä, vaikkei hän vielä tiedä, ketä vastaan se kohdistuu, katkeruutta, kostonhimoa. Hän ei pyydä mitään itselleen, hänet voivat tallata maahan kuin tomuhiukkasen, mutta pojalleen hän vaatii parempaa osaa.

Yhtäkkiä hän on siepannut paroonin pojan kehdosta ja alkanut sitä riisua, säälimättömin käsin, kuumeisella kiireellä. Taivaansiniset vaipat, untuvareunuksiset mekot lentelevät pitkin lattiaa. Lapsi alkaa parkua hänen käsissään, se ei ole tottunut koviin kouriin.

Hän käärii sen ympärille oman poikansa repaleet, jotka tuskin koossa pysyvät, huivin riekaleen, likaisen paidan, pari vanhaa riepua. Hänen lempeä, sävyisä luonteensa muuttuu yhtäkkiä villiksi ja hurjaksi.

Hän alkaa pilkata ja soimata lasta.

»Riepunukke, — räsymekko!»

»Onko nyt hyvä ollaksesi, — makaappas sinäkin kerran työorjan räsyissä.»

Hän nauttii nähdessään lasta moisessa alennustilassa, se on hänelle hyvitystä, korvausta koko hänen heimolleen. Hän syytää suustaan raakoja sanoja, joitten kuulemistakin ennen olisi karttanut.

Hän on parhaassa touhussa, kun Tiiu syöksähtää sisään, hiestyneenä ja kalpeana.

»Nyt kävi hullusti, — saksat tulivat kotiin äkkiä, rouva on jo portailla.»

Ingel selviää silmänräpäyksessä, niinkuin olisi kylmään veteen pistetty. Kiihko ja kuume katoovat yhdessä tuokiossa.

»Minnekkä se toinen lapsi pannaan», hätäilee Tiiu. »Ja voi herranen aika...»

Häneltä pääsee hämmästyksen huudahdus nähdessään paroonin pojan.

»Kyllä sinun selkäsi nyt tarkenee, Ingel rukka, en minä tahtoisi olla sinun nahoissasi.»

Ingei on lysähtänyt vuoteelle istumaan, ikäänkuin ei mitään näkisi eikä kuulisi. Hänellä on silmät puoleksi ummessa, ja otsalle kohoo hikeä, ikäänkuin hän kävisi kovaa taistelua.

»Joutuun nyt, rouva tulee jo, askeleita kuuluu käytävästä.»

Ingel nousee seisomaan. Hän on tehnyt päätöksensä.

»Anna rouvan tulla», hän sanoo hitaasti ja tyynesti. »Rouva pieksää verille ja ajaa maantielle. Antaa piestä ja antaa ajaa. Minä otan lapseni ja menen.»

1904.

II.

BATSEBA SAARENMAALLA.

Nikolai I:sen ajoilta.

KUIGU ANTS, moision seppä. VIIU, hänen vaimonsa. VANA-KAI, hänen äitinsä.

[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka, koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen, rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut ja rukki. Ilta. VIIU, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen, tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä]

VANA-KAI (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi käydä, — tänne asti vetäisi kylmän viiman, — Viiukohan se...? Viiu hoi!

VIIU. Mitä nyt?

VANA-KAI. Navetastako sinä?

VIIU. Vein lehmille apetta, — tuossa on vielä ämpäri, jos et usko.

VANA-KAI. Uskonhan minä, — uskon toki... Taitaa olla oikein herran ilma tänään?

VIIU. Pyryttää pihan tukkoon, — kahlasin lumessa polviin saakka.

VANA-KAI. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin... (varovasti) Et sinä suinkaan tienhaarassa asti käynyt?

VIIU (kumarruksissa korvoa huuhtoen). Mitäpä minä siellä?

VANA-KAI. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas uunin pankolta).

VIIU. Siunatkoon, muori, — minnekkä nyt?

VANA-KAI. Päästä minut irti, — minä menen katsomaan.

VIIU. Älä herran tähden, — tuiskahdat silmillesi lumeen.

VANA-KAI. Päästä minut, — minulla on sellainen hätä koko ruumiissani Antsin tähden.

VIIU (äkillisesti) Turhaa se on, ei siellä vielä ketään näy.

VANA-KAI. Mistä sinä sen tiedät?

VIIU. Kun kävin katsomassa.

VANA-KAI. Olisit ennen sanonut, — maksoiko se totuus nyt sulle puolta kopeekkaa... Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi tähden.

VIIU. Muori, kuulehan, — mitä sinä luulet, — miksi se Ants niin viipyy?

VANA-KAI. Herra sen tiennee,... liekkö hyväksi vai pahaksi, — ehkä päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.

VIIU (pitkään) Luuletko, muori?

VANA-KAI. Tiedänkö minä, — mutta onhan sillä paronin kirje mukana. Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.

VIIU. (nopeasti nousten) Niin, — onhan sillä paroonin kirje. — Etkö tule syömään, muori?

VANA-KAI. En tiedä, — saanko nieltyä tänä iltana.

VIIU. Minäpä panen silakat valmiiksi, — kaadan kuppiin piimää.

VANA-KAI. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko jotain?

VIIU. (säikähtyen). Enhän minä kuunnellutkaan.

VANA-KAI. Istuithan taas siinä korva ikkunan tasalla.

VIIU. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, — pitääkö ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?

VANA-KAI. Ei se keisari vähemmällä hellitä.

VIIU (hiljaa). Mutta sittenhän se on jo vanha mies

VANA-KAI. Mitä...?

VIIU. Se on jo vanha mies, kun takaisin tulee, sanon minä.

VANA-KAI. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan, alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — karasoo, — kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta niihin saarella pakenet, — meri edessä.

VIIU. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä ole.

VANA-KAI. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka takaisin moision sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.

VIIU. Älä jorua joutavia, vanha ihminen!

VANA-KAI. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi näihin alhaisiin askareihin... Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi... Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit ja hyssyttäisi! sitä... Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä... Mutta eipäs, — toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.

VIIU. Rupea nyt taas näykkimään!

VANA-KAI. Mihin se lapseton nainen kelpaa, — on kuin kesantopelto! Sillä on liian paljon aikaa, — rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.

VIIU. Pidä paikalla suusi... Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko ullakon nurkassa, — kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen kuin toisetkin!

VANA-KAI. Ettäkö ehkä sentään olisit sinnepäin... Kuuletko, Viiu!

VIIU. Jätä minut rauhaan, — en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne enkä tänne.

VANA-KAI. Tietääkö Ants siitä?

VIIU (alkaa kovasti kolistellen pestä kiviastioita).

VANA-KAI. Mitä sinä tänä aamuna moisiossa teit?

VIIU. Mitäkö tein? — navettavuorolla kävin.

VANA-KAI. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, — ethän sinä alussa?

VIIU. Viime kuusta asti, — etkö sitä tiedä?

VANA-KAI. Kuka minulle enään mitään kertoisi, — parasta olisikin olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin loukossa kykin.

VIIU. Mitä sinä...?

VANA-KAI. Sanon vaan, että pimeässä ne kissan silmät näkevät.

VIIU (pysähtyy, — kuuntelee). Ui—ih, herra Jumala!

VANA-KAI. Mitä sinä kiljaisit, — ihan minullakin sydän kurkkuun hypähti.

VIIU. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt Ants tulee... Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi, että kuolin, — mitä vaan.

VANA-KAI. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, — kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee koko ihminen.

VIIU. Ui-ih, jos se nyt tulee!

VANA-KAI. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.

VIIU. Anna minun olla, — muori!

VANA-KAI. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, — onhan Antsilla paroonin kirje.

VIIU (kylmästi nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.

VANA-KAI. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, — jos sinä kertoisit vielä kerran.

VIIU. Johan sinä sen kerran kuulit.

VANA-KAI. Minä olen niin huonokuuloinen — murenee puheesta toinen puoli tielle. — Tapasitko itse paroonin?

VIIU. Tapasin.

VANA-KAI (varovasti tunnustellen). Oliko se yksin huoneessa?

VIIU. Oli, tai en minä varmaan muista, — odotas, — ehkä oli armollinen rouvakin siinä.

VANA-KAI. Mitä rouva siellä teki?

VIIU. Mitä armolliset rouvat tekevät? — kädet ristissä istuvat.

VANA-KAI. Älä koukuttele, — ei siellä huoneessa armollista rouvaa ollut.

VIIU. Sinähän näyt sen asian paremmin tietävän.

VANA-KAI. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, — joutopoikia, maailmanmahteja, — menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat ruunun sarassa, — kuin silakat, — ei muuta kuin mätä päälletysten tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit... Lupasiko se kirjoittaa sen kaiken?

VIIU (pöydän luona askarrellen). Muori, — et ole syönyt palan painamaakaan, — perunat koskematta.

VANA-KAI. Älä sekoita, — en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa tarjottaisi... Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.

VIIU. Kai se sitten kirjoitti.

VANA-KAI. Mitä — »kai»! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.

VIIU. Olenko minä sitä kirjettä lukenut?

VANA-KAI. Pyysitkö edes? Rukoilitko niin kuin henkeäsi...? — olitko polvillasi — vastaa—!

VIIU. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda sanaakaan.

VANA-KAi. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, — sanonko? Nuori vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!

VIIU. Muori — minä — minä...

VANA-KAI. Kynnet siivolla, metsäkissa!

(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa, polkee rukkia, nousee, kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).

VIIU. Etkö pane maata, muori.

VANA-KAI. En.

VIIU. Tahdotko syödä, — vai korjaanko pöydältä?

VANA-KAI. En, — vie vaan pois.

VIIU. Mitä sinä sitten tahdot, — menisit toki pankolle, — siellä on lämpöisempi.

VANA-KAI. Kiusoittaako se sinua, jos tässä istun?

VIIU. Mitä sinä minusta niin katsot?

VANA-KAI. Katselee kissakin kuningasta.

VIIU. Ei se Ants sen kiireemmin tule, vaikka siinä istutkin.

VANA-KAI. Ehkä hänellä ei enään hoppua olekkaan.

VIIU (terävästi). Mitä sinä sillä...?

VANA-KAI. Sitä vaan, että kyllä Ants nyt viedään.

VIIU. Kuinka sinä, — mistä sinä...?

VANA-KAI. Siinä kirjeessä seisoikin jotain muuta.

VIIU. Mitä, — tiedätkö sinä sen sitten?

VANA-KAI. Etkö sinäkin tiedä...? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.

VIIU. (ei vastaa).

VANA-KAI. Sanonko minä, — siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants sotamieheksi! Eikö se ole niin?

VIIU (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, — herra Jumala, — minä hyppään alas kellarin luukusta, — minä en voi sitä nähdä.

VANA-KAI (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin rysähti, — eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.

ANTS (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, ylkä yleensä lumessa, takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet viikset, silmät syvällä). Iltaa! — iltaa, sanon minä, — eikös kukaan vastaa?

VANA-KAI. Hyvää iltaa, poika.

ANTS (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, — tule vaan esiin, näetkös, mikä pojan rinnassa välkkyy, — niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri, tiriliri...

VANA-KAI. Mikä siinä on, poika, — ruuminko raha?

ANTS. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan kanuunan suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.

VANA-KAI. Sinä olet istunut Luugusen krouvissa kotimatkalla, poika.

ANTS. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo huimasee. No, Viiu, tulehan tänne!

VIIU. (lähestyy vastahakoisesti).

ANTS. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruumin rengin polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, — noin... Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat, — ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.

VANA-KAI (itkien). Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, — umpeen painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.

ANTS. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. — Onko sinulla viinaa kotona, Viiu?

VIIU. Ei ole.

ANTS. Mitä sinä niin allapäin käyt... Ettäkö sinun on minua ikävä? — Leskeksi jäät, mutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?

VIIU (peittää kasvonsa, itkee).

ANTS (pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään, ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari putosi. Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu siitäkin... Äitimuori, kuulkaas!

VANA-KAI. Mitä nyt, poikani?

ANTS. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on raamattu!

VIIU. Mitä sinä sillä?

ANTS. Saathan nähdä. Missä se on?

VIIU. Tuolla hyllyllä.

ANTS. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on... Ja nuori se on, — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.

VANA-KAI. Mitä sinä nyt aiot tehdä, poika?

ANTS. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, niinkuin pappi sanoo. Taikka, — Viiu se lukeekin, — sillä on selkeä ääni, — soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, — missä paikassa hänestä puhutaankaan?

VIIU (kääntelee vapisevin käsin raamattua, — on pudottaa sen). Minä — en vaan — tiedä.

ANTS. Sinä kirjanoppinut, — etkä tunne raamattua. Äitimuori, tiedätkö sinä?

VANA-KAI. Mitä paikkaa sinä...?

ANTS. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen miehen vaimoa rakasteli, — sitä Bathsebaa.

VANA-KAI. Eikö se ole toisessa Samuelin kirjassa.

VIIU (selaillen). Minä en löydä.

ANTS. Anna tänne, — minä etsin. Näe, — tuossa siitä on, ala lukea.

VIIU. Eihän tässä näe, — silmät sokaisee.

ANTS (panee uuden päreen). No nyt... (painolla). Lue, Viiu!

VIIU (katkonaisesti sanoja niellen ). »Ja koska se aika joutui vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin kiikuttamaan Ammonin lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin.»

»Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo oli sangen ihana näkyänsä.»

»Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?»

(Purskahtaa itkuun).

ANTS (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä eteenpäin.