Part 2

Nurga Mihkel kääntää hevosen krouvia kohti, joka synkkänä, pieni-ikkunaisena kohoo aivan kirkon vieressä. Vuosikymmeniä ne ovat katselleet toisiaan, kapakka ja kirkko, — kirkko suorana, ylevänä, musertavana, — krouvi matelevana ja salavihaisena.

Hän menee hevosen sidottuaan suoraan krouvitupaan, hidasta, notkahtelevaa käyntiään. Huone on viileä ja pimeähkö kuin kellari, kiviseinät uhoovat kylmää, lattia on leveillä, epätasaisilla kivipaasilla laskettu.

»Viinaa!» Mihkel sanoo raskaasti, istahtaen lavitsalle.

Vastapäisestä nurkasta nousee mies, kuskin puvussa, kiiltävänappinen takki yllä ja korkea hattu päässä.

»Terve, Nurga Mihkel, — minnekkä matka pitää?»

»Kaupunkiinhan minä...»

Mies ottaa hatun päästään, paksu, kihara tukka hulmahtaa sen alta. Hänellä on leveät, verevät kasvot, heleänpunaiset posket, ja toinen leuka pyöristymässä toisen alle. Silmät ovat pienet, intohimoiset ja kiiluvat, liikkuvat nopeasti. Hän kiinnittää ne Mihkeliin, tutkivasti, puoleksi pilkallisesti, ikäänkuin mitatakseen miehen tyhmyyttä. Hän heiluttelee jalkojaan, singahuttaa ne ristikkäin, renkuttelee tuoliaan ja hyräilee. Nähtävästi hänellä on jotain mielessä, jokin ajatus, jonka Mihkelin läsnäolo on synnyttänyt.

»Omilleko asioillesi?» hän utelee eteenpäin.

»Ei, — moision halkokuormaahan minä...»

Mihkel ei huomaa lainkaan vieraan katseita, hän hörppii hitaasti viinaansa pienissä, säästäväisissä kulauksissa.

»Mitä sinä niin päätäsi nuokutat, mies!»

»Pellot varisee», — Nurga Mihkel vastaa yksitoikkoisesti, kuin vanhaa asiaa kerraten ja hakematta ymmärrystä tai osanottoa itselleen. Samalla hän ensi kertaa katsoo vastapäätä istuvaan kuskiin. Jonkinlainen vaistomainen vastenmielisyys herää hänessä. Mokomakin herrojen syöttiläs! Syö selvää leipää kaiken vuotta!

»Olisitte leikanneet ennen, — tehneet vaikka hätäleipää.»

Kuski sanoo sen kevyesti, huolimattomasti, vieläpä paljastaa valkeat hampaansakin ajatellessaan leipää, joka sytyttäessä palaa kuin olkitukko.

Hän kumartuu yhtäkkiä eteenpäin, aivan lähelle Mihkelin kasvoja.

»Kuule, Mihkel, tahdotko ansaita viisitoista kopeekkaa?»

Mihkel vetäytyy hiukan taaksepäin, niin paljon kuin seinältä pääsee. Hän ei vastaa vielä sanaakaan, vaan punnitsee mielessään, taistellen pientä epäluuloa vastaan, joka kolkuttaa sydämessä.

»Ei muuta, — kuin että viet tämän kirjeen tuomarille.»

Kuski vetää povitaskustaan kirjekuoren, jossa näkyy viisi sinettiä.

»Minulla ei olisi aikaa nyt mennä, — sentähden, näetkös.»

»Menethän sinä muutenkin kaupunkiin, eihän tämä mitään paina», hän yhä mielittelee.

Hän kiertää ja kaartaa Mihkeliä, aivankuin tyttöä, jonka aikoo voittaa itselleen. Pieninä ja viekoittelevina kiiltävät hänen silmänsä paksujen kulmien alta. Noin hän varmaan katsoo tyttöihin, tahtoessaan saada niitä pauloihinsa. Juuri tyttösankari hänessä kaikkein selvimmin pistää esiin tällä hetkellä, voittamaton, jota ei kukaan jaksa vastustaa eikä kiinnittää.

»Anna tänne, — joudanhan minä tuon viedäkin.»

Mihkel ojentaa kaikessa viattomuudessa kätensä ottaakseen kirjeen ja rahat. Hetken aikaa hän vielä epäilee: miksi toinen niin tyrkyttää hänelle kirjettä, ottaisihan hän sen vähemmilläkin mielittelemisillä. Mutta pieni, pyöreä hopearaha jouduttaa hänen päätöstään, omituisen mielihyvän tunne solahtaa läpi ruumiin, kun raha siirtyy hänen käteensä, se on hiukan kylmä, tuntuu kourassa kuin vesipisara. Melkein uusi se on, kiiltää ja kimaltaa pimeässäkin.

»Onnea sitten matkalle», kuski huutaa hänen jälkeensä.

Mihkel istuu taas poikittain kuormallaan. Miksi kuski mahtoi nauraa, näehän, hohottaa tuossa ovessa, niin että kiertelee. Kertoo jotain krouvin isännälle ja taas hohottaa. Ja miksi se niin monta kertaa huusi: onnea matkalle!

Äskeinen vastenmielisyys kuskia kohtaan nousee taas hänessä. Aika velikulta! Hätäleipää tekemään käski, — niinkuin ei olisi itse sitä tuon korkuisena kyllikseen syönyt. Mutta odotappas, muutaman vuoden kun on saksojen pöydässä istunut, ei enään kelpaakaan leipä eikä suolakala. Aletaan jo nauraa talonpojille, kun ne peltojensa tähden huolehtivat.

Häntä kuohuttaa kuskin välinpitämättömyys ja rauhallisuus, täydellinen huolettomuus säästä ja ilmasta, poudasta ja pakkasesta. Hänen maamiesvaistonsa kohoaa tätä herrasmaisuutta vastaan, hänen oma sisällinen vavistuksensa, jolla hän seuraa lämmön, tuulen ja pilvien vaihteita, kalvaa häntä kahta kovemmin. Mokomakin irtolainen...

Kaikesta huolimatta hänessä sentään alkaa kehittyä pieni mielihyvän tunne. Ei hän tiedä, viinaryyppykö se lie, joka niin suloisesti suonissa kiertelee, vai sekö tieto pienestä hopearahasta takin taskussa. Mitä kaikkea sillä rahalla saisi ostaa... Ensiksikin viidellä kopeekalla kampeloita, niitä Vapahtajan kiroomia kaloja, jotka saarelaisen suussa sentään sulivat. Sillä rahalla saisi jo suuren joukon, eukko voisi panna niitä suolaankin, latoa niitä saaviin kuin ruskeita lehtiä päälletysten.

Tupakkaa hän myös ostaisi ja viinaa taas kotimatkalla, menisi krouviin, viskaisi rahan pöydälle ja sanoisi: »Kahdella kopeekalla viinaa, maksakoon mitä maksaa!» Jos Vaidan kuski vielä sattuisi siellä olemaan, antaisi sillekin...

Hän joutuu hienoon hiprakkaan, mitä lähemmäksi kaupunkia saapuu, hänen työn väsyttämässä ja elinaikaisen nälän laihduttamassa ruumiissaan ei ole vastustusvoimaa, yksi lasi vettä väkevämpää riittää panemaan hänet iloiselle päälle.

Kaupungin kujaa ajaessaan hän jo pistää pieneksi lauluksikin, hän on avomielisellä, koko maailmaa syleilevällä tuulella, ystävällisillä, vähän juopuneilla silmillä hän katselee kaikkia vastaantulijoita. Yhtäkkiä hän alkaa pitää kuskin hänelle antamaa tointa kunnia-asiana, luottamustoimena, jota ei jokaiselle uskottaisikaan. Varmaan oli kuullut ennen, kuinka kelvollinen mies se on se Nurga Mihkel, ei varasta, ei valehtele, ei toisen tavaraa himoo... Joku oli varmaan hänestä sanonut: katsoppas sitä Nurga Mikkeliä, se sitä on miestä... Toisenlainen mies voisi hävittää kirjeen, maantielle pudottaisi, ottaisi näin taskustaan, ja äläppäs, jo livahtaisi tielle, — sinne jäisi, — löytäisi jokin mustalaisakka tai sen semmoinen.

Taikka kyllä sen joku toinen avaisikin, jos siksi tulisi. Syhyttää hänenkin sormiaan, kun sitä katselee, tahtoisi nähdä sitä kirjoitusta, vaikka ei ymmärtäisikään siitä muuta kuin mustan valkealla. Mutta nuo viisi punaista laikkaa, ne särkyisivät avatessa. Sanotaan linnaan niitten rikkomisesta joutuvan. Itse Vaidan parooniherra ne siihen on painanut omalla kädellään, ja näkyy niissä Vaidan vaakunakin, sama, mikä sinne moision päätyyn on kaiverrettu kalkkikivestä, karhu kruunua kantamassa.

Hän ei annakkaan kirjettä palvelijalle, vaan vaatii itse tuomarin tulemaan. Pyyhkäisee vielä kätensäkin takin helmaan, ennenkuin kirjeeseen tarttuu, ja sitten noin kahdella hyppysellä hyvin hienosti yhdestä kulmasta pitelee ja puhaltaa pölyhiukkaset kotelolta pois.

»Armolliset tuomariherrat, tässä olisi se Vaidan paroonin kirje.»

Hän vielä kumartaakin syvään, melkein maahan saakka. Ehkä antaa tuomari juomarahaa, kuka tietää, kouraisee taskustaan pari vaskikolikkoa tai vaikkapa puolenkin ja pistää pivoon. »He, juoppas minun terveydekseni siellä Kaarman krouvissa!»

Mihkeliä hykäyttää sisäisestä naurusta kaikkea sitä miettiessään. Hän alkaa ottaa takaisin kaiken, mitä pahaa on ajatellut Vaidan kuskista, se oli sentään rehti ja pulska mies, vaikka juoksikin tyttöjen jäljissä ja oli aika suupaltti. Ja mitäpä se talonpojan huolista tietää, se ruokkoo vain päivät pitkään hevosiaan, sukii niitä ja pesee ja väliin ajelee kuusivaljakolla pitkin pitäjiä, niin että takin napit välkkyy. Mitä se sellainen tietäisi. Mutta muistipa kuitenkin köyhää raukkaa, viisitoista kopeekkaa antoi...

Halkokuorman määräpaikkaan vietyään hän siistii itseään muutaman majatalon pihalla, noukkii heinänkorsia takistaan ja housuistaan. Pää kenossa hän kysyy jokaiselta vastaantulijalta missä tuomari asuu, kovalla äänellä, että se kuuluu yli kadun. Kirje hänellä on kädessä, sinettipuoli näkyvissä.

Hänen rohkeutensa kestää aina tuomarin portaisiin saakka, mutta niissä se alkaa vähentyä joka askeleella. Joka portaalta tuomari ikäänkuin nousee korkeammalle, ja hän itse alenee pienemmäksi. Hän ei uskalla ajatellakaan, että portaitten päässä on ovi. Häntä pyörryttää, ja jalat heikkenevät, kuin pitäisi pilviin kiivetä. Hän on jo näkevinään tuomarin istuvan kuin taivaan kaarella vaakakupit kädessä ja jyristävän oikeutta.

Ennenkuin huomaakaan, hän on jo etehisessä, ja joku palvelija on ehtinyt siepata häneltä kirjeen. Hän äkkää sen vasta, kun se on liian myöhäistä. Vaan kun hän siitä selville pääsee, niin tuntuu se melkein helpoitukselta. Hän kääntyy jo ovea kohti ja hapuilee salpaa kömpiäkseen ulos, kun raskaat askeleet ja kilisevät kannukset saavat hänet pysähtymään.

»Kuule mies, — sinä saat neljäkymmentä paria raippoja», joku sanoo kimeällä äänellä.

Nurga Mihkel jää suu auki seisomaan, tyhmistyneenä, puusta pudonneena, kykenemättömänä sanaakaan lausumaan puolustuksekseen.

»Se seisoo tässä: ajanut piloille kolmivuotiaan valakan, neljäkymmentä paria raippoja tuomarin luona kaupungissa.»

Nurga Mihkel ei vieläkään käsitä mitään. Kolmivuotiaita valakoita kiitää hurjassa vauhdissa hänen ohitseen, hänen oma vanha ruunansa lönkyttää jäljessä. Mitä tämä kaikki merkitsi? Hän katselee avuttomasti tuomaria, joka on lyhyt, kaljupää mies sotilaspuvussa.

»Kuka saa raippoja?» hän sopertaa.

»Sinä, — tarttukaa kiinni, miehet!»

Kaksi sotilasta karkaa hänen kimppuunsa kummaltakin puolen. Humala haihtuu hänen päästään samassa tuokiossa, hän on yhtäkkiä selvä.

»Armolliset tuomariherrat, — minä olen syytön, — en minä ole se mieskään», hän huutaa, vimmatusti koettaen vapauttaa itseään.

»Mitä hän sanoo?» kysyy tuomari, joka jo oli kääntynyt pois mennäkseen.

»Päästäkää minut irti, — minä olen syytön, — Vaidan kuskihan se...»

Tuomari seisoo hetken aikaa ja kohauttaa sitten olkapäitään.

»Syytön tai syyllinen, — kuinka minä voin sen tietää. Minä täytän vain virkani.»

Hän viittaa miehille, he alkavat laahata Mihkeliä pois, hän vastustaa käsin ja jaloin, yhä hokien viattomuuttaan. Hänet paiskataan jollekin kovalle penkille, sidotaan kiinni, vaatteet repäistään auki, ja iskuja alkaa sataa. Hän on kuin tulisateessa, — niinkuin ukkosen ilmalla makaisi alasti maassa, ja salamat sattuisivat selkään. Silmien edessä lyö valkeata, ja vuoroin taas mustenee kaikki. Tuntee vain jotain lämmintä vuotavan pitkin kylkeä ja noruvan lattialle. Verta...

Hänestä tuntuu aika ijankaikkisuudelta. Varmaan hän on jo saanut sata paria... Ehkä ovat laskuissaan erehtyneet ja pieksevät hänet kuoliaaksi, niinkuin Vaidan riihimiehen... Hän tahtoisi itkeä kiukusta ja tuskasta... Kummallinen heikkous tuntuu kaikissa jäsenissä, unohtaa, että onkaan jalkoja tai käsiä tai päätäkään... Pää se varsinkin käy kuin tunteettomaksi, niinkuin siinä ei olisi tippaakaan verta...

»Neljä — kymmentä», suhisee hänen korvissaan.

Hän makaa liikkumattomana ja nousee vasta vaivaloisesti, kun sotamies kolhaisee kylkeen.

Tympeästi, mutisematta hän sieppaa vaatteet ylleen ja tekee lähtöä.

»Mies hoi, — viisitoista kopeekkaa tänne vitsojen hintaa», joku huutaa hänen jälkeensä.

Hän katsoo hetken aikaa tylsästi, sitten vähitellen ymmärtää. Koko kärsitty vääryys on yhtäkkiä päivänselvä hänelle. Mutta hän ei itsekään tiedä, kehen hänen syytöksensä kohdistuvat, Vaidan kuskiinko, joka hänet petkutti, herroihin, jotka hänet tutkimatta hutkittivat, vaiko sotamiehiin, jotka tuomion ovat täytäntöön panneet.

Hän on samalla kuin häpeissään, hänen oma pökkelyytensä harmittaa häntä enimmän. Jos tämä juttu tiedoksi tulee, niin nauretaan hänelle vasten naamaa, kuski saa vielä kiitoksiakin kepposestaan, sukkela poika, kas vaan, kuinka osasi puijata ja oman nahkansa pelastaa... Mitäpä ei työorja maksaisi makeasta naurusta...? Ei kukaan syytä herroja, kukapa niihin ylettyisi, ne tekevät työtään pilvien takana, kuin itse isä Jumala... Parasta hänen vaieta kuin hauta...

Hän kaivaa taskustaan hitaasti hopearahan, henkäisee siihen, kiilloittaa takkinsa hihalla kirkkaaksi. Hänen on vaikea siitä erota, melkein hän ottaisi uudestaan kärsiäkseen koko raipparangaistuksen, saadakseen pitää viisitoista kopeekkaansa.

Vihdoin hän huokaisee syvästi, kääntyy poispäin, soljahuttaa sen sotamiehen käteen.

Puolen tunnin kuluttua hän jo ajelee ruunallaan puolijuoksua tyhjiä halkovankkureitaan Kaarinalle päin kulkevalla tiellä.

Hän ajattelee tuskin mitään, korkeintaan kangastaa hänen mielessään saunan lava, huuruinen, lämpimän kostea ilma ja eukon heittämä löyly sihahtaville kiville. Ja hän itse makaamassa vatsallaan lavalla, eukon hieroessa hänen kirvelevää selkäänsä viinalla ja vihtoessa häntä tuoksuvalla koivuvihdalla.

»Omatko herrat sua nyt pieksivät?» eukko kysäisee.

»Omatko vai vieraat, — saman se on tekevä», hän vastaa. »Pidä sinä vaan löylystä huoli, akka.»

1904.

KUBJA-PÄRTIN KUOLEMA.

Kubja-Pärt, Vaidan vouti, alkoi tehdä kuolemaa.

Ihan omassa vuoteessaan, olkikuvolla, lammasnahkain alla. Eikä mihinkään erityiseen tautiinkaan, ihan tavalliseen vilustumiseen vaan. Krouvista tultua oli ratsuineen lumipyryssä tieltä eksynyt ja syvään kinokseen joutunut, siinä kahlatessa oli hevonen alta pois livahtanut ja jättänyt voudin istumaan lumikinoksen harjalle kuin satulaan. Seuraavana päivänä hänet oli löydetty kangistuneena kuin jääpuikko. Nyt oli häntä kylliksi sulateltu, ja henkeään alkoi heittää.

Eipä voinut monikaan vouti kehua omassa vuoteessaan lopputilit tehneensä. Usein löydettiin heidät milloin mistäkin pää verissä, — tiheistä pähkinäpensaikoista tai suon keskeltä, — tai vaivaisiksi piestyinä riihen takaa. Tekijää vaan ei koskaan tiedetty, kyläkunta vaikeni yhtenä miehenä, kuulusteltaessa kaikki vannoivat viattomuutensa. Mene, ota kiinni!

Mutta toisinaan kasvoi viha voutia kohtaan niin kipeäksi, ettei sitä salamurhakaan parantanut, sen täytyi puhjeta kuin paiseen kaikkien nähtäväksi. Kirkasna Jumalan päivänä, pelloilla elonkorjuussa, niityillä heinänteossa, hyökättiin miesvoimalla voudin kimppuun, rusikoittiin hänet kuoliaaksi, lyötiin ja potkittiin vielä hänen vaiettuaankin, ja mentiin itse ilmiannolle. Eikä siitä julkisen koston makeudesta voinut peloittaa kolme sunnuntaita peräkkäin kaakinpuussa eikä elinaikainen karkoitus kylmälle maalle — Siperiaan.

Mutta Kubja-Pärt oli onnellisesti joka satimen sivuuttanut. Oikean kainalon alla kuumotti hänellä vieläkin toisinaan arpi, jonka puukko pimeänä syysyönä oli puhkaissut. Pahojen ilmojen edellä se alkoi punoittaa ja hiljalleen pakoitella. Monta kertaa hän oli ollut käsirysyssä, pilkkopimeinä öinä, jolloin vastustajan kasvoja ei voinut eroittaa, ainoastaan tunnustella häntä rinnuksista ja käsivarren lihaksista.

Kubja-Pärt muisteli aikansa kuluksi kuolemaa odotellessaan kaikkia näitä kertoja, mutta ne eivät tuottaneet hänelle niin sekoittamatonta iloa kuin ennen. Kaikki alkoi tuntua niin turhalta, kun hän nyt kuitenkin oli sattunut satimeen, vaikkei työorjien virittämään.

Vuoteessaan maaten hän katseli väsynein silmin vaimoaan Madlia, — lapsia heillä ei ollut. Oliko Madli kertaakaan käynyt tyynyä pöyhöttämässä tai vuodetta kohentamassa? Vettäkin lennätti korvattomassa kupissa, haaleata, lämminnyttä vettä, joka ei janoa sammuttanut. Jos hän ypöyksin tuvassa olisi, niin tuo musta, nokinen kivi takan kulmassa tekisi juuri yhtä paljon hänen hyväkseen kuin Madli.

»Madli, kuulehan», hän sanoi, »iloitsetko, kun kuolen?»

»En minä, — mutta kyllä siitä iloitaan muualla — sekä maan päällä että maan alla.»

»Ettäkö minä suoraa päätä menen kadotukseen?»

»Vieläpä raipalla ratsastaen, — siitä ole varma.»

Kubja-Pärt avasi silmät selälleen. Tämä oli hänelle uutta. Madlilla oli siis kaksinkertaista ilonsyytä, ensiksi, että pääsisi hänestä eroon, ja sitten, että tietäisi varmasti hänen pahaan paikkaan joutuvan.

»Miksi sinä minua vihaat? Kiittää saisit, kun kunniasi pelastin, herrojen heitto!»

»Herra maksoi minusta sinulle, sen tiedät itsekin», vastasi vaimo hammasten välitse.

»Entä jos minä nyt katuisin kaikkia pahojani?»

»En minä muuta sanoisi, kuin että vahinko löylyä, joka sinulle kuumassa paikassa on varattu.»

»Madli, — menehän, taita vitsat, — mutta oikein aitoraipat, tuo ne minulle, — sydäntäni syhyttää niin oudosti.»

»Kättäsi sinun syhyttää, mutta etpä minuun uloitu, — koetappas, — tapaatko tänne asti vuoteestasi.»

»Kuule, tuohan vitsat!»

»Itsellesikö niitä haluat? Kyllä silloin minusta auttajan saat.»

»Älä mutise, vaimo, — tee niinkuin sanoin. Siitä nuoresta koivikosta myllyn takaa. Ja sido ne valmiiksi, muistatko.»

»Voinhan ne tuodakin. Kyllä kai nyt koivut joutavat kasvamaan rauhassa sinun kuoltuasi.»

Hetken kuluttua toi vaimo raipat. Pitkät, sujuvat, läjähtävät koivuvitsat, jollaisia Vaidassa käytettiin ruoskapäivinä, keskiviikkoisin ja lauantaisin.

Kubja-Pärt pani ne vierelleen vuoteellensa.

»Katso nyt tarkkaan, Madli», hän sanoi. »Tässä ovat nyt kaikki minun syntini. Minä panen ne nyt tähän rinnalleni. Ja nyt sinä luulet minun menevän raipat rinnalla suoraan helvettiin, Madli.»

Hän rupesi sormittelemaan vitsoja ja kertoi niistä Madlille.

»On näillä tuomiota pidetty —, vanhoja ovat tuttuja. On lyöty selkiä, jotka ennestään olivat raippojen ratkomia, kun löit, aukenivat vanhatkin arvet. Eipä sellainen mies useinkaan ääntä päästänyt, itse vaatteensa riisui ja tallin penkille heittäytyi, — anna mennä! Ja se oli kuin veristä kirjoitusta siihen vanhaan selkään, — ei siihen muita asiakirjoja tarvittu, selkä paperiksi, raipat kyniksi ja veri musteeksi, — valmis!»

»Mutta oli niitä toisenkinlaisia, valkeita kuin koivuntuohi, jotka värähtelivät jo ennen raipan sattumista, — pieniä, hentoja tyttöjä, jotka uikuttivat ja kuikuttivat ja polvia syleilivät. Ja monta kertaa täytyi niiltä väkisin kiskoa vaatteet säpäleiksi, niskasta polviin saakka.»

»On niillä lyöty monenlaisia selkiä, on sellaisia, joissa ei vielä raipan puumerkkiä ollut. Ja kun sellaiseen ensi kertaa raippa sattuu, niin hypähtää mies kohoksi kuin kaksivuotias orhi, joka ensi kertaa ruoskaa maistaa. Mutta aikansa riehuttuaan talttuu ja seuraavalla kerralla jo iskee yhteen hampaansa eikä hievahdakaan.»

»Jos sinä sentään nostaisit ne pois, Madli, — alkavat painaa niin raskaasti», hän sanoo yhtäkkiä, käännellen päätään tyynyllä.

»Anna nyt olla vaan, — painakoot nyt hiukkasen sinuakin.»

Mies ja vaimo katselivat hetken aikaa toisiaan, mies veti suunsa kuin irvistykseen. Häntä alkoi huvittaa vaimon varmuus hänen kadotuksestaan.

Yhtäkkiä, ennenkuin vaimo ennätti estämään, hän ehti siepata päänsä kohdalta seinältä päreen ja sytyttää sillä vitsat rinnallaan palamaan.

Ne eivät ruvenneet hevillä syttymään, oksien päät ottivat tulta ja hiiltyivät, työnsivät mustaa, paksua savua, ilmiliekkiin leimahtamatta.

Kubja-Pärt nieli kitkerää savua.

»Näetkö nyt, Madli», hän sanoi, »tuossa nyt palavat minun syntini. Minä panen raipat juuri sydämeni kohdalle. Uhrisavua niistä nousee, Jumalalle otollista suitsutusta.»

Hän alkoi lukea katkonaisesti Isä meidän, puoleksi tukahtuneella äänellä.

»Sinä luulit minun menevän kadotukseen, mutta minä menenkin suoraa päätä taivaaseen», hän kuiskasi vahingoniloisena.

Hetken kuluttua oli Kubja-Pärt kuollut. Raipat paloivat yhä hänen rinnallaan rätisten ja kipinöiden.

1904.

INGEL.

Ingel, sõrveläinen imettäjä, istuu lapsi sylissä portailla. Sõrveläinen piippolakki kiepoittaa toisella korvalla, hiukan kallellaan, kirjava tupsu heilahtaa pään joka käännähdyksellä, — se on hullunkurinen, veikistelevä päähine, keksitty jonakin ylimielisenä, ilosta pulppuavana hetkenä. Sõrveläinen hame sensijaan uloittuu raskaissa poimuissa kainaloihin saakka, peittäen vartalon muodot kömpelöihin laskoksiinsa, sen mustalla, vakavalla pohjalla juoksee rinnatusten punaisia ja valkoisia juovia.

Imettäjä on voimakasrakenteinen, uhkearintainen nainen, hänellä on lempeät, suloiset kasvot, joitten avonaisissa, varmoissa piirteissä tuntuu saariston ruotsalaisen sekaveren muovailu. Hän istuu liikkumatta, pää hiukan nuokuksissa, silmät puoliavoinna, melkein torkuksissa päivänpaahteesta ja lapsen tasaisesta imemisestä. Jotakin kasvimaista rauhaa on hänessä, kuin suuri, kaunis kasvi, jonka lehdet kuumuudesta lerpattavat.

Hiljaa, hitaasti vuotaa virolainen voima hänestä vierasrotuiseen lapseen. Hänen verensä kiertelee tuon lapsen suonissa, uusia soluja synnyttäen, muodostaen hermoja, jänteitä, lihaksia. Se kiertelee lapsen aivoihin saakka, siihen pehmeään kudokseen, johon mikään ajatus vielä ei ole poimuaan painanut. Hän antaa terveen verensä, koko käyttämättömän pääomansa juosta pieneen, hentoon vesaan, jonka veri sukupolvien kuluessa on vaalentunut.

Mutta hän ei imetä lapseen yhtään katkeraa ajatusta, ei yhtään syytöstä, ei orjan vaistomaista vihaa. Hän on yhtä rauhallinen ja hedelmällinen kuin maa, joka ei kysy, kenelle se viljan idättää, herralle vai orjalle. Hän ei tule ajatelleeksi, ketä hän rinnoillaan kasvattaa, ehkä uuden sortajan heimolleen. Hänelle ei tule mieleenkään, että tuo pieni käsi joskus voisi lyömään kohota.

Lapsi tuskin herää syömään, silmät ummessa se imee rintaa. Se on täysin levollinen, itsetietoinen kuin hallitsija, omistusoikeudestaan varma, kuten lapset, jotka aina saavat syödä kylliksensä. Sen pienet, rusoittavat kasvot kätkeytyvät melkein kokonaan pitsien ja nauhojen varjoon, joita sen pukuun on tuhlattu, se on kääritty silkkiseen peittoon ja liinaisiin kapaloihin, ohuthiuksista päätä peittää nypläystaidon mestariteos, aitopitsinen myssy. Sen kahdeksankuisissa aivoissa on täysi tietoisuus kaikesta tästä mukavuudesta ja huolenpidosta, se ei huoli huutaa eikä olla kärsimätön, se on varma siitä, että sen pieninkin toive täytetään. Varsinkin on imettäjä sen yksinomaista omaisuutta, olemassa vain sitä varten, olento, jolla ei ole mitään merkitystä ilman sitä. Se tietää, ett'ei imettäjä äännähdäkään, vaikka se häntä hiuksista repisi, riuhtaisisi niitä koko pikku kätensä voimalla, imettäjä ei uskalla liikahtaakaan, vaikka se upottaisi vasta saamansa neljä hammasta hänen rintaansa.

Imettäjä siirtää lapsen varovasti rinnoilta helmaansa ja kiinnittää soljella valkoisen röijynsä. Pieni kylmänvärinä kulkee hänen läpitsensä, ikäänkuin tuuli yhtäkkiä olisi häntä koskettanut. Ehkä hän oli nukahtanut, ja mehiläinen häntä unissa pistänyt, ehkä kulki pilvi auringon ohitse. Hän havahtaa täysin hereille, ja hänen ajatuksettomiin silmiinsä palaa sielu takaisin.

Herrasväki oli lähtenyt viikkoisille vierailuille naapuripitäjään. Sen huomaa kaikesta, kamaripalvelija hännystelee joka paikassa ja teeskelee isäntää, haukkuu työpoikia ja mielistelee sisäneitsyttä Vanha puutarhuri leikkelee kääntösaksilla orapihlaja-aitaa tasaiseksi, vihreäksi muuriksi, mutta lepäilee tuon tuostakin ja pistää nuuskaa nenäänsä. Lippukin on laskettu puolitankoon, merkiksi herrasväen poissa-olosta, riippuu rentona pitkissä poimuissa. Puutarhakin on kuin pakosta päässyt, mehiläiset surisevat kahta kovemmin, ja pikkulinnut uskaltavat hiekkapyörylälle asti.

Ingel ei käsitä, miksi hänellä alkaa sydänalassa hiukaista niin oudosti. Ikäänkuin joku nakertaisi siellä pienillä, terävillä hampailla. Ja siitä syntyisi yhä suurempi kolo, yhä suurempi aukko, tyhjä paikka.

Se ei ole nälkää eikä janoa, mutta muistuttaa kumpaakin. Jokin vietti, jokin halu herää hänen olennossaan. Koko ruumiissa tuntuu kuivuus ja raukeus, ikäänkuin pitäisi kiireesti juosta lähteen luo ja kastaa koko päänsä, suunsa, ohimonsa, niskansa kylmään veteen. Mutta varsinkin se tyhjyyden tunne suurenee suurenemistaan, ikäänkuin nälkänä, mutta joka ei tunnu ainoastaan ruumiissa, vaan kaikissa ajatuksissa.

Jotakin on häneltä poissa, hänen ruumiistaan ja sielustaan, melkein kuin käsi olisi hakattu pois tai silmä puhkaistu, niin avuttomalta ja kipeältä tuntuu. Pikkuruinen osa hänestä on poissa. Ja nyt jännittyy koko hänen olentonsa sitä pikkuista osaa kohti, se vetää sitä puoleensa. Hän istuu sävähtämättä paikoillaan, ja kuitenkin hänestä tuntuu, kuin juoksisi hän koko ajan ja etsisi sitä pientä, kadonnutta osaa itsestään.