Part 2

Ratsastamalla samaa tietä, jota neekerit olivat tulleet farmille, menetettiin tosin enemmän aikaa, kuin jos olisi menty suoraan Coushatteniin, mutta vielä enemmän olisi mennyt aikaa hukkaan, jos olisi ratsastettu ympäri metsiä löytämättä rosvojen jälkiä.

Vaikka orjametsästäjät olivat päässeet puolen tunnin matkan edelle, heidän takaa-ajajiensa tehdessä kierroksen, pieneni tämä ero kuitenkin vähitellen, kun Jervisillä oli tyttö mukanaan hevosen selässä, eikä tämä siis voinut juosta yhtä nopeasti ja sitkeästi kuin toiset hevoset.

Sam ratsasti täyttä laukkaa muutaman askeleen seuraajainsa edellä, tarkastellen vainukoiran tavoin haukan silmillään jälkiä maassa, ja ainoastaan muutamin paikoin, missä jäljet olivat epäselvät, täytyi hänen hetkeksi hiljentää vauhtia.

Ryövärien valitsema tie ei vienyt suoraapäätä Coushatteniin, vaan enemmän lounaiseen, ja nyt huomasivat Samin toverit olleen edullista seurata hänen neuvoansa, koska heidän muutoin olisi pitänyt valita Oaksvillestä Coushatteniin vievä tie, kun taas Jervis oli valinnut Haynesvillen ja Allansin kautta kulkevan tien, nähtävästi eksyttääkseen takaa-ajajiaan. Tosin Coushatteniin olisi päästy toistakin tietä vieläpä olisi pikemminkin saavuttu perille, koska tämä oli lyhempi kuin Jervisin valitsema tie. Mutta Ligner poikineen toivoi saavuttavansa rosvot, ennenkuin nämä ehtisivät. Coushatteniin, jossa olisi vaikeampi kuin tiellä ryöstää Jervisiltä hänen saaliinsa.

Vasta eteläpuolella Haynesvilleä yhtyivät rosvojen jäljet maantiehen. Epäilemättä he tahtoivat välttää tuota pikku kaupunkia, koska pelkäsivät herättävänsä huomiota, kun heillä oli vangittu tyttö muassaan, ja asukkaat ehkä olisivat kiiruhtaneet tälle avuksi.

Kun takaa-ajajat tuntia myöhemmin saapuivat Allansin pieneen kaupunkiin ja kysyivät Jervisiä seuralaisineen, saivat he tietää, ettei Jervis ollut ratsastanut kaupungin läpi; mutta vähää ennemmin olivat muutamat kaupungin portilla leikkivät pojat nähneet pienen ratsastaja-parven, joka kuletti mukanaan naishenkilöä, aivan lähellä kaupunkia poikkeavan tieltä ja ratsastavan läheiseen metsään.

Oli päivän selvää, että Jervis oli välttänyt tätä paikkaa samasta syystä kuin oli ratsastanut Haynesvillenkin sivu. Mutta koska orjametsästäjät vasta vähän aikaa sitte olivat kulkeneet tästä ohi, ja koska heidän valitsemansa kierros ainakin puolella tunnilla pitensi heidän matkaansa, toivoi Ligner, että heidän onnistuu saapua perille ennen Jervisiä.

Ratsastajat kulkivat nyt eteenpäin mahdollisimman nopeasti, ja kun he saapuivat pienelle virralle noin peninkulman päähän Allansista etelään, kuulivat he eräältä etelästäpäin tulevalta ratsastajalta, ettei heidän takaa-ajettavansa vielä olleet saapuneetkaan maantielle. Heidän oli siis onnistunut päästä rosvoista edelle, ja Ligner päätti piiloutua poikineen rannalle puiden taakse, josta hyökkäisivät rosvojen kimppuun näiden saavuttua paikalle. Ilta tuli ja pimeys laskeutui korkeiden tuuheiden puiden ympäröimälle rantaseudulle.

Ligner nuoremman poikansa Barthelin seurassa asettui pensaikkoon oikealle puolen tietä, Fritz ja Sam piiloutuivat toiselle puolelle.

Oltiin sovittu, että Fritz, Sam ja Barthel ampuisivat Jervisin tovereita ja Ligner itse hyökkäisi Jervisin kimppuun.

Noin kymmenen minuuttia oli kulunut miesten tulosta virralle, eikä vielä näkynyt Jervisiä kumppaneineen. Sentähden oli syytä pelätä heidän kulkeneen virran yli toisesta paikasta ja olevan nyt takaa-ajajistaan edellä. Siten olisi mahdollisesti menetetty niin vaivaloisesti saavutettu ennätys, ja kun sen lisäksi yökin kohta tuli, oltiin vähällä menettää toivo saada rosvot kiinni, kun nämä pimeässä helposti voisivat päästä pakoon.

"Tuolla ne tulevat", kuultiin Barthelin äkisti kuiskaten sanovan, ja nyt kuuluivat hevosten askeleet kuuntelevien korviin.

Joku minutti jälkeenpäin saapuivat ratsastajat rannalle; mutta nyt oli tullut jo niin pimeä, ettei kukaan kyennyt tuntemaan heitä. Ainoa, mikä pimeässä voitiin havaita oli se, että yhdellä, hevosella ratsasti kaksi henkilöä, ja tässä oli kylliksi vakuutta Lignerille ja hänen seuralaisilleen siitä, että ratsastajat todellakin olivat heidän takaa-ajettaviansa. Kolme pyssymiestä tähtäsi, ja sillä aikaa kuin Ligner hyökkäsi hevosen luo, jonka selässä oli kaksi ratsastajaa, ampuivat hänen toverinsa toisia.

Ahdistetut, jotka pimeässä eivät voineet nähdä vastustajistansa muuta kuin ainoastaan heidän kivääriensä tulen, hämmästyivät ja säikähtyivät, niin etteivät yrittäneetkään tekemään vastarintaa, vaan ratsastivat niin nopeaan kuin voivat matalan virran yli ja katosivat pimeyteen.

Mutta Jervis tunsi äkisti mustan olennon pidättävän itseään tarttumalla hevosen ratsastimiin. Ratsastaja otti heti esille revolverin ampuakseen tuntematonta päällekarkaajaa, samalla kun tämä taas kohotti kiväärinsä perän häntä kohti.

Saatuaan kivääristä iskun kasvoihinsa, horjahti Jervis taaksepäin hevosen selässä, joka karkasi pystyyn; mutta samassa kaatui Ligner luodin satuttamana maahan.

Hetkisen näytti siltä, kuin Jervis saamastaan voimakkaasta lyönnistä putoaisi hevosen selästä, mutta oltuaan pari kertaa vähällä keikahtaa kumoon, tointui hän, ja ennenkuin toiset ahdistajat olivat ennättäneet Lignerin avuksi, kannusti Jervis hevosta ja ajoi hurjaa vauhtia vastaiselle rannalle.

"Me ratsastamme hänen jälkeensä!" huusi Fritz tovereilleen, mutia ennenkuin he ennättivät hypätä hevosten selkään, oli Jervis vankineen jo kadonnut pimeyteen.

Koska nyt oli turhaa ruveta pimeässä ajamaan takaa pakolaista, joka aikoja sitten oli voinut poiketa tavalliselta kulkutieltä, jätti Fritz takaa-ajon sikseen ja palasi isänsä luo tutkimaan hänen haavaansa.

Ligner makasi maassa luodinhaava jalassa.

Luoti oli tunkeutunut reiteen, mutta onneksi ei se näkynyt vahingoittaneen reisiluuta, koska haavoitettu voi liikuttaa jalkaa, josta tosin vuoti kovasti verta.

Kun hänelle ilmoitettiin rosvon paenneen, tuli hän hyvin tyytymättömäksi ja sanoi, että olisi pitänyt seurata roistoa.

Fritz rauhoitti häntä sillä, että vaikk'ei takaa-ajo tosin tällä kertaa ollut onnistunut, pitää heidän innokkaasti jatkaa sitä ja ratsastaa suoraan Coushatteniin ottaakseen siellä kiinni rosvon, kunhan ensin haavoitettu on viety kahden englannin peninkulman päässä olevaan Allansin kaupunkiin.

Kasvimaalla.

Hankittuaan isälleen tarpeellista hoitoa Allansissa ja lähetettyään veljensä kotiin noutamaan vaunuja, ratsasti Fritz Samin mukana samana yönä Coushatteniin ja saapui sen läheisyyteen seuraavana aamupäivänä. He pysähtyivät kasvimaan lähellä olevaan metsään ja olivat siellä koko päivän vakoilemassa. Pimeän tullen läksi Sam neekerien asunnoille, hankkiakseen tietoja Jervisin ryöstämästä nuoresta tytöstä.

Pimeän suojassa hiipi hän varovaisesti erääseen neekerimajaan ja kuunneltuaan tarkoin, ettei sisällä ollut muita kuin mustia ystäviä, astui hän sisään.

Hänen esiintymisensä herätti suurta kummastusta entisissä tovereissa.

Kun Jervis ilman koiraa ja alakuloisena oli palannut kotiin Samia takaa-ajamasta, olivat he arvelleet Samin päässeen pakoon; mutta yhtä, helposti olisi voinut tapahtua, että hän olisi saanut loppunsa koiran lailla. Mutta nyt astui hän äkisti heidän keskeensä ilmi elävänä ja koko hänen esiintymisessään ilmeni jonkinlaista varmuutta.

Kun Sam oli vastaillut kaikkiin uteleviin kysymyksiin, joita hänen entiset toverinsa hänelle tekivät, tiedusteli hän, mihin Jervis oli vienyt tyttö raukan.

Ihmeekseen sai hän kuulla, ettei Jervis ollut vielä tullut kotiin retkeltään ja että ainoastaan muutamat hänen ystävistään olivat palanneet, yksi karanneista neekereistä mukanaan.

Näine tietoineen Sam palasi Fritz Lignerin luo, joka nyt ei voinut ymmärtää, mihin Jervis oli mennyt ja vienyt hänen sisarensa.

Nuoresta miehestä oli tosin hyvin vaikeata jäädä tähän paikkaan toimettomaksi, kun oli epävarma sisarensa kohtalosta, mutta, hän piti kuitenkin viisaampana odottaa täällä Jervisin palausta.

Kun hän seuraavana aamuna istui piilopaikassaan ja vaivasi aivojaan keksiäkseen jotakin keinoa sisarensa pelastamiseksi, tuli yksi kasvimaan orjista, joka tunsi Lignerin ja Samin piilopaikan, ja kertoi kuulleensa eräältä kotiorjalta, että Jervis oli tullut, kotiin myöhään edellisenä iltana ratsastaen yksin vieraalla hevosella ja kasvot verissä.

Fritz ei tiennyt, mitä hän asiain näin ollen tekisi, mutta hän päätti kuitenkin jäädä piilopaikkaansa saadakseen orjien kautta mahdollisesti tietää sisarensa olinpaikan, ja hän pyysi Samia sitä tarkoitusta varten vielä kerran menemään orjain luo.

Pimeän tultua hiipi Sam uudelleen neekerien asunnoille. Täällä vallitsi nyt mitä suurin hämmästys.

Jervis oli näet, joko vihoissaan häntä kohdanneesta vastoinkäymisestä tahi antaakseen neekereille kauhistuttavan esimerkin, käskenyt pieksää kiinni saadun orjan kuoliaaksi tämän toverien läsnäollessa. Kertomuksemme aikana ei ollenkaan ollut harvinaista, että orjia rangaistukseksi mitättömistä syistä piiskattiin niin armottomasti, että he muutamissa tapauksissa kuolivat rääkkäyksestä; mutta ei vielä koskaan ollut orjan omistaja mennyt julmuudessa näin pitkälle, että hän olisi käskenyt piiskata kuoliaaksi orjan, joka hänelle on melkein saman arvoinen kuin hevonen maanviljelijälle; ja tämä tietysti oli 'pannut neekerien mielet kuohuksiin.

Kun nyt Sam, joka pakenemalla oli saanut vapauden, ilmestyi heidän luokseen ja kertoi, että myöskin Toby oli vapaana, heräsi kapinan halu näissä muutoin niin kärsivällisissä ja nöyrissä orjissa. He saivat Samilta tietää, että ainoastaan hieman enemmän kuin päivänmatkan päässä löytyi maa, jossa kaikki orjat olivat vapaita, ja heidän toiveittensa päämääränä oli nyt ainoastaan saavuttaa Samin johtamina tämä ihana maa.

Raaka ja julma isäntä ei kiiruhtanut panemaan toimeen kamalaa rangaistusta. Hän aikoi odottaa siksi, kunnes hän itse olisi hieman toipunut voidakseen olla läsnä julmassa näytöksessä, johon hän sitäpaitsi aikoi kutsua muutamia naapureitaan.

Orja raukoilla, joita tunnottomat työnkaitsijat piiskaniskuillaan joka päivä rääkkäsivät, oli vähemmän syytä, kuin heidän isännällään, lykätä tuumansa toimeenpanoa, kun kapinan liekki kerran oli sytytetty. He eivät tienneet, milloin heidän onnettoman toverinsa piti kärsiä rangaistuksensa; mutta ei voinut vähintäkään aikaa hukata, voidakseen pelastaa hänet.

Kolmas päivä Samin saapumisesta kasvimaalle, johon hän jäi siksi aikaa, kuin Fritz Ligner palasi Allansiin, oli sunnuntai. Tänä päivänä, jolloin neekerit olivat työstä vapaina, oli heillä tilaisuus kokoontua tehdäkseen varustuksia taistelua varten, ja tänä päivänä voivat he myös levähtää viikon vaivaloisen työn jälkeen ja koota tarpeellisia voimia aiottua pakoa varten.

Koko päivän neekerit lepäsivät ja vasta myöhään illalla näkyi yksinäisiä mustia olentoja hiipivän majasta majaan neuvotellakseen toverien keralla.

Koko sunnuntain vallinneen hiljaisuuden tähden neekerien kylässä, ei Jervisillä eikä hänen molemmilla työnkaitsijoillaan ollut aavistustakaan siitä raju-ilmasta, joka uhkasi heitä, ja pimeän tultua istuivat he kaikki kolme kuluttamaan aikaansa kortinpeluulla, kun äkisti kova huuto kuului heidän korviinsa neekerien kylästä päin.

"Ihmettelen, mitä ne mustat roistot nyt aikovat", sanoi Jervis vihaisella äänellä, sillä hän kärsi vielä haavoistaan ja oli sentähden luonteeltaan hyvin ärtyisä. "Tombinson", sanoi hän nuoremmalle työnkaitsijalle, "mene sinne ja rauhoita roskajoukko piiskalla."

Jälelle jääneet pelaajat heittivät pois korttinsa odottaakseen toveriaan, joka kiroillen lähti huoneesta aseenaan suuri piiska ja vihoissaan siitä, että neekerien takia täytyi keskeyttää pelinsä, ja hän päätti oikein kunnollisesti kurittaa tuota "mustaa roskajoukkoa".

Kun Tombinson äkisti tuli ulos kirkkaasti valaistusta huoneesta, näytti yö mustemmalta kuin se todellisuudessa oli ja esti häntä eroittamasta läheisiä esineitä. Hän ei sentähden nähnyt, että hänen astuessaan rakennuksesta ulos musta olento kiiruhti muurin varjosta ja katosi taloa ympäröivään pensaikkoon.

Työnkaitsija oli tosin kuulevinaan ikäänkuin narinaa hiekassa, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota, kun hänen ajatuksensa yksinomaan olivat kiintyneet siihen, mitä mahtoi neekerikylässä tapailtua, sillä hän ei voinut ymmärtää syytä meteliin. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että melu, joka oli lähtevinään riidasta, oli ainoastaan aiottu houkuttelemaan toisen tai mahdollisesti molemmat työnkaitsijat sinne, ja että neekerit olivat jo saaneet tiedon toisen työnkaitsijan lähenemisestä erään toverin kautta, joka oli ollut piilossa heidän isäntänsä huvilan lähellä, ja että he jo olivat valmiina ottamaan vastaan vihattua kiusaajaansa.

Neekerien asuntoja ympäröi korkea aita, jossa oli portti. Kun Tombinson saapui portille, huomasi hän sen olevan sisäpuolelta suljetun, sillä hän ei voinut sitä avata, vaikk'ei siinä ollut ollenkaan lukkoa.

Tästä odottamattomasta esteestä kiihtyi Toinbinsonin viha, ja kun hän käski aukasemaan porttia, eikä sitä toteltu, potki hän sitä huutaen ja kiroten.

Kohta sen jälkeen kuultiin, että sisäpuolella jokin raskas esine vieritettiin pois, joku hetki myöhemmin avattiin toinen portin puolisko ja isokasvuinen neekeri näyttäytyi aukossa.

"Kuka on uskaltanut sulkea portin?" ärjäsi Tombinson neekerille, kohottaen piiskaa lyödäkseen häntä.

Neekeri oli astunut pari askelta takaperin laskeakseen työnkaiisijan sisään; mutta samassa silmänräpäyksessä kun tämä kohotti piiskan, heittäytyi neekeri salamannopeudella kiusaajansa päälle ja tarttui toisella kädellään häntä kurkkuun, pitäen piiskaa toisessa.

"Haa, kapina!" huusi Tombinson, joka kauhistuneena oli hypännyt takaperin neekerin hyökätessä hänen päälleen. Samalla päästi hän huudon, mutta se kuului aivan epäselvästi, siilit äkisti tarttui hänen kurkkuunsa toinen neekeri, joka oli ollut vahdissa portin takana.

Muutama silmänräpäys senjälkeen ympäröi joukko neekereitä Tombhisonin ja hänet sidottiin käsistä ja jaloista.

Vaikkakin neekerit olivat äkisti ehkäisseet Tombinsonin huudon, oli se kuitenkin kuulunut kotona olijoiden korviin.

"Mikä se oli‘?" huudahti Jervis peljästyneenä.

"Se kuului kuin ehkäisty hätähuuto", lisäsi Glover, ensimmäinen työnkaitsija. "Neekerit ovat varmaankin tapelleet keskenään. Tahdon itse antaa heille tervehdyksen, ja ne, jotka ovat liian vilkkaita, minä kylki tyynnytän kunnollisilla piiskanläimäyksillä. Sen jälkeen kun Pohjoisvaltioissa on ruvettu pitämään noiden mustien roistojen puolta, ei enää voi tulla toimeen heidän kanssaan; sillit he vaativat itseään kohdeltavan samalla lailla kuin valkoihoisia ja tulevat päivä päivältä yhä röyhkeämmiksi ja häpeämättömämmiksi."

Glover koetti näyttäytyä tyyneltä, mutta itsekseen pelkäsi hän pahinta, sillä ulos lähteissään otti hän mukaansa revolverin, joka riippui seinällä oven suussa.

Neekerikylässä melua yhä jatkui, ja kun Glover huomasi, ettei Tombinson ollut voinut mitään saada aikaan, vaan että hän ehkä oli vaarassa, alkoi hän juosta avuksi niin nopeasti kuin voi.

Neekerit, jotka kyllä olivat arvanneet, että Glover huomaa toverinsa olevan vaarassa ja sen tähden varustautuu aseilla, olivat nyt ryhtyneet toiseen keinoon, tehdäkseen työnkaitsijan heille vaarattomaksi, kenenkään tovereista tarvitsematta olla vaaralle alttiina.

Kun Glover saapui neekerikylään, oli portti raollaan, ja melu kuului kylän toiselta puolelta.

Hän juoksi edelleen tulisella vauhdilla, mutta juuri kun hän sivuutti portinaukon, kaatui hän rentonaan maahan. Kaatumisen oli aiheuttanut nuora, joka oli kiinnitetty tien poikki polven korkeudelle.

Koska Glover jo oli virittänyt revolverin hanan, laukesi panos hänen kaatuessaan, eikä hän nyt ollut tilaisuudessa käyttämään asettaan, sillä ennenkuin hän ehti tointua äkillisestä kaatumisestaan, hyökkäsi hänen kimppuunsa joukko neekereitä, jotka olivat piiloutuneet portin molemmille puolin. Glover ennätti toki päästää kovan hätähuudon, ennenkuin voimakas nyrkinlyönti vasten hänen kasvojaan, saattoi hänet vaikenemaan, ja kapula työnnettiin hänen suuhunsa.

"Nyt me noudamme massa Jervisin", huusivat muutamat, ja koko joukko läksi portista isännän asunnolle.

Jo silloin, kun Tombinsonin huuto kuului, pelästyi Jervis ja tuli epäluuloiseksi. Mutta kun laukaus pamahti ja toinen vielä kovempi hätähuuto kaikui, arvasi hän, ettei nyt. ollut kysymyksessä neekerien välinen riita, vaan että se nyt koski häntä itseään, ja hänen omatuntonsa sanoi hänelle, että nyt oli tultu siihen, jota ei enää voinut välttää.

Yhä läheni nyt kapinallisten orjain hurja huuto, ja Jervis tiesi itsellään olevan odotettavissa yhtä vähän armoa heidän puoleltaan kuin heillä oli ollut häneltä — hänen ainoa pelastuksensa oli sentähden pikainen pako.

Kiireesti hän sammutti tulen, vaikeuttaakseen neekerien takaa-ajoa, ja hyppäsi ulos rakennuksen takapuolisesta ikkunasta.

Puutarhan pensaiden suojaamana juoksi hän läheiseen metsään; mutta sielläkään ei hän tuntenut olevansa aivan turvassa, sillä hän oli varma, että neekerit etsisivät häntä metsästäkin, haettuaan ensin turhaan asunnosta.

Hän hyökkäsi siis yhä eteenpäin pimeässä kompastuen lakkaamatta kaatuneisiin puunrunkoihin ja kiertokasveihin. Kaatuessaan kerran löi hän jo ennestään haavoitetut kasvonsa puun juureen, niin että hän tuskasta melkein tunnotonna jäi makaamaan maahan.

Kun hän tuli tuntoihinsa, suuntasi hän kulkunsa metsän reunaan, peittäen käsillään kasvonsa, joita ankarasti pakotti.

Kun neekerien huutoa ei kuulunut lähempää, toivoi hän näiden luopuneen häntä ajamasta takaa, ja siinä tapauksessa saattoi hän aukealla kentällä päästä nopeammin pakoon kuin metsässä.

Äkkiä huomasi Jervis kirkkaan tuliloimun valaisevan seudun, ja hän ymmärsi kyllä hyvin, mistä se johtui. Hänen talostaan se kirkas liekki levitti valoaan kauas metsiin ja maihin hävittäen samalla koko hänen omaisuutensa, sillä kiireessä ei hän ollut tullut ajatelleeksi pelastaa kirjoja, ei arvopapereita eikä rahoja.

Vielä kaikuivat neekerien huudot. Arvattavasti riemuitsivat he nyt saatuaan haltuunsa talossa löytyvät viini- ja rommivarastot, mutta kohta sen jälkeen tunkeutui sydäntä särkevä tuskanhuuto Jervisin korviin.

Vaikk'ei hän suinkaan ollut tunteellinen, kun oli kysymyksessä lähimmäisen kärsimykset, tunkeutui tämä kauhistuttava huuto kuitenkin hänelle luihin ja ytimiin asti.

Hän oli vakuutettu, että se oli hänen onnettomien työnkaitsijainsa kuolinhuuto, ja häntä puistatti ajatus, miten pian hän itsekin voisi joutua saman kohtalon alaiseksi.

Kuten raivottarien ajamana syöksyi hän eteenpäin, kunnes hän tunnin kuluttua saapui lähimmän naapurinsa luo, joka jo oli huomannut tulipalon, ja Jervis pyysi nyt tätä avuksi kapinallisia neekerejä vastaan.

Taistelu vapaudesta.

Neekerit olivat sytyttäneet kasvimaan omistajan kaikki huoneet ja varastot. Asuinhuoneusto säästettiin viimeksi, koska sieltä löytyi aseita, elintarpeita, rahaa ja muita kalleuksia, joita neekerit nyt pitivät ominaan, työllään ja hiellään hankkimana omaisuutenaan.

Kun talo oli etsitty perustuksia myöten, täytettiin alakerta maissinoljilla, jotka sitten sytytettiin.

"Tänne työnkaitsijat!" huusi Sam, joka oli johtaja. Molemmat onnettomat tuotiin nyt taloon sidottuina kiinni toisiinsa, ja heitettiin liekkeihin rangaistukseksi niistä julmuuksista, joita he niin usein olivat tehneet neekereille.

Sam oli antanut ystäviensä puolen tunnin ajan tyydyttää kostonhaluaan, mutta sen jälkeen käski hän heidän jättää talon, koska voitiin odottaa Jervisin naapurien minä hetkenä tahansa tulevan heitä rankaisemaan.

Sam oli ollut kyllin varovainen ja lähettänyt jo pimeän tullen vaimot ja lapset edeltäpäin, joten nämä olivat ennättäneet noin kahden tunnin matkan edelle.

Puoliyön aikana saavuttivat miehet heidät.

Kahden aikaan namulla pysähtyivät neekerit monituntisen kulkemisen 'jälkeen hetkeksi nauttiakseen jotain ravintoa, kun samalla kumea koiran haukunta kuului kaukaa.

Kaikki ymmärsivät, mitä tämä ääni merkitsi. Nyt ei maksanut vaivaa jatkaa pakenemista, sillä näin lähellä ollen olisivat takaa-ajajat, jotka kaikki olivat ratsain, saavuttaneet pakolaiset neljännestunnin kuluttua.

Sam käski siis tovereita olemaan valmiina taisteluun, ja he marssivat takaa-ajajia vastaan, kun taas vaimot ja lapset jäivät paikoilleen odottamaan, mitä soutaisi.

Sam johti toverit pensastoon, jonka taakse he piiloutuivat. Hän itse sekä viisi muuta neekeriä, jotka, olivat varustautuneet kasvimaalta tuomillaan aseilla, asettuivat pensaston laitaan.

Mustat eivät olleet seisoneet siinä montakaan sekuntia, ennenkuin heitä lähestyi kaksi koiraa, jotka olivat ratsastajien tiennäyttäjinä.

Samin käskystä antoivat neekerit eläinten tulla aivan lähelle kiväärinsuuta, ennenkuin he laukasivat. Tätä varovaisuuskeinoa tulee kiittää siitä, että luodit sattuivat, vaikkakin neekerit olivat tottumattomia ampumaan: molemmat koirat vaipuivat haavoitettuina maahan, ja pari muuta neekeriä tappoi ne ryhmysauvoillaan.

Sillit aikaa olivat ampujat uudelleen ladanneet kiväärinsä, ja kun ratsastajat lähestyivät, otettiin heidät vastaan kiväärinlaukauksilla.

Kun Samille oli onnistunut tehdä takaa-ajajien vainukoirat vaarattomiksi, oli hän muuttanut ennen tehdyn suunnitelmansa. Hän antoi nyt erään toverin kautta naisille käskyn kulkea eteenpäin koilliseen, etsiä Oaksvillen kaupunki ja odottaa siellä miehiä.

Melkein neljännestunnin ajan piti Sam joukkoineen puoltaan kasvimaan omistajia vastaan, ja kun hän voi otaksua naisten ehtineen kylliksi paljon edelle, vetäytyi hän hitaasti takasin luodetta kohti antaakseen joukkonsa hajaantua lähimpään metsään, viekoteltuaan ensin kasvimaan omistajat kylliksi kauas tähän suuntaan.

Kasvimaan omistajat näkivät kohta, että jatkuva takaa-ajo nykyisissä olosuhteissa olisi aivan turhaa, jonka tähden he, Jervis-naapurin hartaista pyynnöistä huolimatta, hylkäisivät takaa-ajon ja läksivät palausmatkalle.

Seuraavana päivänä saavuttivat neekerit Samin johdolla Oaksvillen pienen kaupungin, johon vaimot ja lapsetkin päivää myöhemmin onnellisesti saapuivat.

Kun pakolaiset eivät tunteneet itseänsä turvatuiksi täällä näin lähellä rajaa, vaelsi musta joukkue edelleen pohjoiseen Camdenin pieneen kaupunkiin, jonka läheisyydessä mustat naiset saivat työtä vapaina ihmisinä, kun miehet taas liittyivät heidän hyväkseen taistelevien vapaaehtoisten joukkoon Pohjois-valtioiden armeijassa.

Tähtilipun alla.

Lignerin perhe sai tyttären ryöväyksen perästä kokea koko joukon ikäviä päiviä ja viikkoja.

Isän haava oli, joskaan ei hengenvaarallinen, kuitenkin sangen paha. Huolimatta molempien poikien innokkaasta etsinnästä, ei Elsaa oltu voitu löytää, ja vaara yhä uhkasi lähellä olevan rajan takaa.

Tällaisten olosuhteitten vallitessa katsoi Fritz parhaaksi viedä vanhempansa ja nuoremman sisarensa kauemmas pohjoiseen, varmaan turvaan. Haavoitettu, joka alussa ei tahtonut kuulla puhuttavankaan rakkaan kodin jättämisestä, myönsi lopulta poikansa tuumat viisaiksi ja suostui muuttamaan toistaiseksi Little Rockissa asuvan veljensä luo. Pian näkyikin, että hän menetteli viisaasti seuratessaan poikansa neuvon.

Barthel seurasi vanhempiaan ja sisartaan Little Rockiin, joka oli sadankahdenkymmenen englannin peninkulman päässä Oaksvillestä.

Kolmantena päivänä Barthelin kotiin palaamisesta, näki Fritz, joka oli kotimatkalla Oaksvillestä, mustia savupilviä nousevan metsän yli farmilta päin.

Onnettomuutta aavistaen kannusti hän hevostaan; mutta hän ei ollut ennättänyt kauas, ennenkuin veli tuli ratsain häntä vastaan taluttaen toista hevosta suitsista.

"Käänny", huusi tämä, "maankulkijajoukkue on anastanut farmin. Hädin tuskin ennätin pelastaa molemmat hevoset. Kaikki muu on mennyttä, eikä meillä ole muuta neuvona kuin hakea suojaa Oaksvillessä."

"Kuinka monta niitä roistoja on?" kysyi Fritz, jolla ei ollut halua laskea rosvoja niin vähällä.

"Vähintäin tusina", vastasi Barthel.

Fritz näki, ettei maksanut vaivaa lähteä tällaista ylivoimaa vastaan, hän kääntyi sentähden ympäri ja seurasi veljeänsä.