Part 3

Kun farmi nyt oli hävitetty rakennuksineen ja kaikkineen, ei ollut mitään, joka, olisi pidättänyt Fritziä siellä, ja näin olivat myös kaikki esteet poistetut hänen kauan haluamansa toiveen toteuttamiseen astua taistelevien riviin Etelävaltioita vastaan. Hän hankki Barthelille, joka kumminkin mielellään olisi tahtonut seurata häntä, kodin erään ystävän luona Oaksvillessä ja läksi pohjoista kohden.

Hänen ei tarvinnut ratsastaa pitkältä saadakseen nähdä hartaimman toiveensa toteutuneena. Jo Camdenissa tapasi hän harjoittelevan pataljonan, johon hän liittyi, ja täällä tapasi hän myös vanhan ystävänsä Samin, jonka kautta hän tuli suuren mustan pakolaisjoukon yhteyteen.

Hänen tuttavuutensa Samin kanssa vaikutti sen, että hän pian sai jonkunlaisen uskotun miehen aseman tämän toverien keskuudessa. Pataljonan komentaja huomasi tämän pian, ja koska sotilaallisen sivistyksen saaneita henkilöitä puuttui, nimitettiin Fritz Ligner ennen sotaan lähtöä neekerikomppanian luutnantiksi.

Musta naamio.

Jätämme kuvaamatta ne monet veriset taistelut, joissa Arkansasin vapaaehtoiset ottelivat valkoihoiset ihmisyyden periaatteiden, ja mustat vapauden puolesta, kilvoitellen keskenään urhollisuudessa.

Vuosia kestäneen, sitkeän taistelun perästä jäi voitto viimein oikeuden ja ihmisyyden puolelle, sillä Etelävaltioiden armeija oli kärsinyt tappioita kaikkialla, ja taistelu läheni loppuansa.

Joskin julkinen vastarinta Etelävaltioiden puolelta ei enää voinut tulla kysymykseen, niin kävivät entiset orjain omistajat kuitenkin, varsinkin rajavaltioissa, sitä verisempää ja julmempaa ryöstösotaa, josta Arkansasin asukkaat kärsivät suuresti.

Tehdäkseen lopun näistä murhapoltto- ja ryöstämisretkistä, joita orjain omistajain johtamat rosvojoukot tekivät, hajotettiin muutamia rykmenttiä rajoja pitkin, ja se rykmentin osasto, jota Fritz Ligner kapteeniksi ylennettynä johti, oli komennettu puhdistamaan Oaksvillen ja Hillesboron väliset seudut näistä rosvojoukkioista.

Ei ollut kysymyksessä ainoastaan niiden karkoittaminen, kun ne ryöstäen ja murhaten samosivat rajan yli, vaan niitä täytyi ajan takaa aina niiden piilopaikkaan asti ja kurittaa perinpohjin.

Niistä monista rosvojoukkioista, jotka tekivät seudun rauhattomaksi, oli etenkin yksi suuressa määrin tullut pelätyksi. Tätä joukkuetta johti mies, joka tunnettiin siitä, että hän alituisesti käytti mustaa silkkinaamaria kasvojensa edessä, ja koska ei kukaan tietänyt hänen nimeänsä, kutsuttiin häntä yleisesti "Mustaksi naamioksi".

Eräänä päivänä sai kapteeni Ligner tietää, että Musta naamio taas oli tehnyt retken Arkansasiin, polttanut ja hävittänyt useita farmia Hillesboron itäpuolella ja ampunut erään farmarin, joka oli rohjennut puolustaa itseään ja omaisuuttaan.

Kapteeni Ligner lähti heti tottuneen ratsastajajoukon seuraamana kaakkoa kohti, hyökätäkseen takaapäin murhapolttajien kimppuun, ja lähetti samalla puoli komppaniaa vapaaehtoisia suojelemaan uhattua seutua.

Hänen onnistui täydellisesti katkaista rosvojen palausretki: ja nämä vetäytyivät takaisin eräälle farmille, jonka he joku aika sitten olivat perinpohjin hävittäneet, puolustautuakseen siellä hyökkääjiä vastaan. Koska kapteeni Ligner useampia kertoja oli turhaan hakenut rosvojen jälkiä, päätti hän nyt, kun hänelle kerran oli onnistunut löytää ne, joko ottaa rosvot vangiksi, taikka jos se ei onnistuisi, tehdä asiasta pikainen loppu ja surmata ne.

Hän antoi joukkonsa piirittää farmin joka taholta, pakottaakseen sitten rosvo joukkiota antautumaan.

Tähän vaatimukseen vastattiin joukkion puolelta laukauksella, joka kaatoi sinne lähetetyn lähettilään kuolleena maahan. Tämän, kaikkia sodankäyntitapoja vastaan sotivan teon kautta, olivat rosvot lausuneet oman tuomionsa.

Kapteeni Ligner komensi joukkonsa heti hyökkäämään farmille. Rosvot tosin puolustautuivat suurelta urhollisuudella, mutta vapaaehtoiset, joiden joukossa varsinkin mustat, täynnä vihaa entisiä kiusaajiansa kohtaan, taistelivat kuten villit.

Kun taistelua oli kestänyt neljännestunnin, olivat joukot anastaneet farmin, ja ne rosvot, jotka eivät olleet kaatuneet tappelussa, otettiin vangiksi. Näiden jälkimäisten joukossa oli myös joukon johtaja, mustanaamioinen mies.

Rosvoina olivat vangitut lain mukaan tuomitut kuolemaan ja sitä paitsi olivat he menettelyllään kadottaneet kaiken oikeuden armonsaantiim.

Kun vangit vietiin puun luo, jossa heidät piti hirttää, komensi Ligner joukkion johtajan ottamaan pois naamion, jota hän tähän saakka oli käyttänyt. Tämä paljasti silloin hirveän rumat ja pelottavat kasvonsa.

"Haa, sehän on massa Jervis!" huudahti Sam, joka oli kapteeni Lignerin joukossa, ja nyt tunsi Lignerkin kasvimaan omistajan.

"Minne olette vienyt sisareni?" kysyi Ligner.

"En tiedä, missä hän on", vastasi Jervis, "samana yönä, jolloin sain tämän hirveän iskun, joka on tehnyt kasvoni muodottomiksi, pakeni hän hevosellani, enkä senjälkeen ole nähnyt enkä kuullut hänestä mitään."

Jonkun hetken perästä oli viimeinen rosvoista heittänyt henkensä; ja kapteeni Ligner marssi joukkoineen takaisin Oaksvilleen.

Kun Mustan naamion joukkue oli hävitetty, oli rauhakin palautettu Arkansasin rajoille, ja vähitellen kävi kaikki vanhaa kulkuansa.

Stefan Ligner oli aikoja sitten tullut entiselleen ja hän palasi vanhalle farmilleen, jonka hän rakennutti uudelleen.

Muutamia viikkoja Lignerin muutosta uudelle asunnolleen, tapasi Fritz, kulkeissaan kedolla, nuoren farmarin, joka tuli Oaksvillesta päin, ja kysyi, kuka on tuon uudesta rakennetun farmin omistaja.

"Se on Stefan Lignerin farmi", vastasi Fritz.

"Kummallista", mumisi nuori farmari, "minulle on kerrottu, että kaikki sen perheen jäsenet ovat kuolleet, eikä vaimoinkaan ole muuta luullut."

"Kuka Te sitten olette, kun Teitä niin huvittaa perheen kohtalo?"

"Olen Bill Bradlaugh", vastasi vieras, "ja Stefan Lignerin tytär on vaimonani."

"Onko Elsa vaimonanne?" huudahti Fritz, "Jumalan kiitos, että vihdoinkin olemme hänet löytäneet — ja missä te asutte?"

"Kolme peninkulmaa tuolla puolen Allansia."

Riemuiten vei Fritz äsken löydetyn lankonsa vanhempiensa luokse, ja samana päivänä iäksi koko perhe Bill Bradlaughin mukana tämän farmille tervehtimään siskoa ja tytärtä, jota niin kauan oli pidetty kuolleena.

Ensimäisten rajujen ilonpurkausten jälkeen täytyi Elsan heti kertoa, kuinka hän oli tullut sinne, ja miksei hän ollut niin pitkään aikaan antanut itsestään mitään tietoja.

Kun Jervis oli haavoittanut Lignerin revolverin laukauksella, onnistuen siten päästä takaa-ajajiensa käsistä, poikkesi hän tavalliselta tiellä ja ratsasti saaliineen pitkin metsän laitaa pientä syrjätietä.

Täällä hän tunsi olevansa verrattain turvassa takaa-ajajiltaan. Ratsastettuaan vielä peninkulman verran pienen joen rantaa pitkin, oli arvattavasti kipeä haava pakottanut hänet laskeutumaan alas hevosen selästä jäähdyttääkseen kasvojaan vedellä. Tätä tilaisuutta oli Elsa käyttänyt hyväkseen ja pakeni. Hän käänsi hevosen ja ajoi täyttä laukkaa niille paikoin, jossa hän tiesi isän ja veljien olevan. Mutta kun hän saapui sinne, olivat he poissa. Elsa oli silloin ratsastanut edelleen, mutta pimeän tähden ei hän löytänyt oikeaa tietä Allansiin, vaan oli myöhään yöllä puolikuolleena tuskasta ja väsymyksestä saapunut eräälle yksinäiselle farmille.

Farmin asukkaat olivat mitä ystävällisimmin pyytäneet häntä pysähtymään sinne yöksi. Seuranvana päivänä sairastui hän ankarasti kuumeesen ja makasi useampia päiviä kuoleman kanssa kamppaillen.

Kun hän viimeinkin oli tullut siksi voimiinsa, että olisi kyennyt, lähtemään kotimatkalle, oli Stefan Lignerin farmi sillä aikaa palanut, ja saavuttuaan nykyisen puolisonsa saattamana vanhaan rakkaasen kotiinsa, löysi Elsa isänsä farmista ainoastaan hiiltyneet rauniot.

He tiedustelivat asiaa muutamilta lähiseudun farmareilta, mutta nämä eivät voineet antaa mitään tietoja hänen omaisistaan. Hän palasi sentähden nuoren Bradlaughin mukana tämän vanhempien luo ja tuli vuoden perästä hänen vaimokseen.

Vanha Stefan Ligner laskeutui pian ikuiseen lepoon, jättäen farmin molemmille pojilleen.

Ne vaikeat vammat, jotka sota oli maalle tuottanut, korjautuivat sittemmin vähitellen, ja orjuuden asemasta kukoistaa nyt Etelävaltioissakin vapaan työn siunaus.