Part 1

language: Finnish

MUSTA NAAMIO

Kertomus

Kirj.

R. WALDHEIM

Suomennos

Haminassa, Alfred Lagerbom, 1903.

SISÄLLYS:

Pelastettu. Farmilla. Piilossa. Onnettomuustoveri. Takaa-ajo. Kasvimaalla. Taistelu vapaudesta. Tähtilipun alla. Musta naamio.

Pelastettu.

Syksy oli tullut, mutta aurinko paistoi kirkkaasti levittäen niin tukahduttavaa kuumuutta, että olisi luullut olevansa keskellä kesää, jollei puiden kirjavuus olisi ollut todisteena myöhäisestä vuodenajasta.

Orbonne-joen vesistä rannikkoa etelä-Arkansasissa kulki metsästäjä pyssy kädessä ajamassa vesilintuja, ja hänen iso, täysinäinen jahtilaukkunsa todisti metsästyksen onnistuneen.

Päättäen metsästäjän parrattomasta naamasta oli hän aivan nuori mies, mutta hänen vartalonsa oli iso ja lujarakenteinen.

Metsän juhlallisen hiljaisuuden katkaisi äkisti koiran haukunta, joka, kuului jokseenkin etäältä virran vastaiselta rannalta.

Nuori metsästäjä pysähtyi kuunnellen tarkkaavaisesti.

"Epäilemättä", mumisi hän itsekseen, "on taas päästy paenneen neekerin jälille."

Tämä arvelu näyttäytyikin todeksi ennemmin kuin metsästäjä oli odottanut; sillä muutama silmänräpäys myöhemmin ilmestyi vastaisen rannan pensastosta musta olento, joka empimättä heittäytyi veteen ja ui siihen suuntaan, jossa metsästäjä seisoi.

Tämä antoi pyssynperän vaipua maahan ja otti esille luodin, jonka hän työnsi pyssynpiippuun haulipanoksen päälle.

Muutama sekunti jälkeenpäin oli pakolainen uinut virran yli, joka tältä kohdalta oli aivan kapea, ja seisoi nyt metsästäjän edessä.

Nähdessään edessään seisovan aseellisen miehen, näkyi neekeriparan kasvoilla toivottomuuden ja epäilyksen ilme, ja perin väsyneenä kestämistään ponnistuksista, vaipui hän maahan odottamaan kohtaloaan.

"Älä ole peloissasi, poikani", sanoi metsästäjä ystävällisesti, "sinä olet nyt vapaa, ja niin kauan kuin minä voin estää, en salli hiuskarvaakaan päästäsi vahingoittaa."

Tämä äkillinen muutos toivottomuudesta ja epäilyksestä varmaan turvaan ja tieto, että hän nyt oli kohdannut ihmisen, joka ei ole hänen kiusaajansa eikä takaa-ajajansa, vaan suojelija ja auttaja, vaikutti aivan valtavasti neekeriparkaan. Hän ei varmaan koskaan ollut saanut osakseen näin ystävällistä kohtelua, ja hän voi ainoastaan sammaltaa sanat: "kiitos massa", jolloin hänen silmänsä täyttyivät ilon ja kiitollisuuden kyyneleistä. Hän tahtoi nyt tarttua pelastajansa, käteen viedäkseen sen huulilleen, mutta tätä ei tämä kuitenkaan sallinut.

Nuoren metsästäjän koko huomio kiintyi nyt vastaiseen rantaan, josta takaa-ajavan koiran haukunta lähenemistään läheni.

Mutta samalla kuului myös useamman miehen ääni, jotka ratsastaen seurasivat koiraa.

Samasta paikasta, josta neekeri äsken oli ilmestynyt, tuli nyt koira näkyviin ja heittäytyi myös veteen.

Jotta metsästäjä voisi pelastaa neekerin, oli hänen välttämätöntä estää koiraa pääsemästä rannalle.

Kun eläin oli ennättänyt puolitiehen virtaa, tähtäsi metsästäjä silmänräpäyksen ja laukasi.

Kun savu oli haihtunut, ei koiraa enää näkynyt ja ainoastaan tumma veripilkku näytti paikan, mihin se oli vajonnut.

Pikaisesti latasi metsästäjä pyssynsä uudelleen, sillä hänen täytyi nyt olla valmiina puolustamaan niin hyvin turvattiaan kuin itseäänkin takaa-ajajilta.

Näitä ei tarvinnutkaan kauan odottaa, sillä kohta koiran kadottua, ilmestyivät ne pensaikkoon.

Kuultuaan laukauksen, aavistivat he koiran kohtalon; ja kun he nyt eivät nähneet koiraa vedessä eivätkä kuulleet sen haukuntaa, joka kyllä äsken oli kaikunut, löytäessään jäljet vastaiselta rannalta, muuttui heidän aavistuksensa varmuudeksi. Jos he olisivat tarvinneet tarkempaa todistusta, olisi veripilkku vedessä sen kyllä voinut antaa.

"Kuka roisto on uskaltanut ampua koirani?" huusi yksi ratsastajista vihanvimmoissa, nähtyään metsästäjän.

"Rauhoittukaa", vastasi tämä tyynesti. "Näin koiran ajavan ihmistä, ja silloin oli velvollisuuteni pelastaa hänet."

"Jos näitte koiran ajaviin ihmistä, kuten sanoitte, niin tiedätte myös, että se oli vain neekeri."

"Ja te tiedätte ehkä myös olevanne Arkansasissa, jossa neekereitäkin pidetään ihmisinä. Siis samassa kun tulitte koirinanne rajan yli, teitte itsenne syypääksi rangaistusta ansaitsevaan tekoon, joka voisi saattaa teidät kuritushuoneeseen, jos laki kaikessa ankaruudessaan pannaan täytäntöön."

"Kirottu saksalainen!" huusi orjametsästäjä vihasta kuohuen ja tarttui samalla olallaan riippuvaan kivääriin.

"Tyyntykää, tai ammun teidät", sanoi metsästäjä lujalla, vakavalla äänellä tähdäten vastustajaansa.

Niin kiihoittunut kuin tämä olikin, näki hän, ettei kannattanut ruveta taisteluun näin rauhallisen vastustajan kanssa.. Hän ripusti siis kiväärin taas olalleen ja kääntyi seuraajaansa, joka varon vuoksi oli jo vetäytynyt takaperin.

"Olkaa varoillanne", huusi hän ratsastaessaan pois ja ojentaen uhkaavasti kättään nuorelle metsästäjälle, "tätä en ole unhoittava ja toivon, että pian koittaa se päivä, jolloin me etelä-valtioiden asukkaat saamme tehdä tilin kanssanne, te orjain ystävät. Ja teitä, kirottu saksalainen, muistetaan silloin ensi sijassa."

"Kuka tuo mies oli?" kysyi metsästäjä mustaihoiselta, joka nyt vasta, ratsastajien poistuttua, tunsi olevansa täydessä turvassa.

"Se oli massa Jervis Coushattenista. Varokaa häntä, massa, sillä hän on ilkeä ihminen, joka tappaa ihmisen yhtä helposti kuin koiran."

"Minusta se on jokseenkin yhdentekevää", sanoi metsästäjä hymyillen, "ja jos herra Jervis ei olisi ollut kyllin viisas poistumaan, olisi hän saanut saman kohtalon kuin koiransakin. Mutta tuleppa nyt, lähdetään kotiin, sillä jos olet juossut koko tuon pitkän matkan Coushattenista tänne, olet kaiketi väsynyt ja nälkäinen."

Farmilla.

Noin peninkulman päässä siitä paikasta, jossa kohtasimme metsästäjän, oli saksalaisen uudisasukkaan Stefan Lignerin farmi, ja nuori metsästäjä oli hänen vanhin poikansa Fritz.

Talo oli tilava, hyvin rakennettu puulinnoitus, jota ympäröivät talli- ja varastorakennukset. Farmin ulkonäkö kaikessa yksinkertaisuudessaan todisti asukkaiden järjestyksen- ja kauneudenaistia. Perheesen kuului Ligner, hänen vaimonsa, kolme poikaa ja kaksi tytärtä.

Vähää ennen päivällisaikaa oli Fritz saapunut kotiin suojattineen ja oli heti pitänyt huolen, että Sam, joksi neekeri itseään nimitti, tuli hyvin ravituksi. Poika parka oli edellisenä iltana karannut isäntänsä luota välttääkseen huomiseksi luvattua rangaistusta eikä hän pakomatkalla ollut nauttinut ollenkaan ruokaa, koska pelko, ettei ehtisi aamuksi Arkansasin rajan yli, ei ollut suonut hälle yhtään rauhaa. Mutta aamun sarastaessa oli hän vielä monen tunnin matkan päässä pelastavalta rajalta, jonne hän saapui vasta puolenpäivän aikaan, takaa-ajajat aivan kintereillään.

Perheen istuessa päivällispöydässä lukuunottamatta isää, joka sattumalla ei ollut kotona, kuului äkisti kavionkopsetta ulkoa.

Rouva. Ligner, joka istui lähinnä ikkunaa, kääntyi katsomaan ulos.

"Isä tulee!" huudahti hän kummastuneena. Aamulla oli Ligner ratsastanut pieneen, tunnin matkan päässä olevaan Oaksvillen kaupunkiin, jossa oli toripäivät.

Ei vielä koskaan ollut hän tällaisena päivänä palannut näin aikaseen. Hänellä oli varmaan ollut joku erityinen syy lähteä kotiin näin pian.

Ligner jätti hevosen toiselle, neljäntoista vuotiaalle pojalleen, joka heti oli kiiruhtanut häntä vastaan, ja astui itse sisään.

"Ei kai sinulle liene mitään onnettomuutta tapahtunut?" kysyi rouva Ligner mieheltään, jonka kasvoilla näkyi alakuloinen ilme.

"En ole itse puolestani joutunut onnettomuuteen", vastasi Ligner, "mutta olen saanut kuulla huolestuttavia uutisia, jotka myös koskevat meitä, ja pelkään, että saamme kokea kovia aikoja. Täydellinen riita on syttynyt Pohjois- ja Etelävaltioiden kesken; sota on jo alkanut, ja Oaksvillessä kerrottiin Louisianan neekerinrääkkääjien aikovan karkoittaa pois kaikki vapaat farmarit, koska he pitävät näitä vihollisinaan. Mutta kuka tuo mies on?" keskeytti hän osottaen innokkaasti aterioitsevaa Samia.

"Neekeri, joka on karannut isännältään", selitti Fritz. "Kohtasin hänet tänä aamuna metsästysretkelläni virran luona, ja kun poika parka oli aivan väsynyt ja nälkäinen, toin hänet tänne."

"Mielelläni suon hänen levätä luonamme", sanoi Ligner, "mutta sitten hänen täytyy lähteä täältä, sillä ei ainoastaan hän ole vaarassa näin lähellä rajaa uudelleen joutua isäntänsä huostaan, vaan myös me panisimme itsemme alttiiksi vaaralle, jos hän jäisi luoksemme. Juuri nyt pitää meidän välttää ärsyttämästä orjain omistajia, sillä pelkään muutenkin joutuvamme heidän kanssaan tekemisiin."

Fritz ei voinut muuta kuin yhtyä isän mielipiteeseen ja sydämmessään moitti hän itseään, kun oli esiintynyt niin jyrkästi orjanajajia kohtaan. Hän katui katkerasti koiran tappamista ja sitä seuraavaa riitaa sen isännän kanssa. Mutta mikä kerran oli tapahtunut, sitä ei enää voitu muuttaa, eikä nyt ollut muuta tehtävää kuin tyynesti odottaa seurauksia. Fritz oli toki iloinen, ettei ollut kertonut isälle tarkemmin kohtauksestaan neekerin kanssa, ja hän päätti olla sitä tekemättä, jottei enentäisi isän levottomuutta.

Aterian jälkeen vei hän neekerin erääseen varastohuoneesen, jossa tämä, voisi rauhassa levätä lähteäkseen sitten matkaansa.

Neekeriä ei näkynyt koko päivänä; mutta kun otaksuttiin poika paran olevan väsyneen yöllisistä vaivoista, ei Fritz hänestä välittänytkään. Mutta kun hän seuraavana aamuna tuli varastohuoneesen, oli neekeri kadonnut. Joskin Fritz piti tällaista hyvästijättöä jokseenkin harvinaisena, oli hän toki iloinen, että Sam oli poissa, ja koska kasvimaa, josta neekeri oli karannut, oli jokseenkin etäällä Lignerin asunnosta, toivoi hän että koko tapahtuma pian unohtuisi.

Piilossa.

Dick Jervisilla, kuten kaikilla halpamaisilla luonteilla, oli hyvin niukalti rohkeutta, ja siksi oli hän vetäytynyt takasin tavattuaan Fritzin virran luona. Mutta siltä ei hän ollut luopunut aikeestaan vielä kerran saada haltuunsa tuo karannut neekeri.

Seuralaisensa, erään lähiseudun kasvimaan omistajan kanssa, saapui hän pitkän vaivaloisen ratsastuksen jälkeen pitkin karuja maita Oaksvillen kaupunkiin tiedustellakseen siellä, kuka, se oli, jonka hän oli virran luona kohdannut.

Ravintolan isäntä, jonka luokse hän asettui asumaan, arvasi tosin heti, kuultuaan Jervisiltä nuoresta metsästäjästä, ettei se voinut olla kukaan muu kuin Fritz Ligner. Mutta kun hän aavisti, mitä muukalaisella oli mielessä, ei hän ollut halukas jättämään orjan omistajan kostettavaksi nuorta farmaria, jonka hän kyllä tunsi. Teko hänen mielestään oli sangen kiitettävä, ja siksi selitti hän vaan Jervisille, että on aivan mahdotonta tuntea henkilöä tällaisesta pintapuolisesta kuvauksesta. Samalla antoi hän Jervisille hyvän neuvon olemaan varovainen kuulustellessaan karannutta orjaa Arkansasin rajojen sisäpuolella, koska kaikki tämän maan farmarit paheksuivat näitä takaa-ajoja.

Kun Jervis sitte oli tiedustellut asiaa monelta muulta tämän pikku kaupungin asukkaalta, mutta yhtä huonolla menestyksellä, päätti hän itse koettaa onneaan metsästäjän etsinnässä.

Muutaman tuntisen levon jälkeen läksi hän liikkeelle. Tiellä kohtasi hän kaupunkilaisen, jolta hän tarkoin tiedusteli lähiseudun farmarien nimet. Saatuaan tietää, että lähistöllä asui ainoastaan kaksi farmaria ja kuultuaan tarkemmin näiden perheoloista, oli hän varma, että nuori metsästäjä ei voinut olla kukaan muu kuin Stefan Lignerin vanhin poika.

Vaikka Jervis nyt luulikin olevansa varma asiastaan, tahtoi hän kuitenkin ensin ottaa selkoa, oleskeliko karannut neekeri vielä Lignerillä. Hän oli nyt tullut niin lähelle farmia, että voi nähdä rakennukset.

Voidakseen huomaamatta tehdä havannoitaan, sitoi hän hevosensa pensaikkoon ja lähestyi varovaisesti rakennusta, jonka läheisyyteen hän piiloutui.

Puolen tunnin kuluttua näki hän kaikkien perheen jäsenten tulevan ulos ja niiden joukossa myös vastustajansa; mutia musta-ihoista ei hän voinut huomata, jonka vuoksi hän otaksui tämän jo lähteneen sieltä.

Perheen jäsenien joukossa oli myös Lignerin yhdeksäntoistavuotias tytär Elsa. Nähtyään hänet, keksi Jervis äkkiä omituisen kostotuuman: hän päätti viedä tytön mukanaan, koska hän siten varmasti luuli antavansa tuolle vihatulle perheelle kovan iskun.

Voidakseen onnistua tässä tehtävässä, oli kasvimaan omistajalle välttämätöntä turvautua toisten ihmisten apuun, ja sentähden täytyi hänen palata Oaksvilleen neuvottelemaan naapurinsa kanssa, joka odotteli häntä täällä.

Saavuttuaan kaupunkiin, kohtasi hän ystävänsä Tomkinsin edeltäpäin sovitulla paikalla. Tämä näyttäytyi kuitenkin haluttomalta tekoon, joka hänestä oli sangen vaarallinen. Vaikkei hän arvellutkaan, ryhtyessään avustamaan ystäväänsä neekerin ajossa, josta ei mitään vaaraa voinut olla, koska tämä oli aivan aseeton, ei hänellä kuitenkaan ollut halua mahdollisesti joutua tekemisiin ihmisten kanssa, jotka — päättäen nuoren miehen esiintymisestä — kyllä osaisivat puolustautua urhollisesti. Hän kieltäytyi sentähden olemasta avullisena nuoren tytön ryöväyksessä, eikä häntä voitu siihen taivuttaa nuhteilla eikä pilanteolla. Jervis katsoi sentähden olevansa pakotettu lykkäämään tuumansa toimeenpanon siksi, kunnes hänelle onnistuisi saada toinen apulainen.

Onnettomuustoveri.

Vaikka Jervis mitä huolellisimmin koetti piiloutua tehdessään havainnoitaan Lignerin farmilla, huomattiin hänet kuitenkin, ja hänet näki juuri turhaan etsimänsä neekeri.

Kun Sam monta tuntia nukuttuaan heräsi, tuli hän sattumalta katsoneeksi yhdestä varastohuoneen ilmareijistä ja silloin havaitsi hän ympäri hiipivän kasvimaan omistajan.

Sam ymmärsi, että hänen entisen isäntänsä käynti tarkoitti juuri häntä ja pysyttelihe huolellisesti piilossa päivän ajan; mutta illan tullen jätti hän pakopaikkansa, joka ei enää tuntunut turvalliselta ja haki itselleen varmemman piilopaikan metsässä.

Monivuotisen, aina aikaisimmasta nuoruudesta saakka kestäneen orjuuden jälkeen tuntui Samista nyt vapaus siinä määrin suloiselta, että hän päätti nauttia siitä eteenpäin, vaikkakin se toisi mukanaan kieltäytymistä ja puutetta. Mieluummin tahtoi hän elättää itsensä metsän antimilla, kuin heti ryhtyä työhön, vaikkakin vapaana työmiehenä.

Suojaksi tuulta ja ilmaa vastaan rakensi hän itselleen majan kauas ihmisasunnoista tiheiden pensastojen suojelemaan, melkein läpi pääsemättömään paikkaan ja kokosi sinne mitä hän retkeillessään erämaissa löysi syötäväksi kelpaavaa.

Omituisella näppäryydellä, joka on huomattava ominaisuus neekereillä, valmisti hän itselleen kalaverkon niinistä ja meriheinästä sekä joukon pyydyksiä metsänriistaa varten, ja kun hänen metsästysyrityksensä onnistuivat uskomattoman hyvin, voi hän tyyneesti odottaa lähimpää tulevaisuutta.

Kun hän illalla toisena päivänä Arkansasiin tulostaan palasi metsästysretkeltä, kuuli hän kaukaa koiran haukuntaa. Hän tunsi koiran olevan entisen isäntänsä hirvittävän verikoiran.

Epäilemättä oli koira jonkun karanneen orjan jälillä — jonkun Samin onnettomuustoverin, ja Sam päätti sentähden kiiruhtaa tälle onnettomalle avuksi.

Hänellä tosin ei ollut muuta puolustusasetta kuin vahva puukkonsa, mutta sellaisella ruumiinvoimalla, kuin Samilla oli, voi sitäkin asetta käyttää menestyksellä puolustukseksi koiraa vastaan, olipa se sitten kuinka iso ja vahva tahansa.

Empimättä kiiruhti rohkea neekeri siihen suuntaan, josta koiran haukunta yhä selvemmin ja voimakkaammin kuului. Hetkisen kuluttua näki hän raivoisan eläimen kita avoinna seisovan puun juurella, jonka oksilla ahdistettu orja raukka oli hakenut turvaa koiralta, koska hänen oli mahdoton pelastua pakenemalla. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin heittäytyä takaa-ajavien ratsastajien käsiin, koska nämä koiran haukunnan ohjaamina yhä lähenivät, niin että heidän äänensä jo kaukaa kuului.

Kun Sam lähestyi puuta, tunsi koira vaistomaisesti hänet vihollisekseen ja syöksyi mielettömästi haukkuen hänen kimppuunsa.

Sam pysähtyi odottaakseen koiran hyökkäystä, ja kun eläin tuli lähemmäksi, antoi hän sille päähän niin voimakkaan iskun oksaisella sauvalla, että se kaatui maahan.

Sam tappoi sen täydellisesti lyömällä sitä uudelleen ja huusi sitten puussa istuvalle, säikähtyneelle pakolaiselle käskien häntä kiireesti seuraamaan itseään.

Ei ollutkaan varaa tuhlata aikaa, sillä tuskin olivat molemmat neekerit kadonneet pensaikkoon, kun jo takaa-ajajat tulivat näkyviin, ja kun koiran ohjaava haukunta nyt oli vaiennut, tähystelivät he innokkaasti kaikille suunnille.

Ratsastajat, joita oli kolme, eivät voineet ymmärtää, miksi koira näin äkisti vaikeni, vaikka se äsken kiivaalla haukunnallaan oli ilmoittanut, että oli saanut pakolaisen kynsiinsä tai ainakin löytänyt jäljet, kunnes he viimein löysivät sen kuolleen ruumiin.

Huomattuaan tämän, joutuivat orjan-ajajat vimmoihinsa, varsinkin kun he äsken vannaan luulivat jo saavansa pakolaisen kynsiinsä.

Kun he huomasivat olevan turhaa pitkittää takaa-ajoa ilman koiran apua, niin he tutkittuaan lähimmän ympäristön, kääntyivät pois ja ratsastivat virran rantaa pitkin Oaksvilleen päin.

Sam oli maannut piiloutuneena tiheässä pensaikossa, josta hän tarkasteli ratsastajia. Kun nämä olivat menneet, vei hän pelastamansa neekerin, joka oli ollut hänen toverinaan Jervisin kasvimaalla, pieneen majaansa, jossa pakolainen sai tyydyttää nälkänsä ja nauttia tarpeellista lepoa.

Hän kertoi, että kun Jervis turhaan ajettuaan Samia oli tullut kotiin ilman koiraa, oli hän kolmen toverin kanssa päättänyt paeta samaa tietä kuin Sam oli kulkenut. Illalla olivat he lähteneet karkuretkelle ja erosivat yöllä saattaakseen takaa-ajajat harhateille. Toby, jonka Sam oli pelastanut, ei sentähden voinut kertoa mitään toveriensa kohtalosta.

Tobyn kertomus saattoi Samin miettiväiseksi.

Jos useampia tovereita oli paennut siihen suuntaan, missä he nyt oleskelivat, oli otaksuttavaa, että Jervis, joka ei ollut takaa-ajajien joukossa, oli koonnut vielä useampia ratsastajia ja koiria pakolaisia takaa-ajaakseen. Siinä tapauksessa voivat molemmat neekerit pelätä, että koirat viimein löytävät heidän jälkensä.

Jos he jäisivät majaan tai sen läheisyyteen, voisivat he helposti joutua takaa-ajajien kynsiin, ja siksi oli heidän kiireimmiten jätettävä tämä paikka.

Sam teki heti päätöksen. Otettuaan mukaansa majassa löytyvät ruokaneuvot, läksi hän toverineen siihen paikkaan, jossa kuollut koira oli. Siitä lähtivät molemmat Tobyn kulkemaa tietä aina virralle saakka, jonka yli he uivat. Toisella puolen virtaa seurasivat he tarkoin Tobyn entisiä jälkiä, jotka vallan hyvin näkyivät pitkässä heinikossa, ja saapuivat pienelle purolle, joka etempänä yhdistyi virtaan.

Tässä he jättivät jäljet, menivät veteen, joka haihdutti kaikki heidän jälkensä ja piiloutuivat sitte tiheään pensaikkoon virran eteläpuolelle, siis Louisianan alueelle.

Tässä uudessa piilopaikassaan tunsivat pakolaiset olevansa jokseenkin turvatut; sillä tusinakaan parhaita verikoiria ei voisi löytää heidän jälkiänsä, jotka vesi oli täydelleen haihduttanut. Ja kukaan ei taas arvaisi heitä etsiä täältä, sillit ei ollut otaksuttavaa, että paenneet neekerit piiloutuisivat orjavaltion rajojen sisäpuolelle, kun kerran vapaa valtio oli niin lähellä.

Jos koirat, jotka olivat lähetetyt ajamaan Tobya, mahdollisesti seuraisivat hänen jälkiään purolle saakka, ei ollut luultavaa, että orjan etsijät kiinnittäisivät siihen huomiota, koska he tiesivät Tobyn juuri paenneen sitä tietä, eikä suinkaan kenenkään mieleen juolahtaisi hänen palanneen samaa tietä Louisianaan.

Jo seuraavana aamuna kävi Samin arvelu toteen, että takaa-ajoa alettaisiin uudelleen, sillä pakolaiset kuulivat seivästi piilopaikastaan verikoirien rajua haukuntaa, kuu ne samoilivat metsissä toisella puolen virtaa ja useamman kerran lähestyivät rantaa.

Melkein koko päivän vallitseva levottomuus todisti orjan etsijäin mitä huolellisimmin tarkastavan koko metsän.

Vaikka illan tullen melu vaikeni, eikä enää ollenkaan kuulunut koiran haukuntaa, eivät pakolaiset koko seuraavanakaan päivänä uskaltaneet jättää piilopaikkaansa, joka tähän saakka oli näyttäytynyt turvalliseksi. Vasta kolmantena päivänä, kun ruokaneuvot alkoivat olla lopussa, jättivät he paikan.

He palasivat virralle samaa tietä kuin olivat tulleetkin, uivat yli ja suuntasivat kulkunsa Samin majalle.

Mutta he eivät olleet kulkeneet montaakaan askelta, kun he kuulivat päristelemistä läheisestä pensastosta.

Sam antoi toverilleen merkin piiloutua ja itse hiipi hän pensastoon, josta oli kuullut pärskymisen.

Suureksi hämmästyksekseen huomasi hän silloin viisi satuloittua hevosta, joiden joukossa oli myös hänen entisen isäntänsä raudikko.

Kiireesti palasi hän toverin luokse ilmoittaakseen tälle uhkaavasta vaarasta ja etsiäkseen turvallisemman paikan. Mutta pakeneminen näytti olevan jo liian myöhäistä, sillä vähän matkan päässä kuulivat he orja-metsästäjäin lähestyvän, jotka nähtävästi olivat jalkaisin tehneet tutkimusretken.

Pakolaiset ennättivät töin tuskin piiloutua lähimpään pensaikkoon, ja he näkivät nyt sieltä entisen kiusaajansa Jervisin neljän tuntemattoman miehen seurassa, jotka väkivallalla laahasivat muassaan vangittua tyttöä.

Aivan lähelle molempien neekerien piilopaikkaa pysähtyivät orja-metsästäjät, joita nyt täydellä syyllä voi sanoa ihmismetsästäjiksi.

Vangittu tyttö viskattiin häntä varten varatun hevosen selkään, ja senjälkeen hyppäsivät ratsastajat satulaan ja ratsastivat saaliineen tiehensä etelään päin.

Takaa-ajo.

Niin pian kuin Jervis tovereineen oli kadonnut näkyvistä, ryömivät neekerit pois pensaikosta ja riensivät heti Lignerin farmille kertomaan nuoren tytön ryöstöstä. Sam oli näet tuntenut hänet Lignerin tyttäreksi.

Ettei siellä ollut aavistustakaan'tytön katoamisesta, sen arvasi Sam osittain siitä, ettei farmilta kuulunut laukauksia eikä huutoakaan; ja osittain siitä, että rosvot olivat sitoneet huivin tytön suun eteen estääkseen häntä huutamasta. Tämä varokeino olisi näet muuten ollut turha, jos olisi voinut otaksua tytön omaisten nähneen ryöväyksen.

Sam ei ollutkaan erehtynyt arveluissaan, sillä tullessaan farmille näki hän pelastajansa, Lignerin vanhimman pojan kaikessa rauhassa työskentelevän pihalla, niinkuin ei mitään erityistä olisi tapahtunut.

Sam hyökkäsi hengästyneenä ja liikutettuna nuoren miehen luo.

"Ilkeä massa Jervis!" huudahti hän, "on juuri nyt ryöstänyt nuoren neidin ja vienyt hänet pois hevosellaan."

Fritz hämmästyi niin, että hän töin tuskin kykeni käsittämään Samin sanojen merkitystä: vasta hetkisen mietittyään hän ymmärsi, mitä oli tapahtunut.

"Onko hän vienyt sisareni?" kysyi hän säikähtyneenä.

"Niin, nuoren neidin täältä", vastasi neekeri, "Sam on nähnyt kaikki tuolia metsässä."

"Ja missä se roisto on?" huudahti Fritz.

"Toisella puolen virtaa", samalla osotti Sam siihen suuntaan, johon Jervis apulaisineen oli ratsastanut. Fritzin ja Samin kovaääninen puhelu oli antanut aihetta perheen muille jäsenille tulemaan pihalle heidän luokseen. Samalla kuin rouva Ligner puhkesi itkuun kuullessaan tyttärensä ryöstöstä, kiiruhtivat miehet varustautumaan aseilla ja noutamaan hevosia tallista.

"Sinun täytyy näyttää meille tietä!" huudahti Fritz neekerille tuoden hevosen hänenkin varalleen.

Kun he olivat valmiit matkalle lähtemään, selitti Sam, että hänen toverinsa Tobynkin täytyy tulla mukaan, koska heitä muuten tulee liian vähän. Toby itsekin oli halukas seuraamaan heitä; mutta pian huomattiin, ettei hän osannut ratsastaa. Hänet jätettiin sentähden farmille rouva Lignerille turvaksi, mutta toiset, nimittäin Ligner itse, hänen poikansa Fritz ja kahdeksantoistavuotias Barthel sekä Sam tien näyttäjänä lähtivät matkalle.

Fritz Ligner esitti, että heti farmin läheltä pitäisi mennä virran yli ja etsiä rosvojen jälkiä toiselta rannalta. Mutta varovainen Sam kehoitti ratsastamaan virran rantaa pitkin aina sinne saakka, jossa hän oli tavannut Jervisin seuralaisineen ja sieltä vasta ruveta etsimään heidän jälkiään. Ja niin hartaasti kuin Stefan Ligner toivoikin voivansa mahdollisimman pian saavuttaa tyttärensä ryöstäjät, suostui hän kuitenkin Samin ehdotukseen, koska sillä näytti olevan parhaat edellytykset yrityksen onnistumiseen.