Part 7

— Ja sinä Simon Seloottes voit olla jotenkin varma siitä, että se priiman paikka tulee sinulle vaikeaksi pitää. Täällä lukiossa ei auta fiidekset, tiedä se, ei yhtään. Eikä sinua nyt ole enää Sammakko täällä auttamassa!

»Sammakko» oli uskonnonopettaja Syvertsen; mutta hän opetti ainoastaan keskikoulussa.

Viimein tuli rehtori ja kaikki vaikenivat heti.

Rehtori piti pienen selvän alkajaispuheensa, lausui lukujärjestyksen ja alkoi sitten lähteä. Silloin nousi Aapraham Aagaard ylös:

— Isä ja äiti käskivät sanomaan terveisiä ja että isä lähettää sen papintodistuksen ja ne muut todistukset sitten jälestä — — — —

— Aha, sinuthan minä olin ihan unohtaa. Sinä siis olet Aapraham Aagaard, hyvää päivää, ystäväni, tervetuloa tänne! No niin, saat tulla kansliaan sitten kun muut ovat menneet, niin selvitämme sen asian. — Niin pojat, minä toivon, että te otatte nyt uuden toverinne hyvin vastaan. No, ystäväni, onko sinulla vielä jotain sanomista?

— Sitähän minä vain, että enkö minä saisi muuttaa tästä vähän tuonnemmaksi; minun on niin paha istua ikkunan luona silmieni tähden.

— Kyllä, miksei, voithan vaihtaa paikkaa esimerkiksi Antti Bechin kanssa. Hyvästi, pojat.

— Heh, sanoi Antti Bech vaihtaessaan paikkaa. Vai olet sinä sellainen kytys, et siedä vetoa!

Tulokas katsoi hämmästyneenä Antti Bechiin: sekö oli kiitos?

Mutta yhtäpä ei Aapraham Aagaard saanut tietää ennenkun pitkän ajan jälkeen, sitä nimittäin, että toiset pojat vain Antti Bechin tinkimättömästä vaatimuksesta suostuivat ottamaan »uuden pojan» mukaansa Flöj-tunturin retkelle iltapäivällä. Koko retkestä ei tahtonut tulla mitään tuon riidan vuoksi eikä ehkä olisi tullutkaan, jos eivät voileivät olisi olleet valmiit ja pikkutytöt kutsutut.

* * * * *

Ei ole liioin hauskaa olla uutena poikana. Ensiksikin tunneilla tuo alituinen hikoilu kreikassa ja trigonometriassa opettajain kanssa, jotka pilkkaavat ja kysyvät aina kolmeen, neljään kertaan, kun eivät muka ymmärrä »Aarvikin saksaa» tai kun hänellä muka on »puuroa suussa» puhuessa; ja pojat nauraa hirnuvat ympärillä. Oikein autuaallisesti sydän keveni, kun kellon soitto kajahti alaalta tyhjästä käytävästä!

Mutta välitunnit toivat vain uusia kärsimyksiä. — Uusi poika, uusi poika! huudettiin kaikkialta, — Aapraham oli aina kuin hengen hädässä; hän oli viimein kuin härnätty koira varuillaan joka taholle eikä sekään auttanut. Keskikoulun ensi- ja toisluokkalaiset pikku nulkit olivat kaikkein häijyimmät; kuhisten ja kihisten ne kokoontuivat hänen ympärilleen ja haukkuivat jos milläkin pilkkasanoilla, »sarkahousu maankirpuksi» ja muilla vielä vähemmän kunniallisilla; ja ne tuuppivat ja kiskoivat häntä ja nykivät ja pistelivät edestä ja takaa, nakkelivat rapaa ja likaa hänen päälleen; ja jos hän joskus niitä hätisteli, kirkuivat ne kuin syötävät ja vahdissa oleva opettaja tuli äkäisenä ja kysyi:

— Etkö sinä kelvoton voi käyttää voimiasi muutoin kun pelotellen hengiltä pieniä yhdeksän vanhoja poikia?

Uuden pojan varma kidutuspaikka oli viimein voimistelusalin akkunan alla oleva nurkkaus. Siihen oli hänet ajettu seinää vasten ja siinä hän pälyili epätoivoissaan ympärilleen, ja hän oli koko koulun varma huvitus välitunneilla. Etenkin koetettiin ärsyttää häntä »hyökkäämään», — sillä silloinhan hän oli niin hirmuisen hassunkurinen hosuen isoilla moukannyrkeillään ja koko naama kierona katkeruudesta.

Koulussa oli siihen aikaan eräs kekseliäs huikale, »pitkä Aatukka» nimeltään, jonka nyt tuli puskea keskikoulun tutkintoa neljättä kertaa ennenkun hänet päästettäisiin merille; hän oli ijältään ainakin yhtä vanha kuin tämän vuoden vanhimmat; hän rupesi nyt oikein Aapraham Aagaardin kiusaajien johtajaksi; hän yllytti pikkupoikia tekemään jos jotain tylyä ilkeyttä ja hävyttömyyksiä Aaprahamille, ja kun Aapraham »hyökkäsi», asettui tuo pitkä ketkale mahtavasti hänen tielleen ja kysyi pilkallisesti — oliko hänellä mitä asiaa?

Luokalla keskusteltiin jotensakin peittelemättä Aaprahamin kuullen, eiköhän lukion kunnialle jo viimein ala käydä se että »pikkunorssit» tuolla tavoin pilkkaavat ja häpäisevät yhtä sen jäsentä. Simo Selmer, joka aina suljettujen ovien takana oli uljas ja kaunopuheinen, julisti tämän suorastaan tahrapilkuksi luokan kunniassa; Antti Bech ei virkkanut mitään, kävelihän vain edestakaisin nyrkit housuntaskussa ja Aapraham istui kuten tavallista punaisena ja kierteli irtautunutta liivinnappia. Hän oli kuin ajettu otus, vavahteli aina pelosta uskaltamatta niin sanaa hiiskahtaa, — jäsentä hievauttaa, jotteivät he kaikki alkaisi nauraa ja pilkata sekä pihalla että luokalla, sekä opettajat että oppilaat.

Ja kun hyvä matami Jensen, jonka luona hän asui, lohdutteli häntä, että kyllä se loppuu, kunhan ne vain tottuvat häneen vähän enemmän, niin hyvähän se olisi hänestä, mutta nyt oltiin jo lokakuussa ja yhä ne — —

* * * * *

Hän oli päättänyt purra hammasta, olla hiljaa kuin tukki eikä olla heistä tietääkseenkään. Mutta kun hän näin sai kulumaan koulupäivänsä kuin hengenhädän pitkät hetket, niin tulivat pikkupojat hänen kärsivällisestä levollisuudestaan vain yhä hullummiksi ja luokkatoverit mukisivat keskenään, että uusi poikahan on ihan pöllö, syököönkin nyt itse keittonsa! Tämä luokan tylyys johtui myös pohjaltaan siitä, että Aapraham pian osoitti olevansa terävä kuin partaveitsi; etenkin ainekirjoituksessa oli hän peninkulman muita edellä, aivan kuin aikamies omine ajatuksineen ja tietoineen, jotka hän oli lukemalla hankkinut tuolla Arvikin pappilapohjukassa! Tämä auttoi häntä vähän opettajain pilkalta, etenkin kun rehtori itse oli aina niin hyvä hänelle ja kiitti häntä luokan kuullen. Mutta aivan päinvastaisesti se kiitos vaikutti tovereihin.

Antti Bech oli jo yhteen aikaan näyttänyt ikäänkuin taipuvaiselta hyviin väleihin, — mutta kun Aapraham niin ratkaisevasti ryntäsi hänen ohitseen ainekirjoituksessa, kylmeni Antti jälleen, ja sitten tuli se Sohvi Haastedin juttu — — —

Ensimäinen ja ainoa perhe, jonka keskuuteen Aapraham Aagaard oli päässyt kaupungissa, oli tuomari Haastedin; tuomari oli Arvikin papin, Aagaardin entinen ystävä, ja yhteen aikaan oli jo puhuttu siitäkin, että Aapraham pääsisi heille asumaan ettei tarvitsisi olla kuten nyt tuolla tyttökoulun kulmissa Jensenin matamin luona. Ja Sohvi Haasted oli ehdottomasti kaupungin pulskin tyttö! Ja samalla oli hän kiltti Aaprahamille, sai kyllä sietää yhtä ja toista hänen tähtensä, — ja kun tähän aikaan luisteltiin ja pidettiin hauskaa lahdella, joka nyt hohti kuutamo-iltoina mustana ja välkkyvänä, koetteli Sohvi aina saada Aapraham Aagaardiakin mukaan leikkiin. Hän opetti Aaprahamille franseesiakin, jota ne siellä pitkissä jonoissa tanssivat ja jota Aapraham ei osannut. Sentähden oli Aapraham Sohvin ainaisena kavaljeerina pitkän aikaa joka ilta, — ja Antti Bechin mieli musteni mustenemistaan!

Mokoma maanpoika, tuppautuappas tielle ja vie tytöt toiselta! Sellainen kömpelö typeryskin! Mitähän merkillistä siinä raukassa oikein lienee — ja Antti Bech alkoi iltaisin ilkeästi kertoa pikkutytöille Aapraham Aagaardin jokapäiväisestä kamppailusta »pikku norssia» vastaan, jotka antoivat hänelle selkään niin että naukui. Ellei Sohvi Haasted olisi holhonnut Aapraham Aagaardia, olisi hänelle pian tullut jäällä yhtä kiusallista kuin muuallakin, ja hän turvautui Sohviin kuin hukkuva olenkorteen.

* * * * *

Lauantai-iltana oli päätetty kokoontua oikein suurella joukolla jäälle; pojat olivat koonneet kolehtia ostaakseen soihtuja, omenoita, ryssänpähkinöitä ja paperossia! Opettajahan ei tulisi sinne niin myöhään ja kyllähän siitä sitäpaitse aina pelastuisi!

Aapraham istui koko iltapäivän työssä ja laski matematikan esimerkit valmiiksi maanantaiksi, sittenpähän sekin olisi tehty ja voisi paremmalla omallatunnolla lähteä luistinhuveihin illalla.

Hänen akkunansa oli Jensenin matamin takapihalle ja tyttökoulun leikkikentälle päin, ja voimisteluhuoneistosta kajahteli kumisevassa marssitahdissa: yks kaks, yks kaks! sekä neiti Zwilgmeyerin kirkuva komentelu. Neiti Zwilgmeyer antoi nimittäin voimistelutunteja lauantaisin iltapäivällä, ja siellä oli myös Sohvi Haasted. Ja Aaprahamilla oli niin mukavaa, hän sai istua ihan rauhassa ja pitää vain akkunastaan silmällä pikkutyttöjä, kun ne kello 7 pääsivät tunnilta, ja luistimet olivat valmiina ja hän voi tavata Sohvin portilla. Niin oli hän turvassa koko illan.

Hänen täytyi sytyttää aikaiseen lamppunsa ja hän asetti sen akkunalle saadakseen tilaa viivoittimelle ja vinkkelille laskiessaan ja vetäessään viivoja. Joskus katsahti hän valppaasti tyttökoulun pihan yli voimistelusalin ovelle.

Ilta pimeni joutuin ja vain nuo kolme akkunaa valkoisine uutimineen hohtivat kirkkaasti. Hän näki tyttörivien vahojen vilahtelevan ohi, kun ne marssivat, ja kuuli neiti Zwilgmeyerin äänen:

— Osasto, seis! jota seurasi tahdikas astunta.

— Mutta mikäs tuolla? Eiköhän ole joku pojista tyttökoulun pihalla!

Vähän ajan päästä koputettiin oveen, ja sisään astui — Antti Bech.

— Hyvää päivää!

— Hyvää iltaa! Minä tulin vain sanomaan, että ota pois tuo lamppu ikkunalta ja heti, tai minä ruhjon sekä sen että sinut palasiksi, usko se! Luuletko sinä, että sinulla on mikä etuoikeus istua täällä ja valaista koko tyttökoulua ja vahtia niitä, kun ne lähtevät! Pidä sinä varasi, mies, kyllä minä pidän sinua silmällä, senkin kettu ja viekastelija!

— Mutta, kuulehan — — —

— Sinä otat lampun heti pois, sen minä sanon!

Siten uhaten kiiruhti Antti Bech ulos kiukusta punaisena ja nyrkit vavisten lyöntihimosta.

Aapraham otti kiireesti lampun pois, ja kun hänellä ei ollut uutimia, asetti hän piirustusvihon ja kartan akkunan eteen.

Sinä iltana ei hän nähnyt Sohvi Haastedia vilaukseltakaan. Antti Bech oli tytön häneltä ilman muuta ryöstänyt.

- - - - Maanantaiaamuna tuli rehtori luokalle hyvin juhlallisen näköisenä, pyyhki nenäänsä, käveli hetkisen edestakaisin lattialla ja pyysi yliopettaja Sömmeä vähän odottamaan eikä alkamaan vielä kuulustelua.

— Kuulkaas, tämä luokkahan se oli viime lauvantaina kokoontunut sinne Pappilan selälle?

— Tämä! huudettiin yksin äänin jännityksessä uutta odottaen. Pojat alkoivat punastua ja ne, joilla oli paperossien osto erityisesti omallatunnollaan, kumartuivat pulpettejaan vasten ja sukaisivat tuossa tuokiossa lappuja toisilleen: »Älä kieli!» »Raukka jos sanot mitään!» j.n.e.

— No niin, sanoi rehtori, — ja joitakuita pikkutyttöjä neiti Zwilgmeyerin voimistelukursseilta oli siellä myös, eikö niin?

— Oli!

Poikien jännitys kasvoi; herranen aika, ei suinkaan hän nyt kieltäne — — —?

— Ei ole siis, pojat, lainkaan epäilystä siitä, että Zwilgmeyerin valitus tällä kertaa koskee erästä teistä. Huolimatta usein toistetuista kielloista ettei yksikään teistä saa astua jalallaan tyttökoulun pihan piirin sisälle, on neiti nyt taas valittanut, että yksi teistä viime lauantaina ei ainoastaan ollut siellä, vaan myös jollakin tavalla seurusteli pikkutyttöjen kanssa ennen tunnin loppua. Minä kysyn nyt teiltä vakavasti: kuka teistä on syyllinen?

Syvä hiljaisuus.

— Jaha, jatkoi rehtori, — ellei tuo yksi ole kyllin rohkea ilmoittaakseen itseään, niin tuottaa hän kaikille tovereilleen mitä ankarimman rangaistuksen. Sanokoon nyt se, joka tietää omaatuntoaan kolkuttavan!

Seurasi koko minuutin hiljaisuus; pojat katselivat toinen toisiin ja pudistelivat päätään — — —

Aivan verkalleen nousi Aapraham Aagaard ylös.

— Sinäkö? sanoi rehtori hämmästyneenä, — sinä, Aapraham Aagaard?

Hän, Aapraham, oli ihan kuin avannossa uitettu, niska kyyryssä ja tulipunaisena, ja nuo väljät, pitkät sarkahihat roikkuivat kuin vyyhdet.

— Kas siinä romaanisankari! —- mutisi opettaja Sömme puoliääneen niin että rehtorin täytyi pyyhkiä nenäänsä.

— Minun ikkunani — änkytti Aapraham — on sinne tyttökoulun pihalle ja sitten — ja sitten — ja sitten — ikkuna oli auki, ja sitten — putosi kirjoja minulta ulos — ja irtonaisia lehtiä, joita minun täytyi mennä pihalle etsimään ja sitten — ja sitten, sitten lensi niitä muutamia ihan voimistelusalin seinän viereen — —

Rehtori pyyhki nenäänsä ja seisoi akkunan luona selin luokkaan; viimein kääntyi hän yhtäkkiä:

— Pidä vasta kiinni ikkunasi, kun neiti Zwilgmeyerillä on voimistelutunti, Aapraham Aagaard.

Ja rehtori läksi.

Tunnilla oli vähän levotonta; Aapraham lasketteli läksynsä Epaminondaasta Leuktran luona ja istui sen päälle ihan hiljaa, uskaltamatta vilaistakaan vierustoveriinsa Antti Bechiin.

Kello löi ja kuhisten virtasi koko poikalauma ulos. Pihalla kokoontuivat pikkupojat pitkän Aatukan ympärille, joka juuri läheni tavanmukaisine joukkioineen Aapraham Aagaardia. Silloin Antti Bech yhtäkkiä asettui Aatukan tielle.

— Mitä sinulla on Aapraham Aagardin kanssa tekemistä!

— Mitä se sinua liikuttaa!

— Liikuttaa se! Jätä heti hyvin yksinkertaisesti nuo kujeet, hyvä herra Aatukka! Tai saat köniisi!

— Tuolta maavätykseltäkö?

— Ei kun minulta! ja samassa paukahti nyrkki keskelle pitkän Aatukan naamataulua ja kauan muistettiin koulussa se aamu, jolloin Antti Bech uudisti vanhan maineensa koulun väkevimpänä poikana, ja löylytti pitkän Aatukan niin että hän lähti häntä koipien välissä ja päästi Aapraham Aagaardin ijäksi rauhaan »pikkunorsseista».

— Kello soi, tunti alkoi jälleen ja se koulupäivä meni. Aapraham punastui aina, kun vilkaisi Antti Bechiin eikä kumpikaan virkkanut mitään.

Iltapäivällä kolkutti joku Aaprahamin oveen ja Antti Bech astui sisään.

— Kuules, Aapraham! Minä vain ajattelin, että sinulla taitaa olla hirmuisen ikävää täällä matamin luona!

— Oh, sehän on niin hyvä se Jensenin matami, tiedäthän sinä, mutta — — —.

— Niin, niin, minä ajattelin vain, jotta — että sinä — — —

— Ja on vähän vaarallistakin näin lähellä tyttökoulua ja Zwilgmeyerin neitiä — —!

Silloin purskahtivat pojat kaikuvaan nauruun ja nauroivat hetken. Sitten tuli taas ihan hiljaista; Aapraham pyöritteli istuessaan kynänvartta ja Antti Bech selaili latinan sanakirjaa.

—- Minä puhuin tässä äidin kanssa, sanoi Antti viimein — hän käski sanomaan terveisiä ja kysymään, etkö sinä voisi joululta muuttaa meille? Asuttaisiin yhdessä minun huoneessani sitten, näes, ja tulisi oikein hauskaa meille, näes — — —

ENSIMÄINEN KÄSKY.

— Mikäs pikku mies sinä olet? kysyi Rejersen kirjakaupassaan.

— Minä olen Sven.

— Ja tahdot 10 äyrin kirjoitusvihon. Kas tässä, olkaa hyvä. Sinä siis käyt koulua?

— Kyllä. Koulua minä käyn.

— Osaatkos tänään läksysi?

— Älä pidä muita jumalia minun edessäni. Mitä se on: vastaus. Meidän pitää pelkäämän ja rakastaman jumalaa yli kaiken ja hänen ainoan päällensä uskoman ja turvaaman.

— Kappas vaan! Taidatpa saada tämän sievän kuvan, kun olit noin nopsa.

Sven kumarsi ja läksi. Hän tuskin yletti Rejersenin ovenripaan, mutta sai sen kuitenkin auki ennenkun Rejersen ehti avuksi.

Kouluun oli pitkä matka ja Sven kulki, marssi aimo askelin. Hänellä oli uudet kalossit ja laukku selässä. Kun hän vähän aina nytkäytteli itseään joka askelella, niin kalisi penaali laukussa — ja se tuntui niin pulskalta; ihmiset tietäisivät että hän on koulupoika.

Mutta sitten taas se Wattnen iso koira — aina se juoksee ulos, kun kulkee ohi; mutta tuolla seisoi parvi poikia ja täytyi siis koettaa kulkea niinkuin ei olisi koirasta tietävinäänkään. Mutta penaali laukussa ei kalissut ennenkun Sven oli päässyt onnellisesti ja pitkän matkan päähän Wattnen portilta.

Koulu oli kaupungin laidassa, sitä ympäröi korkea kivimuuri. Kaikkein pulskinta maailmassa oli astua sisälle tuosta muurin portista ja sitten yli suuren, hiekoitetun pihan — ja tietää, että saa astua — ja olla ihan kuin kotonaan!

Ja silloin kalisi penaali hirveästi vaikkei ketään muita ollutkaan kuulemassa ja ihailemassa kuin Sven itse. Mutta pulskaa se vain oli!

Heillä, Svenin luokalla, oli vain kolme tuntia päivässä, — ensimäisellä valmistavalla luokalla. Kirjoitusta, laskentoa, uskontoa, Norjan historiaa ja vähän maantiedettä.

Ja nyt oli heillä ensin uskontoa, ja katekeetta asteli edestakaisin lattialla ja kuulusteli.

Kaikki 12 — sillä heitä oli kaksitoista ensimäisellä valmistavalla luokalla — osasivat ensimäisen käskyn ulkoa ja katekeetta kehui heitä sukkeliksi pojiksi.

— Mutta kuuleppas nyt, pikku Sven, sanoi hän yhtäkkiä: — tiedätkös sinä mikä on epäjumala?

— Tiedän! — Hyvinhän sen Sven tiesi.

— Kellä on epäjumalia?

— Pakanoilla!

— Oikein, pikku Sven, — mutta etkö luule, että muillakin on epäjumalia kuin pakanoilla?

— Ei—i! Sitä ei Sven luullut

— Ei kellään sinun tutuistasi?

Mutta moinen tuppasi jo Sveniä vähän naurattamaan! Sillä tuollainen, että joillakuilla hänen tutuistaan olisi nurkissaan epäjumalia, isopäisiä ja eläimen sorkilla varustettuja, sellaisia kuin hän oli nähnyt kuvissa, oli jo ihan hassua!

— Ei, ei kellään minun tutuistani.

— Oletko siitä varma?

Sven melkein häpesi katekeetan puolesta — kysyykin mokomaa!

— Eikö itselläsikään?

— Epäjumaliako? E—hei! Niitä ei Svenillä ollut

— Hm, eiköhän sentään, Sven! Etköhän sinä rakasta mitään enemmän kuin Jumalaa, kuules, ajatteleppas nyt oikein tarkkaan. Sillä katsos, se se on juuri se epäjumala se!

Sven ajatteli ajattelemistaan; hänen täytyi ihan panna silmänsä kiinni että olisi oikein voinut ajatella! Mutta ei — ei toki — ettäkö rakastaisin jotain enemmän kuin Jumalaa, e—hei!

— En, en mitään!

— Etkös tuota kaunista kuvaa, joka sinulla on tuossa?

— Pyh! Sen Te saatte heti jos tahdotte? Ja Sven kuletti Rejersenin antaman kuvan katekeetalle. Se oli: »_Marechal Ney en Moscou._»

— Jaha, — mutta ajatteleppas nyt oikein, etkö sinä rakasta mitään enempää kuin Jumalaa?

— Ei, en yhtään mitään!

— Entä rusinarokkaa, mehusoppaa, jossa on väskynöitä?

Sitäpä ei Sven tullut ajatelleeksikaan! Ettäkö se nyt voisi olla — epäjumala! Rusinarokkaa ja väsky... Svenille tuli ihan vesi suuhun sitä ajatellessa.

— No, pikku Sven, mitäs nyt arvelet?

Sven tuumiskeli vähän, mutta sitten sanoi hän: ei.

— Ei toki, ei hän rakastanut rusinarokkaa, mehusoppaa ja väskynöitä enemmän kuin Jumalaa! Ei lähimaillekaan! Ajattelipa vaikka mehusoppaa helmiryynienkin kanssa, niin tohti hän empimättä sanoa: ei!

— Niin, niin, pikku poikaseni, se on hauskaa kuulla se, sanoi katekeetta ja taputti Svenin päätä.

Mutta samassa alkoi tuntua niin merkillisen kummalliselta Svenin mahan pohjassa, tai tuossa sydän-alassa — ihan kuin pahalta — tahi kuten silloin kun täytyi pelätä sitä Wattnen koiraa; katekeetta taputti vielä hänen päätään ja sanoi uudestaan:

— Se on hyvin hauskaa kuulla!

Svenin teki mieli melkein sanoa, ettei se nyt taida olla ihan varmaa sentään — etenkin kun helmiryynien kanssa. — Mutta sehän tuntui niin nololta, nyt näin jälestäpäin.

* * * * *

Oli mennyt viikko ja ensimäisellä valmistavalla luokalla oli jo ehditty viidenteen käskyyn.

Mutta aina kun katekeetta puhutteli kiltisti Sveniä ja etenkin kun hän taputteli hänen päätään, alkoi Svenistä tuntua niin kummalliselta tuossa sydän-alassa kuten tuonnoinkin. Sven oikein halusi, että katekeetta olisi kerran hänelle äkäinen ja tyly. Ajattelipa hän kerran, että pitäisi joskus koettaa olla osaamatta läksyään — että saisi toria.

Mutta sekin oli hassua ja mahdotonta, sillä _osasihan_ hän aina läksynsä.

Kotona oli ollut mehusoppaa sunnuntaina ja torstaina. Viime kerralla oli helmiryynien kanssa ja kummallakin kerralla väskynöitä ja rusinoita.

— Mitä ihmettä, pikku Sven, halveksitkos mehusoppaa? Herkkuruokaasi?

Sven ei vain tahtonut ottaa. Sven ihan itkua puserteli. Mutta piti päänsä.

Mutta sittenkun tuli rusinarokkaa väskynäin kanssa taas sunnuntaina, söi Sven kolme lautasellista.

Iltapäivällä nukahti äiti aina vähän aikaa sohvalla huoneessaan.

Ovi aukesi ja Sven tuli sisään; hän oli pyhävaatteissa, kiiltävänappinen samettipusero päällä ja valkea pitsikaulus kaulassa; mutta se kaulus oli ihan rutistunut ja hänen kasvonsa olivat ihan märkinä kyyneleistä.

— Mikä sinulla on, pikku ystäväni? kysyi äiti, kun pieni pää yhtäkkiä painautui hänen helmaansa.

Mutta Sven vain itki. Vihdoin sai hän sanotuksi:

— Äiti, minä palvelen muita jumalia.

— Mitä ihmeettä — sinä sanot?

— Äiti, minä niin pelkään, että minulla on epäjumala.

— Mikä se on?

— Rusinarokka väskynäin kanssa!

Kesti kotvan aikaa ennenkun äiti pääsi selville, mikä hänen Sveninsä päähän oikein oli pälkähtänyt Ja kun hän vain nauroi ja tahtoi selittää Svenille, etteivät nyt asiat niin hullusti ole kuin Sven luulee, niin Sven ei ottanut sitä kuuleviin korviinsakaan:

— Ethän sinä sitä ymmärrä äiti, niinkuin siellä koulussa. Siellä on ihan toisellaista kuin täällä sinun luonasi. Etkö sinä ymmärrä, että eihän täällä ole syntiä ja sen sellaista!

Ja Sven ei lauhtunut ennenkun äiti lähti hänen kanssaan katekeetan luo.

Katekeetta istui suuressa huoneessa paljon kirjoja ympärillään. Mutta ei se oikeastaan ollutkaan se entinen katekeetta, se koulun katekeetta; se oli ihan tavallinen herra vain, ihan kuin esimerkiksi isä, ja se oli niin kovin kiltti.

Äiti selitti hänelle mistä oli kysymys. Ja katekeetta hymyili ja nosti Svenin polvelleen:

— Kuules nyt, pikku Sven! Kuka meille antaa kaikki hyvät lahjat maailmassa?

— Jumala! — hyvin Sven sen tiesi iltarukouksestaan.

— Kai hän siis antaa myös rusinarokkaakin, vai kuinka?

— Tietysti, sehän nyt on selvää!

— Ja rusinarokka on makeaa —?

— Niin hirveän makeaa!

— Katsos nyt, kun sinä vasta saat rusinarokkaa väskynäin kanssa, niin muista ainoastaan, että se on Jumalan lahja, ja kiitä häntä ja syö niin paljon kuin ikinä vain jaksat — sillä siten sinä oikein näytät, miten sinä rakastat häntä ja hänen lahjojaan.

— Mutta — epäjumala?

— Epäjumala on kaikki mistä sinä pidät kiittämättä Jumalaa ja antamatta hänelle kunniaa, pikku Sven.

Äiti ja Sven istuskelivat kauan katekeetan ja hänen rouvansa luona, joka hänkin oli tullut sisään. Kun he tekivät lähtöä, sanoi katekeetta:

— Mutta kuules, pikku ystäväni, minähän olen ihan unohtanut antaa sinulle takaisin sen kuvan, jonka annoit minulle.

— En tahdo sitä, sanoi Sven vakavasti.

— Miksi et tahdo?

— Se on epäjumala!

— Onko se epäjumala? Mutta kuulehan, etkö voi kiittää siitäkin Jumalaa!

— En minä ole häntä kiittänyt!

— Etkö ole kiittänyt Jumalaa siitä? — —

— En. Ainoastaan Rejerseniä!

VIIMEINEN KOULUPÄIVÄ ENNEN JOULULOMAA.

Vanha Talvi-ukko oli ollut varsin oikullisella tuulella sinä vuonna tuolla pohjan perukoilla. Ensin oli pitkänaikaa kylmänkuulaita marraskuun päiviä hohtavine lumineen, kuutamoineen, revontulineen ja tähden-tuikkeineen. Mutta sitten tuli joulukuu ja peitti valot ja kirkkaudet kaikki raskaihin, vyöryviin pilviin, pilkkoiseen pimeyteen. Sakeat pilvet hajoilivat vähän ajan päästä jäisen kylminä sadekuuroina, jotka huuhtoivat tanterilta lumen pois; — musta oli taivas ja mustaksi muuttui maa, ja synkeimmässä pimeydessä nousi vielä ulvova hirmumyrskykin myllertäen mertä ja ilmaa tuossa hirveässä yössä.

Niin saapui vuoden varsinainen pimeä aika.

Kuun lopulla laimeni myrsky; mutta pilvinen hämäryys jäi kuitenkin kattamaan ruskeanharmaana, häilyvänä peitteenä likaista kaupunkia.

Öljylyhdyt tuikkivat vaivaisina kitupiikkeinä kaduilla eikä niitä voitu sammuttaa keskipäivälläkään; se suurinkin torilla ja uusin niistä valaisi niin huonosti, että matami Nagelin täytyi hankkia omat lyhdyt pöydälleen, jonka ääressä kalastajat joivat kahvia ja söivät äyrinkakkuja — vaikka Nagelin matami olikin asettanut pöytänsä aivan uuden lyhdyn alle käyttääkseen sen valoa.

— Tiukasti meni oppi päähän koulussa noissa ahtaissa luokissa, joissa kattolamppujen pitkät rivit kärysivät kaiket ikävät aamupäivät. Vähän oli iloa välitunneillakin lumisohjuisella pihalla pilkkoisessa pimeydessä; kellon soidessa kömpivät pojat sisään unisina ja laahustelevin märin saappain, ja vahtimestarin vaimo, jonka oli pestävä käytävät ja portaat koulutuntien loputtua, äkäili kun kuletettiin niin hirveästi likaa sisään.