Part 8

Opettajain huoneessa istuivat yli-opettajat ja apulaiset välitunneilla ja torkkuivat, ärtyisinä kaikki ja pimeän ajan unettomien öiden kalventamina. Niin ja näin tulivat vähän pirteämmiksi, kun rehtori kepsutteli kansliasta opettajain-huoneeseen lausumaan lukujärjestystä koskevia määräyksiä; sillä rehtori oli ainoa pirteä koko koulussa, vaikka joka yö näkyikin tuli hänen kansliastaan aina aamupuoleen.

Olisipa ollutkin somaa, jos itse rehtorikin olisi ollut uninen! Mutta eipä sellainen tullut kysymykseenkään.

* * * * *

Oltiin tunnilla kello 12—1, ja lukion ensimäisellä luokalla oli latinaa. Sillä oli maanantai.

Maanantai on yleensä raskas päivä — kaikki viikon kuusi päivää vaikeina edessä, tuleva sunnuntai liian kaukana ja viime sunnuntai lähellä, mutta pahalla puolella. Mutta tällä maanantaillapa oli hyvä onni muiden surullisten veikkojensa rinnalla — se oli joulukuun 22 päivä ja huomenna alkoi joululoma! Pitkä, lumivalkea, kynttilöitä kimaltava joululoma, — pyhävaatteet päällä monet päivät pääksytysten, äidin leivospöntöt saavutettavissa luvallisesti tai ehkä luvattomastikin — ja entä sitten se itse loistokohta, tuo salaperäisen houkutteleva aatto-ilta — hys, täytyypä nyt olla tarkkaavainen!

— Alacer, acer, campester, celeber...

— No, Aapraham, jatka! — celeber...

— Ce — ce —

— Noo—oo! — Celer!

— Celeber, celer, pedester...

— Mitä pötyä! Istu alas, sinähän et osaa yhtään, laiska vätys! Simo, saat jatkaa!

Simo Selmer eli Siimon Seloottes oli luokan levonkallio. Kun tuskalla ja vaivalla oli päästy niin pitkälle »vätyksien», »lurjusten» ja »pölkkypäiden» luettelossa, että Simon vuoro oli vastata, niin rauhoituttiin. Kateederilta jyrähtelevät äkäiset sanat sulivat nyt vienoon murahteluun:

— Oikein, Simo, oikein! Ja sitten, Simo, eteenpäin! — Oikein, aii-van oik-kein! — Ja sillaikaa kun Seloottes varmasti ja vakaasti luisutteli lähintä läksyä, saivat toiset mainiota aikaa antautuakseen omiin tehtäviinsä. Ne, joita ei oltu vielä kuulusteltu, käänsivät pari lehteä eteenpäin ja alkoivat lukea siitä paikasta, johon luulivat Simon seisautettavan; ne, jotka enemmän tai vähemmän kunnialla olivat suoriutuneet taistelustaan, syventyivät muihin hommiin, — nukkumista ja paperipallojen nakkelua harrastettiin erittäin innokkaasti.

Mutta Aapraham Aagaard istahti akkunansa viereen unettomana ja paperipalloitta. Antti Bech oli tänään poissa ja Aapraham istui aivan akkunan pielessä. Rullakaihdin oli nyt, kuten tavallisesti, kiinni yläällä eikä sitä voinut vetää alas, ja Aapraham Aagaard tuijotteli yli hämärän kaupungin salmelle, joka harmaana ja sameana tuolla virtain, ja sumuun, joka sen takana peitti tunturin melkein juureen saakka. Viislaitainen koetteli päästä tuolta kaupungin niemen takaa, vastavirta kieppui ympärillä; olivat laskeneet purjeen alas ja sousivat.

Huh! Niin märkää ja pimeää joka paikassa, ikävät näyttivät joulupäivät tulevan!

No, se nyt oli muuten hänestä, Aaprahamista, samantekevää, aivan samantekevää!

Kun hän ei kerran pääse kotiin Aarvikiin jouluksi, niin mitäpä hänen tarvitsee piitata siitä millaiset ilmat tulevat! Olkoot tässä kiusallisessa kaupungissa minkälaiset tahansa, sama se hänestä, Aaprahamista; hänellä oli yhtä tuskallinen koti-ikävä satoipa sitten tai paistoi päivä.

Ja tässä hän nyt oli koko lukukauden ikävöinyt ja otellut läksyjen kimpussa ja jos jossakin kiusassa ja toivonut vain tuota yhtä ainoaa: Kotiin jouluksi! Kotiin rannalle ja kalalle, pappilaan ja näkemään sitä uutta viislaitaa, jonka Seppälänmäen Pekka oli tehnyt, — ja purjehtimaan Hilmar-rengin kanssa yli vuonon hakemaan postia, — ai, tosiaan, heillähän olikin nyt uusi renki, kun se Hilmar tässä syksyllä lähti Ameriikkaan. Minkähän näköinen se uusi on? Onkohan yhtä hyvä kuin Hilmar? Ei varmaankaan, niin hyvä ei ole joka mies! Uusi viislaita ja uusi renki yhdellä kertaa; se on jotain se! Ja niitä ei hän saisi nähdä ennenkuin pitkän, pitkän ajan päästä kesälomalla! Ja isä ja äiti, — hän oli ihan näkevinään heidät tuolla sumussa viittailevan tulemaan! Ja naapurin Olli, jonka pitäisi saada nähdä ne uudet vaatteet ja taskukello — ja kertoa sille koulusta ja pojista ja kaupungista — − −

Koulu oli mäellä, akkunan alla Mäkikatu, se näkyi suorana linjana aina pankkitalon kulmalle saakka Isollekadulle. Isollakadulla oli siksi valoisaa, että Aapraham tunsi henkilöt, jotka siellä kulkivat ohi. Sohvi Haasted oli juuri mennyt siitä sen koppavan, uuden apteekkioppilaan kanssa, joka ei koskaan anna sen olla rauhassa, se pitkä, pinkkotakkinen, hansikkaniekka laiskehtija, ketkale! Mutta pankin nurkalta tulivat kuten tavallista tähän aikaan kaupungin isät aamupäiväkävelylleen, — ensin tänne mäelle postikonttorin luo, joka oli aivan koulumäen rinteellä. Postikonttorin seinämällä tuikotti himmeän keltainen lyhty pilkkopimeässä mustan sähkösanomataulun edessä, sinne ne nyt kaikki menivät katsomaan sähkösanomaa postilaivan kulusta. Tuossa tuli rovasti naureskellen apulaisensa Svendsenin kanssa, joka aina kertoi hassuja juttuja heistä pojista, — ja tuolla tuomari Haasted, joka aina jätti rouvansa odottelemaan mäen alle, kun itse tuli vilkaisemaan sähkösanomaa. Niin, niin, syytä on hänellä nyt pudistella päätään, tuomarilla; Aapraham kyllä tiesi, mitä uutisia tuo siniliidulla kirjoitettu valkea sähkösanoma hänelle tiesi kertoa. »_Kaarle Kuningas_» tyynen takia Hammerfestissa, 2 vuorokautta myöhästynyt! Hän tiesi sen ylen hyvin, — sehän oli hänen joulu-ilonsa kuolemantuomio. Jos »_Kaarle Kuningas_» on myöhästynyt 2 vuorokautta, ei se tule tänne ennen ensimäistä joulupäivää ja sitten on sillä niin kiire, ettei se ehdi poiketa Arvikiin matkalla etelään; se typerä tapa niillä on aina talvella. Ja sitten ei tule laivoja enää kuin myöhään jouluviikolla ja sittenhän se on jo liian myöhäistä!

Mokomatkin pöllöt, laivakapteenit! Eivät ne sentähden ole poikkeamatta Arvikiin että niillä on niin tavaton kiire; ne eivät vain uskalla hevillä kulkea saarien ja Arvikin salmen kautta.

Ah, — onnellinen kun olisi Arvikin salmella, — tulisi juuri niemen kären takaa ja kotirakennukset jo näkyisivät! Rannalla vaja ja se uusi öljytty viisilaita keltaisena hohtaen, — ylempänä rinteellä valkea päärakennus ja tulet loistavat kanslian ja keittiön akkunoista; äiti juuri leipoo köyhäinleivoksia. Ensi kertaa eläissään ei nyt Aapraham saisi olla siellä keittiössä niissä hommissa auttelemassa, sulattamassa voita, joilla nuo ruskeat leivät sivellään, — voikäryä räiskyy silmille ja kasvoille padasta, — niin että vesi tulee silmiin ja otsaa polttaa — — —

— Mikä sinulla on, Aapraham Aagard? Vetisteletkö sinä vai? huusi yhtäkkiä apuopettaja Svenningsen luokalta.

Aapraham säpsähti. Koko tuo maailma, jossa hän oli ollut akkunasta tuijotellessaan, katosi nyt kuin tuhka tuuleen ja hän oli latinan tunnilla, kello 12—1 ja pojat ympärillä tirskumassa, nauramassa. Aapraham punastui korvia myöten; mutta apuopettaja tuli hänen luokseen, pani kätensä hänen päänsä päälle ja kysyi yhtäkkiä lempeästi:

— Mitä sinä itket, poikaseni?

Aapraham koetteli nieleksiä kyyneleitään; mutta ei siinä auttanut mikään, — koko surkeus, ikävä, suru, pettymys ja kalaranta ja kalastus, naapurin Olli ja äiti, — äiti, äiti — — äänensä itkeä tyrski iso poika pää pulpettia vasten!

— Mutta Aapraham, kuulehan nyt hyvä poikaseni - - -?

Joku naputti hiljaa oveen, ihan kuin sormenpäillä; naputti jo kolmannen kerran, mutta se kuultiin nyt vasta.

— Sisään!

Ovi aukeni verkkaan ja hirveän verkkaan astui huoneeseen ensin iso merikarhun saapas, sitten koipi, sitten tuli pää. Luokka oli ihan ällistynyt ihmetyksestä ja vihdoin seisoi iso, likomärkä mies luokan edessä merilakki kourassa ja kumartaa pöksäytti niin että öljytakki kapisi.

— Hyvä päivä ja Jumal antakko!

— Päivää, päivää! Mitä Teillä on asiaa?

— Jaa — ei se ny juur — em mnä muut juur — — — kon tuli vaa tänn — — — Sitten kääntyi mies yhtäkkiä apuopettajasta poikain puoleen, jotka olivat hurjaan nauruun purskahtamaisillaan —:

— Kuulkkast poja, kukas teist o se Arvika papi poik ko ne kuttuva Aapramiks?

Yleinen huomio kääntyi nyt Aaprahamiin, joka nieleskeli itkuaan.

— Se — mhyh mhyh — olen — minä — mhyh mhyh.

— Mnä tuli isäs reisupaatil ottama sinu kotti jouluks. Tul täsä perjantaste semmone tilikramm, ete valkkilaev pääs framil, mut ny on kiir ja pist vähä sassist valmiks, ei oi mittä viss paikk kui kauvvan tuul pysy pohjan pualel.

Aapraham oli noussut ylös, hänen silmänsä loistivat —

— Mutta, keskeytti viimein apuopettaja Svenningsen, — hän oli ollut ihan ymmällä, — hyvä mies, saatte odottaa kello kahteen, — ei suinkaan teillä nyt sellainen kiire ole.

Silloin veti mies suunsa hymyyn:

— Tot mars snä sen tiärä, kos ole opettaja ja kaik, ett tuul lakentu päevän pääl, ja jost meirä pitä pojan kans kerjet Arvikka saakk joulaattoks, nii pitä meirä pistä kiiruks. Ja nii frouvaki meinas, ett pojan pitä tul kotti siks kumminkis.

Pojat hirnuivat nyt täyttä kurkkua jotensakin vakuutettuina siitä, että hänellä, »ko oi opettaja ja kaik,» ei ollut epämääräisintäkään käsitystä tuulen juonista.

Apuopettaja itsekään ei enään voinut olla hymyilemättä.

— No, istukaahan nyt, hyvä vieras, niin minä menen puhumaan rehtorin kanssa. Olkaa hiljaa, pojat, sillaikaa.

Apuopettaja meni ja »hyvä-vieras» istahti tuolille. Vesi valui puroina hänen vaatteistaan ja kerääntyi lammikoiksi lattialle.

— Jassoo, ett tommonenk se Aapram poik sitt o?

Nauru räjähti taas ihan hillittömästi.

— Jo vai, kyll mar vaa noi kaupunki poja ossava naurat! — tuumi hän mukavasti virnuillen ja — seinät kajahtelivat naurusta.

— Naurakka pääl vaa, poja, — kyll te vähä tarvittettaki ilakoit, ei sunkkas teil täsä kamaris ain nii kovaste lystikä oi!

Kun hän samassa alkoi katsella kattoon tarkastellen lamppuriviä, läiskähti likomärkä paperipallo hänen öljytakkiinsa, — lisää toinen, kolmas, neljäs yhtä päätä, kasvoihin, lakkiin ja öljytakkiin; mutta hän vain hymyili ja tirkisteli poikia nähtävästi hyvin mieltyneenä.

— Poja, poja, ne ova ain samankaltassi, misä tähän niit näkeki!

Sitten tuli opettaja Svenningsen takaisin rehtorin kanssa ja luokka oli hiirenhiljaa. Rehtori oli varsin vakava.

— Hyvä päivä. Snä ny kaiket ole se ko ne kuttuva koulrektoriks?

— Kyllä, minä se olen. — Rehtorin totisissa suunpielissä näytti vähän pyrkivän nytkähtelemään eikä hän oikein näyttänyt uskaltavan katsoa hihkuvaan poikajoukkoon.

— Te tahdotte nyt heti Aapraham Aagaardiä mukaanne?

— Nii maar kaiket. Se ois meininkis! Frouv tahto kaikel muatto poja kotti joulaattoks, niiko luonolist onki, tot mar teil vanhal miehel o lapsi itekki, nii ett se ymmärät paremi ko mnä!

— Hm, — hm! Rehtorin täytyi kiiruusti ruveta vähän kävelemään edestakaisin lattialla ja kädellään siveli hän innokkaasti noita itsepäisesti nytkähteleviä totisuuden lihaksiaan; hän pysähtyi akkunan ääreen ja katseli ulos. Apuopettaja seisoi taulun edessä selin luokkaan ja pyyhki nenäänsä luonnottoman innokkaasti. Luokasta kajahti silloin tällöin naurun purskaus, jota turhaan oli koetettu hillitä nipistämällä nenää ja tunkemalla nenäliinaa suuhun. Mutta akkunanpielestä tuijotteli odottavainen silmäpari jännityksessä rehtoriin.

— Hm — hm! — Aivan tuntui rehtori olevan kahden vaiheella; — hm, hm! Sitten kääntyi hän yhtäkkiä rivakasti Aaprahamin puoleen:

— No, etkö sinä ole vielä koonnut kirjojasikaan? Etkö kuullut, että on kiire, muuten ei isä ja äiti saa sinua jouluaatoksi kotiin!

— Saanko, saanko — minä lupaa — —?

— Jouduhan, äläkä anna miehen odottaa!

Sitten kääntyi rehtori taas öljykarhun puoleen:

— Teillä on kai kova matka sinne etelään Arvikiin vai?

— Hoo, — ei maaka se nii vaaralist oi täl tuulel, ei maaka!

Rehtorille tuli taas merkillinen kiire liikutella jalkojaan ja huuliaan. Yhtäkkiä kääntyi hän luokan puoleen:

— Kuulkaas, pojat, - mitäs arvelisitte jos lopettaisimme koulun nyt kaikki yhtaikaa. Niin voitte saattaa Aaprahamia veneelle.

No, siitäkös syntyi ilo! Tuossa tuokiossa painuivat kaikki päät pulpetin alle, penaalit ja kirjat, kynänvarret, laukut ja remmit rämisivät.

— Hyvästi, Aapraham! Vie terveisiä isälle ja äidille minulta, ja iloista joulua! Hyvästi, mies hyvä, onnea matkalle ja onnellista joulua. Hyvästi, pojat, iloista joulua teille kaikille.

Vähän ajan kuluttua virtaili ensimäinen latinaluokka kirjat kainalossa alas koulumäkeä postikonttorin ohi. Arvikin pappilan uusi renki oli keskellä laumaa. Mereläislakki heilui paljoa ylempänä poikasten hattuja ja isot merisaappaat kompsuttelivat kaksi kertaa niin pitkin askelin kuin tepsuttelevat poikasten jalat.

Alaalla pankin kulmalla erosivat he erinomaisen tuttavallisesti. Aapraham ja renki lähtivät alakaupungille Jensenin matamille ja toiset mitkä minnekin kaupungille. Siinäkös lyötiin kämmentä niin että pojat tunsivat rengin kouran puserruksen aina iltaan saakka, — ja hyvästi sitten vain ja iloista joulua!