Part 6

Papilla oli kaksi lasta; Martti kävi kaupungissa koulua ja oli kotona vain loma-aikaan, mutta pikku Hanna oli kotona vuodet päästään ja häntä opetti äiti. Pappilassa oli hyvin hauskaa kesällä, etenkin rannalla, jossa oli niin paljon kaikellaisia merkillisiä raakkuja ja kiviä ja korallia ja merieläimiä; mutta mikään ei ollut kuitenkaan sen veroista kuin käynti tunturilla lappalaisleirissä. Ja siellä kävivät pappilan lapset niin usein kuin vain laskettiin tai kun oli kaunis ilma.

Nämä lappalaiset olivat eräässä suhteessa erilaisia kuin yleensä; useimmat heistä osasivat norjankieltä; mutta keskenään ne tietysti puhuivat omaa, kummallista, käsittämätöntä kieltään, joka helähteli ja sujui niin nopeasti; ihan ne laskettelivat kuin pelästytetyt lintuvuoren asujamet, kun kaikki yhtaikaa joskus tolkkusivat suunvuoroa toisilleen antamatta! Kovin kilttiä olivat he pappilan lapsille, joiden kanssa he nyt olivat hyviä tuttuja, antoivat heille poronmaitoa ja kaikellaisia kapistuksiaan, lakkia ja koreita nauhoja ja kallokkaita ja jos jotain.

Nuo tunturin lapset, Ymas, Matti, Jo, Marja, Lyma ja Seimke olivat pappilan sisarusten paraita ystäviä; he leikkivät yhdessä ja pappilan lapset opettivat heille omia leikkejään, hippaa ja piilopenttistä ja leskistä. Ja lappalaislapset opettivat Martille ja Hannalle vuorostaan noita merkillisen hupaisia omia taitojaan, — punomaan lankaa jänteistä, pyytämään porovasikoita suopungilla ja leikkimään pororaidetta, kiitäen pulkilla yli lumisten lakeuksien, ohjaaja etunenässä, — hei mitä huimaa kyytiä!

Kaikkein enimmän lappalaislapsista pitivät he Ruonasta. Hänen kanssaan he olivat ensimäiseksi tulleet tutuiksikin, — ja siitä kai johtui tuo ystävyys. Ruona oli noin Hannan ikäinen, pikkuinen, mustatukkainen; ruskeassa, päivettyneessä naamassa kiiluivat mustat silmät. Räiskyvän vilkas hän oli, aina etunenässä hauskuutta keksimässä, mutta joskus myös kiukkuinen, kähisevän kiukkuinen, puri hammasta ja hyppi ihan silmille vaikka vihansa esine olisi ollut kaikkein isoimpia poikia, — ja raapi ja puri niin että Hanna usein alkoi häntä ihan pelätä! Mutta pian hän taas leppyi, — ja herttaisempaa inehmoista ei ole monta kuin pikku Ruona! Hän lahjoitteli usein Martille ja Hannalle kaikkein rakkaimpia kapistuksiaan. Niinpä kerran parhaan kultaneulaisen, sinisen lakkinsakin, jossa oli välkkyvät kultanauhat.

Ruonan äiti oli Anika, pitkä, mustaverinen nainen, jonka mies oli monta vuotta sitten hukkunut kalamatkalla Tenojokeen. Hän oli hyvin vähän toisten lappalaisten parissa; mutta helppo oli huomata, että muut kunnioittivat suuresti häntä ja hänen sanojaan.

Joskus saivat pappilan lapset nähdä tuntureilla hurjia nujakoita; etenkin kun lappalaiset alkoivat kiistellä esimerkiksi poroista. Silloin ne kinasivat yhä kiukkuisemmin kunnes karkasivat toistensa tukkaan; kerran tappelivat ne ihan puukoillakin ja kauhusta kalpeina lähtivät Martta ja Ruona käpälämäkeen ja juoksivat joutuin kotiin.

Mutta Anika se melkein aina heidän riitansa ratkaisi ja hänen tuomioonsa he tyytyivät.

— Hyvin hauskaa oli lappalaisleirissä ja suru tuli, kun he syksyllä lähtivät matkaamaan tunturein yli Venäjälle, jossa heidän porojensa talvilaitumet olivat.

Itse pappikin oli lappalaisten hyvä ystävä. Joskus lähti hän sunnuntai-iltapäivinä ylös tuntureille kota-kylään ja piti jumalanpalvelusta lappalaisille heidän omalla kielellään, jota hän oli opetellut. Usein kävivät lappalaisetkin aisalla kirkossa pappilan vieressä kuulemassa saarnaa ja kävivätpä jotkut heistä joskus kansliassakin puhelemassa isän kanssa vakavista asioista.

Mutta Anika, Ruonan äiti, ei koskaan tullut tuollaisiin tilaisuuksiin. Koskaan ei hän käynyt kirkossa, ja kun pappi tuli lappalaiskodille, lähti hän tuntureille ottaen Ruonan mukaansa. Martti ja Hanna kysyivät isältä minkätähden se on sellainen ja saivat silloin tietää, että Anika on erästä eri lahkoa, joka ei ole yhtä mieltä pappien kanssa Jumalan sanan julistamisessa. Muuten piti pappi hyvin paljon Anikasta hänen viisautensa ja lempeän luonteensa vuoksi.

— Sattuipa silloin eräänä kesänä, että Anika tuli kipeäksi ja hänet vietiin tohtorin hoitoon, joka asui peninkulman päässä pappilasta. Ruona oli äidin kanssa. Anika ei tullut terveeksi syksyyn, jolloin toisten lappalaisten oli muutettava seudulta; ja suurin laumoin tulivat he tohtorin taloon sanomaan Anikalle hyvästi; ja kun Anika sitten eräänä lokakuun yönä nukahti kuolon uneen, ei pitäjässä ollut ainoaakaan tunturilappalaista.

Pappi kävi hautaamassa Anikan kirkon kalmistoon ja tuli sitten pikku Hannan kanssa kotiin vaimonsa luo taluttaen Ruonaa. Äidin oli hoidettava pienokaista kevätpuoleen saakka, jolloin lappalaiset palaisivat seudulle; eihän sitä miten saanut lähetetyksi niille tiettömäin tunturien yli, kun lumipyrytkin niin raivosivat.

Ruona pantiin Martin sänkyyn eteispuolelle, jonne nyt Hannankin maja muutettiin. Ensin uikutteli ja vikisi Ruona yöt päivät kuten emoton varpusenpoika ja oli arka ja tuijotteli pelästynein, kyyneleisin, mustin silmin. Mutta vähitellen alkoi hänen mielensä kirkastua, kun häntä hoidettiin pappilassa niin hellästi. Hyviä olivat he, pappi, hänen vaimonsa ja Hanna, joka alituiseen Ruonaa taputteli ja suuteli ja koetteli lohdutella jos jollakin tavoin. Viikon päästä jo alkoi hymy paistaa hänen pikku kasvoiltaan ja pian muuttui hän jälleen tuoksi entiseksi hilpeäksi ja vilkkaaksi iloisten kesäpäiväin Ruonaksi.

Hän ja Hanna olivat sydänystäviä ja aina yhdessä. Papin rouva rupesi opettamaan Ruonaa Hannan kanssa! ja silloin selvisi, että Anika, hänen äitinsä, oli opettanut hänet hyvin sekä lukemaan että kirjoittamaan; katkismusta ja piplianhistoriaa osasi hän ainakin yhtähyvin kuin Hanna, ja sikäli kun luettiin, huhki Ruona Hannan edelle selvällä ja sukkelalla älyllään. Kun äiti torui Hannaa ja kehoitteli olemaan yhtä ahkera kuin Ruona, niin Hanna joskus ihan harmistui ja oli sitten tyly Ruonalle. Mutta silloin Ruona pyyteli niin kauniisti anteeksi, että kauna haihtui ja heistä tuli hyvät ystävät jälleen. He leikkivät ja naureskelivat yhdessä päivät pitkät. Sinä vuonna satoi lunta aikaiseen, jo marraskuussa, ja he laskivat mäkeä kelkalla ja suksilla mainioista mäistä kuun, tähtien ja revontulien paisteessa. Ne korvasivatkin auringon valon, joka oli nyt ihan kadonnut eikä pilkahtanut edes puolenpäivän aikaan.

Kaikkein hauskinta heillä oli iltasella, kun he olivat jo menneet makaamaan. Isä ja äiti nukkuivat viereisessä huoneessa ja ovi sinne oli auki. Mutta lastenhan oli mentävä nukkumaan aikaisemmin kuin isä ja äiti, ja ennenkun isä ja äiti tulivat, kellottelivat Ruona ja Hanna valveilla ja rupattelivat keskenään kunnes nukkuivat. Etenkin Ruona tiesi kertoa tarinoita. Niitä hän oli kuullut äidiltään ja muilta lappalaisilta. Ne olivat ihmeellisempiä ja hauskempia kuin kaikki muut sadut, tuumi Hanna, joka istua kyyrötteli sängyssä ja kuunteli.

Kun kuu paistoi akkunasta sisään ja valaisi Ruonaa, joka istui päänalusella valkea yöpaita päällä ja mustat silmät kiiluen, kertoi hän pahoista hiisistä, jotka pimeän aikaan tulevat tunturille tekemään lappalaisille pahaa; aallottaresta, joka nousi salaa järvestä sydänyöllä ja uiskenteli rasvatyynessä lahdessa, ja kylpi ilmassa, joka oli siitä sama kuin meistä vesi, tuossa kullankirkkaassa, suviöisessä ilmassa ja auringon paisteessa! Mutta silloinpa näkikin aallottaren lappalaispoika levätessään ja loikoessaan koivuviidakossa ja otti sen kiinni ja teki sille pienen naarmun veitsenkärellä käteen niin että punainen verenpisara tuli haavasta; ja silloin ei merenneito enää päässyt pakoon. Mutta aina hänellä sitten oli ikävä kuten meillä ihmisillä on koti-ikävä, — kunnes sai kauniin lapsen, jolla oli siniset silmät. Silloin oli hän iloissaan kuten olisi päässyt ihan meren luo, sillä lapsen silmät olivat siniset kuten kesäinen meren lahti.

Ja paljon muita sellaisia satuja kertoi Ruona iltasella, jättiläisistä ja menninkäisistä ja jos jostain ilkeistä peikoista, joihin lappalaiset ennen uskoivat.

Kun Hanna kysyi, ovatko nuo tosia, vastasi Ruona vain: — Äiti sanoi niin! Ja kun Hanna kerran kuitenkin epäili niiden todenperäisyyttä, vihastui Ruona niin hirmuisesti että Hanna ihan pelästyi häntä, kun hän seisoi siinä paitasillaan keskellä lattiaa — hän oli hypännyt pois sängystä — ja kysyi: — Luuletko sinä, että minun äitini valehtelee? Ja koko yön valvoi Ruona sitten nyyhkytellen ja vuoteellaan heittelehtien.

Sen jälkeen ei Hanna kertaakaan uskaltanut kysyä, ovatko nuo tosia, mitä Ruona kertoo.

Joskus muulloinkin pikastui ja hurjistui Ruona vielä, etenkin kun Hanna ärsytteli häntä hänen lappalaispukunsa vuoksi; sillä sellainen puku hänellä oli; pappi ja hänen rouvansa tuumivat, ettei kannattane laitattaa toisia, kun nuo lappalaisvaatteetkin ovat vielä aivan ehyet ja hyvät. Mutta mistäpä oli Ruonalle surua.

Kauan eivät he kuitenkaan koskaan olleet toisilleen vihasia, ainoastaan väliin kun äiti oli torunut Hannaa hänen laiskuutensa vuoksi läksynluvussa, kiusasi Hanna Ruonaa.

Niin kuluivat kuut kunnes joulu oli ovella.

Vuonohöyryllä oli tullut paketteja ja laatikkoja, ja Hanna ymmärsi hyvin, että niissä oli lahjoja, vaikkei äiti tahtonut sanoa, mitä niissä oli. Sanoi vain luulevansa, että niissä on jauhoja ja sokeria ja muuta sellaista puotitavaraa. Mutta niiden joukossa oli kaksi laatikkoa aina Kristianiasta saakka ja ne olivat varmaan Hannu-enolta ja kummilta; ne lähettävät joka vuosi joululahjoja ja ne lahjat ovat aina kaikkein hauskimpia, — kun ovat sieltä ihan etelästä pääkaupungin suurista puodeista!

Iloiten he odottivat joulu-iltaa! Ja Martti tulee kotiin koulusta ja on koko kuukauden pappilassa ja Ruona ei ollut ikinä nähnyt joulupuuta; jännityksessä hän odotteli ja kuunteli mitä Hanna kertoi jouluaatto-illasta. — Sinä iltana ei heillä tunturilaisilla ollut koskaan mitään erikoista hauskaa!

Ja Hanna iloitsi nyt jo etukäteen melkein enimmin siitä, mitenhän se Ruona hämmästyisi ja riemastuisi, ja ihan salaa ompeli hän uudet vaatteet sille nukelle, jonka hän aikoi lahjoittaa Ruonalle.

Mutta kolme päivää ennen jouluaatto-iltaa torui äiti taas kovasti Hannaa, kun hän ei silloinkaan osannut katkismusläksyään:

— Sinun ei pitäisi saada joulu-iloakaan, kun olet niin laiska, sanoi äiti.

Mutta Ruonaa kehui hän erittäin juuri tänään, sillä se päivä oli viimeinen lukupäivä ennen joululomaa.

Iltapäivällä lähtivät pikkutytöt hiihtelemään. Hanna oli ärtyinen eikä puhunut mitään, vaikka Ruona olisi mitä virkkanut. Viimein seisattui Ruona:

— Minkä vuoksi sinä olet niin pahalla tuulella, Hanna? Et suinkaan sen läksyn tähden? Onhan sinun äitisi nyt taas jo ihan leppynyt

— E—ei. Minä olen vaan suruissani!

— Minkä tähden olet suruissasi? Sano nyt minulle, niin ehkä minä voin sinua auttaa. Ajatteles, ylihuomenna on jouluaatto-ilta — ja huomenna tulee Martti!

— Sinun tähtesi minä olen niin suruissani, sanoi Hanna.

— Niinkö, minkä tähden?

— Näes, sinullahan ei voi olla joulua ollenkaan, Ruona!

— Miksei?

— Ei, sillä jouluhan on sen vuoksi, että silloin syntyi Jeesus.

— Luuletko sinä sitten, etten minä sitä tiedä!

— En, — mutta sinähän et ole oikea kristitty. Sinun äitisi ei ollut etkä suinkaan sinäkään siis ole. Ja joulu ei ole pakanoita varten.

— Paka...?

— Niin. Sinä ja sinun äitisi olette pakanoita, ihan niin, pakanoita! Ja sentähden ei joulu ole teitä varten.

— Kuka sen on sanonut, että äiti on — oli...?

— Isä itse sanoi, että sinun äitisi oli pakana.

Ruona oli heittäytynyt hangelle ja itki ääneen, mutta Hanna potkaisi alamäkeen ja jätti Ruonan yksin.

Iltasella ei Ruona puhunut sanaakaan, ja kun he menivät levolle, painautui hän kohta piiloon pielustensa alle. Mutta vähän ajan kuluttua kohotti hän päätään ja sanoi:

— Sinä valehtelet!

Hanna säikähti ja hypähti istualleen.

— Miten niin?

— Äiti ei ollut pakana!

— Vai niin, sanoi Hanna, — sinä et siis usko, että isä sen tietää, vaikka on pappi! Milloinka sinä näit äitisi lähtevän kirkkoon? Tai olevan kuulemassa, kun isä piti hartaushetkiä? Tai lukevan ruokalukuja?

— En milloinkaan, kuiskasi Ruona mietteissään.

— Ei, hyvä Ruona, sinun äitisi uskoi vain epäjumaliin, jättiläisiin ja menninkäisiin ja sellaisiin. Viettikö äitisi milloin jouluaattoa?

— Ei, — täytyi Ruonan jälleen tunnustaa.

— No siitä sen nyt näet! Pakana hän oli ja pakanat eivät vietä jouluaattoa.

Niin sanoen kääriytyi Hanna peitteisiinsä ja antoi Ruonan jäädä yksin valvomaan ja asiaa aprikoimaan. Ja Ruona aprikoi. Koko yön hän ajatteli kunnes uupui ajatuksissaan uneen.

Huomenna tuli Martti ja kaikki olivat pappilassa siitä kovin iloissaan. Ruonakin tervehti Marttia; mutta oli muuten sinä päivänä kovin hiljainen.

Ja huomenna oli jouluaatto-ilta.

Jouluaattona aamupäivällä olivat Ruona ja Hanna Martin huoneessa ja katsoivat kun Martti otti tavaroitaan matkalaukusta ja järjesteli niitä kaappiin; — hänhän saisi olla kotona kokonaisen kuukauden. Martin laukussa oli jos jotain merkillisyyksiä ja pikkutytöt katselivat hyvin innoissaan, kun Martti järjesteli tavaroitaan.

Silloin sanoi Ruona yhtäkkiä:

— Onko se totta, Martti, etteivät pakanat vietä jouluiltaa?

— Tietysti! Mitä ne siitä pihtaisivat! Nehän palvelevat epäjumalia! Niillä on kyllä joskus juhlia omille jumaloineen, — mutta ei joulu-iltaa.

Vähän ajan päästä kysyi Ruona taas:

— Martti, onko se totta, että sinun isäsi sanoi, että äiti oli pakana?

Hanna nyki Marttia ja iski silmää niin ettei Ruona sitä huomannut ja kohta vastasi Martti:

— Tietysti! Etkös itse sitten sitä tiedä, että sinun äitisi oli pakana! Viettikö hän koskaan esimerkiksi jouluaatto-iltaa, sanopas?

— E—ei, sanoi Ruona hiljaa. Ja vähän ajan päästä puikahti hän ulos.

Murkinalle ei Ruona tullut.

— Noo, kylläpähän tulee, tuumi pappi ja he söivät.

Mutta Ruona ei tullut. He alkoivat käydä vähän levottomiksi hänen tähtensä; palvelijatar ja renkipoika olivat olleet ulkona häntä hakemassa, mutta eivät olleet häntä löytäneet.

Ulkona oli jo melkein kuin yö, tähtikirkas ja himmeä, äänettömien, valkeiden hankien kimaltaessa. Pappi pani päälleen ja lähti ulos lasta hakemaan. Hänen mieleensä oli johtunut eräs paikka, — eiköhän Ruona ole siellä.

Kirkko kumotti korkeana ja solakkana kummullaan tummansinisen, tähtikirkkaan taivaan alla, ympärillään kalmisto puoleksi vastasataneeseen, puhtaaseen lumeen peittyneine ristineen ja nimikilpineen. Oli niin äänetöntä täällä mäellä kaukaisten, korkeain tunturien ja vuonon välillä, joka kahahteli hiljaa jään äyräisiin ja hohti mustina railoina lumen alta.

Ja olihan nyt pyhä, suuri jouluaatto-ilta.

Pappi kulki kalmistoon päin; ripeästi asteli hän suksen latuja pitkin, joiden näki tosiaan vievän tuonne kirkkotarhaan; hän oli jo ajatellut, että sinnehän se Ruona lie mennyt.

Mäen laelle, kalmiston kiviaidalle seisattui pappi ja tarkasteli autiota, hiljaista kirkkomaata ympärillään; mutta ei näkynyt ketään, vain lumiset kunnaat risteineen hohtivat, eikä kuulunut muuta kuin kukon ruosteinen narahdus tuulessa kirkon viirissä.

Silloin alkoi pappi seisoessaan pelätä, hänen katseensa osui tuonne mustasiniselle vuonolle: Olisikohan pienokainen erehtynyt tuonnepäin? Mutta tähdet taivaalla tuikkivat niin lempeästi ja vakuuttavasti kuten tahtoen virkkaa: Tänä iltana ei tapahdu mitään pahaa, onnettomuuksia; sillä tämä on jouluaatto-ilta.

Ja samassa oli pappi kuulevinaan huokauksen hangesta. Hän säpsähti ja kulki ääntä kohti kunnes seisattui eräässä paikassa, johon hän muisti haudanneensa Anikan, Ruonan äidin. Ja siinä huomasi hän, että lunta oli kaivettu kasaan ja paremmin tarkastettuaan näki hän, että hautakummun toiselle puolelle oli kaivettu syvä kolo, aina maanpengermään saakka ja kolon pohjalla istui tyttönen ja itki. Ja se tyttö oli Ruona.

— Rakas lapseni, miksi sinä istut siellä! Tule nyt kotiin, pannaan tulet joulupuuhun...

— En tule!

— Mitä sanoit! Tule nyt, tule, lapsi!

— Kun ei äitikään vietä jouluaattoiltaa, kun oli pakana, niin en minäkään! Minä tahdon olla äidin luona, aina, aina! Minä tahdon kuolla, tahdon; niin pääsen äidin luo. Minä tahdon, tahdon kuolla!

Lapsi itki ja äkäili hurjana, niin että pappi ihan pelästyi, ja hänen täytyi ottaa Ruona syliinsä ja kietoa hänet kiukkuisesta vastustuksesta huolimatta päällystakkiinsa ja kantaa kotiin. Siellä pantiin hänet ison kamarin sohvalle ja kun hän oli itkenyt aikansa ja oli papin kanssa kahden kesken kamarissa, kertoi hän, mitä Martti ja Hanna olivat sanoneet ja väitti, ettei hän piittaa koko jouluaatosta nyt kun ei hänen äitinsäkään ole täällä yhdessä ilossa.

Sitten kutsuttiin Martti ja Hanna sisään ja pappi torui heitä ankarasti. Mutta Ruonalle sanoi hän, että hänen äitinsä, Anika, on ollut paraita kristittyjä mitä hän tuntee, ja että Anika nyt on taivaassa Jumalan ja Jeesuksen luona, joka syntyi tänä samana päivänä monta sataa vuotta sitten. Ja nytpä he sytyttävät joulukynttilät ja ovat niin iloisia kuin suinkin voivat, niin että Herra Jeesus saa sanoa Anikalle taivaassa viitaten alas maailmaan:

— Ole onnellinen, Anika, nyt! Katsoppas miten pikku tyttösi on iloinen ja miten hänellä on hyvä olla!

Sitten avattiin ovet ruokasaliin, jossa joulukuusi kimalsi kaikkine kynttilöineen, ja sittenkös iloittiin ja riemuittiin! Ja viimeinenkin itkun nyyhkytys katosi pikku Ruonan kurkusta, kun tuo kaupungista tullut laatikko avattiin ja papinrouva otti siitä lahjan Ruonalle — ihka uuden, kauniin mekon! Ja siinä oli samettivyökin ja samettia hihoissa.

Ja muissakin laatikoissa oli lahjoja Ruonalle, sekä kummilta että Hannu-enolta.

Iltamyöhään jouluaattona lähtivät lapset levolle, ja olivat niin väsyneitä ja kylläisiä! Mutta Ruona valvoi kuitenkin vielä jonkun aikaa ja ajatteli äitiä, joka oli taivaassa. Hän luuli, että Hanna nukkui; mutta Hanna ei nukkunutkaan, sillä yhtäkkiä nousi hän ylös ja laskeutui sängystä ja meni sen tuolin luo, missä hänen lahjansa olivat. Ja hän otti sieltä helminauhansa, jonka oli saanut Hannu-enolta, — kaikkein kauneimman lahjansa. Se kädessä hiipi hän hiljaa Ruonan luo, joka makasi silmät ummessa, ja pani helminauhan varovasti, hyvin varovasti Ruonan kaulaan. Ja sitten kömpi hän takaisin sänkyynsä ja pian nukkui hän sikeästi ja rauhallisesti.

Ruona mietiskeli pitkän aikaa. Sitten nousi hän ylös, meni oman tuolinsa luo ja otti siitä sen suuren, kauniin nuken, jonka oli saanut kummilta ja hiipi hiljaa Hannan sängyn viereen. Varovasti nosti hän vähän peitettä ja pisti nuken hiljaa pikku Hannan kainaloon.

MAALAISTULOKAS.

Emmehän me toki saa läksyjä huomiseksi! julisti Simo Selmer ja niin kumoutui tuo epäilys; — meillehän tulee koko joukko uusia kirjoja, joihin ei ole vilaistukaan!

Se oli ensimäinen päivä kesäloman jälkeen, »elokuun 24 p. klo 10 aamupäivällä» kuten kutsukirjeissä sanottiin, jolloin »oppilaiden on jälleen saavuttava kouluun kesäloman jälkeen».

Luokassakos kävi kuhina ja mellastus noina muutamina minuutteina ennen kellon soimista. Oli uusi luokkahuone, uudet penkit ja uudet paikat, joihin oli tutustuttava, ja Simo Selmer väitti, että paikat tänä vuonna määrätään — todistusten mukaan eikä aakkosjärjestyksessä kuten ennen. Tuo väitös johtui nyt vain siitä, että Simo Selmer oli päässyt ensimäiseksi ja että ensimäinen paikka oli aivan akkunan vieressä.

Mutta Antti Bech, jonka nimi alkoi B:llä ja joka sitä paitse oli kolme kertaa niin väkevä kuin Simo Selmer, mokoma ylvästelijä, — oli jo asettunut tuonne akkunanpielipaikalle ja nostanut aivan levollisesti jalkansa pulpetille ja jymisteli nyt kantta anturaraudoillaan ja lauloi täyttä kurkkua!

Tämä olee minun paikka, eikä ole sinun paikka!

Tämä olee minun paikka, eikä ole sinun paikka! — ja Simo Selmer ei siitään selvinnyt, vaikka hän miten seisoi Antin edessä ja viittaili kuin Cicero!

Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä että tämä uusi luokkahuone oli paljoa epämukavampi kuin viimevuotinen. Tämä oli ihan seinäkkäin rehtorin kanslian kanssa ja yhdelle seinämälle olivat ne laahanneet vielä kaksi isoa lasikaappia, jotka olivat täynnä täytettyjä lintuja ja sähkökoneita ja jos jotain apuopettaja Röringin ilettävää törkyä. Hiittäkö he kaikilla noilla rojuilla, lasit vain särkyvät ja ovat vastuksina! Eikö Röring voinut pitää kamaansa alhaalla laboratoriossaan! ja tuo viimevuotinen uuni, jonka irtonaisen suupellin voi pudottaa permannolle hirmuisella räminällä, ja porokaukalo, jolla voi joka paikan tahria, — ne olivat nyt muistoja vain ja heille oli sen sijaan tungettu tuo uusi, ikävä ostouuni. Ja seinätaulukin oli — — — —

— Hiljaa, pojat! Asettukaa paikoillenne — aakkosjärjestyksessä.

Opettaja Sömme seisoi yhtäkkiä keskellä metakkaa, aivan kuten ennenkin, lasit alhaalla nenän nipukassa, kynä korvallisella — ja eikös se vanha, kellertävä takki päällä!

Antti Bechin jalatkos alkoivat liikkua ja Simo Selmer kiiruhti alapäähän Juho Rasmussenin viereen; mutta kun jo kaikki olivat tuuppineet ja muutelleet ja suhisseet ja asettuneet paikoilleen hiljaa, seisoi vielä vieras ovensuussa ja katsoa tuijotteli avuttomana opettaja Sömmeen.

— Mikäs jehu sinä olet? kysyi opettaja.

— Uusi oppilas! huusi koko luokka yhtäkurkkua.

— Mikä sinun nimesi on?

— Aapraham.

— Kun sinä nyt kai et liene se sama kuin se tunnettu senniminen patriarkka, niin ehkäpä sinä sanot minulle sukunimesikin, ystäväni!

Luokka nauraa kirkui, Aapraham lensi tulipunaiseksi aina suuriin käsiinsä saakka, jotka riippuivat avuttomina väljissä kotitekoisen takin hihoissa.

— Minä olen Aapraham Lyng Aagaard, änkytti hän, mutta luokan korviasärkevässä riemupauhussa täytyi hänen toistaa se vielä kolme kertaa.

— No niin, herra Aapraham Lyng Aagaard, sinä saat nyt mennä tuonne ihan akkunan viereen, koska olet niin aakkosten alussa.

— Höh! Mokoma! mukisi Antti Bech ja murjotteli kiukuissaan syrjäsilmin Aaprahamiin, kun hänen täytyi lähteä mainiosta näköalapaikastaan akkunan pielestä.

— No herra Aapraham, mistä sinä olet?

— Arvikin pappilasta.

— No mutta, et suinkaan sinä nyt siellä voinut suorittaa keskikoulun tutkintoa, vai?

— Ei, minä suoritin sen Aalesundissa.

— No osasivatkos ne historiaa ollenkaan siellä Aalesundissa, urho?

— Osasivathan ne, jotkut — — —

Ja olitko sinä noiden valittujen joukossa?

— O-lin!

Nyt suistui sulku ja tukahdutettu nauru hyrskähti taas kuin kevättulva. Mutta yliopettaja Sömme naputti tapansa mukaan pöytään keskisormellaan:

— Olkaa hiljaa, lopit! Ostakaa siis Thrigen vanhanajan historia ja lukekaa siitä huomiseksi neljä ensimäistä sivua. Meillä on historiaa huomenna kello 12—1. Lukujärjestyksen saatte muuten rehtorilta. Näkemiin!

Tietysti! Tietysti! Ei se aasi tietysti voinut pysyä pöksyissään antamatta läksyä! Koko luokka kiehui raivosta.

— Noo, selitti Antti Bech harmissaan kädet housun taskussa, — hänen arvonsahan muuten olisi mennyt!

Opettajat tulivat ja menivät antaen kukin määräyksiään, mutta onneksi ei läksyjä kukaan muu kuin Sömme. Väliajoilla puhkesi luokassa jälleen melu ja Aapraham Aagaardin ympärille kerääntyi aina uteliaasti tähystelevä joukkio. Sehän oli selvä, että tuo poika oli lukenut ikänsä maalla eikä nähnyt kaupunkia muuta kuin ehkä tutkinnossa. Väljissä kotitekoisissa vaatteissaan, pykälekauluksineen ja kalvostimineen istui hän siinä tarkastettavana väännellen ruumistaan ja katsoen suurin, pelästynein silmin tietämättä oikein, pilkkasivatko ne — vai —?

Antti Bech oli raivoissaan paikkansa menettämisestä.

— Eikö nyt tuollaista maatulokasta pitäisi panna viimeiseksi? Puhumattakaan siitä, että »Aa» [norjankielen o] ennen minun aikanani oli loppu, eikä alku. Mokomakin! Jos ei oltaisi lukiolaisia, niin sietäisi oikeastaan saada köniinsä ja hetipaikalla oikein kuntoon!

Tämä lausuttiin puoleksi Aaprahamille, puoleksi Aaprahamista, ja koko parvi yhtyi siihen yksimielisesti lukuunottamatta Simo Selmeriä, joka sydämensä pohjasta iloitsi ystävänsä Antti Bechin alennustilasta.

Antti Bech kiukustui yhä enemmän ja enemmän, ehkä enimmin siitä että tuo uusi poika pysyi niin levollisena tässä ahdistuksessa, istui rauhassa ja järjesteli muistiinpanojaan.