Part 5

Sitten lykkäsi hän laiturista melkein pilkkopimeään; yhtäkkiä pullistui purje ja kuten tanssien kiiti vene ulapalle. Vuonossa oli aallonkäynti verrattain leppoisaa, ja untuvaniekka istui perässä ohjaustanko kourassa ja tunsi olevansa väkevä ja oli ylen ylpeä, kun vene lensi häntä kantaen kuin mikä siivekäs lohikäärme, — hänen ohjaamanaan, hänen vallassaan! Hei! täss' on poika, joka näyttää, eikö pysty muuhun kun syömään isän eväitä!

Mutta vuonon suulla tuli muutakin ajattelemista. Koko meri alkoi täällä häntä ahdistaa, purje lupsahti lerpalleen aaltovuorien notkossa ja pikku vene keikkui vaahtoisilla aallonharjoilla kuin pähkinänkuori. Tuska ja vaiva hänelle tuli kuutista, joka pääsi irti nastasta ja huiski hurjasti tuulessa; ja hänen täytyi päästää kädestään ruoritanko; silloin kääntyi vene viistoon ihan laita-aaltoihin niin että se lykkäytyi vettä puolilleen — sitten sai hän kuutin kiinnitetyksi ja hänen oli äyskäröitävä vettä veneestä toisella kädellä, pidellessään toisella ruoritankoa.

Hiki ja räiskyvesi ihan valui hänestä, sarkatakki oli läpimärkänä ja melkein pohkeita myöten olivat hänen jalkansa vedessä.

Hän kauhistui ja tuskastui nyt tuota siipiotusta, jonka valtias hän luuli olevansa. Se lensi eteenpäin niin että silmissä vain vilisi!

Mutta eteenpäin sitä sittenkin mentiin myrskyn ulvinassa ja aaltojen pauhussa, vuoroin kohti auhtoa taivasta, vuoroin aaltojen mustiin syvyyksiin. — Kuu häämöitti himmeästi hattaroin takaa, joskus kirkkaastikin pilvien raoista. Ja touhussaan ja kauhussaan tuijotteli untuvaniekka vasenlaitaseen nähdäkseen maita ja tietääkseen missä liikkui. Reitti ei ollut kovinkaan selvä tuon yhden ainoan, tämän-aamuisen matkan jälkeen, ja kauhu kasvoi: mitäs jos hän nyt ajaa suoraan karille — tahi myrskyävälle, hurjalle merelle! Silloin tällöin vilahti tuli töllien akkunoista kallioilta ja saarilta, ja ohi hän lensi, hikisenä ja likomärkänä ja kädet uuvuksissa kuin pieksetyt — ja pelkäsi, pelkäsi yhä enemmän, enemmän! Mutta meri teuhasi hänen ympärillään ja takanaan kuin kiljuva villipeto!

Hänen täytyi heretä äyskäröimästä ja tarttua ruoriin kaksin kourin. Veden syytäminen oli ikäänkuin kytkenyt hänen ajatuksiaan, mutta nyt ne riuhtautuivat irti oikein kauhun vimmalla. Voi jos hän olisi odottanut, kunnes Juho Gamvik olisi saanut unta kylläkään! Tahi jos olisi saanut jonkun kauppiaan miehistä mukaansa! Ikinä ei hän elävänä pääse isän luo! Ei näe enää isää, ei pääse kotiin, pohjoiselle kotivuonolle, ei näe äitiä — äitiä!

Mutta vene kiiti eteenpäin huimaa vauhtia, ja nyt luuli poika nähneensä ison joukon tulia silmänräpäyksen vilahtavan tuolta mustain saarten takaa vasemmalta myötälaitasesta, ja hän käänsi ruorin ja kiisi vasten kiviä, joista kuohu syöksyi ilmaan lumivalkeina, huimaavina patsaina.

Kuu näytti koko kiekkoaan, ja edessään näki poika nyt aukeaman kahden saaren välissä; se nyt ei ollut kalapaikan väylä, mutta ei tässä nyt muu auttanut sisäpuolella on varmaan tyyntä ja tätä hän ei jaksanut enää!

Ihan pää pyörällä ja melkein pelon ja epätoivon halvaamana sai hän veneen ajetuksi noiden kahden saaren väliin; se oli kaita reitti, ja aallot keikkuivat ja kuohuivat kallioiden välissä hirmuisella, päätä huimaavalla pauhulla — — —

Tuska valtasi hänet, hän kiljaisi hurjasti, heitti ruori tangon kädestään ja heittäytyi veneen pohjalle. Vene kiisi aallonharjoilla, kuohun, vaahdon läpi, nousi ylöspäin, ylöspäin — lensi ihan kuin ilmassa — ja rysähtäen jätkähti se kalliolle saaren siimespuolelle, korkealle rannalle kahden kiven väliin, rusahti poikki ja jäi siihen.

Untuvaniekka ei tiennyt mistään; hän oli tuntevinaan, että häntä nostetaan, kuulevinaan ääniä ja eroitti valoa suljettujen luomiensa takaa; sitten kannettiin häntä vähän matkaa ja hän tunsi olevansa lämpöisessä huoneessa, ja viimein laskettiin hänet hellästi ja varovasti alas.

Silloin raotti hän vähän silmiään ja näki isän lamppu kädessä kumartuvan ylitseen.

— Voi hyvä Jumala armahtakoon, ei poika rukka tästä enää nouse, hyvä Jumala armahtakoon — — —

Toinen veljistä tuli, toiselle puolen sänkyä, nosti häntä vähän ja alkoi riisua häneltä märkää takkia. Untuvaniekka hapuili taskuaan ja sopotti:

— Tässä on rahat — kaloista.

— Se puhuu, isä, se puhui juuri! sanoi veli.

— Hilmar, voitko sinä puhua, sanoppas jotain? kysyi isä.

— Isä, kala on noussut — parvii kovasti Storpollenissa!

— Herra Jumala, sitäkö sinulla oli sellainen kiire!

— Näetkös, sitähän se tahtoi tulla ilmoittamaan, — sanoi veli.

— Isä, kuiskasi untuvaniekka, mene kiireesti että joudut ennen muita. Sinä tulet rikkaaksi, kauppias sanoi — — —

— Elä nyt, elä nyt, niistä rikkauksista ei paljoa! Miten sinä nyt voit, poikarukka?

— Minä voin — vähän — kolautin itseäni.

— Tunnetko sinä olevasi jostain ruhjoutunut?

— En, en ollenkaan.

Nyt tuli lääkäri, jota oli lähetetty hakemaan ja joka onneksi sattui olemaan kalapaikalla. Hän tunnusteli poikaa ja kyseli ja tarkasteli ja sanoi viimein, ettei ole kerrassaan mitään vaaraa, ihan merkillistä! Mutta poika on pelännyt niin mahdottomasti — — —

— En — kun vaan — lopulla! keskeytti untuvaniekka kuiskaten.

Jaha, jaha, tuumi lääkäri, nyt täytyy hänen köllötellä pari päivää ja juoda lääkettä ja pitää kylmiä kääreitä pahimmin loukkautuneilla paikoilla. Ja isä ja veljet voivat ihan rauhassa lähteä Storpolleniin vaikka heti, kunhan vain hankkivat jonkun pojan luo kunnes hän paranee.

Ja lääkäri lähti.

He eivät voineet vielä kysellä häneltä tarkemmin tuon seikkailun kaikkia yksityiskohtia; mutta kun Joni Gamvik, Juhon veli, tuli sisään ihan kalpeana pelosta veljensä vuoksi, joka ei ollut palannut veneen ja untuvaniekan kanssa, niin täytyi heidän kysyä:

— Minne Juho jäi?

Silloin avasi untuvaniekka ihan auki silmänsä, katsoi Joni Gamvikia silmästä silmään ja vastasi:

— Olisi ollut parasta, kun olisit jättänyt sen velimiehesi vielä kotiin, ei hänestä ole sinulle juuri paljoa hyötyä.

— Herra Jumala, missä hän on?

— Siellä makaa Storpollenin puodissa.

— Jeessus siunatkoon, onko se kuollut?

— Ei. Se on humalassa!

OPETTAJA FINSDAL.

Herra Prahl oli saanut jonkin matka-apurahan ja sanoi siis eräänä maaliskuun päivänä hyvästit luokalle. Sanoi tulevansa takaisin kesäloman jälestä, kun hän oli tehnyt ulkomaamatkansa, ja opettavansa ensi vuonna saksaa kuten ennenkin entisille pojilleen; hän toivoi siis, että pojat tällä väliajalla edistyisivät uuden opettajan, hänen viransijaisensa herra Finsdalin johdolla, joka tulee huomenna. Herra Prahl oli kehunut tätä luokkaa — keskikoulun viidettä − herra Finsdalille ja toivoi, etteivät he tuottaisi hänelle häpeää.

Herra Prahl oli pulska mies, ankara, melkein tyly; aina hienosti puettu, kaulukset ja kalvostimet hohtavan valkoiset, pitkä takki aina tiiviisti yllä — ja kyntensä olivat pitkät ja vaaleanpunaiset ja niitä oli hänen tapana sievästi puhdistella välkkyvällä kynäveitsellään, kun hän piti puheita. Herra Prahl piti nimittäin mielellään puheita, milloin vain oli siihen tilaisuutta — kuten esimerkiksi nyt.

Sitten nousivat pojat siivosti yhtenä miehenä ylös ja sanoivat hyvästi, ja herra Prahl meni.

Seuraavana päivänä oli keskikoulun 5:llä luokalla saksaa kello 10—11 ja rehtori astui sisään uuden opettajan kanssa. Rehtori ei koskaan pitänyt puheita, jos ei välttämättä tarvinnut. Hän sanoi nyt siis ainoastaan:

— Maisteri Finsdal opettaa teille saksaa, pojat, herra Prahlin poissa ollessa.

Ja meni.

Herra Finsdal seisoi siinä yksin jälleen ja pojat katselivat häntä. Hän jäi seista törröttelemään keskelle lattiaa kateederin ja pulpettien välille; ei näyttänyt oikein tietävän miten olla, kuin eleä. Hän koetteli hymyillä, sitten katseli hän merkillisesti luokkaa ja punastui, punastui. Hänellä oli yllä vanhakuosinen, kovin ahdas musta pitkätakki ja housunlahkeen suussa paikka.

Luokalla alkoi suhista ja kohista — sieltä täältä kuului naurun tirskaus ja kaikki nuo kuusineljättä pojan silmää katselivat halukkaasti ja vaativaisesti herra Finsdaliin — hänhän oli heille ihan maalitauluna siinä seisoessaan häpeillen luokan edessä, hölmö.

Vihdoin astui herra Finsdal ripeästi kateederin luo, kohotti takkinsa helmoja ja pisti kädet housuntaskuun.

Silloin rämähti luokka sellaiseen nauruun ettei sen vertaista oltu ikinä kuultu siinä koulussa. Hirmuinen ulvonta — huhuu ja hahaa — aahaahaa — pojat alkoivat ihan pidellä vatsaansa katkeamaisillaan naurusta — ja yhä ja yhä sitä vain kesti — hahaha — aahahahahaa — ei tullut loppua! Jotkut nauroivat ihan vedet silmissä — hihihi — toiset kirkuivat kuin teuraat — öhöhöhöhö — ihihi hii!

Herra Finsdal ei voinut ymmärtää — —

Ihan tummanpunaisena seisoi hän kateederin vieressä ja sanoi vain: — No no, so so! Aina kun hän veti kätensä taskusta, hiljeni nauru hieman, mutta heti kun hän vain kohotti takkinsa helmaa — huih — silloin se räjähti jälleen. Luokan perimäisestä pohjukasta kuului jo ihan hätäistä uikutusta — pikku Severi Miehentappaja kitui pistoksissa naurusta!

Viereisellä luokalla oli apuopettaja Sömme, ja kun tämä tuntui hänestä jo liikanaiselta, niin yhtäkkiä lensi ovi auki ja vimmoissaan seisoi Sömme luokassa.

— Oh, suokaa anteeksi, sanoi Sömme — en minä luullut että täällä olisi opettajaa! Ja niin sanoen hän lähti. Se oli niin Sömmen tapaista — hävyttömän pilkallista.

Mutta luokalla oli nyt jonkin verran hiljaisempaa; kukin koetteli voimainsa takaa tukahuttaa nauruaan. Ja Antti Bech nousi ylös:

— Opettaja Finsdal! Te ette - - - hahaha! Nauru valtasi taas vastustamattomasti luokan, se ihan ulvoi; — sitten tuli vähän hiljaisempaa ja Antti seisoi nauru kurkussa, silmissä ja vatsassa, ja koetteli solkata:

— Opettaja, Te ette ole pa — haha — panneet — ki — hihi — kiinni ho — ho — ho — housujanne!

Tällainen oli herra Finsdalin vastaanotto luokalle ja koko kouluun yleensä. Tarina levisi nyt keskikoulun viidenneltä yhtäkkiä koko kouluun ja hra Finsdalia otettiin sitten joka uudelle luokalle vastaan kiinnittämällä mitä peittelemättömintä huomiota hänen — housuihinsa.

Mutta vähitellen, kun hra Finsdal esiintyi mitä huolekkaimpana ja tarkkana puvultaan, haihtui tuo juttu itsestään. Keskikoulun 5:nnellä luokalla oli alettu innostua muihin seikkoihin hra Finsdalissa; etenkin oli tuo paikattu housunlahe nyt arvostelun ja huomautusten esineenä. Kun hän käveli edestaas lattialla, tähtäsivät kaikkien katseet pilkallisesti hänen jalkoihinsa; kateederissa istuessaan täytyi hänen oikein piiloittaa jalkansa tuolin alle. Alituiseen hoettiin hänelle:

— Herra Finsdal, Teidän hihassanne on likapilkku! tai muuta sen tapaista. Ja kun hän rupesi itseään sukimaan tai korjaamaan huomautettuja virheitä, niin alkoi luokka heti nauraa ja ulvoa. Viimein älysi luokan päämies, Simon Selmer, että hra Finsdal aina ennen kun tuli tunnille 5:nnelle luokalle, seisoi monta minuuttia peilin edessä opettajain huoneessa ja putsaili itseään. Siitä sai luokka aiheen kerätä kolehtia taskupeilin ostoon, joka sitten siistissä paketissa pantiin kateederille herra Finsdalin eteen ennenkun tunti alkoi.

Herra Finsdal katseli pakettia ja kysyi: — Kuka teistä on tämän tänne unohtanut?

Ei tullut vastausta.

Herra Finsdal avasi paketin; päällyspaperin alla oli toinen paperi, jossa sanat:

»Herra Finsdalille!

Tätä käyttäkää, Toimenne täyttäkää, Siistiltä näyttäkää!»

Herra Finsdal punastui; astui kuitenkin alas kateederista ja heitti koko käärön uuniin. Kun hän sitten alkoi kuulustella saksaa, tirskui koko luokka, sillä he olivat kuulevinaan, että hänellä oli itku kurkussa. Mutta ehkäpä se johtuikin vain siitä, että hra Finsdalilla oli niin merkillinen ääni; se oli hiljainen ja ikäänkuin arka. Samantapainen oli hän muuten koko mieskin. Saksaa eivät pojat tietysti tällä tavoin oppineet; herra Finsdal ei osannut pitää heitä kurissa.

Eräänä päivänä satoi lunta, nuoskeaa, märkää maaliskuun lunta koulun pihalle. Antti Bech ja Kristian Haasted keksivät silloin sen tempun että kantoivat sylillisen lunta luokkaan — ja latasivat sen tönkkinä kattoon kateederin kohdalle. Herra Finsdal tuli luokkaan ja nousi tapansa mukaan istumaan kateederiin niin kiireesti kuin mahdollista, aivan kuten piiloon. Lumen vuoksi oltiin hyvin jännityksessä, siksi myöskin tavattoman hiljaa, ja herra Finsdal oli oikein tyytyväisen näköinen — ehkä vähän pelokkaankin. Yhtäkkiä alkoi tippua vettä hänen päähänsä, ja päiväkirjaan, joka oli hänen edessään.

— Luuttuavatko ne tuolla yläällä? kysyi hän ja katsoi samassa kattoon. Lupsis! koko puoleksi sulanut ja märkä lumikönttä putosi hänelle päin naamaa.

Luokka hirnui ihan hulluna. Herra Finsdal kuivaili ja suki itseään aivan rauhallisesti. Kun hän alkoi päästä vähänkin kuntoon, nousi hän hiukan ylös ja katseli luokkaa. Viimein hän sanoi:

— Minä en nyt enää mitenkään voi olla ilmoittamatta teidän kunnottomuuttanne rehtorille. Minä luulin, että te itse palkitsisitte minun kärsivällisyyttäni lakkaamalla tällaisista kujeista.

Mutta ei siitä kuulunut sen enempää ja Simon Selmer selitti, että herra Finsdal ei tietysti uskaltanut kertoa rehtorille miten hävyttömästi pojat tohtivat häntä kohdella; — se tietysti potkittaisiin pois viransijaisen paikastaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen näytti Antti Bech toisille pitkällä välitunnilla kuvaa, jonka hän oli piirtänyt herra Finsdalista. Hän oli siinä ihan piukkatakissa ja hirveän iso paikka housunlahkeessa. Tämän kuvan pisti hän saksan lukukirjan väliin ja sen hän sitten vei herra Finsdalille. Kun kielioppi oli kuulusteltu ja otettiin lukukirjat esille, huomasivat kaikki, että herra Finsdal näki kuvan ja lensi tulipunaiseksi.

Kun herra Finsdal huomenaamuna tuli kouluun, oli hänellä ihka uudet, vaalean harmaat housut. Hän oli niiden tähden vähän kuin häpeissään; näytti ihan katuvan sitä että oli ostanut niin vaaleaa kangasta ja pujahti kateederiin aivan kuin piiloon.

Seuraavana päivänä keksi Anton Bech erinomaisen kujeen. Pyöreälle, nahkalla päällystetylle kateederituolille pani hän neljä pientä pikipalloa; kun herra Finsdal sitten istuisi sinne ja hautoisi oikein perällään pikeä, niin. − − −

Siitäkös ilo syntyi!

Mutta herra Finsdalin kanssa tulikin myös rehtori. Aikoi vähän kuulustella poikia.

Jokainen ymmärsi mistä nyt oli kysymys. Sillä Simo Selmer, jonka isä oli rehtorin hyvä tuttava, oli kertonut, että oli aikomus ottaa herra Finsdal koko vuodeksi yliopettaja Sömmen sijaiseksi ensi syksystä alkaen. Rehtori tahtoi vähän auttaa herra Finsdalia, joka oli hyvin köyhä ja jonka täytyi pitää huolta vanhasta äidistään. Nyt tuli rehtori kuulustelemaan, miten pojat osaavat.

Jännitys ja pelko siitä että rehtori huomaisi nuo pikipallerot kateederituolilla haihtui, kun rehtori istuutuikin Simo Selmerin viereen seuratakseen lukua hänen kirjastaan ja herra Finsdal ei istunut minnekään.

Antti Bechiä luetettiin ensin ja hän käänsikin kohtalaisesti. Kielioppi ja jäsennys sujuivat välttävästi. Sitten tutkittiin Severi Miehentappajaa, mutta kehnostihan se meni, sillä ei voinut luntata, kun rehtori oli luokalla!

Sitten nousi rehtori ylös ja kiitti puolestaan.

— No, herra Finsdal, oletteko te muuten tyytyväinen tähän luokkaan?

— Kyllä, herra rehtori, aivan tyytyväinen. Täällä on monta terävää poikaa ja jos ne vain tahtovat, niin selviävät ne hyvin tutkintoon!

Rehtori sanoi hyvästi ja meni.

Luokalla oli aivan hiljaista. Herra Finsdal meni kateederiin, istahti tuolille ja jatkoi opetusta, huomattavasti hyvin tyytyväisenä tästä tavattomasta hiljaisuudesta ja tarkkaavaisuudessa. Simo Selmer kuiskasi vierustoverilleen Antille:

— Näitkös, raukkaa! eipäs uskaltanut kieliä, ymmärräthän, ensi vuoden paikan vuoksi, tietysti!

Mutta Antti Bech ei vastannut. Hän istui hiiren hiljaa; kai hän jännityksessä odotti, että herra Finsdal nousisi ylös ja piki — - - ! tai ehkäpä hän ajatteli, että herra Finsdal on sentään sikamaisen hyvä, kun vastasi rehtorille sillä tavoin! Ehkäpä hän vain kuunteli tarkasti; sillä herra Finsdalin puhetta oli itse asiassa kovin hauska kuunnella — etenkin nyt, kun luokka antoi hänen puhua rauhassa!

Herra Finsdal kertoi juuri miten kielet liittyvät toisiinsa; eivät ainoastaan saksa, norja, tanska ja englanti, eivät ainoastaan germaniset kielet, vaan kerrassaan kaikki, — europalaiset, muinaiset, latina, kreikka, sanskriitti. Kulettiin kielten kautta kauas takaisin historiaan ja läpi koko suuren maailman; kielet tulivat ihan kuin vilkkumajakoiksi synkeällä öisellä merenulapalla. Niiden sanojen ja kehityksen kautta voi hämärästi nähdä koko ihmissuvun vaelluksen aivan muinaisuuden pimeistä öistä saakka - - - ! Oikein suuremmoinen seikkailujen sarja alkoi hohtaa mielissä herra Finsdalin puhuessa, — tuossa tulivat valoon muinaiset intialaiset silkkikauhtanoissaan astellen syvistä kallioluolistaan — ja tuossa hurja persialaisten ratsasjoukko vuorilta — ja kreikkalaiset, päiväpaistetta ja marmoria, — ja roomalaiset kotkakatseiset, kyömynenät, maata kumisuttavina legioonina; — germaanit, kultakiharoin, kypäripäin ja paljain, jäntevin käsivarsin, kirveet välkkyivät ja kalskahtelivat viljelysmaita avatessa, — normannit kuohukeulaisilla sotalaivoillaan myrskyssä pohjanmeren yli — — —

Vahtimestarin kello soi.

Luokka oli hiiren hiljaa — joka kellon kilahduksella heidän vatsaansa ihan väänteli!

Herra Finsdal hymyili:

— Kas tuollaisia teidän pitää olla tunnilla, pojat! Siten on meillä kaikilla hauskempi olla.

Hän oli hyvin tyytyväinen, määräsi läksyn ja aikoi nousta —

Tuoli roikkui kiinni. Herra Finsdal ei voinut ymmärtää — — —? ennenkun hänen täytyi irtipäästäkseen repiä niin kovin, että tuolin istuimeen jäi vaaleanharmaa repale. Hän oli niin hassunkurinen tuossa touhussa. Tulipunaisena repien ja kiskoen ja koko vartalo kierossa tuoliin päin, joka roikkui kiinni hänen takapuolissaan.

Ja vihdoin nauroi luokka ihan haletakseen. Kaikki, paitsi Antti Bech, jonka oli ihan tietämättään täytynyt kavahtaa ylös ja joka oli juoksemaisillaan herra Finsdalin avuksi. Mutta ei uskaltanut. Hänkin oli ihan korviin saakka punainen, ja kun herra Finsdal viimein pääsi irti, istahti Antti joutuin alas eikä näyttänyt kasvojaan.

Herra Finsdal ei virkkanut mitään, vaan meni kiireesti ulos.

Simo Selmer otti nyt tuon herra Finsdalin vaaleanharmaan housunrepaleen, huiskutti sitä ja sanoi että se on viholliselta vallattu lippu.

— Se on luokan ihanin voittomerkki, sanoi hän, ja sen saa sankari, Antti Bech!

Mutta Antti käski hänen pitämään suunsa kiinni ja meni ulos.

Samana päivänä iltapuolella meni Antti Bech isänsä luo ja kertoi tälle koko jutun noista pikipalloista ja herra Finsdalin housuista.

Kaupungissa oli ainoastaan kaksi räätäliä, jotka voivat tulla kysymykseenkään, ja Antti sai siis pian selvän siitä kumpaa tarvitsi.

— Kuulkaahan Hansen, voisittekohan te nyt niin pian kuin mahdollista tehdä sellaiset housut kuin teitte äskettäin herra Finsdalille? Ne olisi ommeltava hänen mitallaan ja lähetettävä minulle; isä maksaa sitten Teille.

Kahden päivän päästä tuli Antti kouluun iso käärö kainalossa. Puhumatta siitä mitään tovereilleen sai hän sen sijoitetuksi kateederin sisäpuolelle.

Tuli saksan tunti ja myös herra Finsdal vanhat, paikkalahkeiset housut jalassa. Luokassa mellastettiin kuten ainakin eikä kuultu Finsdalin kehoituksia: Hiljaa, pojat! Finsdalin ääni olikin nyt entistä heikompi. Hän näytti ihan väsyneeltä. — Hän meni kateederiin, näki paketin ja pyöritteli sen auki luokan nähden — uudet, vaaleanharmaat housut!

Herra Finsdal seisoi hetken housut kädessä; sitten vaipui hänen kätensä, housut putosivat permannolle ja herra Finsdal painui kumaraan kateederin pulpettia vasten. Pojat eivät oikein tienneet, mikä sillä nyt — ja herra Finsdal - - - itki.

Herra Finsdal itki. Ei maksanut vaivaa koettaa sitä salata, — hän pyyhki nenäänsä, piiloitti kasvojaan päiväkirjan taakse; mutta mitäs se auttoi...

Viimein ryki ja köhi hän itkun kurkustaan ja paremminkin kuiskaten kuin puhuen hän sanoi:

— En tiedä, pojat, kuka teistä tämän on tehnyt enkä tahdo tiedustellakaan hänen nimeään. Minä en ole huolinut piitata paljon teidän käytöksestänne minua kohtaan, vaikkakin hyvin tiedän, ettei siitä ole liioin teidän kunnianne kasvanut. Minä olen ajatellut, että me kyllä selviäisimme siitä ajan kuluessa keskenämme, sillä minä uskoin, että te olisitte sittenkin kunnon poikia, joilla on hyvä sydän. Ikävä kyllä, minä olen tänään saanut pettyä siinä luulossani. Hyvin pahoin te olette nyt tehneet, ymmärrättekös, oikein halvasti, minun mielestäni. Mutta erehtyneet olette, jos te luulette, että minä rupeisin teidän narriksenne, teidän, pikkupoikain; minä menen nyt sanomaan rehtorille, että hankkikoon teille uuden saksanopettajan. Minä en enää halua opettaa teitä.

Herra Finsdal tuli alas kateederista ja oikoi takkiaan.

— Saatte nyt mennä kotiin, pojat. Menkää hiljaa, ettette häiritse muita.

Aivan hiljaa kokosivat pojat kompeensa. He eivät voineet tätä ymmärtää. Ja olihan hauskaa päästä koulusta kolme neljännestä ennen kello 2!

Ja he läksivät luokasta kaikki muut paitsi Antti Bech, joka herra Finsdalin ihmeeksi jäi.

— No Antti, saat mennä nyt!

Antti oli iso, pitkä poika, luokan vahvin, liinatukkainen ja lujarakenteinen. Hän seisoi pulpettinsa takana liikkuen jalalta jalalle.

— Minä — en minä — tarkoittanut sitä! sanoi Antti viimein.

— Sinäkö se toit nuo kouluun? kysyi herra Finsdal ja osoitti vaaleanharmaita housuja, jotka rehjottivat lattialla.

— Minä. Minä toin! uikahti pitkä Antti yhtäkkiä ääneensä itkemään. Hän kyyrötti nyt pulpetin kantta vasten ja nyyhki, itki.

— Miksi sinä sen teit? kysyi herra Finsdal ja laski kätensä Antti Bechin kiharaiselle päälle.

— Minä — en tarkoittanut, — minä vain — vain — minä olin ne — pikipallit — ja — Teidän ei tarvitse luulla — minä — - - että — — —

Itku ei antanut hänelle valtaa pitkään aikaan. Viimein sai herra Finsdal hänet rauhoittumaan ja sitten kertoi Antti, miten hän oli aikonut sovittaa sen minkä oli tehnyt niillä pikipalloilla, — oli puhunut isälleen — ja kertoi jutun kulun ihan loppuun saakka, mikä kuului:

— Mutta räätäli Hansen sanoi, että minä sanoisin Teille terveisiä, ettei hänellä ikäväkseen ollut ihan justiinsa sitä samaa kangasta - - -!

- - - Seuraavana päivänä tuli herra Finsdal kouluun jalassa nuo uudet vaaleanharmaat housut, jotka eivät olleet ihan justiinsa sitä samaa kangasta kuin ne, jotka oli turmeltu pikipalloilla.

Keskikoulun 5:teen luokkaan hän astui kateederiin ja sanoi:

— Pojat, kuulkaas, eilen minä sanoin, etten minä halua enää opettaa teitä. Mutta minä haluan kuitenkin. Antti Bech minulle osoitti, että minä olin erehtynyt, kun luulin, ettei teillä ole hyvää sydäntä.

Ainoakaan luokka ei selvinnyt sinä vuonna saksassa tutkintoon niin hyvin kuin keskikoulun 5:s.

Kun herra Prahl syksyllä otti pojat vastaan keskikoulun kuudennelle, niin hän ihan hämmästyi. Niin hyvin he osasivat saksaa. Tästä puhui hän hyvin usein herra Finsdalin kanssa, joka syksystä alkaen tuli koko vuodeksi herra Sömmen viransijaiseksi ja sittemmin vakinaiseksi apulaisopettajaksi samaan kouluun.

Herra Finsdalilla on vieläkin kahdet vaaleanharmaat housut, jotka ovat niin toistensa näköiset, ettei niitä voisi eroittaa, jos ei toisiin olisi ommeltu iso paikka keskelle takapuolia.

RUONA.

Aikaisin keväällä, kun lunta vielä oli tuntureilla ja niissä paidoissa laaksoissa, joihin ei aurinko ylettänyt, tulivat seudulle lappalaisperheet, jotka joka vuosi palasivat sinne vanhalle leiripaikalleen Stortind-vuoren laaksoon, pappilan yläpuoleiselle rinteelle. Tuhansine poroineen ja alati haukkuvine koirineen liikuskelivat ne siellä ylängöllä koko kesän koivikkorantaisten lampien partailla, kunnes koivujen lehdet kellastuivat ja päivä aleni aikaisin Stortindenin vitilumisen harjan taakse.