Part 8

Häiden jälkeen seurasi Leena nuorta paria heidän uuteen kotiinsa. Siellä jatkoi hän uusissa oloissa entistä uskollista palvelustaan. Hän oli ainoa, joka ymmärsi, mitä nuori rouva kärsi. Hän näki sen kaikesta ja koetti rakkauden hienotunteisuudella kuormaa keventää. Etenkin aikoina ennen Jalon syntymää tunsi nuori rouva, miten uskollinen, osaaottava ystävä Leena oli. Hänelle hän taisi ajatuksensa ja huolensa uskoa. Kangaskamarissa Leenan luona hän purki sydämensä. Siellä pääsi valloilleen se suru ja tuska, jota hän muuten aina hillitsi. Siellä puhui hän myöskin lapsesta, jota hän aina ajatteli ja josta ei kukaan muu välittänyt, kuin hän ja Leena.

Hän oli varma siitä, että se oli oleva poika. Hän oli hänet jo unessa kerran nähnyt. Nimikin oli hänellä valmiina, ja siihen nimeen sisältyivät kaikki äidin sydämen toiveet. Se nimi oli "Jalo".

Leena tunsi saaneensa pojan kasvatuksen huolekseen jo ennen tämän syntymää. Vanha iso-äiti oli juuri ennättänyt kuolla, ja Jalon ollessa muutaman viikon vanha seurasi tytär äitiään. Pienenä ja avuttomana makasi Jalo kätkyessä tietämättä mitään siitä, mitä kuoleman kolkko käsi häneltä riisti. Hänen ei elämänsä ensi vuosina tarvinnut siitä mitenkään kärsiä. Äidin hellyyttä sai hän Leenalta, vaalintaa ja huolenpitoa yhtä uskollista kuin konsanaan omalta äidiltä. Mutta heti kun poika vähän kasvoi, rupesi Leena hänelle kertomaan äidistä. Äiti oli enkelinä taivaassa, tiesi Jalo jo neljän vanhana, ja tultuaan neljäntoista vanhaksi oli hänellä täysin selvä kuva äitivainajasta. Tuohon kuvaan liittyi Jalon mielessä kaikki, mikä oli hyvää, mikä jaloa, mikä kaunista ja ylevää. Miksi oli äiti poissa, tuo hieno, hellätunteinen äiti, joka häntä olisi ymmärtänyt. Isä oli toisenmoinen, sen hän tunsi, vaikka aina koetti sitä ajatusta karttaa. Äiti olisi paremmin ymmärtänyt, olisi ohjannut ja neuvonut. -- Mutta hän oli poissa ja Jalon täytyi kulkea yksin.

Kun vanha Leena näki Jalon hellätunteisesta lapsesta vähitellen kehittyvän pojaksi, joka nuoruuden hehkulla pani kaikki voimansa hyvän palvelukseen, tunsi hän saaneensa palkan työstään. Hänen tehtävänsä oli täytetty, voitto saavutettu. Ainoastaan yksi velvollisuus oli hänellä vielä ja sen suorittamiseen oli aika nyt otollinen.

Leenalla oli huostassaan päiväkirja, jonka Jalon äiti oli hänelle uskonut ja joka pojan piti saada. Mitä vielä äidin kuvasta puuttui, sen löytäisi poika tästä. Se täydentäisi ja päättäisi työn, jonka vanha Leena oli suorittanut. Se viittaisi Jalolle tietä sillä elämän uralla, jolla hän äsken oli ensimmäiset askeleensa astunut.

Jalon täyttäessä viisitoista vuotta sai hän äitinsä päiväkirjan. Hän meni ullakkohuoneeseensa, sulki oven ja rupesi lukemaan. Kauan kesti, ennenkuin hän näyttäytyi kenellekään. Vanha Leena oli aivan jännityksessä. Mitähän poika ajatteli ja tunsi? Olisipa Leenan tehnyt mieli kurkistaa oven raosta, mutta ei uskaltanut.

Kun ullakolta viimein kuului askeleita, kiiruhti hän tulijaa vastaan ja loi pikaisen, tutkivan silmäyksen poikaan. "Hyvä on, hyvä on", mutisi hän itsekseen. "Jalo sydän on äidin perintöä, tarmo isän. Mutta nyt se kaikki pannaan hyvän palvelukseen, kaikki pannaan." Hän huokasi syvään ja laski kätensä ristiin. Hänen elämäntyönsä oli päättynyt, päättynyt voittoon, sen hän tunsi.

Äidin päiväkirja seurasi tästä pitäen Jaloa aina. Taskussaan kuljetti hän sitä työpaikoille, ja kun illoin palasi kotiin, ei hän väsymyksestä huolimatta malttanut levolle mennä. Ullakkohuoneessaan hän istui ikkunan ääressä lukien päiväkirjaa. Hän tahtoi oppia tuntemaan kaikki äidin ajatukset. Hän tahtoi askel askeleelta kulkea sitä tietä, jota äiti olisi suonut hänen kulkevan. Hän ei tyytynyt, ei saanut rauhaa, ennenkuin äiti oli hänelle tutumpi kuin yksikään elävä olento, ennenkuin hän tiesi joka sanasta, joka työstä, mitä äiti siitä olisi arvellut. "Pojallani pitää olla naisen lämmin herkkä sydän, mutta miehen luja, murtumaton mieli. Minä sorruin elämän epäsointuihin, sinun, poikani, pitää ne voittaa." -- Nämä tämmöiset sanat kannustivat viisitoistavuotiaan mieltä. Ne antoivat hänelle elämäntehtävän, josta hän uneksi, kun kokosi heiniä niityltä tai kun pellolla leikkasi ruista torpparien kanssa. Kuva siitä kangastui hänen mielessään, kun hän valvoi yksinäisinä öinä ullakkokamarissa. Sitä mietti hän sivellessään Pollen silkinpehmeätä turpaa.

* * * * *

Kun Jalo syksyllä läksi kouluun, ei hän aavistanut, ettei hän palaisi kotiin ennenkuin seuraavana keväänä. Mutta niin kävi kuitenkin. Hänet kutsuttiin erään toverin luo joulua viettämään ja patruuna puolsi matkaa. Ennen ei Jalo koskaan ollut kotiaan kaivannut, mutta nyt tunsi hän saaneensa entistä enemmän, mikä mieltä sinne kiinnitti. Aivan sydän rupesi sykkimään, kun hän seuraavana keväänä vihdoin seisoi kotipihan portilla. Muutamin harppauksin kiiruhti hän portaita ylös. Ovella seisoi Leena. Hän sai reippaan, nuorekkaan syleilyn ja sitten kysymyksiä voinnistaan.

"Patruuna odottaa", kuiskasi Leena.

"Hyvä, hyvä." Jalo ripusti lakkinsa eteisen naulaan ja astui ruokasaliin.

"Kas vaan, no terve! Paina puuta, poika! Annetaan täällä kahviakin."

He asettuivat kumpikin kahvipöydän ääreen. Puhelu alkoi tavalliseen kaavamaiseen tyyliin. Kun Jalo oli tehnyt selkoa voinnistaan ja todistuksesta, raha-asioista ynnä muusta semmoisesta, nousi patruuna, sanoi olevan kiirettä ja läksi. Silmänräpäyksessä hypähti Jalokin pystyyn. Nyt se alkoi vapaus. Nyt oli hän päässyt kaikista virallisuuksista ja sai mennä minne sydän käski.

Hän oli juuri ryntäämässä keittiön ovesta ulos, kun törmäsi vasten Leenaa, joka aivan oli kumoon keikahtaa.

"No, hyvänen aika, lapsikulta, minne nyt niin kiire?"

"Talliin tietysti."

"Voi hyvä ihminen, ei nyt sinne sopisi."

"Miks'ei."

"No, no, jahka minä selitän, kun hengästyin niin tuosta säikäyksestä."

"Tule istumaan." Jalo vetäisi hänet viereensä kyökin penkille. "Voi minua, kuinka olin ajattelematon! Mutta katso, Leena, on niin hauskaa olla kotona taas." Hän katsoi ympärilleen. Keittiössä ei ollut ketään. He olivat kahden. "Tietäisit miten olen teitä kaivannut ja miten nyt tahdon tehdä työtä, auttaa ja palvella teitä kaikkia." Hänen silmänsä loistivat. Se kangasti niin kauniina, tuo tulevaisuuden toivo. Se oli syventynyt ja kirkastunut hänen sielussaan tänä eronaikana, ja koko nuoruutensa hehkulla hän oli nyt aikeissa alkaa valmistumistaan tulevaisuutensa työhön. --

Leena pyyhki silmiään esiliinan nurkkaan. "Niin, kyllä se on siunattu asia. Kyllä meitä täällä on monta, jotka sitä apua tarvitsemme."

"Niin, ja nyt minä menen." Hän nousi.

"Ei, ei."

"No, mitä nyt, Leena?"

"Emme me kaikki kuitenkaan sitä palvelusta enää tarvitse, se meidän", -- hän änkytti -- "se vanha Polle."

"Mitä?"

"On myyty."

Jalo seisoi kuin salaman satuttamana.

"Myyty, ja kenelle?"

"Naapuripitäjän kievarille."

Jalo ei siihen sanonut sanaakaan, kääntyi poispäin, meni ylös ullakolle ja sulkeutui huoneeseensa. Siellä riehui hän kauan kuin häkkiinsä teljetty haavoittunut metsäneläin. Polle, vanha uskollinen Polle oli myyty, ainoa hevonen koko kartanossa, joka oli äidin ajoilta, kotikasvatti, ainoastaan pari kuukautta vanhempi kuin Jalo itse. Sen oli nyt väsymyksen ja vanhuuden tullessa täytynyt jättää kotinsa ja alkaa kyytihevosen raskas ammatti. Se oli myyty, tunnottomasti myyty. Viha vai tuskako oli voittava tunne? Jalo ei sitä tiennyt. Hän polki jalkaa, pui nyrkkiä, mutta seuraavana hetkenä hän väänsi, käsiään ja vaikeroi kuin lapsi.

Illemmalla hän pisti oven lukkoon, paneutui maata ja huusi palvelijalle, ettei hän tule syömään. Sitten hän makasi silmät selällään miettien. Verrattain helppona hän piti hankkia tietoja Pollesta, mutta mitä niistä tiedoista, ell'ei hän saisi sitä itselleen ostetuksi. Hän laati suunnitelman toisensa jälkeen ja hylkäsi ne taas. Vihdoin hän keksi kuitenkin keinon, joka sai hänet aivan haltioihinsa ilosta. Vahvamäen torppari, kelvollisin kaikista Kalliolan alustalaisista, oli sanonut pian ostavansa uuden hevosen. Hänen luonaan kyllä Polle vielä kestäisi, kunnes Jalo tulisi täysi-ikäiseksi ja itse voisi siitä huolta pitää. Jos nyt Jalo vaan saisi rahaa lainatuksi eräältä toverilta, joka oli varakas ja jonka isä varmaan voisi antaa Jalolle viiden vuoden lainan, silloin kaikki selviäisi.

Ensi kerran eläessään tunsi Jalo rajatonta iloa siitä, että oli rikas perillinen, joka muutaman vuoden kuluttua olisi oma herransa. Kaikki oli nyt käypä hyvin. Kaikki oli tuleva selville.

Tuskin olivat päivän ensi säteet pujahtaneet ullakkokamariin, ennenkuin Jalo hypähti pystyyn. Hän pukeutui kiireesti ja rupesi kirjoittamaan. Kaikki oli valmista, kun aamiaiskello soi. Tyynellä mielellä tervehti hän isäänsä. Kirjeet, jotka hankkisivat Pollen takaisin, rapisivat taskussa. Miksi hän enää vihastuisi?

Kun aamiainen oli syöty, sanoi Jalo lähtevänsä pitemmälle kävelymatkalle kenties koko päiväksi. Hän kävi ensin viemässä kirjeet postiin. Sitten suuntasi hän tiensä Vahvamäen torppaan.

Sielläkös syntyi ilo. Vaimo pyyhkäisi penkin päätä esiliinalla ja käski istumaan. Lapset livistivät isälle kertomaan, kuka oli tullut. Isän piti pian tulla tervehtimään. Ja torppari tuli, hymyili, pisti kättä ja hymyili taas. Olipa hauska nähdä nuorta herraa.

Yhdessä sitten puheltiin kaikenmoisista yksityisistä ja yleisistä asioista. Senjälkeen vasta kävi Jalo esittämään pyyntöään. Se kävi myötäisesti kuin mäenlasku. Torppaan oli hankittava uusi hevonen, Jalo maksaisi ainakin suurimman osan sen hinnasta ja Polle saisi hyvää huolenpitoa vanhoilla päivillään.

Rahat nyt ainoastaan puuttuivat ja nekin tulivat, nimittäin lupauksen muodossa.

Tämän jälkeen kävi Jalo joka päivä Vahvamäellä. Siitä ohi tuotiin aina patruunan posti, ja Jalo tahtoi itse olla täällä vastaanottamassa ensi sanomaa Pollesta.

Toista viikkoa sai hän turhaan odottaa. Sitten tuli kirje. Jalo avasi sen maantiellä ja istuutui kivelle tiepuoleen. Kirje oli viipynyt, sillä Polle oli jo myyty. Se oli vanha ja väsynyt eikä kelvannut kyytihevoseksi. Eräs hevoskauppias oli sen markkinoilla vienyt. Kievarin isäntä oli nyt häneltä tiedustellut, mutta ei muistanut mies enää, kenelle möi.

Jalo jäi kivelle hievahtamatta istumaan. Ei hän itkenyt, ei riehunut. Hän istui siinä iskusta tunnottomaksi lamautuneena. Kuva markkinoista syntyi hänen mielessään. Siellä räyhättiin, kiroiltiin, revittiin hevosia suupielistä ja piestiin. Siellä oli Polle.

Hän tunsi olevansa voimaton auttamaan, ja se tunne oli katkerata katkerampi.

Tämä turha ponnistus Pollen puolesta oli hänen ensimmäinen suuri tappionsa. Oliko se toivottoman taistelun enne? Oliko tämä polttava tuskan tunne hänet vastakin valtaava, kun elämän epäkohdat häneltä jäisivät korjaamatta, sen kärsimykset lieventämättä, sen epäsoinnut sovittamatta?

Hän aikoi nousta, mutta ei voinut. Mielenliikutus kangerteli joka jäsenessä. Se painoi kuin puutunutta paikalle.

"Nyt tuli huonot sanomat", virkkoi torpan emäntä ikkunasta katsoen. "Kas vaan, miten se nuori herra on masennuksissa."

Isäntä nousi hänkin katsomaan.

"Totta tosiaan. Ihan käy sääliksi."

Hän katsoi tuumailevana tielle päin. Mutta hetken kuluttua hän lisäsi: "Mutta sen sanon, ei siitä miehestä ainakaan kasva toisen sortajaa. Hyvin sanoin se kerran hallitsee ja oikeuden puolta pitää."

"Johan sen tästä Pollenkin asiasta näkee", arveli emäntä. Ja isäntä meni ulos kuulostamaan, mitä sanomia posti oli tuonut.

Kun hän astui tien poikki, oli Jalo jo pystyyn noussut. Kirje oli hänellä kädessä, toisen painoi hän poveaan vasten.

Isäntä säpsähti katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli niin outo. Siinä oli jotain uutta, ennen tuntematonta. Liekö ollut sitä, jota äiti kerran lapselleen rukoili, naisen sydämen herkkää hellyyttä yhdistettynä miehen lujaan murtumattomaan voimaan, joka ei vastuksissa väisty, ei kärsimyksissä kukistu?

VELJESI TÄHDEN.

Helena oli köyhä vaatimaton ompelijatar, joka kävi kodista toiseen työssä. Paljon hän sai kiertokulkunsa varrella nähdä, sai oppia tuntemaan oloja ja ihmisiä monelta eri kannalta. Toisissa paikoin hän viihtyi hyvin, oli vapaa ja onnellinen kuin omassa olossaan, eikä muistanut kodittomuuden katkeruutta, toisissa hän taasen sai tuntea tuota katkeruutta vielä höystettynä ihmisten ylenkatseella ja säälimättömyydellä.

Mutta oli niitäkin paikkoja, joissa koeteltiin käydä kultaista keskitietä, joissa juopa köyhän ompelijattaren ja perheen jäsenten välillä tuntui koko laajuudessaan, mutta jossa jonkinmoisella keinotekoisella ystävällisyydellä koetettiin sitä peitellä. Tällaisissa paikoissa oli Helenan melkein vaikein olla. Hän tunsi olevansa vaivaksi ja tiellä, eikä kuitenkaan voinut väistyä. Hän tunsi, että käsi, joka hänelle täällä ojentautui, ei tarjonnut ystävän lämpimää, uskollista tukea, vaan ojentui ylhäisiltä portailta alempana oleville, niin että sormenpäät töintuskin sipaisivat ylöspäin kurottautuvaa kättä.

Kirjava oli Helenan kokemusten sarja, eikä suinkaan aina valoisinta laatua. Mutta se laajensi hänen näköpiiriään, lisäsi elämän kokemusta ja antoi hänelle synnynnäisen hienouden lisäksi käytöstavan ja ominaisuuksia, jotka vaikuttivat sen, että moni pääkaupungin rouva ennen muita tahtoi juuri häntä kotiinsa työhön.

Tohtori Hjälm'in perheessä oli Helena ennen ollut työssä ainoastaan kerran. Silloin olivat muut perheenjäsenet olleet maalla; rouva yksin oli tullut kotia järjestämään. Silloin oli siellä ollut hiljaista ja hyvä olla. Rouva oli ollut ystävällinen, ja Helena oli viihtynyt hyvin. Mutta toisenlaiselta tuntui nyt, kun hän toistamiseen oli sinne kutsuttu työhön. Siellä oli nyt väkeä paljon, sekä perheenjäseniä että vieraita, ja Helena tunsi vaistomaisesti tällä kertaa olevansa tiellä. Äsken oli sitä paitsi rouvalle tullut joukko aamupäivävieraita. Ovet salin ja ruokasalin välillä, jossa Helena istui, suljettiin, ja vieraat pitivät lystiä Helenan koettaessa kiinnittää huomiotaan työhön, jolla oli kiire.

Salissa olijat nauroivat ja ilakoivat. Rouva oli ottanut esille vanhaa, hienoa viiniä, jota piti "maistella", ja lasien kilistys sekoittui iloremakkaan ja nauruun. Se vihloi Helenan korvia. Miten saattoikaan ilo tehdä niin vastenmielisen vaikutuksen? Sehän oli ihmisten ystävä niinkuin lämmin, kirkas päivänpaiste. Miksi se nyt loukkasi! miksi tuntui niin huolettoman vallattomalta, niin välinpitämättömältä? Miksi nuo ilonpurkaukset aivan kuin ilkkuivat kaikkia elämän kärsimyksiä?

Helena ajatteli, että jos hän äkkiä olisi saliin astunut ja siellä alkanut puhua elämän vakavuudesta, sen vaaroista ja vastuunalaisuudesta, olisi jok'ainoa joukosta huutanut: "Mitä siitä! Pois se! Olenko minä veljeni vartija?"

Tämä kaikki liikkui Helenan mielessä, ei tosin selvänä ajatuksena, vaan epämääräisenä, tunnelmantapaisena aavistuksena. Siksi koski ilo hänen korviinsa, siksi se sydäntä särki ja repi auki jo arpeutumassa olevia haavoja.

Helena oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei huomannut, kun iloinen puhelu salissa vaikeni ja vieraat vetäytyivät eteiseen poistuakseen. Vasta kun tohtorinna työnsi auki vierashuoneen ovet ja astui ruokasaliin käsivarrellaan tarjotin, jonka laski ruokasalin pöydälle, silloin huomasi hän hiljaisuuden taas vallitsevan.

"Täällä oli iloisia vieraita", huomautti rouva nauraen, "eikö ollut, Helena?"

"Oli kyllä. Mutta tohtorinna, mitä nyt teen tälle?" Hän näytti hametta, jota oli purkanut. "Kas vaan, sepä hyvä, että Helena purki tämän, niin ettei työ loppunut kesken. Minulta meni aika vieraiden kanssa niin, ett'en huomannutkaan." Taas nauroi tohtorinna iloisesti. Sitten hän läheni ruokapöytää, pani appelsiinin lasilautaselle, kaasi viiniä lasiin ja tarjosi.

"Nyt pitää Helenankin maistella herkkujamme. Ei tämmöistä viiniä usein tarjota."

"Kiitoksia!" Helena otti appelsiinin. "Tämä riittää. En minä enempää tahdo."

"Hyvänen aika, viiniä! Ei suinkaan Helena ole niitä raittiuden hulluja."

"Kyllä minä olen juuri sitä joukkoa. Minä en koskaan maista väkijuomia."

"Ja viini kun on niin vahvistavaa! Kylläpä se on hulluutta."

"En usko sen hyvinkään vahvistavan, mutta missään tapauksessa en ota. Rouva hyvä, ette saa panna pahaksi."

"Kyllä panen. Ja panisin vielä enemmänkin, ell'en eläisi toivossa, että saan Helenan pian toisin ajattelemaan." Rouva oli puoleksi vallattoman, puoleksi suuttuneen näköinen.

"Kas, nyt otan appelsiinin." Hän otti yhden tarjottimelta. "Ja nyt syön sen samalla kuin Helena omansa. Sillä aikaa saa Helena kertoa minulle kaikki syynsä tuohon yksipuolisuuteen. Sitten minä vuorostani kumoan ne, ja minä olen jo edeltäkäsin varma voitostani." Rouva nauroi iloisesti kiskoessaan irti palasen toisensa jälkeen appelsiinin kellertävästä kuoresta.

Helenan kasvoille kohosi puna, kohosi ja katosi silmänräpäyksessä. Hän näytti säpsähtävän ehdotusta, vavahtavan kuin se, joka tuntee kovan kouran äkkiä koskettavan vielä verillä olevia haavoja. Hän katsoi hetken tohtorinnaan, sitten työhönsä, sitten taas tohtorinnaan. Ne olivat niin iloisen ja ystävällisen näköiset nuo kasvot hänen edessään. Hän tiesi että lämmin ja osaaottava sydän sykki nuoren rouvan povessa. Miksi ei hänelle voisi kertoa? -- -- Ja joka tapauksessa, olipa kuulija kuka tai millainen tahansa, tuli hänen kertoa kertomuksensa sellaisena kuin se oli. Se oli hänen velvollisuutensa ja sen tunnossa hän alkoi:

"Te tiedätte, hyvä tohtorinna, että isäni oli lukkarina maalla. Hän oli oikein vanhanajan lukkareja: oppimaton, mutta virassaan harras ja uskollinen, laulajana mainittu monessa suhteessa muita etevämpänä. Hän kuoli äkkiä vilustumisen johdosta. Minä olin silloin seitsenvuotias, nuorempi veljeni Kaarlo ainoastaan muutaman kuukauden vanha. Me elimme tämän jälkeen mitä ahtaimmissa oloissa. Äiti oli heikko terveydeltään ja suru vielä vähensi hänen voimiaan. Ainoastaan huoli pikku Kaarlon kasvatuksesta ylläpiti häntä. --

"Kaarlo oli herttainen lapsi ja osoitti jo pienenä erinomaista lahjakkuutta. Kaikki sanoivat hänestä tulevan jotakin mainiota. Olin käynyt kaksi vuotta kansakoulua, kun äiti kerran ystävällisesti taputti minua olalle sanoen minua ymmärtäväiseksi, kiltiksi tytökseen, josta hänellä aina oli iloa ja apua. Minä muistan sen päivän vielä kuin eilisen, se oli minusta niin hauskaa, mutta samalla niin kummallisen juhlallista, melkein peloittavaa. Sitten rupesi äiti selittämään, miten meidän nyt jo oli alkaminen säästää, jotta Kaarlo kerran saisi varoja koulunkäyntiinsä. Äiti kysyi, enkö minäkin sen syyn tähden tahtonut keskeyttää koulunkäyntiäni ja auttaa häntä kotona. Sydäntäni vähän kirveli, mutta minä en voinut, en tahtonut ajatella itseäni! Myöhemmin pääsin ompelijattaren oppiin ja sitten aloin itse ansaita.

"Kaarlo kasvoi, pääsi kouluun ja edistyi siellä nopeaan. Hän oli meidän ilomme ja ylpeytemme. Läksynsä oppi hän tavallisesti yks kaks, oli sitten ulkona toveriensa luona, mutta palasi illemmalla kotiin ollakseen vähän äidin ja minun seurassani. Hänen lempipaikkansa oli matala, pieni kiikkutuoli meidän vierashuoneessamme. Sinne istuutui hän usein ja lauloi, lauloi niin että katto oli kohota, ja äiti ja minä kokonaan unohdimme köyhyytemme, unohdimme puutteet ja kärsimykset, jotka mieltä usein painoivat. Monesti silloin itkimme, mutta ilon kyyneleitä, sillä maailma oli meistä suuri, ihana ja iloa täynnä. Semmoisena Kaarlo siitä lauloi, ja se laulu täytti mielemme ilolla, mutta kaipuulla myöskin. Mutta olihan se kaipuu turha, sillä meillä oli onnea tarpeeksi, kun Kaarlo oli luonamme. --

"Hän oli aina hyvä meille. Ainoastaan joskus, kun tunsi köyhyyden painostavan, kävi hän kärttyisäksi ja vaateliaaksi. Hän olisi tahtonut saada oman soittokoneen, mutta vaikka kuinka säästimme, emme voineet sitä hänelle hankkia. Ainoa lohdutuksemme oli se, että Kaarlo kerran itse semmoisen ostaa. Ja siitä hän puhuikin usein iloisempana ollessaan. Saatuaan oman kodin ja oman soittokoneen aikoi hän sitten meistäkin huolta pitää. Se oli hänen tulevaisuudenunelmansa. Mutta sen toteuttamisesta ei mitään tullut.

"Kaikki tosin kävi hyvin kahtena ensimmäisenä vuonna Kaarlon ollessa yliopistossa. Mutta sitten tuli takatalvi, joka tappoi toiveemme. Kaarlo joutui huonoon seuraan. Eräänä tavattoman kylmänä talviyönä rentusteli hän kaduilla muutaman toverin kanssa. Hän oli kadottanut sekä päällystakkinsa että lakin, kulki laulaa hoilottaen katuja pitkin ja oli vähällä joutua poliisinkin käsiin. Toveriensa avulla hän kuitenkin pääsi pakoon, mutta kylmettyneenä yöllisestä retkestä hän sai keuhkokuumeen, sairastui ja kuoli. Se isku vei äidinkin hautaan.

"Minä jäin yksin. -- -- -- Olen siitä asti kulkenut kodista kotiin työssä. -- -- -- Ettekö nyt ymmärrä, hyvä tohtorinna, miksi en voi maistaa väkijuomia. Enhän voi leikitellä aseella, joka surmasi ainoan veljeni." --

Helena vaikeni hetkeksi. Ilme hänen kasvoillaan osoitti paremmin kuin sanat, miten paljon hän oli kärsinyt.

Tohtorinna ei saanut sanaakaan sanotuksi. Hän tunsi häpeän sekaista mielipahaa koko keskustelusta. Olihan se hänen ajattelemattoman kehoituksensa aikaansaama. Mutta miten saattoi hän arvata, että syyt Helenan raittiuslupaukseen olivat niin arkaluontoista laatua. Hän olisi mielellään peruuttanut koko kehoituksensa, mutta nyt se oli myöhäistä.

Ennenkuin tohtorinna ennätti jatkaa, nousi Helena, laski kiittäen appelsiinilautasen pöydälle ja aikoi tarttua työhönsä. Mutta ne muistot, joita hän kertoessaan uudelleen oli eloon elvyttänyt, olivat siksi hänen mielensä vallanneet, ettei hän vielä voinut niistä irtaantua. Työ painui hänen helmaansa ja katse luotuna nuoreen rouvaan hän jatkoi arastellen, melkein kuiskaamalla: "Minä tulin sen asian ymmärtämään, kun isku sattui oikein lähelle, mutta jäljestäpäin olen hävennyt itseäni. Miksi en sitä ennen käsittänyt? Miksi en nähnyt velvollisuuttani vähemmällä? -- Olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."

Tohtorinna laski hermostuneena pois tarjotinliinan, johon oli tarttunut sitä kokoon kääriäkseen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, minne katsoa, niin häntä vaivasi ajatus, että hän epähienolla tavalla oli tullut koskettaneeksi kirvelevän kipeään sydänhaavaan.

Hän näki, miten Helena taisteli voittaakseen liikutuksensa ja miten tuskallinen tuo taistelu oli. Helena oli aivan kalvennut, huulet olivat kokoon puristautuneet ja silmäluomet punoittivat.

Tohtorinna nousi äkkiä, hän tahtoi ainakin valmistaa Helenalle helpotusta jättämällä hänet yksin. Salin läpi hän kiiruhti omaan pikku sopukkaansa, pieneen nurkkahuoneeseen, joka oli sinivalkealla sisustettu ja jonka parvekkeelta oli kaunis näköala vilkasliikkeiselle esplanaadille. Täällä heittäytyi hän nojatuoliin, kätki kasvot käsiinsä ja vaipui ajatuksiin.

Helenan sanat soivat yhä hänen korvissaan. "Minä ymmärsin sen, kun isku koski läheltä --, mutta olen hävennyt itseäni -- miksi en ennen ymmärtänyt -- olemmehan veljiä ja sisaria kaikki."

Oliko hän sitten velvollisuutensa käsittänyt, hän, nuori tohtorin rouva, joka oli saanut oppia ja sivistystä? Oliko hän tuntenut lähimmäisensä surut omiksensa? Oliko hän tuntenut veljekseen ja sisarekseen jok'ainoan, jonka tiellään tapasi?

Hänen mieleensä johtuivat tuhannet pikku seikat.

Eilen aamulla hän oli aika pakkasessa kohdannut kadulla pienen poikasen, arviolta noin viisivuotiaan. Poika oli päällystakitta, repaleinen pieni lakki päässä. Lapasia hänellä ei ollut ja vaivoin piteli hän kohmettuneissa käsissään lastuja, joita arvattavasti kotiin kantoi. Mitä olisi tohtorinna tehnyt, jos hän tuon pienokaisen olisi veljekseen tuntenut? Eikö hän olisi syliinsä nostanut, olisi hieronut lämpimäksi kohmettuneet kätöset, suojannut omilla vaatteillansa, lämmitellyt omalla hengityksellänsä. Mutta hän meni ohi -- kiireisesti kuin unohtaakseen näkemänsä.

Illalla hän oli ollut helppotajuisessa konsertissa. Siellä oli valoa, oli lämpöä, hienoja pukuja ja taidenautintoa. Siellä puheltiin ja naurettiin, syötiin ja juotiin. Hänen mieleensä oli silloin hetkeksi muistunut tuo vilusta värisevä lapsi. Hän katseli loistoa ympärillään ja ajatteli, että ihmisten osa elämässä on hyvin erilainen. Sitten hän kuunteli taas soittoa. --