Part 7

Hän harkitsi asiaa sekä sinne että tänne. Mutta selvyyteen hän ei päässyt. Työsuunnitelmia oli monta, mutta mikä niistä paras oli, se selviäisi kenties vasta perillä. Siinä mielessä hän läksi Helsinkiin. Siellä alkoi kohta ankara työ. Hän kävi jatko-opistolla ja yliopistossa kuuntelemassa, ahmi tietoja kuin nälkiintynyt, ahersi aamusta iltaan kuin muurahainen, joka kekoonsa korsia kokoaa. Täten kuluivat kuukaudet. -- Oli maaliskuu. Silloin Anna heräsi työkuumeestaan, heräsi näkemään että aika, joka oli jäljellä, oli lyhyt. Tämä herätti myrskyn hänen mielessänsä. Mitä oli hän ehtinyt oppia? Ei oikeastaan mitään. Oppimisen makuun hän oli päässyt, oli tullut huomaamaan miten rikkaat, miten äärettömät tiedon aarteistot ovat ja miten aika -- ainakin hänelle suotu aika -- muutaman korrenkin kokoamiseen oli liian lyhyt. Tästä kaikesta oli tullut puhe seurassa, jossa hän äsken oli ollut. Siellä oli suoraan sanottu, että kuka käski ajatella veljiä, kuka neuvoi kieltäytymään. Ehk'eivät veljet olleet niinkään hyväpäisiä. Annan olisi pitänyt vaatia etusijaan pääsemistä. Olisi pitänyt muistaa, että täytyy tunkemalla tunkea esiin sen, joka eteenpäin tahtoo.

Anna pani vastaan, kun kuuli tällaista. Mutta hienona myrkkynä tunkivat sanat hänen sydämeensä.

Ajatuksiinsa vaipuneena oli Anna kulkenut, eteenpäin, tietämättä oikeastaan minne. Viimein hän kuitenkin joutui oikealle tolalle, löysi asuntonsa, kaksikerroksisen kivirakennuksen, ja nousi toiseen kertaan. Hänellä oli avain eikä tarvinnut soittaa. Veli, joka oli rautatien virkamies, oli kai virkatoimissaan ja kälyllä oli yltä kyllin kotiaskareita.

Anna meni suoraan omaan pikku huoneeseensa. Siellä hän päivin aina sai yksin vallita, mutta yöllä hän jakoi sen veljensä lasten kanssa.

Miten mahdotonta hänen olisi ollut tulla työssään aikaan ilman tätä rauhaisaa sopukkaa! Oli sen omistaminen kuitenkin ollut onni lisäksi tänä lyhyenä onnen aikana. Mutta pian oli kaikki oleva lopussa.

Anna aikoi sytyttää lampun ja ryhtyä työhön, mutta hän tunsi olevansa niin kumman väsynyt. Ja mitäpä siitä luvusta, johtui katkerana mieleen, eihän siitä mitään hyötyä. Lukipa hän tai ei, sama se. Ei semmoisesta luvusta paljonkaan apua. Murusia saisi hän ainoastaan maistaa, oikein ravinnokseen ei syödä koskaan. Hänen osansa oli kuin sen, joka on tuomittu kuolemaan vedessä tai jonka leipä silmäin edessä täytyi nälkään nääntyä. Aikana, jolloin opin ovet olivat selkosen selällään naisille, täytyi hänen Tanttalon tuskia kärsiä.

Hänen mieleensä johtui, minkähänlaista olisi ollut, jos eivät naisasia-naiset koskaan olisi ruvenneet puuhaan toisten hyväksi. Olisivat antaneet kaiken olla olollaan. Mutta eihän hän silloin koskaan olisi saanut tämmöistäkään vuotta, kuin tämä ainoa Helsingissä? Silloin olisi kaipuu ollut sama, sen tyydyttäminen ainoastaan vieläkin mahdottomampaa. Sekö se sitten helpottaisi, ettei yksikään nainen olisi häntä onnellisempi? Eikö se ajatus ollut "tröst för ett tigerhjärta", [tiikerisydämen lohdutusta] kuten runoilija sanoi?

Anna hymyili surunvoittoisesti. Olihan hänen uhrautumisensa ollut ainakin osaksi vapaaehtoista. Eikö jo se ollut omiansa vähentämään surun katkeruutta?

Alakerrasta alkoi kuulua soittoa. Siellä asui nuori taiteilijan-alku, joka usein antoi Annan nauttia hämyhetken soitostaan.

Miten viihdyttävää se oli, miten kaunista! Anna painoi otsansa ikkunaruutua vastaan ja kuunteli. Hänen ajatuksensa alkoivat saada toisen suunnan. Miksi oli hän muita syyttänyt, miksi katkeroitunut? Ei kukaan ollut hänelle tehnyt vääryyttä. Isä oli antanut, minkä taisi. Veljet olivat saaneet sen, mitä olivat oikeutetut saamaan. Jos siinä syytä oli, oli se hänen omansa. Miksi oli hän tullut tänne Helsinkiin, miksi elvyttänyt eloon ja antanut sytykettä taipumukselle, jota aikaisemmin oli tahtonut tukahduttaa?

"O, jag dåre, halfsläkt låga tände jag på nytt igen." [Voi minua houkkaa, puoliksi sammuneen liekin viritin uudelleen.] Hän kuiskasi sanat hiljaa, kuulumattomasti.

Soitto alakerrassa vaihtui vilkkaammaksi. Vallattomat, leikkisät säveleet kohosivat tanssitahdissa yläkertaan.

Ei, iloita ei Anna vielä voinut, mutta hän tahtoi alistua, tahtoi tyytyä. Palvelevan rakkauden ja kieltäymyksen tie, se se sittenkin lopulta perille vie. Ei itsekkyyden evankeliumi koskaan ihmiskuntaa auttaisi -- ei ainakaan kärsimysten hetkinä.

Sen julistaminen oli ainoastaan tänne maan päälle singahtanut sirpale paholaisen peilistä. Sitä sydän rupesi paisumaan, suureni -- kävi suureksi ja mainioksi ainakin omasta mielestään --, mutta kovettui samalla kuin paisuma ainakin. Silloin oma "minä" tärkeänä työntäytyi valtaistuimelle, eikä se sieltä lähtenyt, ennenkuin taivaan kirkas säde sai sydämen sulatetuksi ja sirpaleen paholaisen peilistä sieltä poistumaan.

Anna muisti tuon sadun, lapsuutensa päiviltä. Mutta nyt vasta selveni sen syvä sisällys hänelle. Hän ajatteli, ettei hän ainakaan tahdo tuota sairauden sirua sydämessään säilyttää. Hän tahtoo oman pienuutensa tuntien antaa tietä toisillekin, ennen itse väistyä kuin muita tieltä työntää, ennen palvella kuin palvelusta vaatia. Oli niitä monta, joilla oli kaitaisempi elämänpolku käytävänä kuin hänellä. Jos voisi hän heitä auttaa, mitä sitten omista kieltäymyksistä!

Soitto alikerrassa oli jo vaiennut. Anna katsoi katulampun valossa kelloaan ja huomasi illallisajan jo tulleen. Hän avasi oven ja läksi kälyään etsimään. Ruokasalista hän hänet löysi juuri ruokaa pöydälle asettamassa.

"Hyvä kun tulit! Minä juuri aioin tulla käskemään." Käly oli väsyneen näköinen. Koko päivän oli kiirettä kestänyt. Palvelijalla oli pesua. Häntä ja apuvaimoa piti passata, pitää huolta lapsista, ruuanlaitosta, huoneiden siivoamisesta ja muusta, kaikesta.

Anna istuutui pöytään. "Etkö sinäkin syö."

"Ei juuri maita. Kun on kaiken päivää ollut menossa, ei enää jaksa syödäkään. Semmoista on perheen äidin elämä. Ei hänen auta ajatella omia mielitekojaan. Ei auta. Pane sinä sekin puntarin nenään, jos naimisiin aiot."

Anna naurahti. "En minä sitä ajatellut. Tuli vaan mieleeni, miten paljosta perheen äidit saavat kieltäytyä. Ei sekään taida käydä taistelutta."

"Kukapa niitä taisteluja joutaisi laskemaan. Kun kerran on elämän ottelussa, niin sitä siinä on."

"Niinhän se taitaa olla." Anna hymähti. "Minä luulen, että lähin vihollisesi tänä iltana on tuo sukkakasa pöydällä."

"No, onhan senkin kanssa ottelemista. Kyllä viisi vallatonta poikaa saa sukkia kulutetuksi."

Anna nauroi. "Mutta jos me kävisimme yhteisvoimin yhteistyöhön, ehkä voitto siten helpommin saavutettaisiin?" Hän nousi pöydästä, kiitti ja aikoi asettua parsimaan.

"Älä sinä nyt", esteli käly. "Onhan sinulla lukusi, ja pian loppuu tämä vuosi."

"En minä nyt tänä iltana kuitenkaan aio lukea. Kyllä minulla on aikaa." Hän asettui kälynsä viereen ja tarttui sukkaan.

Siinä he istuivat, kaksi uutteraa työntekijää selkä vähän kumarassa, painautuneina tarkastamaan, miten paraiten löytäisi silmukoita parsittavista mustista sukista. Suuri oli sukkaläjä heidän edessään, mutta nopeaan kului aika puhellessa. Pian kälykin unohti väsymyksensä, ja iloinen hämmästyksen huudahdus pääsi häneltä, kun viimeinen pari kauniisti parsittuna käärittiin kokoon ja Anna vallattomasti heitti koko kasan hänen helmaansa.

"Kiitoksia avustasi!"

Käly nousi ja huoahti helpotuksesta "Sukkelaanpa tämä työ valmistui!"

"Kauanko viisi miestä virstaa kulkee." Anna nauroi iloisesti. Mieli oli keventynyt. Omat huolet eivät enää painaneet, kun oli tullut toisen kuorma kevennetyksi.

"Mutta lukusi eivät tästä hyötyneet."

"Hyötyivätpä kuin hyötyivätkin. Nyt jaksan taas jatkaa. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä!"

POLLEN PUOLESTA.

Kalliolan patruuna istui ruokasalissaan aamukahvilla. Hän oli puettu väljään ruskeaan aamunuttuunsa, joka oli tummanpunaisella reunustettu ja koristeltu tulipunaisilla nyöreillä ja tupsuilla. Tarjotin, jonka palvelija äsken oli sisään kantanut, oli asetettu pöydälle aivan lähelle patruunan nojatuolia, ja itse oli hän paiskautunut viereen niin mukavaan asentoon kuin mahdollista. Hän oli vetäissyt jakkaransa nojatuolin eteen, oli huolettomasti heittänyt toisen säärensä sille, toisen kiertänyt ristiin polven päälle ja antoi sen siinä roikkua.

Patruuna kaasi kuparipannusta kahvia suureen kiinalaiseen posliinikuppiinsa, antoi sen hetken höyrytä ja katseli sillävälin tärkeimpiä uutisia päivän sanomalehdestä. "Hohoo, jajaa." Hän puhalteli tyytyväisenä. Oli se sentään mukavaa ja huoletonta, tämä elämä!

Patruunan katse kulki takassa roihuavasta valkeasta, vaelteli sitten muhkeasti paperoitua seinää pitkin katon rajaan ja siitä takaisin hänen omaan hyvinvoipaan olentoonsa. Sitten hän tarttui kuppiinsa, särpi suuhunsa höyryävää kahvia, sivalsi voita paksusti vehnäleivälle ja haukkasi. Kun kahvi oli juotu, otti hän pöydältä tilikirjan ja syventyi sitä tutkimaan. Milloin myhähteli hän tyytyväisenä tuloksille, milloin harmistuneena puraisi huultaan ja puoleksi kiroili. Juuri tällaisena suuttumuksen hetkenä temmattiin ovi äkkiä auki, ja pieni, laiha, vähän kumaraselkäinen naishenkilö pysähtyi kynnykselle.

"Patruuna!" Äänessä värähteli hillitty liikutus. "Nyt sanon sen viimeisen kerran. Jos ette tahdo hevosraukkaa hengiltä, niin käykää katsomaan, miten Kalle sitä pitelee."

"Häh", sanoi patruuna silmiään nostaen, "mikä taas hätänä?"

"Se vaan että Kalle pieksää Pollen hengiltä. Hän kävi avannolla, ajoi mäkeä ylös, ja kun Polle ei siitä heti päässyt nousemaan -- siinä kun ei enää ole kuin sulaa maata tai iljannetta -- tarttui hän piiskaan. Se vinkui vimmatusti. Minä kuulin sen omin korvin. Silloin Polle teki viimeisen ponnistuksen, iski kavionsa iljanteeseen ja nykäisi niin, että sen sisälmykset kai revähtivät. Reki hytkähti. Tiinu kaatui. -- Uskoi patruuna tai ei, mutta totta se on. Ja nyt on Kalle vienyt Pollen talliin, sitonut riimusta kiinni ja ruoskii sen kai kuoliaaksi."

Hengästyneenä kiireisestä kertomuksesta vaikeni Leena. Hän oli pelännyt keskeyttämistä, ja siksi oli arvelematta antanut sanojensa tulvana tulla. Mutta patruunalla ei näkynyt olevan aikomusta keskeyttää. Hän oli koko ajan istunut hiljaa melkein silmiään räpäyttämättä Leenaan tuijottaen. Nyt pääsi häneltä pilkallinen nauru.

"Joko nyt loru loppui."

"Jo."

"No hyvä, saat mennä sitten. Katso sinä piikojasi, miten karjasta huolta pitävät, ja anna minun ja renkien huolehtia omista asioistamme."

Leena seisoi hetken kuin kivettyneenä.

"No, etkö sinä paikaltasi pääse. Joko sääret käyvät kankeiksi kuin Pollen?"

Taas patruuna nauraa hohotti niin, että hänen ihravatsansa hytkähteli. Mutta Leena ei vieläkään liikahtanut. Vasta hetken kuluttua, kun hän ymmärsi sanat todella tarkoitetuiksi, ojentautui hänen vanha vartalonsa, selkä suoreni, silmät säkenöivät ja tuomion ankaruutta oli äänessä.

"Patruuna, teidän maksettaviksenne ne kerran tulevat kaikki viattoman kärsimykset, kaikki armottomat työt ja sydämettömät teot. Raskas on palkan maksu, muistakaa se."

Ovi lennähti kiinni ja Leena oli kadonnut.

"Joutavia jaarituksia", mutisi patruuna harmistuneena. "Ainahan vaimoväellä valituksia riittää. Eikö siitä voi suuttua hyväluontoisemmatkin?"

Patruuna kallisti kannua ja aikoi kahvitilkalla huuhtoa harmit mielestään. Mutta nyt niitä vasta näkyikin tulossa olevan.

Tuskin oli patruuna laskenut kannun tarjottimelle, kun näki salin oven auenneena ja poikansa parin askeleen päässä kynnyksellä.

"Isä!"

Veret olivat paenneet pojan poskilta ja huulet värähtelivät. "Minä kuulin Leenan puheen. Saanko mennä Kallelle sanomaan, että sinä kiellät."

"Kiellän mitä?"

Patruunan punakka, kiiltävä naama, josta jok'ainoa tunteen väre oli karkoitettu, oli pojan hienojen, sielukkaiden kasvonpiirteiden täydellinen vastakohta.

"Kiellät eläinrääkkäyksen."

"Vai huolehdit sinä minun velvollisuuksistani? Kiitoksia paljon. Mutta pääsiäislupa on lyhyt, mene lepäämään ja ole rauhassa."

Pojan käsi puristautui nyrkkiin, kasvot punehtuivat ja vaalenivat vuoroon ja käsi kohosi. Mutta silmänräpäyksessä hän hillitsi itsensä, käänsi selän isälle ja kiiruhti pois. Vasta salissa saivat hänen tulvilleen nousseet tunteensa päästä purkautumaan. Hänen puristuneet kätensä kohosivat, silmä iski tulta ja tuskasta värähteli ääni. "Vanhurskas Jumala", sai hän sanotuksi, "kosta, kosta!"

Sanat tulivat ajattelematta, vaistomaisesti, vastustamattomalla voimalla kuin purkaus tulivuoren polttavasta povesta. Jalka polki maata ja katse oli kuin kiinni naulittu siihen suuntaan, jossa isä istui.

Vasta kun ruokasalista alkoi kuulua hiljaista liikettä, vaikutti se vapauttavasti. Pojan katsekin silloin siirtyi ovesta ja kiintyi kuvaan, joka riippui seinällä vastapäätä. Se oli nuoren, miellyttävän naisen kuva. Katse oli lämmin ja syvällinen, piirteet pehmeät. Suun ympärys ilmaisi herkkää tunteellisuutta, joka elämän kovassa koulussa oli tulikasteensa saanut.

Enempää ei tarvittu. Samassa kuin pojan katse kuvaan sattui, suli kirsi hänen sydämestään. "Äiti, äiti", äännähti hän, heittäytyi leposohvalle kuvan alle ja kätki kasvot sohvan kaidetta vastaan.

Patruuna oli sillävälin noussut nojatuolistaan, kävi kohentelemassa hiilosta ja asettui sitten ikkunasta katselemaan, näkyisikö Kallea pihalla. Olikohan se vielä Pollea ruoskimassa! Ilkeä juttu tuo!

Palkit polttivat patruunan jalkapohjia. Jos se oli totta, mitä Leena oli sanonut! Jos tulisi kerran hänen maksettavakseen viattoman luontokappaleen kärsimykset? -- Taas pääsi patruunalta hiljainen kirous. Pitänee tästä mennä katsomaan, mitä se mies tehnee. Ei maittanut kahvi enää, ei käynyt luku. Paras lähteä jaloittelemaan.

Patruuna otti lakkinsa eteisen naulasta ja läksi. Ylpeys esti häntä kuitenkin osoittamasta levottomuutta. Keppiä heilutellen sormensa nenässä asettui hän vain Kallea huutamaan. Vastausta ei kuulunut. Pieni juoksupoika, joka seisoi kaivon kannella ottamassa vettä, sai tehtäväkseen hakea Kallea. Patruuna tahtoi oriin valjaisiin. Hän aikoi käydä sahalla.

Kun poika avasi tallin oven, hellitti Kalle lyömästä ja heitti piiskan nurkkaan. Hän oli lakitta päin, kasvot punaisina kiukusta. Edellisenä päivänä hän oli tullut kaupungista aika pöhnässä. Siellä hän oli kadottanut kellonsa, katkaissut patruunan reestä aisan ja vaihtanut uuden uutukaisen lakkinsa vanhaan. Ei ollut ihme, että nyt pisti vihaksi!

Harmiaan hautoen oli Kalle vedelle lähtenyt. Ja sillä tiellä hän sai kun saikin vihansa Pollelle purkaa.

Vasta kun Polle kuuli oriin kulkusiaan puistelevan pihalla, ymmärsi se, että ainakin ajaksi oli päässyt kiduttajansa käsistä. Tuskasta vielä väristen painautui se syvemmälle pilttuuseensa ja riipotti surullisena päätään rintaa vasten.

Polle ei ollut ainoa, jolle patruunan lähtö oli helpotus. Heti kun reki pihaportista jäälle pyörähti, hiipi Leena ruokasaliin. Hän oli oven takaa kuunnellut sananvaihtoa isän ja pojan välillä ja tunsi kasvattinsa siksi hyvin, että tiesi, millaisella mielellä hän nyt oli.

Varovasti raotti Leena salin ovea. Siellähän se sydänkäpy makasi. Kasvonsa hän oli käsiin kätkenyt ja koko asento osoitti hillitsemätöntä tuskaa. Leena sulki oven niin että se vähän narahti. Poika nosti päätään.

"Eikö Jalo-herra tahtoisi minua vähän auttaa?"

"Mitäpä minä voin, en mitään, en mitään, Leena." Toivoton suru kuvastui pojan kasvoilla, suru, joka ei ollut hetken tuoma. Se näkyi olevan syvälle sattuneiden sydänhaavojen uudelleen auki repimistä.

"Kaikki, Leena, on toisen vallassa. Minä en voi mitään. Ja se kauheinta, että halveksun, vihaan omaa isääni, jota tahtoisin rakastaa. Minä tulen kovaksi, katkeraksi, toisenmoiseksi kuin äiti oli. Minä paadun nähdessäni niin paljon pahaa, jota en saa yrittääkään parantaa."

"Kyllä ne vuodet pian kuluvat, ja sitten on valta oman poikani käsissä." Leena katsoi ihailevasti lasta, jota oli kasvattanut hellästi kuin omaansa. "Voi mikä hyvä isäntä teistä tulee!"

"Jos tulee. Mitäpä minä voin."

"Johan te nytkin voitte. Kas tässä on rukiinen leipä, minä toin sen juuri Pollea varten. Menkää talliin! Kalle on ajamassa patruunaa sahalle."

Jalo säpsähti, ja taas vaihtui väri hänen kasvoillaan. Ensi ajatus oli se, ettei hän jaksaisi mennä Pollen luo. Hän ei voisi nähdä hevosparkaa kärsivänä, kenties vaivasta värisevänä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä soimasi hän itseään tästä heikkoudesta. Koska Polle kerran oli tuon kaiken kärsinyt, eikö hän jaksaisi kärsiä vähän hänkin valmistaakseen sille lievitystä.

Hän otti leivän, pisti poveensa ja kiiruhti ulos. Mentyään pihan poikki tuli hänelle mieleen käydä katsomassa mäkeä, johon Polle oli tiinun kaatanut. Ehkä hän oli mielikuvituksessa ajatellut kaikkea kauheammaksi kuin se olikaan, ehkä hän lohdutettuna, rauhoitettuna sieltä lähtisi Pollea katsomaan.

Hän kääntyi portista rantaan. Tuossa oli mäen rinne. Liistereki oli viskattu tiepuoleen. Tiinu näkyi alempana vielä vierimäsijallaan. Sulana oli keskitie ja paksun lian peittämänä. Ei siitä kuorma noussut, sen näki jokainen. Hiekka karhi heti vastaan. Tien toisella laidalla oli maa viettävää, ja yökylmät olivat siihen hyydyttäneet lumesta sulavat vedet. Siinä kai Kalle ensin oli kuormaa vedättänyt, mutta peläten vierimäpaikkoja hän oli käskenyt Pollen keskitielle. Mutta siitäpä ei kuorma noussutkaan. Polle ponnisteli voimiensa takaa, kiskoi, repäisi, sai reen takaisin iljanteen reunalle -- huoahti hetkisen -- kiskoi taas -- silloin vierähti tiinu.

Jalo painoi lakin silmilleen ja läksi juoksemaan. Hän oli nähnyt tarpeeksi, ei kärsinyt katsella kauemmin. Hengästyneenä pysähtyi hän tallin edustalle.

Polle vavahti kuullessaan liikettä. Mutta kohta oven avauksesta se tunsi tulijan.

Tavallisesti tervehti Polle Jaloa hiljaisella horinalla, mutta tällä kertaa ei sitä kuulunut. Surullisen lempeä katse oli Pollen ainoa vastaus Jalon hyväilylle. Värähdys näkyi vielä tuon tuostakin hevosparkaa puistattavan, ja pitkinä viiruina näkyivät piiskan jäljet selässä.

Jalo nieli itkuaan. Ei leipäkään vielä maistunut hänen vanhalle ystävälleen. Mitä tehdä?

Hän arveli hetken, näkyi sitten keksineen tuuman ja kiiruhti pois. Vähän ajan perästä hän palasi tyytyväisenä muassaan voiderasia ja pehmoinen villavaate. Polle seisoi hiljaisena kuin lammas. Pehmeä oli käsi, joka voidetta siveli kirveleviin naarmuihin, pehmeästi sitten pyyhkäistiin ja siveltiin selkää. Tuskan jännitys rupesi hellittämään. Polle tunsi raukaisevan suloista väsymystä ruumiissaan ja päästi hiljaisen horinan.

"Polle, rakas, vanha Polle." Jalo tarttui kaulaan ja painoi hyväillen päänsä Pollen turpaa vasten. Siinä he seisoivat hetken hiljaa, liikkumatta kuin kaksi ystävää, jotka jo sanoitta toisiaan ymmärtävät, joiden sydämien syvimmät tunteet vaikeneminen paraiten tulkitsee.

Sitten kaivoi Jalo povitaskustaan esille pari sokeripalasta. Ne jo maistuivat, vähitellen leipäkin.

Jalo ei olisi raskinut tallista erotakaan, mutta kun oriin kulkuset kuuluivat pihalta ja pian sen jälkeen Kallenkin ääni, tuli hänelle kiire. Hän pisti sukkelaan sylyksen paraita heiniä Pollelle, siveli vielä kerran sen pehmeää turpaa, pisti oven säppiin ja kiiruhti pois.

* * * * *

Kun Jalo viime päivänä toukokuuta palasi kotiinsa kesälomalle, kävi hän ensi työkseen tallissa. Polle hirnahti hänen ovea avatessaan, ja ilo oli molemminpuolinen.

Tätä ensimmäistä käyntiä seurasi useampia. Tänä kesänä Jalo myös ensi kertaa osoittautui ahkeraksi maamieheksi. Hän oli muassa niityillä ja pelloilla. Isä nauroi ja sanoi että hyvähän se, säästyy häneltä vastaisuudessa pehtorin palkat. Väki taas ihmetteli, mikä nuoren herran oli, kun oli tavoiltaan niin muuttunut. Kaikki tiesivät hänen olevan lukumieheksi luodun. Miksi nyt kirjat saivat hyllyllä levätä nuoren herran kierrellessä maita ja mantuja?

Leena oli ainoa, joka tiesi syyn tuohon. Ja salaa pyyhkäisi hän kyyneleen silmänurkasta. Mistäpä muut sen ymmärtäisivätkään, mutta eikö hän poikaansa tuntisi? Eikö hän aavistanut, että kaikki oli Pollen puolesta, Pollen hyväksi.

Jalo ei voinut talossa paljon vaikuttaa asemansa kautta. Patruuna oli aina selvästi osoittanut, ettei pojalla ollut mitään sanomista. Mutta hänen persoonallisuutensa vaikutti kuitenkin paljon. Useimmat alustalaisista rakastivat nuorta herraa, ja nekin, jotka eivät hänestä piitanneet, hillitsivät kuitenkin raakuuttaan hänen läsnä ollessaan. Olihan Jalo talon tuleva isäntä. Paras aikanaan asettua hyviin väleihin.

Isäntärenki Kalle huomasi harmikseen vaikutusvaltansa suuresti supistuvan Jalon ollessa saapuvilla. Määräämisvaltaa oli Kallella tosin yhtä paljon kuin ennenkin, mutta esikuvanaan, henkisenä johtajanaan eivät työmiehet häntä pitäneet. Sen paikan oli Jalo anastanut. Moni raaka sana jäi heiltä sanomatta, moni piiskanlyönti läimäyttämättä syystä, että nuori herra oli saapuvilla.

Kalle oli tähän asti ollut tovereitaan yllyttämässä raakuuteen. Nyt tunsi hän vastavaikutuksen Jalon puolelta.

Hellyys eläimiä kohtaan, ja etenkin rakkaus vanhaan Polleen, oli ollut päävaikuttimena Jalon päättäessä ottaa osaa maantöihin. Mutta tämän päätöksen seuraukset eivät supistuneet yksin eläinrääkkäyksen ehkäisemiseen. Jalolle avautui uusi maailma hänen uudessa toimessaan. Hän tuli sen kautta lähemmin tuntemaan isänsä alustalaiset, heidän luonteensa, heidän tarpeensa, heidän tapansa ja taipumuksensa. Hän löysi ystäviä monen yksinkertaisen torpparin mökissä. Se elintehtävä, jota isä hänelle ennen oli tyrkyttämällä tyrkyttänyt, kävi hänelle nyt itsestään rakkaaksi. Ennen oli hän ajatellut tulevaisuutta lukuhalunsa tyydyttämisenä, opiskeluna, jolla ei muuta määrää kuin syvä, hiljainen mietiskely. Hänen asemansa varakkaan liikemiehen ja tilanomistajan ainoana poikana oli ollut hänelle arvoton. Nyt oli toisin. Tulevaisuus tunki tunkemalla esiin ja sen kanssa tuhannet tuumat ja työt kotitalon hyväksi. Torpat, nuo köyhät, rappeutuneet muuttaisi hän kerran kukoistaviksi. Hän tunsi ja tiesi, mitä kukin hyvinvoinnikseen tarvitsi, ja siitä pitäisi hän huolta. Eläimet saisivat kaikki hellintä hoitoa. Palvelijat olisivat kuin lapset talossa. Hän saisi valtaa ja varoja, ja ne hän käyttäisi lähimmäistensä hyväksi. Se oli se tulevaisuustuuma, joka kauniina väikkyi Jalon mielessä.

Tämä uusi elämäntehtävä antoi Jalolle ennen aavistamatonta tyydytystä. Mutta hän ei suinkaan ollut ainoa, joka siitä iloitsi. Vanha Leena oli Jaloakin onnellisempi, sillä hän näki nyt uuden ajan sarastavan, näki hedelmiä uskollisesta, uupumattomasta työstään.

Leena oli ennen muinoin ollut palveluksessa Jalon äidin kodissa. Hän oli talon ainoata tytärtä vaalinut tämän syntymästä asti ja oli palveluspaikassaan pysynyt silloinkin, kun perheenisän kuoltua ei enää ollut varoja palvelijoiden palkkaamiseen. Leena oli silloin jakanut äidin ja tyttären huolet toimeentulosta. Hän oli kutonut kangasta, käynyt taloissa vaatteiden pesussa ja koettanut ansaita vaikka miten.

Mutta vaikeaksi kävi kuitenkin ajan pitkään puutetta torjua, etenkin kun vanha rouva sairastui ja tauti kääntyi pitkälliseksi. Silloin -- toimeentulon ollessa ahtaimmillaan -- tuli kosija taloon. Hän oli varakas liikemies. Rahapohataksi sanoivat hänen olevan luodun, vaikka köyhänä oli syntynyt. Hänen käytännöllinen älynsä oli häntä eteenpäin auttanut. Hän oli pian saavuttanut melkoisen varallisuuden ja varallisuuden muassa yhteiskunnallisen arvon ja ihmisten kunnioituksen. Ettei hänellä ollut paljon ulkonaista sivistystä, vielä vähemmin sitä, mitä sydämen sivistykseksi sanotaan, se hänelle kernaasti annettiin anteeksi. Olihan hän köyhä poika omin neuvoin eteenpäin päässyt, ei häneltä paljon voinut vaatia.

Leena ei koskaan kuullut, mitä äiti ja tytär kosijasta puhuivat. Mutta sanomattakin ymmärsi hän asian laidan. Häntä harmitti, kun kihlauksen tapahduttua morsiamen kotipitäjässä paljon puhuttiin siitä erinomaisesta onnesta, joka tuli tytön osaksi, kun hän köyhyydestä ja puutteesta pääsi varallisuuteen. Leena toki ymmärsi asian paremmin. Hän tiesi, miten kalpea ja iloton morsian oli kihlausaikana, ja pani merkille, ettei hän itse koskaan puhunut onnensa suuruudesta. Ainoastaan silloin hän hymyili, kun hän puhui siitä, miten hänen sairastava vanha äitinsä pääsisi paremmille paloille.