Part 6

Hertta ei voinut irroittaa katsettaan hänestä. Hän ei tosin puhujalavalta voinut miestä tarkoin nähdä, ei tiennyt, kuka tai mistä hän oli, mutta hänet oli vallannut omituinen, vahva varmuus siitä, että se oli Aksel. Tehtäväänsä hän ei voinut kesken jättää, mutta hän saattoi panna koko sielunsa siihen, saattoi antaa omaa itseänsä, puhua sydämestä sydämeen, kuten aina ennen heidän ollessa kahden.

Kun esitelmä oli päättynyt, tuli kuulijoista yksi toisensa perästä Herttaa kiittämään. He ottivat häntä kädestä, onnittelivat, sanoivat kiitoksia ja toivoivat jatkuvaa työ-intoa. Hän vastasi hajamielisenä, tietämättä, sopiko vastaus siihen, mitä oli sanottu. Hänellä oli selvänä ainoastaan se, että hän tahtoi tuota ovensuussa olevaa vierasta pitää silmällä. Kun vaan pääsisi vapaaksi, tahtoi hän mennä sinne katsomaan, hakemaan, tervehtimään.

Miten paljon heitä oli noita ystävällisiä ihmisiä tänä iltana, ja miten Herttaa jo väsytti! Hän päätti kesken kaiken lähteä, täytyi vain ensin tervehtiä erästä vanhaa neitiä, joka seisoi vieressä odottaen. He vaihtoivat muutaman sanan keskenään. Sitten Hertta niiasi ja kiiruhti pois. Mutta ovensuussaolija oli jo kadonnut.

Hertta haki päällysvaatteensa, kysyi muutamalta eteisessä olevalta, olivatko tunteneet tuota vierasta, ja saatuaan kieltävän vastauksen kiiruhti hän pois.

Toivonkipinä oli hänen sydämessään syttynyt. Antaisiko hän sen heti sammua? Jättäisikö hän Akselin, -- jos se oli Aksel, -- avuttomana ja yksin harhailemaan? Kaikki olivat hänet hylänneet, ystävät ja sukulaiset. Ei kukaan hänestä huolinut, ei muistanut kukaan muu paitsi Hertta. Eikö ollut sitä tärkeämpää, että Aksel edes saisi tiedon tuon yhden olemassa-olosta, saisi kuulla, että lapsi, jota hän oli ymmärtänyt paremmin kuin kukaan muu ja jolle hän niin monta kaunista ajatusta oli antanut, vielä häntä kiitollisena muisti?

Hertta oli kuin kuumeessa. Hänen ainoa ajatuksensa oli nyt saada tietoja Akselista. Hän kävi yhdistyksessä, jossa oli esitelmänsä pitänyt, ja tiedusteli siellä kaikilta, kysyi tovereilta yliopistossa, sekä tutuilta että tuntemattomilta, kaikilta, joilta vaan luuli voivansa tietoja saada. Viimein onnistui hänen saada selville, että kuulija luultavasti oli ollut eräs entinen ylioppilas, hyvä laulaja ja soittoniekka, joka sitten oli rappiolle joutunut. Hän oli nyt varma asiastaan. Hän oli löytänyt Akselin. Mutta mitä hän sillä varmuudella teki, ellei hän saisi selvää siitä, missä hän oli ja miten häntä auttaa?

Hertta pani kaikki voimansa liikkeelle. Mutta turhaan. Hän kävi jok'ainoassa kokouksessa, jossa ajatteli mahdollisesti löytävänsä hänet, harhaili laitakaupungilla paikoissa, joita ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja kulki väristen kapakkain ohi. Miestä ei näkynyt missään.

Oli jo kolme viikkoa kulunut esitelmä-illasta, ja Hertalle kävi olo aivan sietämättömäksi. Mitä tehdä?

Vielä oli eräs henkilö, jolta hän luuli varmasti saavansa luotettavia tietoja, mutta rohkenisiko hän tuntemattomana käydä tämmöistä asiaa tiedustelemassa raittiusseuran esimieheltä? Hän taisteli kovan sisällisen taistelun. Ujous kielsi, rakkaus käski.

Seuraavana päivänä seisoi Hertta esimiehen huoneessa.

Hän oli hämillään ja hypisteli hermostuneena hansikkaan nappia esittäessään asiansa. Esimies katsoi häneen pitkään. "Mainitsemanne henkilön nimi on jo jäsenluettelossamme."

"Onko se hänen oikea nimensä?" Ääni oli heikko kuin kuiskaavan, mutta sanat tuntuivat hätähuudolta.

Esimies katsoi Herttaan tutkivasti. "Ei ole, mutta sitä hän ei enää käytä. -- Sen tunnen ainoastaan minä."

"Enkö voisi -- -- -- eikö olisi mahdollista --?"

Hertan ääni värähteli. "Minä en kysy uteliaisuudesta."

Esimiehen kävi häntä sääli. Hän ymmärsi, että tämä ei ollut helppo tehtävä.

"Jos voisin", -- hän arveli. "Tehän ymmärrätte että pyhä velvollisuutenne on säilyttää tämä salaisuus?"

Hertta nyökkäsi päätään. Esimies kirjoitti sanasen paperiliuskalle, otti sen pöydältä ja ojensi Hertalle. Hän loi silmäyksen siihen.

"Kiitoksia!" Ääni oli väsynyt. "Ja anteeksi että suotta teitä vaivasin!"

Esimies saattoi Hertan eteiseen. "Me emme saa masentua", sanoi hän sydämellisesti. Hänen kävi tyttöä sääli. Mutta Hertta ei vastannut mitään. Hänen oli mahdoton puhua.

Hetken kuluttua oli hän yksin pimeässä.

* * * * *

Jännitystä seurasi herpaisu. Hertta oli luullut löytäneensä Akselin ja oli luulossaan erehtynyt. Hän ei enää jaksanut etsiä eikä odottaa. Hän päätti unohtaa ja tehdä työtä entistä enemmän. Mutta vaikka mieli oli väsähtänyt ja odotusinto laimentunut, kyti sittenkin toivo hänen sisimmässään.

Kesän tultua palasi Hertta maalle ja vietti lupa-aikansa ahkerassa työssä kotipuolessa. Pieni raittiusseura tuli perustetuksi ja innostus tuntui leviävän. Hertasta tuntui helpotukselta olla mukana työssä. Jollei hän Akselia koskaan löytäisi, ei koskaan saisi häntä auttaa, oli hän lohduttava itseään sillä, että ainakin Akselin muisto oli hänelle neuvonut työmaan, jolla hän lähimmäisiään taisi palvella. Hän rauhoitti mieltään tällä, kun tunsi toivonsa Akselin löytymisestä yhä heikkonevan.

Loppupuolella kesää toimeenpantiin suurenmoinen raittiusiltama, ja juhlapuhuja hankittiin toiselta paikkakunnalta. Hertta oli menossa aamusta iltaan. Puuhaa riitti ja mieluista se oli, mutta yllätti väsymys sittenkin. Oikein helpotuksen huokaus pääsi Hertalta, kun hän iltaman ollessa loppumaisillaan hetkeksi istahti penkille tarjoilupöydän ääreen.

"Erittäin onnistunut iltama!" Vieras puhuja läheni Herttaa. "Hyvää jatkoa vaan!"

Hertta nousi seisomaan ja rupesi järjestelemään lähellä olevia kukkia. Hän olisi suonut saavansa olla yksin, mutta sitä ei nyt käynyt ajatteleminen. Pitihän kutsutulle esitelmänpitäjälle olla kohtelias.

"Te saatte itse kunnian iltaman onnistumisesta. Teidän esitelmännehän oli arvokkain osa."

"Ja minä kun sitä niin vähän ennätin valmistaa. En juuri muuta voinut kuin mainita muutamia esimerkkejä elämästä."

"Nehän aina paraiten vaikuttavatkin."

"Niin, huomasitteko mitä kerroin eräästä toveristani? Se oli todella sydämeen käyvä tapaus. Hän oli niin hieno luonne, hyvä, lahjakas poika ja erinomainen laulaja."

Hertta unohti väsymyksensä ja katse kävi eloisaksi. "Hänkö se oli, joka oli paleltua?"

"Aivan niin. Ettekö muista, että siitä kerrottiin sanomalehdissä kolme vuotta sitten? Mies oli juovuksissa jäänyt kinoksiin. Sieltä toiset löysivät ja veivät sairaalaan. Henki pelastui, mutta molemmat jalat ja oikea käsi lienevät joutuneet poissahattaviksi. Nimeä ei silloin mainittu, mutta myöhemmin kuulin, että se oli tuo toverini. Holm parka!"

"Oliko hänen nimensä Holm?"

"Oli, Aksel Holm. Hän oli kotoisin Karjalasta."

Hertta teki äkillisen liikkeen, kukka-astia tarjoilupöydällä kaatui ja hetkellinen hämmennys syntyi. Toiset kiiruhtivat auttamaan, toiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen saadakseen puhutella esitelmänpitäjää.

Kun viimein kaikki taas oli entisellään, rupesi Hertta väsyneen näköisenä kokoamaan lautasia ja kuppeja pöydältä järjestääkseen niitä koppaan. Hänen täytyi tehdä jotakin, olla liikkeessä ja toiminnassa, jottei aivan kokoon lyyhistyisi.

He joutuivat sitten kahden kulkemaan pappilaan, Hertta ja vieras esitelmänpitäjä. Kun olivat kotiportilla, rohkaisi Hertta mielensä ja kysäisi äkkiä: "Vieläkö hän elää tuo toverinne?"

"Holmko? En todellakaan tiedä, mutta tuskin. Siitä on jo kolmatta vuotta, kun hänestä viimeksi kuulin. Hän oli silloin vielä sairaalassa, ja eräs vanha täti, isän tai äidin ystävä, oli tullut häntä hoitamaan."

Esitelmänpitäjä avasi portin Hertalle ja he astuivat pihaan.

* * * * *

Pieni höyryvene viilteli vikkelästi Saimaan siniselkiä. Kuin joutsen kiiti se eteenpäin halkoen laineita, jotka kohisten jakautuivat kahtia, muodostaen päilyviä valkoharjanteita.

Laivassa oli väkeä paljon, sillä vuoden ihanin aika, juhannus, oli tulossa. Koivut rannikoilla seisoivat juhlivina tuoreessa, vaaleassa puvussaan. Päivänpaistetta oli kaikkialla, metsän rinteessä, veden välkkeessä, rantakivillä ja hietikossa. Käki kukkui kukkumistaan Saimaan rannalla, ja laivasta kuului kaiun tapaista vastausta, jolla matkustajat yllyttivät ahkeraa kukkujaa.

Kannella muista erillään seisoi kaksi nuorta neitiä, valkeat ylioppilaslakit päässään.

Kauan olivat he äänettöminä katselleet, miten laivan synnyttämät hyökylaineet taittuivat järven kepeästi liikkuvia aaltosia vastaan. Silloin toinen heistä äkkiä keskeytti äänettömyyden. "Katso, tuolla häämöttää jo kotilahdelma. Se on tuon etäisimmän niemen kainalossa. Miten suloista päästä perille!"

"Niinpä todella!"

"Ja päästä lepoon, se on kuitenkin suloisinta kaikesta."

"Oletko niin väsynyt, raukka?"

"En kovin, mutta kyllä nyt lepo kelpaa lukuvuoden päätyttyä. En minä nyt huoli muuta ajatellakaan kuin lepoa ja kotoisia kesähuveja."

"Etkä sinä niihin laske huomista iltamaa?"

"Mitä vielä! Totta tosiaan en sinne viitsisi lähteä, ell'et sinä, Hertta, olisi niin itsepäinen."

"Mutta enhän minä sinua pakota."

"Mitenkä minä sitten jäisin pois ja antaisin sinun yksin lähteä, kun juuri olen houkuttelemalla houkutellut sinut vieraakseni."

He nauroivat kumpikin.

"Minä vakuutan", Hertta koetti olla juhlallisen näköinen, "etten toiste sinua iltamiin kiusaa. Tekee vaan niin kovin mieleni juuri Juhannuspäivänä olla muassa suuressa raittiusiltamassa."

"Ja minä uhraudun! -- Tietysti! -- Mutta katso, nyt tulemme jo perille. Hakekaamme tavaramme sukkelaan!" --

Kuin unelmaa oli Hertasta kaikki, tulo ystävän kotiin, valoisa kesäyö herttaisessa pikku ullakkohuoneessa, jonka koivumetsän tuores tuoksu täytti ja jonne laineiden loiske rannalta kuului. Juhlatuulella hän aamulla heräsi päivänpaisteeseen ja lintujen lauluun. Pian oli pukeuduttava ja sitten lähdettiin kirkkoon. Siellä oli ihmisiä kaikki paikat täpösen täynnä. Siellä veisattiin kuin kesäinen riemu jokaisen rintaa olisi paisuttanut. Siellä koivut alttarin ympärillä tuoksuen vihannoivat.

Jumalanpalveluksen päätyttyä oli ainoastaan pari tuntia iltaman alkamiseen. Oltiin juuri tervehdyspuhetta pitämässä, kun Hertta ystävänsä kanssa paikalle saapui. Täälläkin oli vallalla sama vastustamaton, riemastuttava kesätunnelma. Köynnökset kaunistivat juhlakenttää. Kukkasia oli kaikilla rinnassa. Innostusta hehkui puheet ja laulut. Se nousi nousemistaan tuo tunnelma, paisui kuin keväinen tulvavesi vyöryen eteenpäin, yhä eteenpäin. Se repäisi muassaan, kuljetti, kantoi, -- hurmasi. Se oli kesän, oli valon ja lämmön juhla, joka sai kaikki mielet syttymään.

"Kaduitko että tulit?" kuiskasi Hertta ystävälleen. Hän oli itse aivan haltioissaan.

"En vielä, mutta eihän tuota tiedä."

"Jo tietää." Hertta nauroi juosten pois toisten luo, jotka häntä viittasivat tulemaan.

"Joudu, joudu, sinua pyydetään puhumaan! Tule pian, toimikunnan jäsenet hakevat sinua!"

Hertta tuskin ennätti hämmästyksestään tointua, ennenkuin jo seisoi puhujalavalla taajan nuorisojoukon keskellä. Hän seisoi kukkien ja koivujen ympäröimänä, edessään Saimaan ihanat seudut, ympärillään nuorten kirkkaat katseet. Silloin unohtui ujous ja pelkokin poistui. Juhlatunnelma tempasi hänet muassaan, ja hän puhui niinkuin ei koskaan ennen. Hän puhui kevätajasta, sen ihanuudesta, sen iloista ja toiveista. Hän puhui isästä ja äidistä ja siitä kevätkylvöstä, jonka he hartain rukouksin lastensa sydämeen kätkevät. Kotien onnen, isänmaan menestyksen, nuorten sydämenpuhtauden puolesta hän puhui. Hehkua olivat sanat täynnä ja sydämestä sydämeen kävi kehoitus: "kaikki, kaikk' ylös yhtenä miehenä nyt!"

Se oli kauniina keväisenä päivänä tehty kevätkylvö.

"Nyt en kadu", kuiskasi ystävä Hertalle vetäisten hänet penkille viereensä istumaan.

Hertta hymyili. "Aina sinä leikkiä lasket."

"Totta toinen puoli! Mutta älä silti käy itserakkaaksi, kyllä sinä toisia ikävystytitkin." Hän nipisti vallattomasti korvasta pientä viisivuotiasta veljeään, joka istui hänen toisella puolellaan. "Tämä pieni mies haukotteli aika lailla."

"Vai haukotteli." Hertta nosti pojan syliinsä. "No mikä sinusta sitten olisi hauskaa? Kerropa minulle!"

"Olla hevosilla."

Kaikki rupesivat nauramaan.

"Nyt kesken juhlaa?"

"Nyt ne vaan juovat kahvia." Pieni viisivuotias pisti luottavasti kätensä Hertan käteen. "Tule, täti, tuonne päin!"

"No, olkoon menneeksi!" Hertta nauroi. "Täti on niin iloinen tänä päivänä, että mielelläänkin olisi hevosilla kanssasi, jos vaan tilaisuus olisi sopivampi."

He läksivät astumaan. Mutta tuskin olivat päässeet muutaman sylen päähän, kun poika äkkiä pysähtyi, nousi varpailleen ja kuiskasi hiljaa: "Täti, se olisi vielä paljon, paljon hauskempaa, jos saisin tuon kauniin lakin."

"Omaksiko?"

"Niin." Hän kuiskasi sen hiljaa, aivan kuin häpeissään.

"Ei kultaseni, se ei käy päinsä."

"Mutta vähän, vähän pitää?" Poika katsoi rukoilevasti Herttaan.

"No, jos oikein kauniisti pidät." Hän pani sen pojan päähän.

Pienokaisen silmät säteilivät, hän hypähti korkealle, juoksi eteenpäin ja palasi taas Hertan luo. Sitten kulkivat he käsi kädessä rannalle päin, ja poika puheli siitä, että hänkin pian tulee suureksi ja saa tuollaisen kauniin valkoisen lakin.

"Katso sinä, kuka istuu tuolla?" sanoi Hertta äkkiä pysähtyen.

"Se on sairas setä", selitti poika viitaten pyörätuolia joka oli lähellä, rantaan vievän polun vieressä. "Saanko näyttää tätä hänelle?" Taas katsoi hän rukoilevasti.

Hertta ei voinut kieltää. "No saat näyttää, mutta joudu pian, minä odotan." Hän istuutui mättäälle ja poika juoksi iloisena eteenpäin.

Sairas istui selin eikä huomannut tulevia. Hän katsoi kauas järvelle päin, jossa aurinko mailleen painui.

"Katso, setä!" Poika kapusi syliin. "Katso, kuinka kaunis! Onko sinulla tämmöistä?"

Hertta kuuli, miten ylvästelevän iloinen pojan ääni oli.

"Oli kerran, mutta minä kadotin sen."

"Putosiko se tielle?"

"Putosi."

"Miksi et nostanut ylös?"

"Minä olin niin väsynyt."

Poika kävi totiseksi. Mutta sairas kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi hänelle jotakin. Silloin poika läksi juoksemaan.

"Täti tule, setä kutsuu sinua!"

Hertan koko ruumis vapisi. Se oli tullut se hetki, jota hän vuosikausia oli odottanut. Nyt, kun hän oli lakannut odottamasta, oli se tullut. Luonnon juhliessa, nuoruuden ilon täyttäessä hänen mielensä oli se tullut luoden sysisynkän varjonsa hänen tielleen. Tuo rakas, tuo kaivattu hetki oli tullut, tuo suuren, sanomattoman tuskan hetki.

"Hertta, rakas pieni Hertta!" Sairas kurotti vasemman kätensä tulijalle. Hertta sulki sen omaansa, mutta ei voinut puhua.

"Se putosi lokaan se valkolakki", sanoi Aksel hiljaa.

"Se voi puhdistua." Hertan ääni oli murtua. Aksel pudisti surumielisesti päätään. "Puhdas", sanoi hän katsoen lakkiin pienokaisen päässä, "aina puhdas."

Pojalle tulivat kyyneleet silmiin, vaikk'ei hän tiennyt miksi. "Ota se, setä? Kyllä täti antaa." Hän laski lakin Akselin polvelle.

"Puhdas", toisti Aksel hiljaa, "aina puhdas." Ja hän laski kätensä hiljaa hyväillen valkosametille.

Silloin kuului askeleita, vanha nainen lähestyi, ja Aksel tunsi tätinsä, ainoan, joka hänestä huolta piti. "Pois", sanoi hän kääntyen tulevaan, "mennään pois!"

Pyörätuoli pantiin liikkeelle. Hertta jäi yksin. Jok'ainoa veripisara oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Hän oli kuolonkalpea ja nojasi puuta vasten.

"Täti!" Pienokainen painautui lähemmä häntä. "Täti, sattuiko sinuun?"

"Sattui."

"Täti!" Poika rupesi itkemään. "Älä itke, älä! Tule, mennään hakemaan äitiä!"

Hän koetti voittaa liikutuksensa, ja he läksivät. Juhlapaikalla jo jatkettiin ohjelmaa. Siellä oli kesän kukkasia, siellä oli juhlatunnelmaa. Mutta Hertalla oli syksy. Hän kulki kuin unessa eteenpäin tiellä, jolta kukkaset olivat kuolleet.

"Tuolla on äiti", huudahti pienonen ja läksi juoksemaan.

"Äiti", toisti Hertta hiljaa, "äiti, minä olen niin väsynyt."

Hän vetäytyi syrjään juhlivista, asettui istumaan puun juurelle ja oli iloinen, ettei kukaan häntä huomannut. Ystävän koti oli aivan muutaman askeleen päässä, mutta sinne hän ei muistanut mennä. Hän istui vain odottaen, ymmärtämättä oikeastaan mitä. Vihdoin löysi hänen ystävänsä hänet. Oli jo puolen yön aika.

"Hyvä ihme, täälläkö sinä istut? Tule pian. Minä kun sinua hain! Oli niin hauskaa, että aika aivan unohtui. Nyt vasta huomasin, miten myöhä on."

He olivat jo pihassa ja erosivat eteisen ovella. Hertta kiiruhti ullakkohuoneeseensa onnellisena siitä, että vihdoinkin jäi yksin.

Hän ei voinut panna levolle, ei tiennyt mitä tunsi, mitä tahtoi. Hän oli kuin huumautunut äkillisestä iskusta. Hän läheni ikkunaa, avasi sen ja silmäili ulos, missä luonto lepäsi hiljaa haaveillen kesäyön rauhassa. Miten kaunista oli kaikki, miten ihana tämä surujen ja synnin synkistyttämä maa. --

Hertta ei jaksanut sitä katsella. Tuntui taas tuo tukehduttava tuska. Hän vetäytyi pois ikkunasta ja huomasi samassa kirjeen pöydällä. Se oli lyijykynällä kirjoitettu, ja käsi-ala oli vapiseva. Hän avasi sen ja luki.

"Pieni Hertta! Olen nähnyt sinut taas -- kolmannen kerran elämässäni. Viimeksi kun sinut näin, et sinä minua huomannut. Jumalan kiitos, sitä muistoa ei sinun tarvitse säilyttää.

"Se oli keväällä, siihen aikaan, jolloin ylioppilaat valmistuvat. Minä muistin, että oli se aika, ja minä join -- join -- join.

"Armelias rouva oli antanut minulle siistin kesänutun, sen join, lakkini join. Repaleisena renttuna hoipertelin katuja pitkin. Silloin tulit sinä vastaan. Sinulla oli uusi valkolakki päässä, semmoinen kuin minullakin silloin, kun me ensi kerran tapasimme toisemme. Minä tunsin sinut ja selvenin sen verran, että äkkiä poikkesin portinpieleen. Sinä menit ohi. Senjälkeen jätin minä Helsingin.

"Tänään olen nähnyt sinut kolmannen kerran. Sinä olet puhunut meille kaikille, olet puhunut niinkuin jo tiesin että kerran puhuisit, kun sinut opin tuntemaan puhdassydämisenä, kirkassilmäisenä pikku tyttönä. --

"Kaikki eivät ole niinkuin sinä, pikku Hertta. Paljon on Vellamon neidon nostamia paasia tiellämme, paljon kauheita karia. Olen kokenut monenlaista. Usein on sieluni ollut upota surujen sameaan veteen. Kalvava katumus ja epätoivo ovat minut yllättäneet. Toiste on mieleni kuohunut katkeruutta.

"Oli minullakin ennen halua kaikkeen hyvään ja jaloon. Mutta turmion itu oli minulla perintönä, ja sydämettömät ihmiset viekoittelivat.

"Hertta, joll'et olisi mitä olet, niin sanoisin sinulle: älä koskaan yhdistä elämänonneasi mieheen, jolla on juomahimo, älä tee sitä, jollet tahdo saattaa lapsiesi, lastenlastesi, kenties jo omankin onnesi turmioon. Kärsi vaikka mitä, kuoleta palavinkin rakkaus ennemmin, kuin jätät niin kirotun perinnön jälkeläisillesi.

"Hertta! Kaukana täältä kotimetsiesi suojassa rientää Brusebäck kohisten ja pauhaten kivistä uraansa eteenpäin. Se särkee kuohuihinsa monen matkaajan purren. Poikki vihertävän niityn, läpi leppoisan lehdon virtaa Susebäck tyynenä, välkkyvänä, ja missä se kulkee, siellä kohoavat kukkaset sen rannoille. Siten kulje sinäkin. Puhdas on valkolakkisi, puhtaampi olkoon sydän sulla." -- -- --

Kirje solui Hertan kädestä. Hän painoi päänsä pöydälle ja itki, itki kaikkien niiden kanssa, joilta synti on elämän-onnen särkenyt, rikkonut sydämen rauhan ja tahrannut jumalankuvan, joksi ihminen luotiin.

TAISTELUTANTEREELTA.

Anna Malm kulki kiivaasti eteenpäin ihmistungoksessa. Hänen mielensä oli kuohuksissa ja ajatukset risteilivät aivoissa. Hän ei huomannut paljon ympäristöstään, sen verran vain, että se häntä hermostutti ja kiusasi. Kaikki oli kylmää, säännöllistä ja välinpitämätöntä. Ihmiset sivuuttivat toisiaan kaduilla, mikä kiireisemmin, mikä hitaammin. Toiset katselivat kauppapuotien sähköllä valaistuihin ikkunoihin, kulkea kuhnustelivat sääriään eteenpäin laahaten ja olivat esteenä muille. Toiset kantoivat kirjoja ja paketteja, astuivat epätasaisesti, kiivaasti ja hermostuneesti. Ajurit läimäyttelivät pitkiä piiskojaan ilmassa, raitiovaunut kulkea viilettelivät kiskojaan pitkin. Semmoista kaikki oli, säännönmukaista, jäykkää ja välinpitämätöntä. Mitä maailman mylläkässä painoi yksityisen mieliala, mitä yksityisen ilot tai yksityisen surut. Kokonaisuus oli kaikki, yksilö ei mitään. Ja kuitenkin juuri yksilön onnea, yksilön arvoa saarnasi nykyaika. Mutta yksilön kärsimyksistä kuka välitti?

Hän joutui hiljaisemmille kaduille, laitakaupungin puolelle. Elämä täällä oli toisenmoista, mutta yhtä kiusaavaa kaikki. Ei ollut täällä väkeä, ei valaistusta. Olisi yksinäiselle kulkijalle täällä tapahtunut vaikka mitä, ei siitä sen enempää kuin että sanomalehtiin pantaisiin ja saisivat lukea ne, joilla on aikaa ja joiden hermot sitä kestävät -- tai eivät kestä. Oh, minkälaista elämä oli, kehnoa, surkeata, katsoi sitä puolelta miltä hyvänsä!

Anna oli juuri ollut seurassa, jossa oli kuullut sydämetöntä, itsekästä puhetta elämän nautinnosta. Hän oli tullut sinne hetkellä, jolloin omaa sydäntä vihloivat ne uhraukset, joita hän toisten hyväksi oli tehnyt, ja hän läksi sieltä sydän kovana, katkerana ajatellen, ettei uhrautuminen maksa vaivaa, ei ansaitse elämä eikä ihmiset sitä. Miksi hän oli uhrautunut, miksi kieltänyt omat persoonalliset toiveensa toisten hyväksi? Kun kerran muut sitä oppia saarnasivat, että "minän" kaikkine vaatimuksinensa tuli asettua etusijaan, miksi menetteli hän toisin. -- Hän oli uskonut kristinopin totuuksiin, oli valinnut kieltäymyksen tien, mutta se tuntui katkeralta tällä hetkellä. Miksi toinen kantaisi iestä, kun toinen sen nauraen ja ylvästellen hartioiltaan heitti?

Anna muisti, miten ennen oli ollut kodissa, kun hän viiden veljensä kanssa siellä lapsena leikki. Veljet olivat aina olleet etusijassa. Heitä piti palvella, heidän piti saada varaa kaikkeen. Ei se muuten katkeralta tuntunut, mutta kun oli kysymys luvuista, silloin syrjään joutuminen sydäntä kirveli. Kyllä vanhemmat olisivat tyttärellekin oppia suoneet, mutta varoja ei ollut joka kohtaan ja veljien täytyi tulla etusijaan. "Ei auta muu", sanoi isä, "Anna saa tyytyä olemaan kotona." Ja Anna tyytyi. Hän hankki itselleen työtä kotipuolessa ja koetti opiskella itsekseen siten edistyäkseen. Hän oli saanut tyttökoulusivistyksen, jonka avulla taisi ominpäin jatkaa. Siitä hän oli kiitollinen, mutta se oli sittenkin vain vesipisara janoavalle. Valkolakin olisi hän tahtonut omistaa. Yliopiston avaroista oppisaleista hän uneksi. Mutta se oli kangastus, jonka olemassaoloa hän ei hetkeäkään uskonut.

Näin oli hän vuosikausia eteenpäin ponnistellut. Rehellisesti hän oli koettanut parastaan edistyäkseen, samalla kuitenkin koettaen haudata ja kuolettaa tuon polttavan opinhalun. Tänä aikana olivat hänen veljensä, jotka kaikki olivat häntä vanhemmat, ehtineet valmistua ja päästä virkoihin. Nyt viimein tuli se aika, josta hän ei ennen uskaltanut uneksiakaan, aika, jolloin isä sanoi: "Anna, nyt minulla on varaa. Nyt saat lähteä opiskelemaan."

Se tuli suurena, odottamattomana, tuo lahja. Miten sitä käyttää? Isä ei tiennyt, riittäisikö rahoja pitemmälle, mutta vuodeksi saattoi hän luvata Annan Helsinkiin. Mitä tehdä? Miten käyttää jokainoa murunen tuosta kalliista ajasta? Liian myöhäistä oli ajatella ylioppilastutkintoa. Ja sehän sitäpaitsi oli ainoastaan perustavaa laatua. Ei miestä, joka sen oli suorittanut, sen perustuksella katsottu valmistuneeksi, miksi sitten naista? Anna tarvitsi jotain muuta. Mutta mitä?