Part 5
Tämän ensi keskustelun jälkeen oli Hertan ujous Akselin seurassa kadonnut. Hän huomasi löytäneensä henkilön, jolle voisi ajatuksiaan uskoa, joka nauramatta, vieläpä itse huvitettuna hänen kanssaan puheli. Ja tämä ilo oli Hertalle harvinainen. Hän oli tottunut enimmäkseen olemaan yksin kodissa, -- siskot kun kaikki olivat siksi paljon vanhempia. Pappilan syrjäisen aseman vuoksi oli hän kodin ulkopuolellakin jäänyt ilman ikäistensä seuraa. Hänen seurapiirinsä oli rajoittunut kirjoihin ja fantasiian maailmaan. Mutta vaikka tämä seura olikin rakasta, oli hänen lapsensielunsa kuitenkin syvästi kaivannut inhimillistä olentoa, jolle olisi voinut ajatuksiaan uskoa. Nyt oli hän semmoisen löytänyt ja vieläpä nuoren "valkolakin", jonka kanssa sai keskustella, joka muiden nuorten ilakoidessa oli hiljainen ja umpimielinen, mutta hänen seurassaan puhui ajatuksiaan vapaasti, avomielisesti, melkein kuin itsekseen.
Jos oli iloa kaikilla niin kauan kuin Karjalan vieraat viipyivät pappilassa, niin onnellisin oli kuitenkin Hertta.
Akselin ja hänen ensi keskustelua seurasivat monet samanlaiset. Aina kun se vaan huomiota herättämättä saattoi tapahtua, etsi Aksel Hertan seuraa. Se viehätti häntä aivan erityisellä tavalla. Maailma, minkä hän löysi tämän ajattelevan, ikäisekseen niin kehittyneen lapsen sydämestä, oli hänelle jotain aivan uutta. Siitä löysi hän paljon, joka synnytti vastakaikua hänen sisimmässään, paljon, jota itse oli ajatellut ja tuntenut, mutta jota oli ujostellut uskoa ikäiselleen. Siinä kuvastui elämä puhtaampana, sisältörikkaampana kuin usein aikaihmisten seuroissa.
Mutta huolellisesti koetti Aksel kuitenkin salata tätä mieltymistään, sillä hän oli arka pilapuheille, ja etenkin nuori maisteri ei serkkuaan säästänyt.
Päivät pappilassa kuluivat pian ja vieraiden sielläolo läheni loppuansa.
"Mennään vielä kerran lempipaikallesi", ehdotti Aksel päivää ennen heidän poislähtöään tavatessaan Hertan yksin pihamaalla.
"Mennään vain. Sitä minä juuri toivoin, mutta ajattelin, että ehkä sinä et enää jouda."
He kulkivat rinnakkain koivukäytävää pitkin, siitä pienen petäjikön poikki, sitten niityn laitaa, kunnes maa rupesi mäeksi kohoamaan, ja he nousivat rinnettä ylös.
Jo matkalla olivat he muutaman kerran kulkeneet pienen puron poikki. Noustuaan vähän matkaa lähenivät he sen alkulähdettä, joka kirkkaana päilyi vuoren kupeella, suurten, sammaltuneiden kivien ympäröimänä. Vesi muodosti lähteestä virratessaan ensin pienen putouksen. Yli paasien ja kivien heittäytyi se kohisten laaksoon päin. Siellä se erosi kahdelle haaralle; toinen vuolas ja kuohuva kulki metsään päin, toinen virtasi niityn laitaa pitkin hiljaa lahdelmaan.
"Tässä puromme ovat", sanoi Hertta heidän saavuttuaan lähteelle. "Tästä lähtevät Brusebäck ja Susebäck."
"Hertta", sanoi Aksel äkkiä, "minulla on pieni lahja sinulle. Annan sen muistoksi niistä hetkistä, joita olemme yhdessä viettäneet täällä."
Hän otti esille pienen, sirotekoisen laivan. "Tämän valmistin eräällä huvimatkalla, Sinä et ollut siellä ja muiden leikkiessä valmistin sen sinulle. Olen laittanut sen mallin mukaan, jonka toissa kesänä näin Norjassa käydessäni. Se oli vanha viikinkilaiva. Tiedäthän, mitä ne ovat?"
Hertta nyökäytti päätään. Kyllä hän sen tiesi.
"Laiva oli löydetty Pohjanmerestä. Tämä on rakenteeltaan samanlainen, vaikka on pienoiskokoa."
"Miten kovin hauskaa!" Hertta taputti käsiään.
"Mutta sillä pitää olla nimi. Sano itse, mitä tahdot. Muistatko, mikä oli Olavi Trygvenpojan laivan nimi?"
"Ei, ei, suomalainen nimi sillä olla pitää." "On minulla suomalainenkin nimi ehdolla. Mitä pidät nimestä 'Satu?'"
"Niin, 'Satu'. Se on mainiota!"
Aksel rupesi piirustamaan nimeä lippuun, jonka hän oli mastoon kiinnittänyt.
"Kaunis 'Satu' vie minua sitten kauas vieraisiin maihin, maailmaan, jota en koskaan muuten olisi nähnyt." Hertta katseli miettivästi Akselin työtä. "Mutta sano, mitä väylää annan sen kulkea? Tuossa on Brusebäck, tässä Susebäck?"
"Tyyntä, tasaista tietä, kukkaisrantojen keskitse. Missä kosket kohisee, siellä purjehtijan vene pian pirstoutuu."
"Mutta koskenlasku on hauskaa."
"Ja vaarallista. Etkö sinä, Hertta, ole lukenut runoa 'Koskenlaskijan morsiamet'? Etkö tiedä, että Vellamon neito nostaa paasia purjehtijan tielle?"
Hertta nyökäytti päätään. "Mutta se oli häijy, hirvittävän häijy se Vellamon neito!"
"Hän rakasti Vilhoa."
"Ei hän rakastanut. Kun pitää jostain, tahtoo olla sille hyvä, ja Vellamon neito teki Vilholle pahaa."
"Se oli vain rakkautta sekin."
"Ei saa rakastaa sillä lailla. Kun minulla olisi joku, josta kovasti pitäisin, olisin sille oikein, oikein hyvä. Ei kukaan saisi tehdä sille kiusaa. Minä ottaisin pois kaikki paadet."
Aksel katsoi Herttaan ja hänen katseeseensa tuli omituinen, syvällinen ilme, jota Hertta ei voinut ymmärtää. "Hyvä pikku Hertta", sanoi hän kuin itsekseen, "puhdas pieni pulmunen!"
Läheisyydestä kuului samassa iloisia ääniä. Aksel nousi äkkiä, pisti punastuen Satu-laivan piiloon ja sanoi kiireesti: "Mennään nyt, jos toiset tulevat, niin he nauravat meille."
"Ei se mitään tee, jos nauravat!" Hertta hypähti iloisesti pystyyn.
"Onko se sinusta sitten hauskaa?"
"En huoli siitä ainakaan, en yhtään." Aksel nauroi. "Hertta, sinun pitäisi olla poika, sinä olet niin reipas", jatkoi hän hymyillen heidän jouduttaessaan kulkuansa saavuttaakseen toiset, jotka lähenivät metsäpolkua pitkin.
* * * * *
Tyhjää oli pappilassa vieraiden lähdettyä. Kaikki kaipasivat pian tutuiksi tulleita, hauskoja nuoria karjalaisia. Se, joka ikävästään vähimmin puhui, mutta siitä ehken eniten kärsi, oli Hertta. Vasta Akselin lähdettyä tunsi hän täysin, minkä arvoista yhdessäolo oli ollut. Hän oli tuon uuden ystävänsä löytänyt niin äkkiä ja odottamatta, ettei hän heti sen arvoa ymmärtänyt. Vasta nyt, kun oli palaaminen entiseen yksinäisyyteen, selveni se hänelle.
Paikat, joissa hän Akselin kanssa oli käynyt, olivat hänelle nyt entistä rakkaammat. Niissä hän paraiten viihtyi, niissä muisteli, mitä Aksel oli puhunut ja opettanut.
Pari viikkoa vieraiden lähdettyä tuli paksu, sisältörikas kirje Karjalasta. Se avattiin kaikkien istuessa ruokapöydässä ja luettiin kohta ääneen.
Hertta odotti henkeään pidättäen.
Ensin luettiin maisterin kirje, jonka veitikkamaisuus ja sukkelat sanansutkaukset kohta ilmaisivat tekijänsä. Sitten kiittivät tytöt "herttaisista hetkistä pappilassa", kaikista "unohtumattoman hauskoista huvimatkoista", "ihanista kuutamo-illoista" ja muista runollisista muistoista, joita olivat saaneet. Viimeksi tuli Akselin kirje. Se oli lyhyt, mutta Hertan mielestä kaunein kaikista. Hän puhui Karjalasta, sen suurenmoisesta, jylhästä kauneudesta, joka jo lapsenkin mieleen jättää pysyvän jäljen, ja jonka helmassa hän pienestä pitäen oli kasvanut. Nyt oli lapsuuden aika ohi, ja juuri elämän todellisuuden sarastaessa oli hän tullut näkemään jotain aivan toisenlaista, maansa viehkeintä, hymyävintä kauneutta, "lempeitä laaksoin lehtoja ja lintuin laulupuistoja". Ja nämä kaikki olivat juuri siksi, että olivat niin vienoja ja viehkeitä, käyneet hänelle rakkaiksi.
Kirjeen lopulla oli, paitsi terveisiä ja kiitoksia, vielä erityinen lisäys Hertalle. "Pyytäisin uskollisen pikku seuralaiseni viemään terveiseni erityisesti niille paikoille, joissa usein yhdessä kävimme."
"Kuule, Hertta!"
"Kas vain, mitä yhteisiä mielipaikkoja teillä on ollut!"
Hertta ei puhunut mitään, kuunteli vain toisten vallattomia huomautuksia. Mutta syötyään hän nousi, kiiruhti pois ja viipyi sen iltapäivän metsässä.
Syksyn tullessa lähetettiin Hertta kaupunkiin kouluun. Hänestä tuli innokas oppilas, joka ilolla ahmi tietoja, mistä vaan sai. Mutta kauan kesti, ennenkuin hän tutustui toveripiiriin. Mikä syvimpänä hänen sielussaan liikkui, sitä ei hänen ollut helppo muille uskoa.
Akselia muisti hän usein ja samoin kaikkia niitä hauskoja hetkiä, joita he yhdessä olivat viettäneet. Se kysymys vain hänen lapsensydäntään usein vaivasi, miksi nuo muistot olivat niin surunsekaisia? Miksi tuntuivat hänestä Akselin puheet aina siltä, kuin olisi tulevaisuus peloittanut häntä? Miksi ei Aksel voinut iloita ja olla elämänhaluinen niinkuin muut nuoret? Olikohan häntä jokin vaara uhkaamassa, jota hän jo aavisti? Oliko hän sairas, oliko onneton?
Hertta oli pari vuotta ollut koulussa, kun nämä hänen epämääräiset arvelunsa saivat vahvistusta ja selvyyttä.
Hänen vanhemmat veljensä kertoilivat Helsingistä palatessaan aina yhtä toista yliopistosta, ja sisaret varsinkin olivat sukkelat tiedustelemaan, mitä "Karjalan tuttaville" kuului. Maisteri edistyi opinuralla ja oli aika "leijona" nuorten joukossa. Tytöt kävivät aika ajoin Helsingissä ja huvittelivat silloin hyvästi. Aksel oli ainoa, jonka toimista ei kannattanut puhua. Hän lauloi ja soitti tosin mainiosti, ja jos vaan viitsi vähän lukea, oli hän valmis tutkintoon, mutta kunnon jälkeä ei hänen työstään koskaan tullut. Omituinen ilmiö hän oli. Seuroissa hän kävi ja huvipaikoissa, tanssi ja kallisti lasia ahkeraan, oli ulkonaisesti kuin muutkin, mutta pysyi sisäisesti erakkona, jota ei kukaan ymmärtänyt.
Siellä Helsingissä oli eräs nuori kaunotar, kertoivat Hertan veljet, heleä, kirkasääninen laululintu, jonka seura näytti Akselin täysin lumonneen. Tämän nuoren neidin kotiin oli Akselin määrä kesäksi tulla opettamaan kouluakäyviä lapsia. Mutta arveluttava asia se oli, sillä siinä talossa maljoja maisteltiin ahkeraan ja koetettiin elämän iloa korottaa miten vain mahdollista.
Hertasta tuntui hänen tätä kuullessaan kuin joku aivan kuristamalla olisi kurkusta puristanut. Mutta ahdistavaa tuskan tunnetta seurasi silmänräpäyksessä leimahtava suuttumus. Miten hän vihasi tuota hienoa neitiä, vihasi koko sydämensä pohjasta. Tuo neiti oli nähnyt Akselin punoittavin poskin seisovan nojautuneena oven pieleen -- hän oli jo silloin juonut liiaksi, olivat Hertan veljet sanoneet --, ja neiti oli nostanut lasinsa ja hymyhuulin kehoittanut: "nyt juodaan tulevan kesän maljat! Maalla täytyy huvitella, ettei aika käy pitkäksi!"
Hertta näki tuon kaiken edessään ja hän vihasi, vihasi -- -- --.
Hän olisi tahtonut lyödä lasin säpäleiksi neidin kädestä ja polkea kaikki jalkainsa alle. Hän olisi voinut tehdä vaikka mitä, niin kuohuksissa oli hänen mielensä.
Hän kiirehti lempipaikalleen metsään. Siellä heittäytyi hän suurelle, sammaltuneelle kivelle ja itki.
Kauan oli hän siinä itkemässä, melkein tietämättä, ajattelematta mitä teki. Vähitellen hän kuitenkin tyyntyi, nosti päänsä kiveltä ja kuunteli vesiputouksen läheistä pauhinaa. Silloin muisti hän äkkiä, että tuolla, missä Brusebäck kohisten eteenpäin rientää, siellä Vellamon neidotkin paasia pohjasta nostavat, ja pirstaleiksi särkyy matkaajan pursi.
Tuli taas sydäntä ahdistava, melkein tukehduttava tuskantunne, katkera, mieltä kalvava suru. --
* * * * *
Tuon kertomuksen Akselista oli Hertta kuullut toukokuulla veljien palatessa Helsingistä. Hän oli silloin 13-vuotias. Seuraavana kevätkesänä oli laulujuhlat Hertan kodin lähikaupungissa, ja sinne riensivät sekä vanhat että nuoret pappilasta viettämään suurta kansallista juhlaa. Vanhukset eivät kuitenkaan joka paikkaan jaksaneet, mutta nuoret olivat menossa aamusta iltaan asti. Pikipäin vain aina kortteeripaikassa käväistiin.
"Joudutaan jo, ettemme laulajaisista myöhästy", huomautti vanhin tyttäristä, sisarusten kolmisin pukeutuessa kortteeripaikassaan.
"Kyllä minä pian olen valmis, mutta entä sinä, Hertta?"
"Kyllä minäkin."
"Ai, kuulkaapas," -- vanhin käherteli hiuksiaan peilin edessä -- "minä tapasin tänne kotiin tullessani tuttavamme Karjalasta. He tulevat myös laulajaisiin."
"Kaikkiko, ovatko todella täällä?"
Hertta vavahti.
"Niin kaikki, paitsi Aksel. Ei hän enää heihin kuulu."
"Miks'ei?"
"Hän on jo melkein rappiolla, on kallistanut lasia liiaksi."
"Miksi ovat ihmiset tarjonneet?" Se oli ensimmäinen kerta, kun Hertta puhui sisarilleen sydämensä ajatukset suoraan ja haikailematta. Hän tunsi punan poskillaan leimahtavan ja ääni oli kova.
"Siksi että tarjoavat muillekin."
"Eivät tarjoaisi!"
"Se on yleinen tapa semmoinen. Älä nyt viisastele, vaan joudu."
"Tytöt hoi!" Vanhin veli koputti ovea.
"Käy sisään!"
"Tässä on piletit. Mennään nyt pian, niin saa jotain iloksensa. Olen tässä ollut niin harmissani, etten tiedä mitä tehdä."
"Kuinka niin?"
"No, ajatelkaa kun Kalle renki, saatettuaan meidät tänne, meni kapakkaan, joi itsensä juovuksiin ja ajoi sitten kotimatkalla vaunut rikki ja hevoset kai pilalle."
"Miten kauheaa! Miks'eivät ihmiset voi olla siivoja?"
"Niin, sanos muuta! Mutta nyt täytyy meidän mennä. Pane päällesi, Hertta!"
"Minä en tule mukaan."
"Mitä joutavuuksia!"
"En tule!"
"No jää pois sitten, oma asiasi. Tulet kai kuitenkin päivällisille. Ei täällä ole ruokaa!"
"Ehkä tulen, menkää nyt vain!" Hertta nousi, lukitsi oven ja palasi yksin huoneeseen. Hän kiipesi istumaan suurelle tavara-arkulle nurkassa, kietoi kätensä ristiin polvelle ja painoi polttavan otsansa siihen. Hänellä ei ollut kyyneleitäkään surunsa lievittämiseksi, kaivava tuska vain ahdisti mieltä. Hän näki edessään raivostuneen humalapäisen miehen, joka hevosia hakkasi, minkä jaksoi. Vaunut särkyivät. Hevoset vaahtoavina, tuskasta vapisevina vaipuivat maahan. -- Hän olisi tahtonut huutaa, itkeä, juosta apuun, mutta kaikki oli turhaa.
Yhä lujemmin painoi hän päänsä polvea vasten, yhä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Hän muisti Akselin semmoisena, kuin oli nähnyt hänet vasta valmistuneena ylioppilaana. Hän muisteli kaikkia niitä kauniita ajatuksia ja aikeita, joita Akselilla silloin oli ollut. Mutta samalla muisti hän hänen surumielisen, sydämeenkäyvän katseensa. Nyt ymmärsi hän syyn sen surumielisyyteen. Nyt tiesi hän, minkätähden Aksel oli pelännyt.
Ensi kertaa elämässään aavisti hän, miten raskas oli synnin kirous, joka ihmiskuntaa painoi, ja se aavistus loi synkän varjon hänen sieluunsa.
Kauan istui Hertta näin. Kun hän vihdoin nousi lähteäkseen, oli hän kalpea, mutta tyyni. Hän oli nyt tehnyt päätöksensä. Tapahtunutta ei hän voinut tyhjäksi tehdä, mutta hän tahtoi ainakin auttaa, miten vaan taisi.
* * * * *
Hertan saavuttaessa omaisensa olivat nämä juuri menossa päivällisille yhdessä "karjalaisten" kanssa. Ravintolan sisäpuolella oli jo ruokavieraita täpösen täydeltä. Myöhemmin tulleet saivat tyytyä siihen monessa suhteessa parempaan osaan, että heitä neuvottiin puutarhassa olevien pikkupöytien ääreen. Siellä vasta ruoka maistui ja siellä ilo ilolta tuntui ulkona luonnon helmassa. Hilpeällä mielellä olivat kaikki laulajaisista tulleet ja puhetta piisasi vaikka kuinka.
"Nyt lopuksi laulun ja soiton malja", huudahti maisteri, innostuneena täyttäen kaikki lasit ja kohottaen omaansa. Hertta yksin istui liikahtamatta.
"No pikku Hertta neiti, sinä, joka olet kasvanut suureksi siitä kun viimeksi tavattiin, etkö juo laulun ja soiton maljaa!"
"En, minä en koskaan enää juo tuommoista."
"Hertta, mitä ajattelet?" Sisaret katsoivat säikähtyneinä häneen.
"En", sanoi hän päättävästi. Ja itsekseen hän lisäsi: "Se on tuli, joka tuhoaa, minä en tahdo leikkiä sen kanssa."
* * * * *
Kahdeksantoista vanhana suoritti Hertta ylioppilastutkinnon. Ystävien kukittamana, ilosta kuin pyörryksissä kulki hän katuja pitkin. Oliko se mahdollista vai oliko se unta kaikki? Oliko hän todella valkolakin omistaja? Hänen olisi tehnyt mieli ottaa lakki päästään ja keskellä katua pysähtyä hyväilemään sen valkosamettia. Mutta eihän se käynyt päinsä. Hänen täytyi kiiruhtaa asuntoonsa, panna tavaransa kuntoon ja vielä samana päivänä matkustaa maalle kotiin, jossa isä ja äiti häntä odottivat.
Hän joudutti kulkuaan, juoksi reippaasti portaita ylös viidenteen kerrokseen ja soitti ovikelloa. Palvelija avasi.
"Kas vaan, nyt saan neitiä onnitella!"
Samassa tuli tätikin. Herttaa syleiltiin ja suudeltiin ja onniteltiin. Kukitettu kahvipöytä oli odottamassa ja sen ääressä juotiin onnenmaljat.
Aivan väkisten täytyi Hertan viimein seurasta irtautua saadakseen tavarat ajoissa kuntoon. Hän vetäytyi huoneeseensa, ja vasta tultuaan tänne yksinäisyyteen otti hän ensi kertaa lakin päästään. Miten se oli kaunis ja puhdas! Hän katseli sitä hetken hellästi ja laski kätensä hyväillen sametille. Mutta silloin hän äkkiä vavahti. Valkolakki muistutti hänelle päiviä lapsuudenajoilta. Se toi mieleen tuskallisen ajatuksen, muiston, joka vuosien kuluessa oli varjoaan hänen tielleen luonut. "Aksel", sanoi hän hiljaa, "Aksel!"
Hän istuutui tuolille, laski valkolakin polvelleen ja vaipui ajatuksiinsa.
Mutta myöhemmin, kun hän kevät-illan ihanimmillaan ollessa läheni kotiaan, eivät mitkään synkät muistot enää voineet karkoittaa sitä hilpeätä iloa, joka hänet valtasi. Sinivalkea lippu liehui kodin katolla, -- se näkyi jo kaukaa, -- portit olivat avoinna ja Hertta juoksi rattailta suoraan isän syliin.
Miten he olivat onnellisia kaikki! Isäkin, joka aina murahteli puhuessaan nyky-ajan hullutuksista, ei nyt iloltaan ensinkään muistanut periaatteitaan. Kaikesta hän tahtoi kuulla, tutkinnoista ja kokeista, voitoista ja tappioista. Hän oli huvitettu ja innostunut aivan kuin itse vast'ikään olisi ollut ylioppilastutkintoaan suorittamassa. Hertan lakkiakin hän käänteli ja katseli, pani sen omaan päähänsä ja sitten taas Hertan päähän. Hän oli lapsellinen ja nuortunut ilossaan. Hän ei muuta voinut ajatella, kuin että hänen nuorin lapsensa, hänen pikku Herttansa oli ylioppilas.
"Missä Hertta, missä pikku valkolakkini?" huusi hän, kun Hertta hetkeksi oli poistunut.
Hertta tuli juosten posket punaisina ja tukka silmillä riippuen. Hän oli käynyt koiria tervehtimässä ja oli juossut kilpaa niiden kanssa.
"Et saa jättää vanhusta yksin!" puheli isä. "Sinun täytyy pitää seuraa minulle, pikku valkolakki!" Hän vetäisi Hertan sohvalle viereensä.
"Valkolakki!" Hertta säpsähti. Tuo sana kaikui niin kummalta hänen korvissaan. Mutta hän ei sitä sen enempää ajatellut. Hän kiinnitti huomionsa siihen, mitä isällä oli kerrottavana, ja tunnelma haihtui kuin utukuva, joka ei koskaan muotoa saanut.
Mutta illalla, kun hän jäi yksin huoneeseensa, se taas palasi. Hän oli ollut huolettoman iloinen ja onnellinen. Juhlamieli oli hänet mukaansa temmannut ja estänyt häntä ajatuksiin syventymästä. Mutta nyt, kun kaikki oli hiljaista hänen ympärillään ja hänen piti nukkua, silloin tulivat taas ajatukset ja tunnelmat. Silloin ne saivat muotoa ja selvyyttä, asettuivat kuin hengettäret vuoteen ympärille ja piirittivät hänen kokonaan. Hän ei voinut niistä eroon päästä, täytyi katsoa suoraan ja pelkäämättä niihin, katsoa ja muistella, vaikka se tuskaa tuottikin.
Tuo sana "valkolakki" kaikui taas hänen korvissaan. Se se sulun oli aukaissut, ja sitten alkoivat muistot tulvien tulla. Kuin keijukaiset kesäyön usvissa ne väikkyivät hänen silmäinsä edessä. Nuo herttaiset kesäpäivät Akselin seurassa hymyilivät hänelle. "Brusebäck" vaahtovaipassaan kiiruhti ohi, "Susebäck" soitti suhisten hänelle kehtolauluansa. Miten hän heitä rakasti! Miten pyhät ne lapsuudenmuistot, jotka niihin liittyivät. Ja kuitenkin. -- -- -- Kauneimmat noista muistoista olivat tahrautuneet. Kova, kolkko todellisuus oli lapselta hänen aarteensa riistänyt, oli lokaan viskannut sen, mikä oli puhdasta ja kaunista, oli säpäleiksi särkenyt, minkä hän iki-ilonaan olisi säilyttää tahtonut.
Hertta kätki kasvot käsiinsä. Miksi oli elämä semmoista? Miksi sen synkät ongelmat loivat varjonsa ihmisten teille! Miksi himmensivät iloa yksin elämän juhlahetkinäkin.
Hän muisti, miten sydämellisesti hän oli Akseliin kiintynyt, miten kaunis oli kuva, minkä hän hänestä oli säilyttänyt. Ja entä miten ne mielikuvat ja ajatukset, joita Aksel oli hänessä eloon herättänyt, olivat tehneet hänet rikkaaksi ja onnelliseksi. Hän oli noita ajatuksia aarteinaan säilyttänyt. Ne olivat olleet hänen parhainta omaisuuttaan kauan. Hän oli nähnyt niiden siipyeiden hopeanhohtoisina kimaltelevan, ja hänen lapsensielunsa oli ihastunut, iloinnut ja riemuinnut. Antajan kuva oli sitten tullut synkän suru-usvan peittämäksi. Himmenisikö hopeahohde hänen ajatustensa siipyiltäkin, painuisivatko nekin painumistaan kohden maan mustaa multaa!
Aksel oli Hertalle raoittanut ovea "aika-ihmisten" maailmaan. Hertta oli koettanut kohota, kurottautua voidakseen luoda silmäyksen sinne, ja se silmäys oli hänet hurmannut. Nyt oli hän itse sen maailman kynnyksen yli astunut. Hän tunsi nuoruuden ilon, nuoruuden voiman sydämessään sykkivän, mutta miksi häntä kuitenkin peloitti? Oliko se muisto hänen lapsuutensa suuresta surusta, joka sen vaikutti? Oliko se tunne siitä, että tuo muisto myöskin oli kulkenut yli kynnyksen hänen kanssaan, oli häntä kädestä ottanut ja aikoi kumppalina seurata kautta elämän? Hän ei sitä itsekään ymmärtänyt, mutta hänestä tuntui siltä, etteivät he koskaan voi toisistaan erota. Heidän on yhdessä kulkeminen aina ja joka paikassa, ilossa ja surussa kuin kaksi, jotka erottumattomasti yhteen kuuluvat.
* * * * *
Kun Hertta seuraavana syksynä matkusti Helsinkiin, alkoi hän siellä innolla työnsä. Hän ei aluksi ottanut osaa toverielämään, mutta vähitellen tempasi virta hänet mukaansa. Hän ei voinut pysyä kylmänä syrjässä nähdessään toveripiirissä aatevirtauksia, jotka saivat hänen mielensä ilosta ja innostuksesta hehkumaan. Hänen täytyi päästä mukaan kantamaan kortensa hänkin.
Hän alkoi käydä kokouksissa ja omistaa aikaansa yhteistyölle. Paljon rientoja oli ylioppilaspiireissä, joihin hän innostui, mutta etusijaan asettui raittiustyö. Se oli hänen lempilapsensa, aate, joka hänet kokonaan valtasi. Kun hän lapsuutensa päivinä oli tehnyt raittiuslupauksensa, ei hän vielä ymmärtänyt, mitä oikeastaan teki. Hän ei silloin toiminut harkinnan eikä periaatteiden johtamana, vaan vaistomaisesti, sisällisen pakon vaatimana. Samoin kuin kukkanen auringonpaisteessa puhkeaa, olipa sitä ihmiskäsi vaalimassa tai ei, samoin puhkesi se rakkaus ja sääli, jota hän tunsi, toimintaan toisten hyväksi. Hän oli nyt kypsyneempi ja kykeni ymmärtämään, mitä teki. Harkittua oli hänen toimintansa, kun hän nyt koko sydämensä lämmöllä antautui raittiustyölle, mutta se oli samalla yhtä vapaata ja itsenäistä kuin hänen ensimmäiset askeleensa tällä tiellä.
Toverit rupesivat pian pitämään Herttaa raittiustyön pylväänä keskuudessaan, ja itsekin tunsi hän vastustamatonta halua uhrata yhä enemmän aikaa tämän harrastuksen hyväksi. Mutta kukaan ei tiennyt, että se, mikä häntä työssä eteenpäin kannusti, oli hänen lapsuutensa kaunein ja samalla katkerin muisto.
Sittenkun Hertta oli Helsinkiin tullut, kyti hänen sydämessään toivo jollain keinoin saada tietoja Akselista. Hän tiedusteli toveripiiristä, mutta turhaan. Kaikki hänen tuttavansa olivat siksi nuoria, etteivät Akselia tunteneet. "Karjalan tuttavat" olivat jo kaikki poissa Helsingistä, ja Hertasta tuntui sitäpaitsi siltä, ettei hän heiltä koskaan voisi Akselia kysyä. Ei auttanut muu kuin odottaa, ja odottaa hän tahtoi.
Koko ensimmäinen vuosi Helsingissä oli Hertalle turhan odotuksen aika. Jännitys, jolla hän aluksi oli Akselia etsinyt, rupesi raukeamaan, ja mielen levollisuus oli ainoa tulos hänen turhista ponnistuksistaan, sekin ainoastaan väsymyksen aikaansaama, surunsekainen levollisuus.
Mutta jo toisen vuoden keskipaikoilla tapahtui jotakin, joka sai hänen levollisuutensa järkytetyksi.
Hän oli luvannut pitää esitelmän eräässä raittiusiltamassa ja oli juuri alkanut puhua, kun aivan huoneen vastaisella puolella ovensuussa huomasi tuntemattoman miehen. Tämä oli laiha ja vähän kumaraselkäinen, kasvot olivat kapeat, hienopiirteiset. Kaikesta päättäen oli hän ennen elänyt toisenmoisissa oloissa. Ränsistynyt puku ei voinut peittää luontaista hienoutta.