Part 4

Mikähän tuo soittokone mahtoi olla, ajatteli Elli? Hän muisti nähneensä semmoisen eräässä kuvassa vanhan pitkäpartaisen miehen polvella. Vanha soittaja oli itse Väinämöinen ja soitin hänen polvillansa oli kannel. Sen oli äiti sanonut. Kannel mahtoi siis tämäkin olla. Ja tuo vaimo oli sen soittaja. Hän oli lyhyt ja laiha, kasvoissa oli surumielinen, mutta lempeä ilme, ja koko olento ilmaisi hienoa, vaatimatonta kainoutta.

Ellin katse kiintyi vanhuksen pukuun. Se oli tummansininen, kapearaitainen pumpulipuku, jonka ainoa koriste oli valkea, siniraitainen pumpulihuivi, joka oli käännetty kolmikulmioksi ja kiinnitetty kaulan ympärille siten, että keskikulma riippui alas selkää pitkin molempien päiden käydessä ristiin rinnalla.

Nyt kosketteli vaimo kanteleen kieliä. Hiljaa kuin tuulen tuoma kellojen kaiku värähti se läpi huoneen. Sitten kysyi hän, saisiko jo alkaa, ja saatuaan siihen myöntävän vastauksen asettui hän soittamaan.

Elli oli aina ollut vaihtelevalla kannalla pianon soittoon nähden. Hän oli ihaillut äitinsä ja ison siskon soittoa, mutta oli suuttunut sekä koneeseen että itseensä jankutellessaan omia ikäviä sormiharjoituksiaan. Mutta tämä se oli jotain toista. Semmoista hän ei koskaan ennen ollut kuullut.

Kansansävel toisensa perästä soi vienona ja surunvoittoisena. Kielet värähtivät kummasti. Pehmeinä, kaihokkaina syntyivät säveleet, vastustamattomalla voimalla tunkien suoraan sydämeen. Kuin kirkkaana pulppuavan puron pohjalta kumpusivat ne kuuluviin, soivat hiljaa huminoiden kuin tuulen tuudittama metsä.

Elli tunsi, että häneltä oli itku kurkunpäässä esiin pulpahtamassa. Mutta hän puri huultaan, niin että se tuli verille, ja nieli nielemistään. Viimein tunsi hän kuitenkin joutuvansa tappiolle, nousi ylös, juoksi lastenkamariin ja heittäytyi siellä jakkaralle nyyhkimään.

Saatuaan täällä mielensä kyynelillä kevennetyksi palasi hän hetken kuluttua hiljaa ja huomaamatta ruokasaliin. Siellä olivat kaikki kerääntyneet pöydän ympärille kannelta ihailemaan. Miten mukavan näköinen se oli, ja miten ihmeen kauniisti se taisi soida! Kaikki kiittelivät. Elliä ei kukaan huomannut. Vasta sitten, kun muut alkoivat poistua, pääsi hän lähenemään.

Tallirenki läksi ensimmäisenä pois, sitten piiat ja sitten rovasti apulaisensa kanssa. Äiti, Elli ja iso sisko jäivät kolmisin vanhan soittajan viereen. Elli kurotti kättään vähän, aivan vähän vaan, mutta rakkauden hienotuntoisuudella käsitti vanhus liikkeen.

"Pikku neidin pitäisi saada tämmöinen omakseen, minä luulen että tämä on mieluinen."

Taas tuppausi itku tulemaan. Mutta Elli tukahdutti sen heti, painautui lähemmä vanhaa soittajaa, katsoi häntä nopeasti silmiin ja kuiskasi hiljaa: "En minä kuitenkaan koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti."

Vanhusta sitten kestittiin, syötettiin ja kahviteltiin. Elli seurasi häntä kuin varjo. Hän tahtoi tarkkaan katsella häntä ja hänen kanneltansa, tuota ihmekalua, jonka kielet olivat punotut Suomen immen suortuvista ja tapit kevätkäen kukkumasta kullasta, ja joka siksi taisi lumota mielen niin ihmeellisesti.

Vanhuksen mennessä saattoi Elli häntä portille ja jäi sinne aitaa vasten nojautuneena katsomaan kuin ystävää, josta iäksi erosi.

"Elli hoi", huusi iso sisko, "tule tunnille!" Elli säpsähti. Nyt vasta muisti hän tuntinsa. Hän aikoi lähteä, mutta kääntyi vielä kerran kujalle päin, katsoi, katsoi taas ja juoksi sitten sisään.

Siitä päivästä alkaen uneksi Elli kanteleesta. Hän ei paljon siitä puhunut, mutta ajatteli sitä sen enemmän. Hän oli kerran vain sitä kuullut, mutta se kerta oli iäksi hänen mieleensä painunut. Omistaa kannel, se oli hänen ihanin unelmansa. Mutta sen toteuttamista ei hän uskaltanut toivoakaan. Hän tuli aina tuohon samaan surulliseen johtopäätökseen, jonka hän kerran hiljaa oli kuiskannut vanhalle kanteleensoittajalle "En minä koskaan oppisi soittamaan noin kauniisti." Ja se ajatus lamautti hänen mieltään ja pani hänet huolellisesti muilta kätkemään, mitä hän tunsi ja toivoi.

Mutta vaikk'ei Elli kenellekään ajatuksiaan puhunut, tuli kuitenkin äiti vähitellen huomanneeksi, miten paljon hän kannelta rakasti. Se ilmeni selvimmin siinä tavassa, jolla hän kuunteli, kun joskus sattui tilaisuuteen kuulla kanteleen soittoa. Hänen silmänsä silloin suurenivat, ja niissä kuvastui omituinen sydämellisen ilon ilme, kuten silloin, kun äkkiarvaamatta kuulemme sanoja, jotka herättävät voimakkaan vastakaiun sisimmässämme. Koko hänen olentonsa muuttui. Onnen luomaa sisäistä voimaa ilmeni kaikessa, mitä hän sanoi ja teki. Tästä päätti äiti, miten harras oli se toivo, joka vuosi vuodelta näkyi vahvistuvan Ellin mielessä. Ja äidin ajatus sai vielä lisää tukea hänen nähdessään, miten Elli kerran, jäädessään huomaamattomana erään tuttavansa kanteleen viereen, antoi sormiensa hiljaa kuin hyväillen solua kielien poikki. Äiti yritti tämän johdosta sanoa isälle, että "mitähän jos Elli saisi kanteleen." Mutta isä arveli että mitä joutavia. Tyttö vaan tulee siitä haaveilevaksi. Ei sitä kannata hommata.

Täten kuluivat vuodet. Oli jo kaksitoista vuotta siitä päivästä, jolloin Ellille ensi kertaa selitettiin, mitä alus ja maine ovat, ja jolloin vanha kanteleen soittaja taloon saapui. Uskollisena oli Elli siitä pitäen pysynyt ensimmäiselle kantelerakkaudelleen. Ja uskollisena hän oli sille vastakin pysyvä, vaikka se rakkaus näytti, yhtä toivottomalta kuin ennenkin.

Nyt oli syksy ja samanlainen roskainen syyskeli kuin kanteleen soittajan käydessä pappilassa. Elli oli muutamia päiviä sitten täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Hän oli silloin ajatellut, että jos milloinkaan sattuisi se onni, että hän kanteleen saisi, niin ehkä silloin. Mutta ei tullut. Ja samapa se. Eihän hän kuitenkaan koskaan oppisi sitä soittamaan. Tätä ajatteli hän illalla itsekseen kaataessaan teetä kuppiin isälle, joka istui illallispöydässä. Silloin raotti palvelija ovea.

"Elli neiti."

"Mitä nyt."

"Täällä on mies, jolla on asiaa."

Elli nousi ja meni keittiöön. Siellä oli jo hämärä eikä lamppu ollut sytytetty. Hän näki ainoastaan miehen, joka seisoi ja piteli suurta tummaa esinettä. Se oli paksumpi toisesta päästä, suippeni toisesta. Elli säpsähti.

"Tulin tuolta asemalta, ja kun kuulivat että olin pappilaan tulossa, pyysivät ottamaan tämän mukaan", selitti tuoja. "Kuuluu siinä olevan kirjoitettuna, että sillä olisi kiire."

Elli ojensi käsivartensa suoraksi ja mies laski kanteleen hänen syliinsä, laski sen hiljaa ja varovasti siihen, kuin pienen lapsen. "Siinä nyt on teille sylinukki", sanoi hän nauraen. Mutta Elli oli jo vaistomaisesti painanut sen rintaansa vasten.

Ensimmäinen ilta kului Elliltä kanteleen virittämiseen. Vähin koetti hän sitä soitellakin, mutta ei hennonnut paljon, sillä hän tunsi taitamattomuutensa. Hän pani illalla kanteleen vuoteensa viereen ja vielä kynttilän sammutettuaan laski hän kätensä lepäämään kielille. Aamupuoleen, kun hän hämärässä rupesi heräämään, oli hänen ensimmäinen haparoiva liikkeensä kielten koskettaminen. Siihen hän heräsi.

Heti kun tilaisuus sen myönsi, matkusti Elli lähikaupunkiin saamaan ohjausta kanteleen soitossa. Hän oli tiedustellut ja saanut kuulla, että siellä asui tuon tunnetun vanhan kanteleensoittajan tytär. Hänen luokseen hän tahtoi mennä.

Hän hankki itselleen osoitteen ja läksi matkaan. Etsittyään vähän aikaa löysi hän paikan, pienen, kellertävän puurakennuksen pihan puolella. Keski-ikäinen nainen tuli ovea avaamaan. Elli tunsi hänet heti hänen äitinsä näöstä, samat suuret, ruskeat silmät, sama lämmin, surunvoittoinen katse.

Vaimo katsoi vuoroin Elliin, vuoroin kanteleeseen ja kysyi sitten, oliko nuori neiti tullut kanteleen soittoa oppimaan. Niin oli, mutta joll'ei nyt sopinut, tulisi hän toiste, kun vain saisi tietää sopivan ajan.

Kyllä se nytkin sopi, jos vaan neiti antoi anteeksi, ettei ollut parempaa paikkaa, jonne käskeä.

Hän avasi oven ja saattoi Ellin sisään.

Huone oli matala ja täynnä tupakan savua. Katettu päivällispöytä seisoi keskellä lattiaa. Ruuan jätteet pöydällä ja käytetyt astiat osoittivat aterian vasta päättyneen.

"Teillä on askareita nyt", sanoi Elli kuin anteeksi pyytäen, "kyllä minä voin tulla toiste."

"Ei, ei suinkaan. Täällä käy koulupoikia ja pari työmiestä syömässä, mutta he ovat juuri lähteneet. Kyllä minä nyt joudan."

Hän kävi sulkemassa oven keittiöön, josta ruuan haju tunkeutui huoneeseen sekoittuen tupakan savuun.

"Istukaa, nyt, hyvä neiti. Kas miten kaunis kannel!" Hän nosti sen hellävaroen laatikosta. "Vai tahtoisi neiti oppia soittamaan."

"Niin, tahtoisin. Minä kuulin kerran pienenä ollessani äitinne soittavan, ja siitä asti olen rakastanut kanteleen soittoa."

"Niin, äitini soitti kauniisti. En minä niin hyvin osaa. Mutta kyllä minä neuvon minkä voin." Hän otti oman kanteleensa seinältä ja näpäytti hiljaa muutamia kieliä. Sitten hän alkoi.

Elliltä unohtui kaikki ympäristössä. Katto kohosi, savupilvet hälvenivät ja ruuan haju haihtui. Hän kuuli ainoastaan tuota ihmeellistä, sydämeen käyvää soittoa, joka hänet valtasi kokonaan. Ja sitä kuunnellessaan katseli hän soittajaa, joka hänelle niin selvästi muistutti vanhusta, jota hän oli kuullut kaksitoista vuotta sitten. Samanlainen tummapohjainen valkoraitainen pumpulihame oli tälläkin yllään, samat olivat kasvonpiirteet -- ainoastaan täyteläisemmät ja pehmeämmät -- sama ylevä, yksinkertainen hienous koko olennossa.

"Nyt pitää neidin soittaa". Hän herkesi itse ja alkoi neuvoa.

"En minä taida koskaan oppia." "Kyllä se käy. Äitikin olisi varmaan iloinnut, jos olisi nähnyt teidät ja kuullut kuinka kannelta rakastatte."

Ellille tuli ilokyyneleet silmiin. "Äitinne asui täällä luonanne?" kysyi hän myötätuntoisesti.

"Niin asui viime vuosinaan, kun ei enää jaksanut elättää itseään. Silloin olin minä jo leskenä, mutta kyllä siitä aina äidille riitti, mistä minullekin."

"Jaksoiko hän kauankin vielä soittaa?" "Soitti vielä viimeisenä päivänäänkin. Sen oman tekemänsä laulun soitti viimeiseksi."

Elli ei hennonnut pyytää saada kuulla sitä, mutta silmät kai tekivät sen, tai kävi se pyyntö sydämestä suoraan herkän aistin ja hienotuntoisuuden tietä toisen sydämeen, sillä leski tarttui kanteleeseensa ja iäisyystoivon elähyttämänä kaikui:

"Mun kanteleeni kauniimmin Taivaassa kerran soi."

Miten sydämellisesti kannel kaikui, miten lämmin oli laulajan ääni! Elli ymmärsi, että ystävä tässä puheli ystävälleen. Ja silmänräpäyksessä selveni hänelle, miten läheisesti Suomen kansa ja kannel olivat toisiinsa liittyneet. Ilonsa ja huolensa oli kansa kanteleelle uskonut. Suomen poika, Suomen tyttö olivat hyvitellessään metsän puita ja veden väkeä oppineet kanteleelle uskomaan sen syvän isäisyyskaipuun, joka heidän rinnassaan paloi. Ja kannel oli sen kaiken sisimpäänsä kätkenyt. Se oli oppinut ihmisten iloja ja suruja tulkitsemaan, sillä se oli uskottuna ystävänä niistä kerran osaa saanut. Siinä sen tenhovoima.

"Ah autuas se päivä lie, Kuin kotiin meidät vie."

Elli säpsähti. Laulu oli loppunut. Heikkenemistään heikkeni kielten kaiku, ja soittaja pyyhkäisi kyyneleen pois poskelta.

"Kiitoksia", sanoi Elli hiljaa, "sydämellisiä kiitoksia."

"Se on ainoa, mitä voin antaa." -- Leski laski hellästi kätensä kanteleelle: "Tämä ja laulu, jonka äsken lauloin, ovat köyhän äitini ainoa perintö".

VALKOLAKKI.

Kiirettä ja puuhaa oli pappilassa. Posti oli tuonut kirjeen, jossa ilmoitettiin kaukaisten vieraiden pian saapuvan, ja se se kiireen oli alkuun pannut.

Oltiin juuri päivällistä syömässä, kun tuo ihmeellinen posti saapui. Palvelija tarjosi paraikaa puuroa. Silloin astui pieni poikanen laukku kainalossa etehiseen. Rovasti nousi pöydästä, otti laukun ja tyhjensi sen. Sanomalehdet ja virkakirjeet hän pisti kiireimmiten kansliaan, sitten hän palasi paikoilleen.

"Tulipa tässä ihmeellinen kirje. En ymmärrä, mistä lieneekään." Hän käänteli ja katseli sitä, mursi sitten kuoren ja rupesi lukemaan.

"Ha -- ha--ha--ha." Rovasti nauroi niin että puna kohosi poskille. "Tämähän on Heikki Holmilta. Vanha, kunnon toverini, jolta en ole vuosikymmeniin sanaakaan saanut, hän on äitynyt kirjoittamaan oikein pitkän, rehellisen kirjeen."

Rovasti silmäili kirjettä, nauroi, luki ja nauroi taas. "Kysyy, vieläkö muistan ylioppilasaikoja, jolloin silakoita ja perunoita yhdessä söimme. -- Eivät ne ajat unohdu."

"Syöpä sinä nytkin, ukko kulta", uskalsi ruustinna muistuttaa.

"Ole rauhassa, ei marjapuuro jäähdy." Rovasti jatkoi jo lukua.

"Niin, niin, aivan samaa sanoo kuin minäkin: 'Eivät ole ajat niinkuin oli ennen', sitä se Holmikin on kokenut." Rovasti luki hetken itsekseen. Sitten napautti hän yht'äkkiä peukalonpäällä pöytään. Siinäpä tuli selitys. Ei Holm suotta näin pitkää kirjettä olisi ruvennut kirjoittamaan.

"Tahdotteko kuulla?" Rovasti yskäisi, korjasi silmälasejaan ja katseli kirjeeseen.

"Tässä nyt on aluksi pieni esipuhe, ylistys nykyajan nuorisolle. Sitten Holm jatkaa: -- -- 'No niin, summa on se, että toisenlainen on nykyajan nuoriso ja toisenlaiset on sillä huvitkin. Ennen kukin uskollisesti istui kotinurkissaan. Työtä tehtiin, ahkeria oltiin ja huvina olivat kyläilyt ja kutsut pitäjällä. Nyt ovat naapurit unohduksissa, ja seurustelu ihmisten kesken on lakannut, -- tai on ainakin seurapiiri hajaantunut maanpiiriä pitkin. Maita mantereita kierrellään ja oppia ongitaan joka kolkasta. Siksi se onkin tämä nykyajan nuoriso niin rikkiviisasta, ettei muista muiden oppineen aakkosia enemmän.'" -- "Niin, sitähän minäkin aina sanon", pisti rovasti väliin. -- 'No niin, maankiertämishalu on nyt tarttunut minunkin nuoriini, eikä siinä auta muu kuin myöntyä, kun lapset tahtovat. Yhden ehdon panin kuitenkin, sen että matkallaan kävisivät tuomassa terveiseni sinulle, kunnon vanha toveri. Itse en taida sinua tässä elämässä enää nähdä. Ei kulje vielä höyryhepo näissä idän kolkoissa korpimaissa, ei vie se vanhusta täältä Hämeen kankaille, ei taida liioin sinua eksyttää tänne Karjalaan. Tulkoon lapseni edes luoksesi tutustumaan sinuun ja perheeseesi. Kunpa tulisi heistä lapsillesi edes puoleksikaan niin hyviä ystäviä, kuin mitä me muinoin olimme.

Heitä on tulossa kaikkiaan neljä. Vanhin poikani vihittiin tänä keväänä maisteriksi. Sillä pojalla on pää kuin partaveitsi, vaikka sen itsekin sanon. Tyttäreni ovat semmoisia kuin nuoret neitoset, yleensä ensi keväimessään. Tanssia ja leikkiä tahtovat, ja kevyttä on elämä kuin keijukaisen kulku.

Heillä on seurassaan vielä neljäskin, velivainajani ainoa poika, joka 7-vuotiaana jäi orvoksi ja siitä asti on ollut kodissamme. Hän on harvinainen poika, aivan toisenlainen kuin omat lapseni. Hiljainen ja suljettu hän on, niin ettei juuri tiedä, mitä hänen mielessään liikkuu, mutta suuret luonnonlahjat on hänelle suotu. Hän suoritti tänä keväänä 16-vuotiaana loistavan ylioppilas-tutkinnon ja tarvitsee nyt virkistymistä lukujen jälkeen. Eniten taipumusta on hänellä kuitenkin lauluun ja soittoon.

Usein ajattelen ilolla ja pelolla, mitä siitä lapsesta tullee. Hänellä on mitä runsaimmat menestymisen mahdollisuudet, mutta hänellä on samalla peloittava perintö. Sinä tiedät, miten veliraukkani kävi. -- -- -- Mutta olkoon se sinänsä.

Nämä neljä ovat nyt tulossa luoksesi ja -- -- --'

"Isä, isä, miten mainion hauskaa!" Tyttäret taputtivat käsiään.

"Olkaapa hiljaa! -- Tässä on terveisiä sinullekin, muijaseni. Kuule miten kauniisti kirjoittaa. 'Kiitän jo edeltäkäsin kaikesta hyvästä, jonka tiedän tulevan lasteni osaksi. Lausu myös sekä vaimoni että omat terveiseni ja kiitokseni rakkaalle puolisollesi, jonka vielä hyvin muistan hänen nuoruutensa ensi kukoistuksessa.'"

"Hm, niin se oli siihen aikaan, muija kulta." Rovasti myhähti ja jatkoi lukua itsekseen.

Se oli alusta loppuun asti oikein entisajan kirjeitä, pitkä, seikkaperäinen ja sisältörikas. Siten se loppuikin vanhaan rehelliseen tapaan: Tuus totus H.J. Holm.

Rovasti pisti kirjeen kuoreen, laski sen pöydälle ja rupesi puuroaan syömään.

Silloin pääsi nuorten kauan pidätetty ilo valloilleen.

"Miten erinomaisen hauskaa, ja nyt juuri kun olemme kaivanneet enemmän kesävieraita!"

"Ja Karjalasta asti, isän ylioppilas-toverin lapsia. Miten romantillista!" jatkoi nuorempi sisar ihastuksella vanhemman puheeseen.

"Entä se teräväpäinen maisteri, eikö hän mielestäsi suuresti lisää seuran arvoa?" pisteli nuorin veljistä.

"Oh sinua, mitä puhut!"

"Minulla on jo monta hauskaa huvimatkaehdotusta", jatkoi vanhin pappilan nuorista herroista. "Pitäähän meidän näyttää Hämeen kauneuksia vieraillemme."

"Ja kun lähdemme, niin ajatelkaa, miten mukavasti olemme parittain. Heitä on kaksi neitiä, kaksi herraa aivan niinkuin meitäkin, ell'emme nimittäin ota pienokaista lukuun." Sisar kääntyi hänen vieressään istuvan kodin nuorimman puoleen.

"Pienokainen" oli 11-vuotias, punaposkinen, kirkassilmäinen tyttö. Sekä kooltaan että kasvojensa ilmeeltä näytti hän ikäisekseen paljon kehittyneeltä mutta sai nuorimpana olla "pienokainen", etenkin kun oli yhdeksän vuotta nuorempi häntä iässä lähinnä olevaa.

"Ei kai Hertta kuitenkaan seurastamme välitä", jatkoi vanhin sisar. "Kirjat ovat hänestä aina ihmisiä paremmat."

Hertta ei virkkanut mitään, punastui vain ja söi puuroa, antaen toisten jatkaa keskustelua.

Tästä päivästä pitäen alkoi sitten kiire pappilan nuorille. Tyttäret leipoivat pikku-leivoksia, sitoivat kukkaisvihkoja, siistivät puutarhaa ja panivat parhaat kesäpukunsa kuntoon. Herrat yhdessä maalasivat uudelleen huvimatkaveneen, uudistivat penkkejä ja pöytiä puutarhan lehtimajoissa ja pystyttivät sinivalkean lipun "Tervetuloineen" portin pieleen.

Sitten alettiin odottaa.

"Kunpa tulisivat jo", sanoi vanhin tytär, kun kaikki oli kunnossa.

"Paras ainakin mennä Lahdentaan sillalle vastaan", jatkoi veli, joka samassa tuli pihaan.

"Kyllä ne tulevat", päätti rovasti, "mene sinä vaan vaunuilla vastaan."

Ilta oli mitä ihanin, ja jännityksellä odotettiin vieraita pappilassa. Portailla istui ruustinna tyttärineen käsityötä tehden. Rovasti käveli koivukäytävässä edes ja takaisin, tuon tuostakin silmäillen maantielle päin, eikö vaunuja jo näkyisi.

Hertta oli ainoa, jota ei näkynyt missään. Ei hän kuitenkaan ollut unohtanut, että noita kaukaisia vieraita odotettiin, eikä hän yleensä ollut niin välinpitämätön muista ihmisistä kuin omaiset luulivat. Mutta hänellä oli oma luonteensa, aivan toisenlainen kuin hänen sisariensa, ja sitä hän uskollisesti noudatti.

Hän oli ujo ja umpimielinen. Siksi karttoi hän vierasten seuraa. Hän tunsi oman kömpelyytensä, ja se häntä vaivasi. Mutta jos hän näkymättömänä sai tarkastaa muita, oli hän siitä huvitettu ja teki huomioita ja johtopäätöksiä, joihin harvat hänen ikäisensä olisivat pystyneet.

Pappilan pihamaan toisessa laidassa oli suuri, tuuhea koivu. Sen oksilla oli Hertalla tunnettu turvapaikka. Siellä oli hän usein koivun-oksien peittämänä piilostaan tarkoin seurannut siskojensa ja heidän vieraidensa yhdessä-oloa, huveja ja puheita.

Tänne turvapaikkaansa oli hän nytkin paennut. Sen sopivampaa piiloa ei hän olisi löytänytkään, kun tahtoi näkymättömänä olla vieraita vastaanottamassa.

Jo kuului vaunujen jyminä etäisyydestä. Rovasti käännähti kesken kävelynsä. Jo olivat tosiaankin tulossa!

"Äiti, äiti, katso he tulevat! Vaunut ovat väkeä täynnä."

"Vieraat ovat muassa!"

Tuli kiirettä kaikille. Rovasti juoksi pitkin harppauksin avaamaan koivu käytävän porttia, palvelustyttö lennätti pihaportit selkosen selälleen, ja käsityöt korjattiin kiireimmiten pois portailta.

Vaunut pyörähtivät pihaan. Hertta kumartui eteenpäin nähdäkseen paremmin. Takaistuimella huomasi hän korkeahattuisen herran -- se oli varmaan se teräväpäinen maisteri --, hänen vieressään nuoren neidin, toisen istuimella vastapäätä. Ajajan paikalla istui Hertan veli ohjaksia pidellen, hänen vieressään nuori, valkolakkinen ylioppilas.

Ylioppilas oli ensimmäinen, joka vaunuista hyppäsi maahan. Mutta hän ei kiirehtinytkään tervehtimään, näkyi odottavan, kunnes toiset sen olivat tehneet.

Hertta katseli häntä tarkkaan. Hän seisoi vähän syrjässä vaunujen vieressä hiljaisen ja ujon näköisenä. Hän oli pitkä ja hyvin hoikka, nuttu oli napitettu ylös asti ja hartiat kävivät kumaraan. Hänen liikkeensä olivat pehmeät, melkein naiselliset, ja kun hän puhdasta valkolakkiaan nosti, teki hän kädellään siron käänteen.

Hän se siis oli tuo lahjakas laulajapoika, josta Karjalan-setä oli kirjoittanut ja joka oli niin toisenlainen kuin muut. Varmaankaan hän ei pitänyt toisten ilakoimisesta. Mitähän hän mielessään mietti, olisipa ollut hauska tietää.

Hertta ei voinut vieraita enää nähdä, sillä he olivat siirtyneet pappilan vastaiselle puolelle puutarhaan. Mutta hänen tuli heitä ikävä, siitä syystä hän hiipi pois piilopaikastaan, juoksi takapihalle, sieltä aidan yli pellonpientaretta pitkin puutarhan laitaan ja täältä suuren syreenipuun juurelle piiloon.

Hän tuli parhaaksi kuullakseen maisterin sanovan: "On tällä meidän matkallamme jalompikin tarkoitus kuin pelkkä huvi. Katsokaas, setä, tämä 'nuorimmaisemme' on vasta kuorestaan puhjennut keltanokka, ja hänen tarvitsee välttämättömästi vähän perehtyä elämään ja sen tosi-oloihin. Kirjat ovat tähän asti olleet hänen kaikkensa."

Rovasti vastasi jotakin, samalla isällisesti taputtaen nuorta ylioppilasta olalle. Tämä kumarsi ja nosti lakkiaan, mutta sanoja ei Hertta kuullut.

Hetken jatkettiin keskustelua iloisesti. Sitten rovasti äkkiä kysyi Herttaa.

"Tahdon kaikki koolle tänä iloisena juhlahetkenä."

Hertta tiesi että, kun isä kaipasi, oli heti mentävä, siksi kömpi hän varovasti piilostaan pois ja kiersi toista tietä muiden seuraan.

"Minulla olisi ehdotus", jatkoi rovasti, katsoen toisesta toiseen nuorista kuulijoista "ja toivon sen saavuttavan kaikkien suosion. Tämä päivä on minulle harvinainen ilopäivä, olen ystäväni lasten ja omieni keskuudessa. Nuoret ja kesä ovat tehneet mieleni hilpeäksi. Tervetuliaiskahvit olemme jo juoneet, mutta, emäntä, tuo vielä toiset juomat, että saamme lasimme täyttää ja kilistäen juoda sinunmaljat, eikö niin? Mutta kaikkien pitää silloin olla muassa."

"Missä Hertta taas lienee", arveli vanhin sisar, "kai jossain lukemassa."

"Hänessä olisi hengenheimolainen nuorimmalle vieraallemme, jos hän vaan olisi vanhempi."

"Älä nyt, tuossa hän jo tulee!" Rovasti katsoi lempeästi nuorimpaansa, joka läheni punastuen aivan hiusmartoa myöten.

Nyt siis alkavat nuo kauheat esittelyt, ajatteli Hertta. Hän niiasi kaikille muille, mutta "valkolakille" hän vain pisti kättä ja katsoi silmiin, puoleksi ujona, puoleksi uteliaana. Katse, jonka hän kohtasi, oli lempeä, surumielinen ja uneksiva.

Emäntä oli toimittanut viinin esille. Lasit täytettiin, maljat juotiin, ja niin oli lähempi tuttavuus tehty.

Hertta istuutui penkin päähän niin täpärästi laidalle kuin mahdollista. Hän ei puuttunut toisten puheeseen, silmäili vain salavihkaa vieraita. Nuori ylioppilaskaan ei ottanut osaa muiden vilkkaaseen sananvaihtoon. Lasiaan hän vain ääneti nosti silloin kun muutkin.

"Ei nyt tässä koko iltaa istuta", sanoi rovasti vihdoin. "Onhan puutarhassa katselemista ja Linnanmäki on tässä lähellä. Paras kävelymatka auringonlaskuun."

Hertta vetäytyi kohta muista erilleen ja kulki takimmaisena Linnanmäkeä kohden. Puolen matkaa oli hän yksin astunut, kun näki, että hänen huomionsa esine, "valkolakkikin", oli jäänyt muista jäljelle. Maisterin seura näkyi eniten huvittavan Hertan vanhempia sisaria, siksi oli Aksel-herra jäänyt paritta.

"Sinä pidät paljon luvuista?" huomautti hän kysyvästi kääntyen Herttaan.

"Niin pidän, olen niin iloinen siitä, että syksyllä pääsen kouluun."

"Mitä sinä luet kaikkein mieluimmin?"

"Historiaa ja maantiedettä myöskin. Mutta kaikkein, kaikkein hauskimmat ovat kuitenkin sadut. Minulla on täällä monta kaunista piilopaikkaa, joista muut eivät tiedä mitään. Niissä olen usein ollut lukemassa, ja ne ovat mielestäni kuin satulinnoja."

"Niitä sinä varmaankin minulle näytät, etkö näytä?"

"Kyllä." Hertta katsoi luottavasti toveriinsa.

"Ja sinä laulat minulle siellä. Eikö niin? Sinä laulat kauniisti."

"Mielelläni ainakin, mutta en suuressa seurassa. Mutta sinun satulinnoissasi kyllä laulan. Sadun ja sävelten maailma ovat sukua."

* * * * *