Part 9
Mutta illalla palasi tuo ajatus uudelleen hänen vertaillessaan elämän päivänpaisteista puolta sen yöpuoleen. Hän näki silloin konsertista palatessaan nuoren humaltuneen naisen, joka oli langennut kadulle, kasvot erään sisäänkäytävän kivisiä portaita vastaan. Häntä puistatti tuo näky. Hän painautui lähemmä miestään, jonka kanssa kävivät käsi kädessä, ja he kiiruhtivat ohi.
Mutta kuva jäi hänen mieleensä.
"Veljiä, sisaria" kaikui hänen korvissaan ja hän vavahti, väistyi kuin aavetta, kummitusta. "Veljiä ja sisaria", niin se sittenkin oli. Ehkä olisikin elämä toisenmoista, ehkä onnellisempaa, ehkä parempaa, jos se tietoisuus olisi selvänä kaikilla.
Hän tuli ajatelleeksi, miten olisi ollut, jos tuo onneton olisi ollut hänen sisarensa. Miten hellävaroen hän olisi hänet nostanut, olisi kiertänyt omaan turkkiinsa, olisi peittänyt ja suojannut ihmisten ylenkatseellisilta silmäyksiltä. Sitten hän olisi hänet kotiinsa vienyt, olisi hoitanut ja hoivaillut, rakkauden siteillä kiinnittänyt itseensä ja käsikädessä kuljettanut eteenpäin paremmalla tiellä. Miksi oli hän nyt tehnyt toisin? Oliko hän kulkenut ohi kylmänä, välinpitämättömänä kuin pappi ja leviitta? Oliko hän oman itsensä tähden unohtanut lähimmäisensä?
Vanha vaimo, joka lauantaisin pesi rakennuksen kiviportaita, mies, joka vuosittain heille halkoja hakkasi, -- saivatko he muuta kuin maksunsa? Saivatko koskaan ystävällistä sanaa, ystävän lämmintä osanottoa?
Hän nousi ja läheni parvekkeen ovea. Jalkainsa alla näki hän ihmisjoukkojen myllertävän. Siellä istuivat ajurit, jotka sateessa ja pakkasessa odottivat ansaitsemisen tilaisuutta, siellä kulki raitiovaununkuljettaja kiiltävänappisessa puvussaan. Ihmisjoukot sivuuttivat siellä toisiaan kiireisesti, levottomasti kuin aallot elämän merellä. "Veljiä ja sisaria kaikki" kaikui taas hänen korvissaan, ja hän alkoi aavistaa, että ihmiskunta olisi onnellisempi, sen surut pienemmät, sen ilot suuremmat, jos kaikki tämän käsittäisivät.
KUN TALVINEN AURINKO LASKEE.
Talvipäivinä auringon paistaessa kirkkaimpanaan, kun hanget hohtavat ja metsät huurteissa kimaltelevat, silloin hurmaa mielen luonnon loistoisa kauneus. Korkeana kaartuu silloin taivaan sinertävä kansi. Puhtoiset pilvenhattarat uivat untuvaisina sen laella. Koko luomakunta, joka pitkinä talvipimeinä on uinunut valkean vaippansa alla, on nyt uudelleen eloon noussut. Metsä on päältään puistellut painostavan lumitaakan. Se on pukeutunut hienoiseen huurrehuntuun, jonka verhoamana se ei enää näytä nukkuvalta. Ei, se on kauttaaltansa eloa ja ihanuutta täynnä. Jok'ainoassa männyn neulasessa piilee maailma kimmellystä ja kirkkautta. Sorjana seisoo solakka koivu säteillen puvussaan puhtoisessa kuin morsian, onnen hymy huulillaan. Hankien harjat hohtavat ja notkoissakin kimaltelee valkovaippa kuin jalokiviä ja tähtösiä täynnä. Riemusäveltä soittaa koko luomakunta. Nuoruuden ja onnen hurmaavaa laulua sen kannel kaikuu.
Mutta illoin, kun aurinko alkaa maillensa mennä ja sen viime säteet hyvästiä heittäen maita ja metsiä hyväilevät, silloin hiipii kaiho ihmisrintaan. Pian pakeni päivä Pohjolan mailta. Onnen hymyä kesti hetkisen vain. Siitä kaihokin rintaan hiipi, sillä pysyväisyyteen pyrkii ihmisen henki.
Vaan eipä kaihovinkaan katseemme pysäytä pian pois kiiruhtavaa talviaurinkoa. Kohti määräänsä se kulkee yhä, paistamaan maille vierahille, ihmisten toisten iloksi.
Mutta hetkisen vielä viipyvät sen viime säteet luonamme. Taivaan ranta silloin rusoittaa, hanget hohtavat ja metsissä pujahtelevat valon säteet oksalta toiselle. Milloin karkeloivat kilvan puiden juurella, milloin kiiruhtavat tyveltä latvaan kirkastuttaen männyn kaarnaista runkoa tahi hyväillen koivun valkovyöhyttä. Varjot piirtelevät kuvioitansa yhä ahkerampaan, mutta valon säteistä nekin viehätystä saavat. Koko luonto hymyää, ei enää ensi nuoruuden hurmaavaa onnen hymyä, vaan kokeneen, kirkastuneen, rauhan saavuttaneen ihmissielun sopusointuisaa, autuaallista hymyä. Sulautuu siitä kaihokin ihmisrinnasta, sulautuu sopusointuisaksi säveleeksi, joka kaikuen yhä voimakkaampana vaihtuu toivon riemulauluun, varmaan, voitokkaaseen, kantaen ikävöivän ihmishengen sen kotimaata kohti, kohti pyhyyden ja pysyväisyyden rauhaisaa rantaa.
Ja mailleen painuu yhä talvinen päivä, painuu painumistaan alle rantojen rusottavain. Verraton on ihanuus, minkä se luo ympärilleen luontoon, pyhä, sopusointuisa se tunnelma, jonka se tuottaa. Soisi ihminen oman elonsakin semmoiseksi, soisi sen pyrintänä pyhyyden maahan heittävän heijastuksen tänne.