Part 5

-- En minä tiedä, enkä oikeastaan muiden asioista mitään. Tiedän vain sen, että minun henkeni kuolee yht'aikaa kuin minun ruumiinikin ja siksi mittaan asiani sen mukaan. Mutta sinulla voi kyllä olla varaa halveksia näitä maallisia...

-- Älä nyt pilkkaa, Reino, sovitaan pois!

-- No lähdetkö illalliselle kaupunkiin?

-- Minulla ei ole rahaa, johan tiedät.

-- Etkä siis huoli...

Kuusinen tunsi olevansa äkkiä omituisen naurettava ja hän häpesi. Häpesi ottaa ja häpesi kieltää.

-- En tahdo tyrkyttää. Sinulla on varaa olla köyhä ja ylpeä, kun sinulla on vielä jälellä se elämä kuoleman jälkeen. Mutta ei minusta, ole tuollaisten suurmiesten pariin, tunnen sen aivan...

-- Heitä jo ivasi! Minusta ei ikinä tule mitään suurmiestä!

-- Ainakin uskot siihen itse. Muuten et varmasti jaksaisi noin itsepäisesti nähdä nälkää etkä katsoisi muihin ihmisiin noin hiivatin korkeasta satulasta. Eivät ihmiset ole niin pahoja, eivät ollenkaan. Heitä pitää vain osata katsoa oikein, alhaaltapäin, aivan vaatimattomasti, ja tunnustaa heidät siksi, mitä he ovat, seuraa rakastaviksi eläimiksi. Silloin valmistavat he ainoastaan iloisia yllätyksiä, heistä voi oikein pitää. Mutta sinun tapaisiasi voi vain ihailla, ei rakastaa. Te olette lemmon ikävää väkeä. Hyvästi siis!

Palomaa lähti.

Kuusinen tarttui kahden käden päähänsä. Tuntui kuin olisi huimannut. Hänellä oli tosiaankin nälkä. Se oli luvattoman romantista kurjuutta häneltä. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken! Nähnyt kultaa, irrallista kultaa, jota ei kukaan tarvinnut, eikä hän ollut ottanut. Ja aamupäivällä sitten! Evännyt hyvän paikan eräästä sanomalehdestä, joka muka ei vastannut hänen vakaumuksiaan. Kirottu ylpeys! Sehän ei käynyt. Ja miten lapsellista samalla kulkea aina ikäänkuin sydän kämmenellään! Miksi ei hän saattaisi tehdä kuten muutkin: myydä huonomman itsensä ja pitää paremman itsellään! Silloin toimisi hän sekä hienosti että viisaasti. Näin ollen oli hän vain epähieno ja tuhma.

Kuusinen jäi ajatuksissaan katsomaan yli mustien kattojen katu-kuiluihin, joista kuului helinä ja helske ja vilkutti monivärisiä valoja. Noiden kattojen alla oli kaikki...

Kuusinen kääntyi pois. Hänen silmänsä osuivat pieneen seinäpeiliin. Siitä tuijotti häntä vastaan hänen oma kuvansa. Se oli kuin aave. Kaksi kiiluvaa silmää ja ympärillä syvälle painuneet mustat renkaat kuin kuolleilla. Elämä kuoleman jälkeen! Se oli jotakin kauheata, se oli pelkkää kuolemaa, tyhjyyttä, ei muuta. Ennen nuorempana oli hän sitä ajatellut aivan rohkeasti, toivonut, pyytänyt kaksintaisteluun, uhmaten, ilkamoiden, kapinoiden. Ja nyt? Se väristi vain kuin viileä ilta. Hän ei tahtonut sitä muistaa, mutta yhä useammin vain sen varjo saarsi hänen aivojaan. Se tuli aivan huomaamatta, siirsi kuin hiljaiseen siimekseen, vähitellen, vähitellen. Se vei uhman, kapinan ja kaunan, se vaivutti mielen niin kummalliseen, surunvoittoiseen alistumiseen. Se oli varmaankin jo vanhuutta, kuoleman-ennettä... Kuusinen vavahti omille mielikuvilleen.

Ulkona oli alkanut tuulla. Se työntäytyi raskaasti talonseinuksiin, se kolisteli kattoja ja ulvoi. Kaksi suurta puuta, jotka kasvoivat pihalla ja joiden latvat näkyivät vintin-ikkunaan, painoivat lehtensä nurin ja huojuivat hopeanharmaana raippana niinkuin piiskatut. Nuokin olivat ikuisempia kuin ihminen, nuokin jäisivät hänen jälkeensä. Luonto oli ainainen kuoleman-kannel ihmisen korvissa. Eikä ollut mitään sen kammottavampaa. Siksi oli ihminen hyljännyt luonnon, että se hylkäisi ihmisen ja lakkaisi laulamasta pahaa lauluaan. Siksi oli se työnnetty syrjään, näkymättömiin ja kuulumattomiin, että yksinäisten erämaiden ennehuudot vaientuisivat. Oli pantu toiset sävelet soimaan, kansoitettu kaupungit, sytytetty sähköt syksyiseen yöhön ja viritetty orkesterit pauhaamaan kuoleman kohua voimakkaammin...

Noiden kattojen alla oli sittenkin kaikki. Tällä kertaa ainakin.

Kuusinen teki päässään pikaisen laskelman. Hän ehtisi kenties vielä saavuttaa Palomaan ja hänen kultarahansa. Hän arvasi kyllä, minne hän oli mennyt. Palomaa oli hyvä poika. Miksi olikin hän turhan tähden hänet suututtanut! Mutta hän lainaisi kyllä joksikin päiväksi, siksi kunnes hän ehtisi järjestää asiansa sanomalehden kanssa.

Ja Kuusinen heitti nopeasti päällystakin ylleen ja kiirehti ulos.

MANJA PAVLOVNA

-- Manja!

Manja ei vastannut. Hän seisoi ikkunan luona katsellen suuren boulevardin ihmisvilinää ja ohut-oksaisia puiden latvoja, jotka hienoilla verkoillaan peittivät taivaan tummenevan ruskotuksen vanhan Luxembourg-linnan yllä.

Hitaasti kääri hän keltaisen silkkihuivin tiukemmin ympärilleen ja jäi samaan asentoon.

Dimitri Miljukoff seurasi koko ajan silmillään hänen liikkeitään. Hän ei koskaan väsynyt katselemaan Manjan kaunista, sitkeää vartaloa ja hänen hiljaista, ylpeää ryhtiään. Mutta tällä kertaa hän oli näkevinään niissä jotakin aivan erikoista tai ainakin sellaista, mitä hän ei ennen ollut tullut huomanneeksi. Noin laiskasti uskalsivat liikkua ainoastaan pedot, noin pehmeästi ainoastaan ne, jotka osasivat purra. Mitä jos Manjakin joskus... Tai nyt... Mitä mahtoi tarkoittaa hänen äskeinen pilansa?

-- Manja Pavlovna! äänsi hän uudestaan melkein rukoilevasti.

-- Näetkö, Dimitri, puhui Manja kuulematta häntä ja yhä katsellen ulos, näetkö, miten kaunista. Ei missään koko maailmassa ole auringonlaskun hetki niin huumaava ja lyhkäinen kuin Parisissa. Ilma hehkuu, ääriviivat pehmenevät ja irtautuvat; silmät vain välkähtävät hämy-merestä ja valkeat jäsenet. Se on joka päivä palanen Watteaun unelmaa, ainaista lähtöä Cythére-saarelle, yhä vielä. En tahdo Parisista mukaani muuta muistoa kuin tämän lyhkäisen tuli-hämärän...

-- Manja Pavlovna, sehän ei voi olla totta, mitä sanoit äsken?

Manja kääntyi. Hän oli kovin kalpea, mutta se vain lisäsi hänen kasvojensa henkevää ilmehikkyyttä. Hänen piirteensä olivat niitä, jotka vaikuttavat sekä kauniisti että voimakkaasti kuitenkaan olematta itse asiassa kumpaakaan.

Hän pysähtyi Dimitrin eteen.

-- Totta on mitä sanoin: minä matkustan huomenna.

Dimitri Miljukoff hypähti ylös.

-- Mutta minne, minne ja minkätähden?

-- Olenhan sanonut: Moskovaan. Mitä ihmeellistä siinä on? Palaan vain sinne, mistä olen tullutkin. Minulla on siellä kaikki tallella, usko pois, kaunis linna, vaikuttava asema ja ystävät, jotka valmistavat minulle loistavan vastaan-oton... Olen ollut pienellä huvimatkalla ainoastaan!

Manjan ääni oli ärsyttävän viehkeä ja tahallisesti näyttelevä.

-- Mitä sinä puhutkaan, Manja! huudahti Dimitri. Että sinä palaisit siihen kaikkeen! Se on mahdotonta, aivan mahdotonta! Minne muualle tahansa, ei sinne! Etkä sinä voisikaan enää kääntyä entisille jäljillesi, vaikka tahtoisit.

-- Minun ei tarvitse ollenkaan kääntyä. Entisyys tulee vastaan ainoastaan, aivan itsestään, aivan sievästi. Tulee jokaiselle, joka elää kyllin kauan. Elämä on iankaikkinen -- onhan sinulle opetettu. Niinkuin rengas, Dimitri, niinkuin rengas. Mistä sitä muuten riittäisi. Kaikki palautuu, alku ja alkuperäkin. Emme koskaan pääse pois siitä, mihin kuulumme, on hullua pyrkiä siitä pois...

-- Niin, olet oikeassa. Ja sinä, Manja, kuulut meille, meidän asiallemme, suuren onnettoman kansasi asialle!

-- Suuren kansan, hymähti Manja. Miten kaukana minun alkuperäni jo on siitä! Unohdat, että minä olen synnyltäni ja syntymälahjoiltani ruhtinatar. Olen vaistoiltani ja taipumuksiltani ylimyksellinen ja juuriltani julma niinkuin se hallituskausi, johon kuulun. Vallanhimo on ihmiselle jotakin oleellista. Asemasta riippuu sitten joutuuko hän vallankumouksellisten tai vallansäilyttäjien riveihin. Ja minä, minä kuulun silloin kokonaan ancien régime'en! Miksi hämmästyt, etkö muistakaan, mistä tulen? Minä muistan kyllä. Tulen elämästä, joka tuhlaa työtä ja ihmishenkiä, loistosta, joka on mahdollinen ainoastaan miljoonien sortuessa, pienen kevytmielisen roturyhmän keskestä, joka koskemattomana ja kultavaunuissa ajaa yli kurjan kuolevan kansan, yli ruton ja mädäntyvän isänmaan. Sen aika on pian ohitse, minä tiedän. Siksi minulla onkin niin kiire. Sillä minä tahdon vielä kerran tuntea tuon nautinnon ennenkuin se maailmasta hukkuu, kokea taas tyranniriemut ja välkkyä silkissä ja jalokivissä kuin byzantilainen kirkko pimeyden ja taika-uskon taustalla. Sitten? Après nous le déluge! Niinhän se oli ennenkin...

Dimitri Miljukoffin silmät paloivat. Hän tarttui Manjaa kiivaasti ja kovasti ranteeseen.

-- Oletko tullut mielipuoleksi? Sinä et saa, et saa noin! Millä nautinnolla lausutkaan nuo kylmät ja kamalat sanat! Sehän ei voi olla totta! Vai... olisitko...

Dimitri pysähtyi ja painoi käden otsalleen.

-- Provokaattori, jatkoi Manja hymyillen ja irroittaen lempeästi kätensä. Ole huoleti! Unohdat taas, että olen ruhtinatar. En koskaan ole palvellut vielä ketään muuta kuin itseäni. En teitäkään... Kaikki on ollut vain leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä!

-- Leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä, kertasi Dimitri kuin unessa, pudistaen päätään. Kaksi vuotta, näissä oloissa, tässä kuolemanvakavuudessa! Etkä sentään olisi rakastanut muuta kuin itseäsi, et kansaasi, et vallankumouksen pyhää asiaa, kaikkea, jolle...

-- Minä rakastin sinua, Dimitri Miljukoff.

Dimitri tuijotti synkkänä lattiaan.

-- Ja nyt? kysyi hän melkein kuulumattomasti.

-- Minä rakastan sinua yhä vielä, Dimitri Miljukoff. Ja juuri sentähden täytyy minun lähteä.

-- En ymmärrä...

-- Etkö? Manjan tumma ääni soi pehmeänä ja surullisena. Ja asia on niin yksinkertainen. Minähän en voi muuta. En voi käydä vuosikausia ja kurkottaa sinulle rakkautta, jota et huoli, etenkään senjälkeen, kun suorastaan olet heittänyt sen maantielle. Omasta tahdostani saatan kyllä vaeltaa vaikka kerjäläisen asussa, mutta en tulla työnnetyksi maantielle. Voin kyllä kulkea rahvaan parissa, mutta en tulla vaihdetuksi heihin, en hukkua heihin, en hetkeksikään. Minä olen ruhtinatar. Mieluummin sitten rikoksiin...! Nyt ymmärrät...

-- Mitä tarkoitat, mistä puhut, Manja Pavlovna?

-- Dimitri, sinä tiedät.

Dimitrin pää painui alas.

-- Manja, ethän toki sen vuoksi... Ethän toki, tuosta mitättömyydestä, tuosta joutavasta jutusta... Tiedäthän että se ei merkinnyt minulle mitään....

-- Ei, ainoastaan minulle.

-- Ja kun siitä mainitsin, hymyilit sinä vain ja sanoit ymmärtäväsi. Ja minä uskoin siihen, en olisi muuten kertonutkaan, en koskaan tavalliselle naiselle. Sekin oli vain merkki siitä, kuinka korkealle yli kaikkien muiden asetan sinut, kuinka rajaton minun luottamukseni on, kuinka kestäväksi ja puhtaaksi olen aina tuntenut suhteemme. En sekunniksikaan ole vaihtanut sinua keneenkään. Kuinka voit edes kuvitella! Joka hetki olen palvellut sinua sielussani niinkuin jumalatarta. Eikö se riitä minun ruhtinattarelleni?

-- Ei, niin kauan kuin sinulla on muruakaan vietävänä muualle! Sano, Dimitri, Manja alensi äänensä, miksi sinä menit muualle? Eikö totta, sinulla oli jotakin sellaista, jota et voinut etkä tahtonut näyttää minulle? Enkö ole oikeassa? Älä kiellä, Dimitri...

Manja oli tullut aivan lähelle. Hän hiveli kädellään kerran keveästi yli Dimitrin otsan. Tämä hengitti raskaasti.

-- Armas, miksi sinä nyt noin? Mitä minä sanoisin? alkoi hän vaivaloisesti. Kuinka selittäisin? Ihmisellä on myöskin yöpuolensa, ymmärrätkö. Joku ruma ja rikollinen, jonka tietää olevaksi, mutta jolle ei voi mitään. Jokin eläimellinen ja vaistomainen, joka äkkiä saattaa puhjeta... Sitä olen koettanut torjua katseiltasi. Olen tahtonut antaa sinulle ainoastaan parhaani.

Manjan silmät olivat alkaneet hehkua kuin hiilet.

-- Sinun olisi pitänyt antaa kaikki, kuiskasi hän intohimoisesti, ja ennen kaikkea juuri se eläimellinen ja vaistomainen. Se kuuluu naiselle, sille naiselle, jota mies rakastaa. Ja minä, minä olen saanut olla ilman sitä. Olen sitä turhaan odottanut, janonnut, himoinnut! Ja nyt sinä olet vienyt sen muualle! Käsitätkö mitä se merkitsee minulle? Minussakin piilee nuoren kansani hurja vaisto-elämä, aisti-ilojen päihdyttävä tarve. Ja jos se painetaan alas, jos se suljetaan pois rakkaudesta, erotetaan elämän suuresta päivästä, niin silloin siitä _voi_ tulla se yöpuoli, josta puhut, se ruma ja rikollinen, jolla ei ole rajoja, se, jonka me joka päivä näemme ympärillämme. Minä olen tehty kuten kaikki ne miljoonat...

Manjan ääni humisi kuumana ja vetävänä.

Dimitri käveli kiivaasti edestakaisin lattialla pidellen päätään molemmin käsin.

-- Ei, ei, älä puhu noin! Et tiedä, mitä sanot, mitä pyydät. Minäkö voisin tuoda sinulle itsessäni asuvan alhaisen, sinulle, jolle ylhäisin ei ole tarpeeksi ylhäistä, sinulle, joka itse olet täydellinen, sellainen, josta muuten vain uneksitaan, sellainen, joka minä soisin olevani, mutta en osaa. Ja sinä sanot olevasi tehty kuten ne miljoonat, sinä, joka olet niin kokonaan erilainen! Sinä et enää kuulu tähän raakaan rotuun, mihin me muut, tähän väkivaltaiseen ja väärään aikaan. Sinä olet jo kaukaisen tulevaisuuden kaunis henki, sen ajan, jolloin ihminen ei enää sorra toista eikä alenna itseään. Ah, jumala, jos jo nyt olisi enemmän sellaisia kuin sinä, edes muutamia siellä täällä, edes pieni kantajoukko, niin ei Venäjän suuri kansa tällä hetkellä olisi maailman kurjin ja sorretuin, ei meidän tyranneillamme olisi enää huomista päivää! Ja kuitenkin meillä on käytettävissä nytkin suuria sydämiä, on sivistystäkin, on sankarillisuutta. Mutta meidän yrityksemme epäonnistuvat, meidän paras nuorisomme joutuu hirsipuuhun ja summatonta kansakuntaa komentavat muutamat tomppelit. Miksi? Juuri siksi, ettei ole toisia sellaisia kuin sinä, ei ole päätä, systeemiä, kylmäverisyyttä, ei laskutaitoa, ei järjestävää järkeä. Meissä on vielä yöpuoli voitolla, se vaistomainen, joka vie vain rikoksiin tai hirteen. Mitä siitä tulee? Ei mitään. Me olemme lapsia kaikki! Kun me innostumme, niin me hyökkäämme, kun me mielistymme, annamme henkemme, kun ajattelemme, lausumme sen ääneen, kun tunnemme jotakin, teemme heti tunnustuksen, aina hetken mukaan. Mutta sehän ei käy sodassa. Ja siksi me joudummekin aina alakynteen. Sinä olet ainoa kylmä ja viisas ja hyväpäinen meidän joukossamme, ja sinäkin olet nainen. Eikö se ole ihmeellistä? Me muut olemme aina valmiit tyhmyyksiin, sinä et koskaan. Tiedän tämän itsestänikin, mutta en voi sille mitään. Olen vain uneksija, suurmies kuvittelujen maailmassa, mutta kun ratkaiseva hetki, teon hetki lähestyy, tulen heti ala-ikäiseksi taas. Ja sellaisia ovat muutkin. Siksi sinä Manja olet meille vallan välttämätön, korvaamaton koko kansallesi. Sinulla on elämäntehtävä sen keskuudessa, suurempi kuin kellään. Ja siksi sinulla ei ole oikeutta kadehtia alempaasi, vaistojen ja rikosten maailmaa, joka ei ole sinua varten. Ja sinulla ei ole lupa edes leikitellä niin julmasti kuin äsken, niin vakavilla asioilla. Manja Pavlovna, ihmisyyden tähden ei!

Dimitri Miljukoff oli puhunut hyvin nopeasti ja hyvin kiihkeästi. Manja kuunteli liikkumattomana nojaten päätään seinään.

-- Ihmisyyden tähden, kertasi hän hitaasti. Ihmisyys ei ole ainoastaan meidän ulkopuolellamme, Dimitri, jatkoi hän surullisesti. Ihmisyys ei ole myöskään ainoastaan päässä, Dimitri. Ihmisessä on myöskin toinen puolensa. Ja jos se pääsee surkastumaan... No niin... Näethän, miten meidän on käynyt, kun olemme jääneet elämään vain ajatuksillamme. Mitä auttavat meitä nyt kauniit teoriat ja toistemme ihannoiminen? Ole oikein rehellinen nyt, Dimitri, minä vaadin sen. Myönnät silloin oikeaksi mitä sanon. Meissä elää vain pää ja se on kauheata. Me olemme kuin kaksi paljaaltaan jauhavaa myllynkiveä, kaikki murenee nuuskaksi, me itse etenkin. Ja pian olemme kuin kärpäset syksyisessä ikkunan-ruudussa: haurasta tomua. Elämän-ajatus ilman elämää, ihmisyyden teoria ilman omaa ihmisyyttä, ei Dimitri, sitä ei kestä! Ymmärrän liiankin hyvin, että pakenit sitä. Älä kutsu sitä yöpuoleksi tai eläimellisyydeksi, se oli ainoastaan pahoin pidelty elämän-rakkaus, joka ajoi sinua. Ja se heitti sinut tahtomattasikin tiepuoleen, etsimään vieraan sylistä hetken hekkumaa... Minä en pääse niin vähällä. Minulla on toinen luonne, minut se upottaa rikoksiin... Minä tunnen sen, nyt kun sinä olet mennyt pois minulta... Sano, Dimitri, miksi sinä menit pois minun luotani? Ainoastaan sen tahdon tietää. Ole oikein rehellinen. Älä puhu päivästä ja yöstä, valosta ja pimeästä, kauniista ja rumasta, kaikesta tuosta, josta me tavallisesti... Se on teoriaa. Sano vain, miksi sinun elämänhalusi vieroi minua, miksi et sallinut minun tulla siitä osalliseksi, kun en ole muuta tehnyt kuin odottanut sitä. Täytyihän sinun se tuntea. Minähän en ole mikään aivokummitus minäkään, en mikään pelkkä pyörivä pää, minä olen elävä ihminen, jossa on kaikki, kaikki! Minkätähden et huolinut minua kokonaan, miksi menit pois minun tyköäni, sano, Dimitri, sano kaikki! Minä lähden kuitenkin...

Manjan suuret, vihreän-harmaat silmät säteilivät lempeinä ja levollisina.

Dimitri oli istuutunut nojatuoliin. Hän katsoi raskaasti eteensä. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä pudonnut jonnekin hyvin syvälle, ikäänkuin kaivon pohjalle, jossa kaikaa, jossa kammottaa puhua, jossa oma ääni pelottaa.

-- Voi Manja, äänsi hän vihdoin matalasti, et siis voi jättää sitä asiaa. Mutta minä olen sen jo selittänyt tavallani. Minun on niin vaikea muuten. Ne ovat niitä kaikkein himmeimpiä ja arimpia kieliä, ne, joita nyt kosketat. Mutta onhan sinulla oikeus. Ja minä sanoisin, minä selittäisin niin mielelläni, mutta on asioita, joita sielu ei uskalla edes tunnelmissa määritellä, vielä vähemmin sanoissa...

-- Niin, niin, keskeytti Manja. Sanat ovat aina suuria valheita, törkeyksiä, ylimalkaisuuksia, synteesejä. Tiedänhän sen. Siksi juuri voit minulle niin hyvin puhua. Mikään ei muutu enää. Minä lähden kuitenkin...

Dimitri taisteli itsensä kanssa.

-- Sinä luulet, alkoi hän vihdoin vaikeasti, että pelkään, että tahdon salata jotakin, kaunistella, päästä edesvastuusta. Älä syytä siitä. En minä totuutta pelkää, mutta on asioita, joista emme tiedä mitään, joista puhuminen on suurempi valhe kuin vaitiolo. Ja minua on eräs sellainen selittämätön vaivannut jo kauan, kuin ennustus, aavistus jostakin onnettomuudesta. Olen koettanut painaa sen alas, tukahduttaa, estää sitä pääsemästä selväksi ajatukseksi. Pelkoahan se sittenkin on ollut. Mutta joko se nyt tapahtuu, jumalani, jumalani!

-- Ja se aavistus?

-- Että tulisin kadottamaan sinut...

He vaikenivat. Ja Dimitriä kammotti omien sanojensa kantavuus. Miksi oli hänet pakotettu lausumaan ne ääneen!

-- Sinä itse tahdoit, äännähti Manja.

-- Minäkö? En suinkaan! vastasi Dimitri väsyneesti. On asioita, jotka eivät riipu meistä itsestämme! Miksi me muuten menemme erillemme toisistamme, vaikka emme muuta tahdo kuin yhtyä ja olla yhdessä? Se on se, jota toiset sanovat kohtaloksi. Voihan sen kenties selittää, määritellä, entä sitten! Kun se kuitenkin on sellaista, joka ei riipu meistä. Kaikella on tietysti syynsä...

-- Ja seurauksensa.

-- Niin, niin, tulistui Dimitri uudestaan, Sinä aina viittaat minun syyhyni! Tietysti kestän seuraukset, jos juuri siitä jotakin seuraa. Enhän ole pyytänyt sinulta edes anteeksi. Olisinhan voinut tehdä sen. Kenties odotit. Mutta mitä se merkitsi? Ei mitään. Asia pysyy ennallaan. Olen ollut uskoton sinulle. Mitä se sanoista paranee? Tiedät kaikki. Voisin uudestaan ja uudestaan vain sanoa samat asiat, että se oli hetkellistä oikkua, mitätöntä hulluttelua, sitä, mitä ihmiset kutsuvat erheeksi ja hairahdukseksi, ja että sinä yksin olet ainoa, ainoa, jota rakastan ja kunnioitan. Sinähän tiedät tuon kaiken... Ja sentään, sentään. Siinä voi olla jotakin, jota en ymmärrä itsekään. Tai oikeastaan ymmärrän... Olen paljon ajatellut sitä.

-- Me ajattelemme yleensä liian paljon. Siinä on kaiken pahan syy, Dimitri. Eikö ollut totta, mitä sanoin äsken? Me olemme enää vain kaksi alati arvostelevaa, järjestelevää intelligensiä ilman mitään kulutus-ainetta siinä välillä. Ja siksi me kulutamme toistamme, poljemme oman raukan luontomme kuoliaaksi pelkillä aatteilla ja suunnitelmilla. Mikä hullu ja epä-inhimillinen mielijohde ruveta Venäjän kansan johtavaksi järjeksi! Mikä kurja osa sen onnen parantajilla! Vakuutan sinulle, Dimitri, he ovat paljon onnellisempia omassa verevässä maailmassaan kuin me tässä pyhässä ohutilmaisuudessa. Se on totta, minä kadehdin heitä todellakin, tuota ala-arvoista rotua, joka syntyy kevytmielisestä sattumasta ja kuolee järjettömästä tapaturmasta. Heissä on sitä ainetta, joka meiltä puuttuu, heissä on väriä, mehua, antautumista, jota vastoin me jytkytämme tässä vastakkain kuin rasvaamattomat koneet ja kulutamme itseämme hiljaisella sairaudella. Ja miksi minun juuri pitäisi sammua askeettisuuteen? En käsitä. Siksikö, että olen hyvä, kaunis ja viisas, kuten sanot! Silloin en tahdo olla mitään siitä kaikesta. Tahdon ainoastaan elää ennenkuin kuolen. Sinun kanssasi, Dimitri, se olisi ollut autuasta. Nyt saa elämästäni tulla rikos ja synti, en siitä välitä! Olen kadotettu. Miksi, miksi et pelastanut minuakin, kun olisit voinut?

Manjan kädet lepäsivät hyväillen Dimitrin kaulalla, niin että niiden kuuma, pehmeä iho kosketti hänen poskiaan.

-- Manja, armas, mitä sinä puhut! Istu tähän polvelleni, pitkästä aikaa, noin! Tunnustan sinulle kaikki, kaikki. Se oli niinkuin äsken sanoin. Sinä olet niin puhdas ja kylmä, niin korkea ja viisas. En olisi sietänyt sinun silmääsi itsetiedottoman hulluuden hetkenä. Olisin hävennyt. Sinä et ollenkaan aavista, miten raakoja ja villiä mielihaluja kansanlapsen povessa voi elää, sinä, joka olet niin hieno ja ylhäis-sukuinen ja viljelty. Jos sinussa onkin jokin yöpuoli, on se aivan toinen kuin meissä. Jos olisin näyttänyt sitä, olisit sinä varmasti paennut, säikähtänyt minun karkeuttani, halveksinut minun voitettua tahtoani ja synnillistä himoani. Ja olisit ollut oikeassa. Koko ajan olet sinä ollut minun näkyväinen omatuntoni, kaiken älyllisen itsekunnioitukseni kannatin, minun parempi itseni. Etkä voi olla minulle muuta, et voi merkitä minulle mitään pahaa. En saata vähääkään valehdella tai heittäytyä epäjaloihin nautintoihin, kun sinä olet läsnä. Sinä näet kaikki, tiedät kaikki kuin jumala, syvimmät ja salatuimmat alkusyytkin. Sinun silmäsi alla rapistuu ajatukseton vietti narrimaiseksi ja synninhalu halpamaiseksi, niinkuin sen pitää ollakin. Minä tiedän sen. Ja kuitenkin on välistä ikävää olla siveä, myönnän sen. Ihmisen huonompi puoli pyytää syntiä. Ja -- sanonko nyt koko totuuden -- silloin, sillä kerralla menin pois sinun luotasi ainoastaan synninhimosta, voidakseni tehdä väärin, rikkoa, heittäytyä eläimeksi... Ja minä hain sellaisia, jotka eivät arvanneet minua ajatuksiltani itseään korkeammaksi, luonnonlapsia, jotka eivät ollenkaan aavistaneet, että antautumiseni oli itsetietoista pahetta, näennäinen tasa-arvoisuuteni sairasta herkuttelua ja hurjuuteni heidän parissaan hermojen lepuutusta tuhmuuden kustannuksella. Jos he olisivat sen tienneet, olisivat he loukkautuneet. Ja minä voin loukata ihmisiä ainoastaan salassa, niin ettei kukaan näe, kuinka halpamainen olen.

-- Miksi et ennen puhunut noin, huudahti Manja kiiluvin silmin, jotta me olisimme voineet yhdessä tehdä syntiä! Me olisimme osanneet, me, sillä ei ole suloisempaa syntiä kuin se, mikä tapahtuu itsetietoisen ihmisen aivoissa! Ajattele, miten me olisimme voineet nauttia, sen sijaan että nyt olemme kuluttaneet aikamme ikävässä siveydessä ja voimiemme pakollisessa patoamisessa! Ja kuka on tullut siitä onnelliseksi, emme itse ainakaan! Ja ensimäinen velvollisuus on itseämme kohtaan, ensimäinen tehtävä on vapauttaa itsemme. Toisista emme tiedä mitään. Luulemme kenties heitä parantavamme ja olemmekin pahantekijöitä, luulemme nostavamme ja harjoitammekin sortoa. Mutta nyt se on oleva lopussa. Nyt, nyt on minulla edessäni vapaus syntiin. Etkö kadehdi minua, Dimitri?

Manja oli noussut. Hänessä oli taas jotakin julmaa ja kissamaista.

Veri suhisi Dimitrin korvissa.

-- Ethän sinäkään koskaan ennen ole ollut tuollainen, et koskaan, et koskaan. Mikä sinun on Manja? Ei, ei! Tuo ei ole oikein! Ajatuksen täytyy painaa vaa'assa enemmän kuin vaiston, hyvän enemmän kuin pahan...