Part 6

-- Ha-ha-haa. Olet punninnut väärin, alun pitäen, väärin, väärin! Minä tunnen itsessäni tälläkin hetkellä kuohuvan ja riehuvan valtoja, jotka jaksaisivat painaa maahan koko maailman hyvyyden ja viisauden, kuiluihin, joissa ei vielä kukaan kuolevainen ole käynyt. Ja minä olen tekevä sen!

Manja hiipi ympäri huonetta kuin vangittu pantteri, välkäytellen keltaista huiviaan.

Dimitri seurasi häntä silmillään kuin hypnotisoitu.

-- Miksi herätät leijonan povessani? Miksi sinä ärsytät, kun et kuitenkaan ole tuollainen? Tai sitten erehdyt. Katsot johonkin murto-osaan sielussasi. Sinä leikit vain... Dimitri puhui katkonaisesti.

Manja pysähtyi pitkään kummalliseen hymyyn. Nähdessään Dimitrin kiihkon, tuli hän jälleen aivan hiljaiseksi. Lempeästi hän tarttui hänen käteensä ja vetäen häntä puolittain väkisin mukanaan sanoi hän:

-- Tule istumaan tänne, Dimitri, niin kerron sinulle sadun lumotusta prinsessasta, joka sai oman muotonsa vasta sitten kun oli menettänyt valtakuntansa.

-- Älä leikittele enää! Sinä teet minut hulluksi. Minä en tahdo nyt kuulla mitään satuja, ainoastaan totuuden. Sinun täytyy sanoa, mitä tämä kaikki merkitsee, mikä tässä on totta, mikä ei. Millainen sitten oikeastaan olet?

-- Minä olen juuri tällainen. Kaikki on totta, vastasi Manja hiljaisesti. Nyt puhuu minun oikea itseni. Mutta kaikki muu tätä ennen, se on ollut valhetta, mitättömän murto-osan potenseerausta. Nyt vasta voin sen tunnustaa.

-- Miksi nyt vasta?

-- Siksi, että nyt olen kadottanut sinut. Minulla ei ole enää mitään varottavaa, ei mitään peljättävää koko taivaan kannen alla. Pahin on nyt tapahtunut. Se juuri, jota tahdoin välttää, se juuri, jonka tähden olen tehnyt tämän kaiken. Kaikki oli vain sinua varten. Oman rakkauteni asiaa minä vain ajoin. Ja miten kurjan huonosti! Miten heikkoja ja lyhytnäköisiä me olemme, me ihmiset! Ah jumala, miten hulluja, miten voimattomia sen suurimman edessä!

Manja värisi kuin vilusta koko ruumiiltaan ja hän horjahti. Dimitri nosti hänet syliinsä väkevin käsivarsin.

-- Manja, minun armaani, minun kaikkeni, mitä sinä puhut! Minuthan sinä omistat aina, iäisesti, vaikka kaikki lakkaisi...

-- Kaikki on lakannut, supisi Manja nytkähdellen ja niinkuin unessa.

-- Minä rakastan sinua!

Dimitri kumartui ja suuteli häntä pitkään. Manja salli sen tapahtua. Hän makasi Dimitrin sylissä niinkuin kuollut, silmät ummessa, kasvoilla selittämätön hymy.

-- Dimitri Miljukoff, alkoi hän puhua, avaamatta silmiään. Minä rakastin sinua jo ennenkuin olin nähnyt sinut. Sinä olit ensimäinen, joka annoit minun uneksivalle olemukselleni muodon. Jokaisen sanan, jonka kirjoitit, kirjoitit minun sydämeeni. Enkä minä tehnyt muuta kuin odotin sinun tuloasi. Ja kun sinä sitten tulit, olit sinä samalla minun lakini ja evankeliumini. Sinä sanoit: täällä tarvitaan viisautta ja kylmäverisyyttä. Ja minusta tuli viisas ja kylmä. Sinä sanoit: täällä tarvitaan uskallusta ja uhrausta. Ja minusta tuli sankarillinen ja kova. Kaikki vain sentähden, että saisin sinun rakkautesi. Ja sitten kun olen kaiken tämän tehnyt, sanot sinä minulle: madame, kunnioitan teitä niin suuresti, etten voi teitä rakastaa...

-- Manja Pavlovna, puhui Dimitri, miten kaunis sinä nyt olet. Samanlainen kuin silloin, kun ensi kerran näin sinut. Silloin löivät vereni kuin pysty-aallokot minun rinnassani. Ei kukaan nainen ollut herättänyt minussa vielä niin väkevää ja julmaa pyydettä. Sinä olit niin ylhäinen, niin hieno, niin korkealla. Olisin melkein tahtonut rääkätä sinua pelkästä rakkauden ja vihan risti-himosta. Mutta sitten -- silloin jo -- minä häpesin. Sinä olitkin pyhä. Sinä tulit minun elämäni tielle kuin suuri tuomiopäivä, kohosit kuin jumalan silmä, kuin valkea aurinko minun keski-yöni tummalle taivaalle. Ja minun raa'at vaistoni vaientuivat ja himoni varisi sinun puhtaan kauneutesi edessä. Vasta silloin tuli minusta vakava ihminen ja oikea vallankumouksellinen. Ja silloin opin pelkäämään raakuutta ja raukkamaisuutta, silloin tunsin, että minun täytyi teoillani vastata suurista sanoistani. Sinun tähtesi, jott'ei minun tarvitsisi hävetä sinua eikä kaihtaa sinun tuomarikatsettasi.

-- Minä en tullut sinua tuomitsemaan, vaan rakastamaan. Sinulle yksin tahdoin antautua ja sinä et ottanut minua vastaan. Sinä lahjoitit minut kansalle. Senkin häväistyksen minä kestin saadakseni olla sinun lähelläsi. Sillä minä toivoin, että kerran tulisi aika, jolloin sinä rakastaisit minua vain itseni tähden ja jolloin sallisit minun heittää pois nämä palkkalaisen rääsyt, tämän valepuvun, joka ei minun arvolleni sovi. Ja nyt olet heittänytkin minut itseni maantielle. Kaikki toivoni ja työni on rauennut tyhjiin. Nyt ei minulla ole syytä viipyä täällä enää hetkeäkään. Menen Moskovaan jatkamaan siitä, mihin lopetin kaksi vuotta takaperin.

-- Sinä et mene Manja, se ei ole totta, et Moskovaan ikinä. Vaikka et sietäisikään enää minua... Minä olen rikkonut. Minua voit rangaista, mutta et niitä tuhansia viattomia, jotka luottavat sinuun, joiden elämä on sinun käsissäsi, joille voit tehdä mitä tahdot...

-- En tahdo tehdä heille mitään, myhähti Manja raukeasti.

-- Ja sitten sinulla on oma suuri elämäntehtäväsi. Älä unohda sitä!

-- Olen sen jo unohtanut. Minulla ei ole mitään elämäntehtävää ilman sinua. Se oli vain sinun mielikuvasi, niinkuin minun kehuttu kylmyyteni ja uhraavaisuuteni vain sinun toivottelujesi tulos. Keino miellyttää! Kaikki se raukesi samalla hetkellä, jolloin tunsin kadottaneeni sinut. Vielä äsken olisin ilolla mennyt kuolemaan, mutta nyt on minulle jo pienimmästäkin mukavuudesta kieltäytyminen aivan sietämätöntä...

Manja riuhtasi itsensä irti Dimitrin sylistä.

-- Katso minun pukuani! Se on palkkapiian eikä ruhtinattaren. Katso tätä huonetta! Se on moukkaa eikä aatelisnaista varten. Ja näin olen elänyt voidakseni antaa rahani noille inhoittaville, likaisille maankiertäjille. Ja luuletko, että on ollut helppoa ja hauskaa olla heidän seurassaan! Mutta nyt se saa ollakin lopussa, ainaiseksi. Sinä et usko vieläkään. Tule katsomaan!

Ja Manja veti Dimitrin viereisen huoneen ovelle.

-- Näetkö, tuossa ovat matkakirstuni valmiina! Tuossa passini! Tuossa matkapukuni! Palaan jälleen kuin ruhtinatar.

-- Pue se päällesi, Manja, nyt, kuiskasi Dimitri käheästi, nyt juuri!

-- Se on matkaa varten.

-- Niin, niin, niin...

Manja alkoi tyynesti muuttaa. Dimitri tuijotti häneen silmät kekäleinä.

-- Että he saisivat sinut noin, noin... mutisi hän.

-- He eivät saa mitään. Minä ainoastaan tulen saamaan...

-- Ja mitä sinä tulet saamaan?

-- Ylpeyteni takaisin.

-- Etkö voi olla ylpeä täällä?

-- Minulla oli täällä vain yksi ylpeys: minun rakkauteni. Ja sinä teit sen häpeälliseksi.

-- Rikolliseksi, synnilliseksi, suloiseksi! Sinähän itse tahdot syntiä, Manja... Jää ruhtinatar! Minä teen kaikki sinun tähtesi. Pyydä, mitä tahansa!

Ja Dimitri syöksyi Manjan jalkoihin. Hän suuteli häntä hurjasti, hänen käsiään, polviaan, vaatteittensa poimuja.

Manja hymyili:

-- Mitä rikoksia osaat sinä tehdä?

-- Kun sinä olet kysymyksessä: kaikkia!

-- Mikä minä olen sinulle, jota kärsivä isänmaasi ja kansasi kutsuu?

-- Sinä olet minulle kaikki, ainoa. Minä vihaan kärsivää isänmaata ja sen kurjaa kansaa, jos se vie minulta sinut, jos se on tiellä minun rakkauteni! Kaikki minä voin kadottaa, paitsi en sinua!

-- Suuret unelmasi, omantunnon-rauhasi, itsekunnioituksesi, paremman itsesi?

-- Kaikki, kaikki, sinun tähtesi, ruhtinatar!

-- Niin, sanoi Manja ojentuen suoraksi, noin pitää ruhtinatarta rakastaa, nyt vasta sen osaat...

Dimitri riemastui.

-- Sinä jäät siis, Manja, et lähde koskaan luotani. Me menemme jonnekin kahden, jätämme kaikki, nyt juuri...!

-- Nyt juuri, naurahti Manja kylmästi, on kokous, jonka itse olet kutsunut kokoon ja josta riippuu tuhansien kohtalo, tärkein koko vuonna.

-- Sinä olet tärkein. Nielköön taivaan tuli sitten heidät ja meidät.

-- Olet vannonut, ettet petä kansan asiaa, olet vannonut palvelevasi vallankumouksellisia.

-- Minä palvelen ruhtinatarta! Ja sinä jäät minun valtiattarekseni.

-- Huomenna minä matkustan.

-- Huomiseen on vielä yksi yö, kaikki voi muuttua. Jos olemme erehtyneet molemmat, korjaamme sen nyt. Tahdon tehdä sinut onnelliseksi.

Manja säteili sisällisestä kirkastuksesta.

-- Olen nähnyt rakkautesi, Dimitri, vihdoinkin, se riittää. Ja minä tahdon muistaa aina, että kerran olisit ollut valmis minun tähteni antamaan tämän pienen ihmiskunnan. Tahdon muistaa aina tämän lyhkäisen tulihämärän yön kynnyksellä...

Ja Manja kietoi käsivartensa Dimitrin kaulaan ja tämä sulki hänet tukahduttavaan suudelmaan.

-- Miten sinä olet kaunis, Manja, ihasteli Dimitri, et ikänäsi vielä ole ollut noin kaunis... Tämä yö ainakin on meidän. Ja me lähdemme nyt jonnekin, sinne, minne ruhtinatar käskee. Après nous le déluge!

-- Ah, nyt ymmärrät senkin, huudahti Manja.

Dimitri auttoi Manjan päälle kävelyvaipan.

-- Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet kaunis, kuiskutti hän koko ajan kuin kuumeessa.

Ja melkein kantaen talutti hän Manjan alas portaita.

-- Sinä et lähde koskaan minun luotani, Manja.

-- Minun täytyy.

Dimitri viittasi suljetun vaunun.

-- Sitä päivää ei tule.

-- Huomenna.

-- He eivät saa sinua, huohotti Dimitri Manjan korvaan nostaessaan hänet vaunuihin. He eivät saa sinua, ennemmin minä tapan sinut...

Ja vaunu hävisi suuren, valaistun boulevardin vilinään.

KATI

Suuri kartano nukkuu.

Maaliskuisessa yön-jäätämässä maapinnassa rapisee keveinkin askel. Kaikkien muiden askel paitsi Katin. Mutta hänellä onkin pantterin käynti, niin kuulumaton ja pehmeä, ettei ainoakaan tyttö koko maailmassa kykenisi hänelle siinä vertoja vetämään. Hän on kuin luotu yössä-hiipijäksi.

Mutta nyt on hän ulkona ainoastaan sentähden, että hänellä on sulhanen.

-- Kati, miksi olet niin levoton tänä iltana? Onko sinulla vielä kiire jonnekin? kysyy sulhanen, terävä ja maailmaa kulkenut Karri.

-- Minäkö! helähtää Kati keveästi säpsähtäen. Enhän minä muuten... mutta jos joku sattuisi pitämään silmällä kartanon akkunoista...

-- Jos pitäisikin! Mitä me heistä, sinä hupakko!

-- Saattaisi näyttää pahalle...

-- Entä sitten. Näytti mille näytti! Minähän olen luvannut naida sinut.

-- Pistosanoja saan joka tapauksessa huomenna taas...

-- Keltä?

-- Yläkerran herroilta.

-- Montako niitä siellä on?

-- Kolme.

-- Ja jokainen pitää sinua silmällä öisin -- niinkö?

-- Mitä tarkoitat? Kati vavahtaa ärsytyksestä.

-- Ja jokainen antaa sitten pistosanan päivällä -- niinkö?

-- Sinä ilkeä mies! Kati polkaisee jalkaa.

-- Niin, niin, minä ymmärrän. Kati parka, siitä voi todellakin tulla levottomaksi...

-- Sinun kanssasihan ei voi olla!

-- Sen minä kyllä uskon, koska heitä on kokonaista kolme...

Kati häviää kiukkuisena kuin ilveskissa.

Karri tuijottaa tiukasti häneen jälkeensä.

-- Kaunis tyttö...

* * * * *

Taas toinen yö, yhtä kirsinen ja kevättä kimaltava.

-- Sinä olet tavallista kauniimpi tänä yönä, Kati, sanoo Karri harvakseen. Ja luulenpa, että olet oikein uusissa juhlatamineissakin...

-- Niin, näyttääkseni sinulle... Minä en ole niin köyhä kuin luulet. Olen lapsesta saakka tehnyt työtä ja koonnut... Ollut melkein kuin ottotytär... Eihän se ole ihmettä... puhuu Kati nopeasti ja nauraen.

-- Soo-o. Sinä oikein yllätät minut. Mutta luulen, että pidin sinusta enemmän silloin, kun olit köyhä, ja -- sinäkin minusta... Vai mitä? Kuule, Kati, minä olen vain yksinkertainen mies, mutta karski. Pelataan selvää peliä. Sano suoraan, rakastatko sinä minua?

-- Aina sinä sitä samaa... Siitähän on niin monesti puhuttu...

-- Mutta nyt. Jumalan nimessä, nyt juuri tällä hetkellä! Rakastatko sinä minua? Vastaa, Kati, kiemurtelematta! Muutoin en huoli sinusta.

-- Tietysti, tietysti minä rakastan... Milloin olet ajatellut häitä...?

-- Häitä, ha-ha-ha! Minä tahdon ensin nähdä myötäjäisiä. Minä pidän selvästä pelistä... On ruvennut käymään huhuja viime aikoina...

-- Minustako?

-- Eipähän aivan... vaan että siellä on ruvennut tissuttamaan ja tassuttamaan siellä kartanon yläkerrassa, aivan niiden kolmen herran huoneiden kohdalla... Oletko sinä kuullut mitään semmoista!

-- Syytätkö sinä minua, sinä...!

-- Jumala varjelkoon, kaunis Kati! Ihmiset puhuvat vain...

-- Ihmiset puhuvat aina niin paljon...

-- Se on totta. Ihmiset puhuvat aina niin paljon... Mitä me heistä! Mehän rakastamme toisiamme... Vaikka sitä ei uskoisi! Tiedätkö, mistä rakkauden tuntee? Siitä että se antaa, antautuu, ymmärrätkö...? Minä tahtoisin nyt kerrankin nähdä sen rakkauden, josta niin monesti on puhuttu. Kati, minä en usko enää muuten... Kati... vielä tänä yönä... taikka minä lähden... Kati...

-- Sinä puhut niin kummallisia... Katin silmät väistivät.

-- Luonnollisia. Kun kerran sanoo toiselle: minä rakastan sinua, merkitsee se: minä olen sinun omasi. Kati, oletko sinä minun? Tai -- pitääkö minun lähteä?

-- Lähdet kuitenkin... Ja jätät...

-- Yhdessä tapauksessa ainoastaan. Jumal'avita! minä en osaa olla kuten nämä talonpojat, jotka voivat ottaa kaikkensa vastaan herroilta.

-- Sinä epäilet minua taas. Ja häväiset!

-- Niinkuin et itse epäilisi. Riiput kiinni häistä kuin mistäkin autuuden sarvesta. Mutta siinä on alla jotakin, Kati, minä olen nähnyt sen... Sinä et uskalla!

-- Minä vihaan sinua, mene, mene, mene!

-- Raukka, raukka.

-- Mene, mene, mene!

Ja hullu naurahdus kiirielee tyhjässä -- -- --

* * * * *

Kolmas kirsinen ja kylmä yö.

Kenenkään askel ei rapise routaisella pihamaalla.

Ainoastaan maantiellä kulkee joku. Ohitse nukkuvan kartanon, ohitse -- --

Mutta yläkerrassa paksujen uutimien takana istuu pantterijalkainen Kati. Istuu nuoren, hienohipiäisen ja hentojäsenisen maalarin-alun polvilla ja nauraa...

-- Sinun naurusi on niin helisevää ja kuumaa. Sinun pitää aina nauraa noin, noin rohkeasti, puhuu maalari pidellen Katin notkuvaa ruumista käsivarsissaan. Mutta ainoastaan minulle, muistakin se, ainoastaan minulle! Minä olen jo edeltäpäin sinusta mustasukkainen jokaiselle siellä kaupungissa... Mutta ensi viikolla lähdemme joka tapauksessa, se on siis päätetty asia. Ja se on hyvin viisas päätös, Kati. Minä tarvitsen juuri sinunlaistasi... Ja sinä et ole luotu maatöitä etkä maalaisia varten. Rotu-nainen sinä olet pienimpään yksityiskohtaasi asti, liian kaunis tänne, aivan liian kaunis... Noin juuri, tuollaisena! Miten kummasti sinun poskesi hehkuvatkin tänä iltana! Ai, ai, ne palavat outoja himoja kohden, Kati, Kati...

-- Täällä on niin tukahduttavan kuuma!

Maalari nousee, avaa ikkunan.

Yö-ilma virtaa viileänä sisään.

Maantiellä rasahtelee tasainen askel.

Kati säpsähtää...

Sitten hän kääntyy pois. Heittäytyy äkkiä maalarin syliin ja alkaa taas nauraa, ylettömästi, yltiöpäisesti...

VIHA

He söivät päivällistä Luodon lasiparvekkeella puhumattomina ja ikävystyneen näköisinä, kuten tekevät tavallisesti avioparit, jotka ovat olleet muutaman vuoden naimisissa.

Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen.

Heidän kehityksensä oli ollut sama kuin lukemattomien muidenkin. Tottumus, talttuminen, sopiviin rajoihin hillitty kyllästyminen oli heidän elämässään jo aikoja sitten korvannut ensi-aikojen uteliaan ja herkän hermo-ilon. Se on se yleinen sovinto-oikeus, joka astuu voimaan senjälkeen, kun kaksi ihmistä eivät voi tarjota toisilleen enää mitään uutta, ei hengen kiihotusta eikä aistien ärsytystä, ei mitään siitä kaikesta, joka miehen ja naisen ensi-yhtymässä muodostaa tuon selittämättömän, kaikkivoittavan huumauksen. Yhtä ankara kuin on ollut syttyvän lemmen ehdottomuuden vaatimus, yhtä ankaraksi tulee jatkuvassa rakkaudessa sovittelun tarve. Sillä jos nämä kaksi ihmistä ovat hyvin-kasvatettuja, eivät he syökse itseään turmioon turhasta, ei tuulentupien tähden ainakaan. He ottavat elämän sellaisena kuin se on. He vanhettuvat ja viisastuvat vähitellen ja antavat viisaudelleen vielä varmuuden vuoksi jonkun käytännöllisen, kunnioitusta herättävän nimen kuten: velvollisuuden-tunto, välttämättömyyden-laki tai elämän-vakavuus. Ja niin saa kaikki taas tyydyttävän, sopusointuisen luonteen. Heidän elämänsä muodostuu tuoksi hieman yksitoikkoiseksi, mutta juuri sentähden niin moitteettomaksi ja mallikelpoiseksi perhe-elämäksi, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme. Mies menee takaisin, mistä on tullutkin. Hän hukkuu päiviksi virkaansa ja illoiksi klubeihin tai pienille juomingeille nuoren-miehen aikuisiin kapakkahuoneustoihin. Ja vaimo hakee esiin sekä vanhat tyttö-ystävänsä että uudet rouvatuttavansa ja painuu hänkin omaan maailmaansa. Heidän yhteis-elämänsä, mikäli se vielä tulee kysymykseen, on etupäässä vain julkista ja edustavaa: päivälliskutsuja, iltamiin ajelua, teattereissa istumista y.m.s. yhtä miellyttävää kuin viatontakin laatua. Tosin kyllä voi sattua, että kaikista näistä miellyttävyyksistä huolimatta miehen ajattelu-tapa on hieman kyynillinen ja naisen tunnepohja vähän katkera, mutta noin vain salassa, ettei sitä kukaan huomaa, tai jos huomaakin, on se tietysti luettava yksinkertaisesti ja yksinomaan tämän nykyaikaisen hermoille käyvän sivistys-elämän syyksi...

Jotenkin tämäntapaisiin ulkonaisiin puitteisiin oli myös järjestynyt sen pariskunnan elämä, joka eräänä kauniina syyskuun päivänä aterioitsi Luodon lasiparvekkeella.

Kaikki vuoroliike muiden ihmisten kanssa kävi heiltä verrattain hyvin. Pahinta oli, kun he joskus vielä sattuivat jäämään kahden kuten nyt. Silloin eivät tahtoneet muodot kestää sitä sisällisen valheen, tyhjyyden ja yhteenkuulumattomuuden tunnetta, joka kummankin puolen yllytti sotaan. Mutta he eivät voineet sallia tälle tyytymättömyydelle mitään ilmaisumuotoa: se olisi ollut vielä liian suuri rakkauden-näyte, tunnustus siitä, ett'eivät he olleetkaan niin tuiki välinpitämättömiä ja toisistaan riippumattomia kuin he tahtoivat uskotella. Ja tätä iloa he eivät mitenkään voineet suoda toisilleen. Siksi he ylpeästi kätkivät sisälliset kuohahtelunsa näennäisen kylmyyden ja velttouden varjoon.

He olivat lopettaneet päivällisen ja odottelivat kahvia. Koko ajalla ei kumpikaan ollut puhunut sanaakaan. Lähistöllä ei istunut ketään tuttuja, joiden vuoksi olisi täytynyt ylläpitää sopivia muotoja. Kuitenkin alkoi tämän liika-luonnollisen asenteen kaameus hermostuttaa. Mies, joka oli katsellut merelle, vilkaisi kuin ohimennen vaimoonsa. Ikäänkuin sattumalta käänsi tämä juuri sillä hetkellä päänsä toisaalle. Miestä kiusasi aina hänen tyyni ja hapan naamansa, mutta tällä kertaa se häntä todenteolla suututti. Miksi ei pitänyt hänkin huolta omasta virastaan! Tällaista ei saanut sattua enää. Jäädä kotona ilman päivällistä ja sitten päällepäätteeksi lähteä saareen kahden kuin rakastavat... Mikä järjetön päähänpisto häneltä itseltäänkin suostua tällaiseen. Hän sytytti sikaarin ja kaivoi taskustaan esiin aamullisen sanomalehden, vaikka olikin sen jo lukenut, ja alkoi näön vuoksi tutkia sitä uudestaan.

Nyt katsahti vaimokin mieheensä. Hän oli vielä nuori, mutta hänen kasvonsa olivat kalpeat ja lakastuneet ja yhteenpuristetuissa, ohuissa huulissa oli vanhan naisen kova ja katkera ilme. Se oli tullut avioliiton aikana. Hänen ulkomuotonsa oli vioittunut yht'aikaa kuin hänen sielunsakin. Sen saattoi nähdä jokainen; ainakin hän sitä pelkäsi. Hän tiesi olevansa huono näyttelijätär ja sentähden hän aivan epätoivon vimmalla koetti onnistua, sentähden hän seurassa lakkaamatta hymyili. Ja jokainen hymy syvensi vain pakotettua ilmettä suun ympärillä, hymykuoppien kohdalle syntyi ilkeä, ilmi-antava viiva... Mutta sittenkään ei hän voinut heittää otettaan eikä antautua luonnolliseksi, sillä hän ei tahtonut päästää ketään liian lähelle. Hän oli yhä vielä niin äärettömän arka, aivan kuin lapsena, aivan kuin heidän avioliittonsa ensi-aikoina. Tosin oli hän jo oppinut jonkin verran peittämään tätä arkatuntoisuuttaan, mutta sisimmässään ei hän ollut siitä vähääkään parantunut, vaikka oli koettanut. Yhä vaan oli se hänen suuri salainen määrääjänsä kaikessa, vaikka hän kyllä aavisti, että sen määräykset olivat järjettömät ja että se juuri oli syynä kaikkeen pahaan hänen elämässään, koko siihen yhteis-onnettomuuteen, jossa he molemmat nyt elivät ja jota hän tahtoi salata keinolla millä tahansa.

Hän katsahti uudelleen mieheensä, käytännölliseen ja selväpäiseen mieheensä... Ja tässä mykässä hiljaisuudessa alkoi häntä taas sydän-alasta niin kummallisesti puristaa...

Samassa tuli tarjoilija tuoden kahvin. Nopeasti käänsi vaimo kasvonsa merelle päin peljäten kyynelten nousevan silmiinsä.

Aurinko oli jo laskemassa. Meri välkähteli suurina väripintoina ja valkeita purjeveneitä liukui lakkaamatta ohitse kadoten toinen toisensa jälkeen saarten lomiin tummeneville vesille. Mutta satama loimotti vielä väkevässä purppuran-keltaisessa ruskotuksessa. Rantatalojen ikkunat iskivät kipinöitä ja ankkuroituneiden laivojen pitkät, punaiset vesirajat paistoivat kuin tulenlieskat pimenevän kaupungin juurella...

Vaimo jäi katselemaan auringonlaskua -- näön vuoksi kuten mieskin sanomalehteään -- ilman että sen iloinen kauneus jaksoi herättää hänessä minkäänlaista vastakaikua. Päinvastoin kävi hänen mielensä vain synkemmäksi. Tuo kammottava kaksin-vaikeneminen oli kerrassaan järkyttänyt hänen tasapainonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hänen arin itsensä taas ikäänkuin revähtänyt, ja yhä uudelleen ja uudelleen täytyi hänen painaa sormi siihen haavaan... Kuinka oli tämä kaikki mahdollista? Kuinka oli elämästä voinut tulla kuolema, niin suuresta onnesta niin suuri onnettomuus? Kuinka oli se tapahtunut? Ja ymmärtääkseen täytyi hänen taas kerrata mielessään kaikki...