Part 4

-- -- -- -- -- "Olen kirjoittanut näin pitkältä, jotta sinä ymmärtäisit, että olen täydellisesti itsetietoinen ja tyyni ja että tämä ei ole mikään sokean epätoivon teko tai hetkellinen päähänpisto. Olen aavistanut tämän kaiken jo hyvin kauan ja siksi olen viime aikoina lakkaamatta tehnyt tiliä itseni kanssa. Olen punninnut ominaisuuksiani eri puolilta, perinnöllisiä ja yksilöllisiä, olen verrannut, laskenut, ajatellut. Olen vaarin-ottanut vaistojani, tutkinut tunnelmiani ja kuunnellut suuren luonnon lahjomatonta huminaa sielun hämärissä. Kaikki on vienyt yksiin. Nyt olen valmis ja aivan varma: minun aikani on tullut poistua. Se ei ole väkivaltaa luontoa vastaan, vaan itse luonnonlaki, en voi lakata sitä toistamasta. Minä putoan vain kuin kypsä omena puusta. Minä teen sen siksi, että en voi tehdä toisin, sisäisten voimien pakosta, kuten kaikki tapahtuu ulkona luonnossakin, ja ainoastaan itseni tähden. Muut eivät minua liikuta. En tahdo olla heille hyvän- enkä pahantekijä enkä edes voi, vaikka tahtoisinkin. Sillä kukin ihminen on vain omista synty-syistään kasvava ja katoava itsetarkoitus. Niin ainakin uskon. Ja tämä usko on ainoa, joka tekee minulle vielä mahdolliseksi kunnioittaa yksilöä ja niin ollen myös itseäni. Muuten en näkisi muuta lähestymisen tietä kuin halveksinnan. Sillä minä olen heikko ja elämän kauneus on voima. Mutta vaikka minä olenkin sen ulkopuolella, jaksan minä sentään kunnioittaa sen kulkua, ja vaikka minä itse vaivunkin varjoon, tahdon minä vaipuessani vielä palvella elämän kauneutta ja pyhittää sille parhaimman, mikä minussa on: rakkauteni sinuun. Sillä nyt on minun suuri hetkeni tullut. Nyt tahdon minä jaksaa sen kaikista vaikeimman: tahdon nostaa rakkauteni kaiken heltymisen ja hentomielisyyden yläpuolelle ja sinut itsesi niin korkealle, ett'eivät mitkään pyyteen tai säälin sameat ilmakerrostumat enää yllä sinuun. Siksi en myöskään ota huomioon sitä hetkellistä tuskaa, jonka tiedän tuottavani sinulle. Sinä olet terve ja siksi sinä suruistasi kasvat, sinä olet nuori ja siksi sinä kestät kauan ja ehdit etäälle. Ja sentähden juuri rakastan minä sinua niin äärettömästi. Koko minun sairas elimistöni pyrkii sinua kohti imeäkseen sinusta verevyyttä ja toiminta-tarmoa. Sinun silmissäsi on leveän päivän lämmintä ja hipiälläsi tuoreen pihkan tuoksua, joka päihdyttää minut ihanalla elämän-innolla, mutta jota minä en kuitenkaan kestä. Älä sano, että se on merkki rakkaudesta: se on merkki siitä, että olen kuolemaan tuomittu. Minun sairauteni on varma ja parantumaton. Ja syyt ovat monet ja syvällä, ja syvin ei riipu minusta itsestäni: olen syntynyt vanhaksi. Sinä et tiedä, mitä se merkitsee, sinä, joka saat alkaa elämäsi alusta, maa-emon väkeviltä parmailta. Minussa on kaikki jo ennen elettyä. Minun aineeni on ohueksi jauhettua, se on kulutettua ja poltettua monessa polvessa. Pitkien sukusarjojen painava pakko sadoissa haudoissa huutaa minua jo luokseen. Minä tiedän sen ja sitäpaitsi minä tunnen sen. Ja se, mitä tunnen, on jotakin kauheata. Tai voiko olla mitään pahempaa kuin oman heikkoutensa alituinen aavistelu! Nähdä, ettei pysty siihen mihin pyrkii, ei jaksa sitä mitä tahtoo, ei kykene luomaan aineestaan enää mitään sellaisia tekoja, jotka tekisivät elämän elämisen arvoiseksi! Niin on minun laitani. Minun solurakenteeni ei kestä enää sitä olemassa-olon kovaa taistelua, joka ihmisen on kestettävä. Se on luotu jo niin arkoja ja hienoja elin-ehtoja varten, etten sellaisia voi sille hankkia, en edes tahdo. Sillä ihmisellä on mielestäni elämän-oikeus vain niin kauan kuin hän jaksaa siitä rehellisesti maksaa säilyttämällä itsenäisyytensä ja työryhtinsä. Mutta vapaaseen työhön olen liian heikko ja pakkotyöhön liian ylpeä. Mitä jää jäljelle? Loisen asema, toisien voimilla, rahoilla ja armoilla eläminen, kaikki se, mitä eniten halveksin tässä elämässä. Sinä näet, ettei ole mitään mahdollisuutta. Älä koeta uskotella, että minun työstäni olisi voinut tulla jotakin. Kuka hyvänsä voi sen tehdä paremmin kuin minä. Ehkä se ei ole totta, mutta mikä on totta, on se, etten enää hetkeksikään voi päästä erilleni itse-epäilyn kaikkituhoavasta painajaisesta. Sen alla varisevat minun mitättömät mielikuvani kuin kuivat lehdet, minun ajatukseni loppuvat alkuunsa ja teko ei ole enää minun tavoitettavissani. Kaikki minkä olen pelastanut perikadosta, on tässä kirjeessä: rajansa tunteva inhimillinen äly, ainakin kuolemanhetkensä hallitseva vapaa tahto, koko minun surullinen itsetietoisuuteni, ainoa ja paras, mikä on voinut puristua esiin minun pehmenevistä aivoistani. Ja sen jätän minä perinnöksi sinulle, ojennan huomenlahjaksi saavuttamattomalle armaalleni! Se riittää minulle...

"Älä ajattele, että olisit tahtonut tulla minun luokseni, älä ajattele, että olisit voinut auttaa minua! Olet kuullut vääriä satuja siitä, että suuri rakkaus tekee ihmiset titaaneiksi ja vääriä opetuksia siitä, että heikkoja pitää auttaa. Toisin opettaa luonnonlaki: heikon on siirryttävä pois voimakkaamman tieltä, jott'ei elämän taso luisuisi alas eikä voimien virta koskaan ehtyisi. Ainoastaan lajien korkeimmat, henkisen ja ruumiillisen voiman valiot ovat kutsutut jäämään. Heikon, mädännäisen, vanhan ja rapistuneen täytyy pois! Sentähden täytyy maailmassa myös olla kuolemaa, paljon kuolemaa, nopeaa ja vastustamatonta. Miksi emme alistu tähän luonnon hyvään hallitukseen? Miksi emme anna murtumisen tyynesti tapahtua? Miksi taistelee ihmiskunta raukkamaisen rakkautensa nimessä omaa ikuista nuortumistaan vastaan? Miksi on sen sydän niin pieni ja heikko, että se on tehnyt maailmastaan vaivaistalon, kun se olisi voinut tehdä siitä kuninkaallisen linnan! Miksi se on laatinut laitoksia, joissa lyödään päät poikki lajien parhailta, hävitetään yksinäisyys, säädetään terveet hoitamaan haaskoja ja hukataan voimat heikkouden ylläpitoon! Ei anneta niiden kuolla, jotka ikävöivät kuolemaa eikä niiden elää, joille elämä on rakas. Jokaisen asia on vain kieltää itsensä, pönkittää toisia, antaa, vaikk'ei olisi mitään annettavaakaan, taistella omaa tahtoaan ja syvimpiä elinvaistojaan vastaan: uhrautua, kuten se kaunis sana kuuluu. Muka ihmiskunnan onnellistuttamiseksi! Ja ihmetellään, miksi sittenkin kaikki on niin juuretonta, kurjaa ja kumaraa! Ikäänkuin sellaisesta luonnonvastaisesta kasvatuksesta koskaan voisi noustakaan muuta kuin orjuutta ja epätoivoa, sekä elämän että kuoleman kälvettävää kammoa!

"Olen ajatellut näitä asioita paljon, sentähden että itsekin olen vain näiden olosuhteiden ruhjottu tulos. Voi kuinka syvästi ja masentavasti tunnen sen! Huolimatta siitä, että kaikki, mikä minussa on järkeä ja ylpeyttä, kaikki, mikä minussa on kunnian-kovaa ja siveellistä, on jo aikoja sitten tuominnut ja hyljännyt heikon hyvyyden ja armoittavan rakkauden, tunnen sittenkin suonissani tuon parantumattoman myrkyn lakkaamatta tekevän hävitystyötään. Minun tunne-elämäni on madonsyömä ja sairas. Se on valmis antautumiseen ja silittävään sääliin, se on valmis vielä viimeisellä alennuksen asteellaan riippumaan kiinni elämän kurjuudessa ja rukoilemaan heltymystä ja hyväilyä siltä, joka sitä polkee. Ja tämä on pahempi kuin kaikki muut perinnölliset elimistönviat. Olen taistellut sitä vastaan, päivä päivältä, olen heittelehtinyt kuin haaksirikkoinen alus ylpeyden ja hentomielisyyden, kovien ja pehmeiden elämän-arvojen välillä. Koko minun olemukseni on kuin suuri haava, rikkiraastettu ja itselleen vihollinen. Nyt on ratkaisun hetki tullut. Sitä ei voi enää viivyttää. Ja minä olen tuominnut itseni pois. Sen täytyy nyt tapahtua. Tämä on ainoa teko, jonka jätän jälelleni, ja tahtoisinpa lisätä: ihmisystävällinen teko. Sillä kaikki muu filantropia, paitsi oman sielunsa kauneuden kaitseminen, on valheellista. Itsestään on ihmisellä ainoa ja ankarin edesvastuu. Mikään ei katoa, ei pienin pyrkimys, ei hetkellisin mielikuva. Kaikki jää: muodostamaan uusia kehitys-yhtymiä ja tulevaisuutta. Ja se ajatus, että minun elämäni, kaikesta heikkoudestani huolimatta, kerran tulee vaaituksi kovien arvojen vaa'alla niinkuin voimakasten, tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Ja tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus, omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan on ainoa keinoni voittaa. Ja minä tahdon suoriutua tästä taistelusta voittajana, niin kauan kuin vielä voin, niin kauan kuin vielä olen rajallinen, vapaasti tahtova yksilö.

"Pian en enää olisi mitään. Nyt olen juuri rajalla. Minun elämänkaareni painuu huimaavalla vauhdilla alaspäin, kohti maata ja yötä, kohti suurta, rajatonta alkulähdettään. En ole koskaan tuntenut sitä niin hirvittävän selvästi kuin nyt... Ulkona humisee kevät, hanget hohtavat ja ilmassa, metsässä, maassa punertavat jo uuden elämän herkät hermoverkot. Ne helisevät ja soittavat sekä hää- että hautauskelloja. Silloin on vanhan kaaduttava ja nuoren noustava, silloin syttyvät ihmiset rakkauteen ja silloin kuolevat ihmiset. Minua työntävät ne vastustamattomalla voimalla kohti sinua, elämän aurinkoa ja rakkautta tavoittamaan. Mutta painavat samalla alas, sillä sinä olet minua väkevämpi. Minä ikäänkuin irtaudun liitoksistani, sulan suurempaani, putoan kuin hukkuva pisara rajattomaan mereen. Minä en ole sinun yhteydessäsi enää yksilö, minulla ei ole omaa tahtoa, ei omaa liikuntakykyä. Minä en tule enää ollenkaan toimeen omillani. En ole enää terve ja siksi en voi olla yksinäinen. En voi elää ilman sinua. Olen sinun armoillasi, syön sinun voimaasi, kulutan sinun ainettasi. Sinä näet, miten minun rakkauteni on rikollinen. Ei ole lupa yhtyä, ennenkuin osaa olla yksin. Meidän kodistamme tulisi vaivaistalo.

"Minunlaisiani varten on olemassa vain yksi koti: maa-emon suuri syli, kaikki-upottavan luonnonhengen lempeä helma. Ja se on jo kauan vetänyt minua puoleensa, purkaen haurasta rakennettani yhä hauraammaksi. Se on antanut minun jo maistaa autuutensa esimakua myrkkyjen suomissa nautinnoissa, hämärryttävissä huumioissa, viinien vaivuttavassa unhotuksessa. Se on ollut ainoa onneni. Älä soimaa! Kuolema on merkinnyt minut. En ole voinut sille mitään...

"Älä vaivaa itseäsi teorioilla hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Kuka niistä tietää! Minä tiedän vain sen, että minussa täyttyy järkkymätön luonnonlaki. Ja sittenkin lyö minun hukkuva ihmishenkeni vielä sammuessaan pienen vapaan voimankipinän. Sillä minun heikko sydämeni tahtoisi yhä jäädä hiipumaan. Se tahtoisi jäädä lepäämään sinun silmiesi aurinkoon ja kuolemaan suloisesti sinun rinnoillasi. Ah, kun minä taas muistan sinut, pimentää sairas vereni heikon pääni. Ja nyt juuri, tällä hetkellä, tahtoisin minä syöksyä sinun turviisi, langeta sinun jalkoihisi, suudella sinua ja rakastaa, rakastaa, kaikella mitä minussa on, järjelläni, tunteillani, vaistoillani, koko epätoivoisen elämänrakkauteni mielettömyydellä, sinä aurinko ja elämä, sinä valo ja liikkuva ilma! Ah, ei ole kukaan koskaan ihmistä vielä niin rakastanut kuin minä sinua..."

Pitkä päivänsäde loimahti yli pöydän. Nuorukainen hätkähti.

Hitaasti kokosi hän paperit, sulki ne suureen kuoreen ja kirjoitti siihen osotteen.

Sitten puhalsi hän lampun sammuksiin ja veti uutimet alas -- -- -- --

ELÄMÄ KUOLEMAN JÄLKEEN

-- Ei, Reino, sinä puhut hullutuksia! Elämä kuoleman jälkeen ei ole mitään elämää, se ei ole iän jatkoa, ei nautittavaa eikä tavoitettavaa, ei kerrassaan mitään, koska minua itseäni ei ole enää. Sehän on päivän selvä. Mitä minua sitten enää hyödyttää sellainen autio, manalainen maine! Nimi, joka jää johonkin kirjaan, kirja, joka jää jonnekin hyllylle, elämäkerta kenties, jolla joku tyhmyri parin sadan vuoden päästä ostaa itselleen tohtorintittelin! Mutta tämä on pahaa pilaa. Kuka minua silloin enää muistaisi! Ja jos muistaisikin, niin mitä se minua liikuttaa! Pölyä, tuhkaa se silloin on. Nyt pitäisi sen maineen olla, nyt, kuten sinullakin, ja samanlainen kuin sinulla, sellainen, jota voi käyttää, jolla voi leikata kultaa ja iloisia päiviä, kuten sinä teet... Se on jotakin todellista se!

Sulo Kuusinen käveli kiihottuneena matalan vinttikamarinsa lattialla, joka oli niin pieni, että hän mahtui siinä liikkumaan ainoastaan seinän vieruksia kierrellen.

Oopperalaulaja Reino Palomaa seisoi hajareisin neliön muotoisen ikkunaristikon ääressä. Hän rummutteli sormillaan ruutuun ja vihelteli.

-- No tuo on nyt kerrankin miehen puhetta, naurahti hän. Jokohan vihdoinkin alat viisastua! Onhan sulaa hulluutta valita itselleen näin niukka ja nurinkurinen kohtalo, asua tällaisessa pirunkolossa, juoda vettä ja syödä kuivia sämpylöitä pelkästä itsepäisyydestä, sillä aikaa kuin tuolla, noiden kattojen alla... ah...

Palomaa viittasi merkitsevästi kaupunkiin pilvenä kiertelevien savujen alla.

-- Minulla ei ole rahaa, sinä tiedät...

-- Raha on sen, joka sen ottaa. Rahasta pitää ottaa osansa niinkuin elämästäkin. Kas niin, ole nyt järkevä taas. Lähde pois!

Palomaa kaiveli taskustaan kultarahoja.

-- Tuota minä en tarkoittanut, sanoi Kuusinen synkästi. Minä en voi ottaa noita sinulta, en voi...

-- No sepä ihme, enhän minä ole näitä rahoja tehnyt. Ja että ne tällä hetkellä sattuvat olemaan minun taskussani, ei merkitse mitään. Sitäpaitsi vakuutan sinulle, minä en tarvitse niitä nyt ollenkaan, en tee niillä mitään. Tai soisitko mieluummin, että jakelisin ne kevytmielisille naisille, pudottelisin ne kadulle tai söisin ja joisin itseni kuoliaaksi niillä?

-- Soisin.

Palomaa hymähti:

-- Sinä olet todellakin parantumaton ja sitäpaitsi sangen huono ystävä.

-- Olet oikeassa... Mutta minä olen huonompi ystävä kuin luuletkaan. Minä kadehdin sinua...

Palomaa sytytti paksun sikaarin ja hymyili hyväntahtoisesti.

-- Rahoja sinä et huoli. No sitten en ymmärrä, mitä minussa olisi himoittavaa. Ellet kenties tätä pulskaa vatsaani tarkoita. Ja Palomaa silitteli tyytyväisesti samettiliivinsä mahtavaa rinnustaa. Mutta se kuuluu minun ammattiini, näes. Ei se sopisi sinulle ollenkaan. Sinä imponeeraat parhaiten noin. Kirjailijalle sopii juuri tuollainen ohut ja eteerinen ja sielukas ulkomuoto...

-- Niin, niin, kyllä tiedän. Kirjailijalle sopii elää nälänkuoliona. On hyvä sanoa. On hyvä katsella noin sivulta päin, mutisi Kuusinen heittäytyen hermostuneena selälleen sänkyyn.

-- Oletpas sinä tänään kiukkuisella tuulella.

-- Köyhällä pitäisi tietysti vielä olla lampaan lauhkeus ja karitsan kärsivällisyys.

-- No jos köyhyys alkaa noin käydä taakaksi ja kärsimykseksi, niin laita itsesi rikkaaksi sitten, äläkä siinä, saakeli soi, rupea itkuvirsiä vetelemään!

Kuusinen ponnahti ylös vuoteeltaan kiivastuneena.

-- Laita itsesi rikkaaksi! On helppo sanoa. Millä minä laitan itseni rikkaaksi?

-- Sillä millä muutkin. Työllä ja toimella!

-- Työllä! Milloin sinä olet kuullut, että kukaan vielä on tullut rikkaaksi rehellisellä työllä? Ja mitä minun työhöni tulee, niin sitä ei ainakaan näy kukaan tahtovan eikä tarvitsevan!

-- Onko sitten pakko tehdä niin tyhmän rehellistä työtä kuin sinä? Jos tahtoo palkan, saa tehdä sitä, mitä teetetään, astua ammatin ikeeseen yksinkertaisesti. Niin muutkin saavat tehdä. Tavara yleisön mukaan. Joka tahtoo rikastua, saa luvan raaistua.

-- Kuten sinä!

Palomaa kumarsi leikillisesti.

-- Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, sanoi hän. Olenpa kyllä nähnyt, että sinä sieltä henkisen ylpeytesi kukkuloilta katsot minuun kuin johonkin huonompaan ihmislajiin... Ja voitpa olla sitäpaitsi oikeassakin. Mutta minä nyt en ole luotu miksikään marttyyriksi, minä. Saattaa olla paha näin, mutta olisi toisin vielä pahempi. Eikä minulle ole mikään asia niin kallis, että sen tähden tahtoisin uhrata jotakin tästä tämän maailman mukavuudesta.

-- Siinäpä se, siinäpä se, murahteli Kuusinen. Sinulle ei ole mikään pyhää, siksi sinä voit tehdä kaikkea mitä teet. Muuten et kehtaisikaan käyttää sellaisia reklaameja kuin käytät. Vaikka olen ystäväsi, sanon sen sinulle. Se ei ole taiteilijan arvoista. Se on alhainen puoli sinussa.

-- Käytännöllinen puoli ainoastaan. Keinot ihmisten mukaan. Mikä on sen luonnollisempaa? Jos nimittäin tahtoo pysyä päälläpäin eikä tahdo lahjoittaa elämänsä esikoisoikeutta noin vain kiltisti muille kuten sinä. No silloin tulee puristetuksi tällaiseen häkkiin ja kuolee kunnialla nälkään. Mutta ei, saakeli soikoon, se ainakaan minua houkuta. Raha on pääasia. Ja kun on rahaa, on vapaa kuin taivaan lintu.

-- Ja sinä kuvittelet olevasi vapaa, sinä, joka joka hetki alistut elämään toisten suosiolla ja keinotekoisilla sovitteluilla. Se ei ole taiteilijan arvoista, ei koskaan! Taiteellinen portto sinä oikeastaan vain olet: myyt itsesi, keikailet rahvaalle, vetoat sen alhaisimpiin vaistoihin, puet itsesi prinssiksi, isket silmää sille lavalta, näyttelet kuviasi kadun kulmissa ja ostat kotimaiset suositukset ulkomaalaisilla. Eikö se kaikki ole humbuugia, myönnä itse!

-- On tietenkin, mutta se nyt kuuluu kerta kaikkiaan tähän ammattiin.

-- Mutta miksi sitten noin kurjaa ammattia kutsutaan taiteeksi? Se on väärin ja petollista. Miksi muuksi tahansa! Ooppera! Mikä on porvarillisempi huvittelutilaisuus kuin se? Häpeällinen välimuoto se on, sekä sävel- että näyttämötaiteen kustannukselle tekaistu sekamelska. Ja siinä sinä viitsit kiekua, olla ymmärrettävä niille, jotka eivät mitään ymmärrä, tarjota muka taidetta niille, jotka eivät taidetta laisinkaan kaipaa. Joll'en minä niin syvästi halveksisi sinun taidettasi, kadehtisin minä sitä. Sillä se on tätä elämää varten, lyhyttä, helppoa, kunniakasta, nopeasti opittua ja hyvin maksettua. Ja vain sentähden, että se on roskaa! Se menee kyllä. Mutta kaikki suuri ja rehellinen, se painetaan alas, se tapetaan, jotta sille sitten voitaisiin lahjoittaa tuo hauska kuoleman takainen maine. Eikö se ole väärin? Ja juuri te esittävät taideniekat, kaikki te, jotka vain näyttelette ja jäljennätte, te viette leivän ja tilan niiltä, jotka jotakin luovat. Te olette ne sydämettömät hyvänpäivän lapset, jotka keveällä mielellä kokoatte lautasillenne toisten kunnian ja toisille kuuluvat rahat, koristatte tyhjät päänne niillä laakereilla, joita toisten nero on kylvänyt ja annatte kuljettaa itsenne juhlasaatoissa niinkuin jumalat niillä teillä, joita toisten työ on tasoittanut. Te sokaisette maailman hetkellisillä helyillänne ja täytätte sen reklaamienne helskeellä, niin ettei sille jää varaa ainoallekaan vakavalle ja itsenäiselle hengelle. He kuolevat nälkään, ellette _te_ harjoita hyväntekeväisyyttä! Eikö se ole veristä ivaa?

Kuusinen puhui ja huitoi käsillään huumautuneena omista sanoistaan.

-- Sinä naurat vain, jatkoi hän hiljaisemmin. Tietysti sinä et ymmärrä minua, et ymmärrä ollenkaan...

-- Niin, en minä ymmärrä, mikä syy sinulla on niskotella minulle tuosta kaikesta. Voisit pikemmin kiittää. Ilman minua ei sinulla varmaankaan olisi noin suurta oman ylemmyydentunnon nautintoa. Ja sitäpaitsi, pidä se vaan kaikessa rauhassa. Kernaasti minun puolestani saat inhota rahojani ja halveksia ammattiani, jos se sinua huvittaa. Kukin on sellainen kuin on ja sovittaa tietysti elämän itsensä mukaiseksi voidakseen siinä viihtyä. Sehän on luonnollista. Ja sinä nyt olet niitä merkillisiä, jotka mieluummin elävät köyhinä kuin rikkaina ja nauttivat enemmän ihmisten pahansuopaisuudesta kuin heidän suosiostaan.

-- Nautin köyhyydestä ja ihmisten pahansuopaisuudesta! Oletko hullu!

-- Tietysti nautit. Sinusta on hauska uhallakin sanoa sellaista, mitä muut eivät siedä kuulla, tarjota kaupaksi sellaista, jota ei kukaan osta, vaikka varsin hyvin tiedät, ettei sellainen kannata, ettei sitä kukaan ymmärrä...

-- Tuleva polvi ymmärtää, keskeytti Kuusinen, olen aivan varma siitä. Sille minä kuulun, minä tunnen sen.

-- No, se sinut sitten palkitseekin. Siltä saat sitten sen kuolemanjälkeisen elämän. Itse olet sen valinnut. Mutta älä sitten vaadi, että tämä polvi maksaisi sinulle muiden puolesta. Hyvä kun oman velkansakin suorittaa.

-- Tuo on ajatusleikkiä. Täytyyhän minun jollakin elää, saada työstäni maksu nyt jo. Mutta minä en saa, en saa koskaan mitään. Ja toiset saavat ilmaiseksi ja liiaksi. Se on väärin!...

Kuusinen alkoi taas kiivastua. Ja Palomaakin oli vastoin tapaansa tullut vakavaksi. Kuusisen äänessä oli liian rehellinen väritys ollakseen loukkaamatta. Jo monta kertaa oli Palomaa tuntenut ärsyttyvänsä, mutta nyt hän suorastaan kuohahti.

-- Tarkoitat, että minä saan ilmaiseksi, tiuskasi hän. Mutta se ei ole totta. En saa edes tarpeeksi! Ja vaikka minun jalkoihini koottaisiin kaikki maailman kulta ja kunnia, ei se sittenkään riittäisi palkitsemaan minua. Niin paljon tunnen minä antavani. Kaikkeni minä annan, elämäni minä annan. Ja minulla ei ole muuta kuin tämä yksi lyhkäinen elämä, joka loppuu sinä hetkenä, jolloin ruumiini suvaitsee tehdä lakon. Minusta ei jää mitään haudantakaista, ei mitään kiihotinta tulevalle polvelle, ei pienintä merkkiä maailman kaikkisuuteen. Minä kuulun kokonaan tälle nyt elävälle ihmiskunnalle, siihen minä olen sidottu, siltä minun pitää pyytää palkkani ja tunnustukseni, siitä löytää ainoa autuuteni. Siksi minä olen saanut opetella temppuni uusimman muodin mukaan, joka tämän-päivän lapsia miellyttää. Minun on pakko heitä miellyttää, ymmärrätkö, maksaa kaikellani tästä ainoasta lyhkäisestä elämästä. Minun täytyy totella heidän taputustaan ja vihellystään, olla riippuvainen heidän mitättömistä mieliteoistaan ja tuhmasta virityksestään, olla aina comme il faut, lyhentää, missä on liikaa, venyttää, missä on liian vähän. Tietysti minä silloin olen raaka ja raajarikko, valehtelija ja taiteellinen portto, mitä vaan tahdot! Mutta kun minun täytyy, täytyy, näetkö, voidakseni taas puolestani hallita heitä, virittää heidät omaan viritykseeni, avonaisiksi, vastaan-ottoisiksi itselleni, tai ei, ei itselleni vaan juuri kaikille niille varhais-syntyneille neroille, niille suurluojille, joista sinä äsken puhuit, mutta jotka eivät olisi mitään ilman meitä. Eivät mitään he olisi, sanon minä, ilman meitä vaivaisia. Pala kuollutta paperia vain! Heidän työnsä hukkuisi vuosisatojen alle kuin tomu. Vasta me, me tyhjäpäiset tulkit ja ilveilijät ja mitä lienemmekin, me puhallamme siihen tomuun elävän hengen ja pidämme siten hereillä maailman suuren sielun, joka muuten uinuisi ainaisessa horrostilassa. Ainoastaan meidän kauttamme he ovat olemassa. Ja mitä onkaan meidän hetkelliset pahat-tekomme teidän julmuuteenne verrattuina, te kuolemattomat. Me himmennämme teidän elämästänne joskus kenties jonkun varhaisen vuoden, mutta te, te istutte sitten kuin ikuiset peikot, kuin ainaiset leppymättömät kostonhaltiat ihmiskunnan kynnyksellä ja halki vuosituhansien te hallitsette ja imette elämän kuiviin miljoonista raukoista rinnoista, jotta teidän kuihtumaton nuoruutenne kestäisi. Me muut, me vain palvelemme teitä, heijastamme teitä, olemme vain se alati syttyvä ja sammuva ruumis, jossa teidän kuolematon henkenne vaeltaa. Me juuri olemme ne, jotka kuljetamme sen korkealla halki aikojen vaihtelujen ja annamme sille sielun, jonka ihmiset voivat ymmärtää. Oma sielumme täytyy meidän antaa. Mutta meidän sielumme lakastuvat siitä kosketuksesta ja meidän ruumiimme kuolevat lopullisella kuolemalla. Meille ei jää mitään, ei mitään ylitse. Onko ihme, jos tahdomme tästä jonkun korvauksen! Ja meille on maksettava nyt heti, tämän polven, jonka taiteellisiksi portoiksi me olemme saaneet alentua.

Kuusinen kuunteli ihmeissään.

-- Sinä olet suuttunut minulle tuosta sanasta, sanoi hän kesysti. Anna minulle anteeksi. En tarkoittanut niin pahasti. Minulla on vain niin paha luonto...

Palomaa tunsi itsensä kiusatuksi. Paatos oli hänelle oikeastaan vierasta ja hän katui jo antautumistaan eikä vastannut mitään.

-- Hm, sanoi hän vihdoin nyreästi, sellaiseksi tulee ihminen, kun istuu niin paljon yksin. Ei pitäisi päästää itseään liian lähelle, ei koskaan, loitontaa, loitontaa vain...

-- Onko siihen oikeutta?