Part 7

Joka vuosi donna Rachele kutsui taloon jonkun seudun naisen auttamaan Annesaa köyhien aterian valmistamisessa. Mutta tällä kertaa Annesa selitti, ettei hän huolinut vieraasta avusta. Päivällinen tuli jo muutenkin liian kalliiksi, "kolmekymmentä liiraa koirille ja variksille", niinkuin hän sanoi.

Paulukin oli aina tuumaa vastaan eikä koskaan ollut kotona sinä päivänä. Hän ei tahtonut hermostua nähdessään äitinsä vaivautuvan ja palvelevan kuutta kurjaa kerjäläistä.

Mutta hurskaan kärsivällinen donna Rachele antoi "lasten" puhua ja odotti melkein kaihoten tätä hänen mielestään siunattua päivää. Hän ajatteli:

— Vapahtajamme pesi köyhien jalat. Minä tahtoisin tehdä samoin niille köyhille, jotka istuvat pöydässäni!

Monen monina vuosina, ehkäpä vuosisatoinakin Decherchin perheen naisjäsenet olivat täyttäneet pyhän velvollisuuden, omin käsin palvelleet "kuutta kainoa köyhää, jotka ehkä toivoivat voivansa pitää köyhyytensä salassa".

Donna Rachele oli aina vastustanut sen karjatarhan myömistä, johon tämä velvoitus liittyi, luultavasti sentähden, että se hänestä oli pyhä ja rakas.

Siten se karjatarha oli jäänyt viimeiseksi, mutta nyt täytyi taipua välttämättömyyteen. Paulu ei vain ollut vielä palannut, ja häneen donna Rachele ja molemmat vanhukset kohdistivat viimeisen toivonsa.

— No niin, ensi vuonna ehkä olen kuollut. Tänä vuonna ainakin meidän täytyy tunnollisesti täyttää velvollisuutemme, hurskas nainen sanoi levottomalle ja hermostuneelle Annesalle.

Nuo kuusi "kainoa köyhää", jotka salaa kokoontuivat aterialle, olivat melkein joka vuosi samat. Ja huolimatta heitä ympäröivästä salaperäisyydestä useimmat Barunein asukkaat tiesivät, että sinä päivänä, määrättynä aikana nuo kuusi söivät hopeahaarukoilla ja että hieno nainen tarjoili heille. Kyläkuuluttaja, joka oli puolihöperö, huvittelihe joka vuosi köyhien päivän iltana kulkemalla noiden kuuden köyhän asuntojen ohi, huutaen heidän nimiänsä ja kohdistaen heihin nöyryyttävän pilantekonsa.

— Chircu Pira, tulehan ulos! Sanohan, aiotko sinäkin tänä iltana syödä hopeahaarukalla?

— Matteu Bette! Mitä arvelet, maistuuko keitto paremmalta hopealusikasta kuin puulusikasta?

— Jaha, vieläkö nuoleskelet sormiasi, Miale Caschitta?

Ennen köyhäin ateriapäivää täti Anna, donna Rachelen vanha serkku, tarjoutui auttamaan Annesaa.

— Voinhan silloin valita itselleni sulhasen rikkaista vieraistanne, hän sanoi leikkisästi.

— Tule vain, leski vastasi. Mutta muista, että minä yksin hoidan tarjoilua pöydässä.

— Silloinhan en saa nähdä vieraitasi, Anna huomautti.

Varhain seuraavana aamuna hän palasi ja alkoi taas laskea leikkiä. Hän kertoi, että yksi vieraista, Matteu Corbu, liikanimeltään "Leijonan vatsa", kerran oli kosinut häntä.

— En välittänyt hänestä, hän kun oli suursyömäri. Onhan hän syönyt kaiken, minkä omisti, ja lopulta hän kai olisi syönyt vaimonsakin.

Annesa ei huolinut Annan avusta. Hän valmisti ruoan ja ajatteli mieli ahdistuksen vallassa Paulua, joka jo oli ollut poissa kolme päivää. Missä hän oli? Miksi häntä ei kuulunut takaisin? Hänen jäähyväissanansa tuntuivat Annesasta yhä kaameammilta ja uhkaavammilta:

— Tämä on viimeinen matka. Joko hankin rahoja, tai... en ollenkaan palaa.

Toisinaan, kun hevonen kuului laukkaavan tiellä, Annesa säpsähti. Mutta tuo ei ollut Paulun raudikon kavioiden kapsetta. Toivo haihtui, levottomuus kasvoi. Annesa oli siististi pukeutunut ja kampautunut niinkuin tavallisesti, mutta donna Rachele, joka alinomaa kulki huoneen, keittiön ja pihalla olevan vajan väliä, jonne oli sytytetty tuli makaronien ja lihan paistamista varten, pani merkille, ettei hän ollut ennallaan.

— Välistä olet kalpea, välistä taas tulipunainen, hän sanoi pyyhkäisten kädellään hänen otsaansa. Mikä sinun on? Oletko väsynyt tai sairas?

Täti Annakin katseli häntä ja herkesi laskemasta pilaa. Annesan lempeistä ja surullisista silmistä oli tavanomainen levollisuus kadonnut. Milloin niistä välkähti hurja leimu, milloin ne taas tuijottivat jäykkinä ja hajamielisinä kuin hurmiossa.

— Tyttö on huonolla tuulella tänään; jätetään hänet rauhaan. Hän on suutuksissaan, kun ei tahtonut, että tarjoisimme köyhäin ateriaa tänä vuonna, donna Rachele sanoi kahden kesken serkulleen.

Täti Anna oli sitä mieltä, että Annesa todella oli oikeassa. Kun tuo karjatarha kuitenkin täytyi myödä muutaman päivän kuluttua, oli mieletöntä täyttää vanhaa lupausta. Mutta hän ei sanonut mitään, käänteli vain paistinvarrasta hiilloksen yläpuolella.

Hengenahdistusta potevan ukon huoneessa oli pöytä jo katettu. Kellastuneella pöytäliinalla koreilivat hopealusikka ja -haarukka sekä hopeinen veitsenpää jokaisen valkoisen, punakukkakuvioisen lautasen kohdalla.

Kaksi kutsuvieraista, vanhat veljekset Chircu ja Predu Pira olivat jo saapuneet, ja he istuivat sairaan vuoteen ääressä. Nämä onnettomat vanhukset olivat hyvästä perheestä, joka aina oli yrittänyt jotakin liikettä tai muuta, mutta aina epäonnistunut. He olivat siistissä puvussa kuin herrasmiehet. Heidän kelmeät, väsyneet kasvonsa, laihat kätensä ja alakuloiset silmänsä saattoivat kertoa pitkän tarinan suruista ja ponnistuksista. He olivat todella kaksi "kainoa köyhää", joiden köyhyys kuitenkin oli yleisesti tunnettu, ja donna Rachele oli pyytänyt heitä tulemaan ilahduttaakseen ukko Zuaa, jonka uskottu ystävä nuorempi veli Chircu ennen oli ollut. Toisia vieraita odotettaessa ukko Zua käytti tilaisuutta hyväkseen, donna Rachelen poistuessa pihalle, panetellakseen sukulaisiaan. Ukon matala, kähisevä ääni täytti synkän huoneen voivotuksellaan.

Zua puhui pahaa kaikista, Rosastakin, "möhkälekallosta".

— Cosimu Damianu lähti tänään maatöihin. Hänen tekee mieli raataa, tuon tyhjäntoimittajan, nyt, kun jo seisoo haudan partaalla! Hän muka rupeaa tekemään työtä elettyään toisten armoilla koko ikänsä. Ja don Simone on kävelyllä; täytyyhän hänen saada liikuntoa, vanhan ylimyksen, jotta ruokahalu olisi parempi. Kävele vain, ystäväni! Ensi vuonna olet köyhien päivällisillä entisen talosi uuden omistajan vieraana!

Molemmat vieraiksi pyydetyt vanhukset hymyilivät surumielisesti. Mutta vanhempi, joka ei koskaan ollut voinut kärsiä Zuaa, sanoi ärsyttääkseen häntä:

— Paulu palaa tänään ja tuo mukanaan paljon rahoja. Hänen sanotaan olleen Nuorossa, jossa...

— Suusi kiinni! ukko Zua ärjäisi yrittäen kohota istualleen, kiukustuen kuullessaan mainittavan Paulun nimeä. Hän palaa kotiin nenä pitkänä, senkin irtolainen, maankiertäjä! Kuka enää antaisi hänelle luottoa? Kaikki nauravat hänelle... kaikki... kaikki... voi voi!

Viha oli vähällä tukehduttaa hänet. Vanha Pira nousi kohentelemaan pieluksia hänen selkänsä taakse.

— Älä noin kiivastu, Zua, se on sinulle kovin vaarallista.

— Suutun niin, että pakahdun, kun kaikki luulevat hänen olevan matkoilla järjestämässä raha-asioitaan... mutta sensijaan hän...

— Sensijaan hän renttuilee ja huvittelee, sen hyvin tiedämme, Chircu Pira sanoi koettaen rauhoittaa vanhaa ystäväänsä.

— Niin, vanhat ystäväni. Hän lähti Pyhän Isidoron juhlaan, ja sitä varten hän otti lainaksi rahoja. Hän ei ajattele, että viiden päivän kuluttua tämä talo ja karjatarha joutuvat vasaran alle. Sitä hän ei ajattele sen enempää kuin kukaan muukaan tässä talossa. Kaikki ovat noin iloisia ja antavat palttua kaikelle. Ajatelkaa don Simonea! Hän saapastelee maantiellä saadakseen ruokahalua. He kaiketi toivovat, että minä näiden viiden päivän kuluessa kuolen. Mutta nahkani on paksu, ja sen sisällä on seitsemän henkeä kuin kissalla! En minä hevin kuole, hyvät ystävät, ja jos kuolen, niin saavatpa totisesti nähdä... voi voi voi voi.

— Älä kiihoitu noin, Zua! vanha ystävä varoitti. Se on sinulle ylen vaarallista.

Mutta toinen veli tiedusteli:

— Mitä he saavat nähdä?

Mutta sairas oli jo katunut sanojaan eikä puhunut asiasta sen enempää.

— Niin paljon kärpäsiä! hän valitti huitoen kädellään, jonka ranteesta riippui rukousnauha. Kuinka vaikea päivä! Kun on näin tukahduttavan kuuma, kärsin sanomattomasti. Viime yönä luulin varmasti tukehtuvani. Ja tuo Annesa, senkin lutka! Piru hänet periköön! Hän mulkoili minuun kuin olisi tahtonut... kas, tuossa he tulevat.

Tulijoiden askeleet kuuluivat ulkoa. Rosan nauru kaikui käytävässä, ja ovessa näkyi jo tytön iso pää, hänen pirteät silmänsä ja sinisillä nauhoilla koristettu punainen hameensa, ja hänen takanaan don Simonen musta puku, sauva ja sardinialainen lakki.

Vanha aatelismies näytti tavallistaan iloisemmalta, laski leikkiä lapselle nykien hänen päähuivinsa kulmia ja sanoi lapsellisella äänellä:

— No, pikku tammavarsa, loikkaa nyt!

Ukko Zua katseli häntä halveksivasti.

Sitten saapuivat muut vieraat. Heistä oli vain yksi nuori, varhaisesta lapsuudestaan asti sokea. Don Simone istuutui pöytään köyhien kanssa, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja otti Rosan viereensä.

— Donna Rachele! hän huusi leikkisästi, nyt olemme valmiit. Mutta tänä vuonna olette laskenut väärin vieraiden luvun. Kuuden köyhän asemesta olette kutsunut seitsemän, jopa seitsemän ja puoli.

Jäykkänä ja kalpeana mustassa puvussaan donna Rachele tuli sisään kantaen kukkurapäistä, isoa makaronivatia. Hän hymyili, mutta nähdessään vanhan sukulaisensa istuvan pöydässä köyhien parissa hän säpsähti, ja katkerat kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan. Mutta ukko katseli häntä hymyillen, silmät hilpeinä kiiluen, ja donna Rachele ajatteli:

— Hänellä näyttää olevan minulle jotakin kerrottavaa. Mitähän Paulu lienee kirjoittanut hänelle?

Aterian aikana don Simone laski leikkiä, mutta hänen läsnäolonsa tuntui hiukan häiritsevän vieraita. Hän alkoi hyvänsävyisesti kiusoitella heitä:

— Kuules, Matteu "Leijonan vatsa", sinä olet kuin valas, kun se on syönyt itsensä kylläiseksi. Nähkääs, hän syökin kaksi päivällistä ja illastaa vahvasti päälle päätteeksi.

Matteu Corbu, suursyömäri, itsekin kerskaili hyvästä ruokahalustaan ja oli kerran kertonut syöneensä kokonaisen lampaan.

Don Simonen pila houkutteli muut vieraat nauramaan. Tehdäkseen mieliksi isännälle muutamat alkoivat ahdistella vanhaa Matteuta pilapuheillaan.

— Millainen olikaan lempilaulusi nuoruudessasi, Matteu? kysyi ukko Chiru. Koetapas muistella!

Mutta tuo pikku äijä, joka oli kuin pieni Pyhä Pietari, hänellä kun oli kalju, ja niskassa pitkä hiustöyhtö, söi aivan rauhallisesti vastaamatta mitään.

Hänen vieressään istuva sokea nuorukainen, Niculinu, hypisteli pöytäliinaa ja sanoi hymyillen:

— Et näy muistavan, Matteu. Oletko kuuro? Mutta minä muistan sinun laulunpätkäsi:

Jos makaroneja oisivat vuoret, ja laaksot juustoja täynnä...

Rosa kuunteli tarkkaavasti. Äkkiä hän purskahti nauruun ja tahtoi kuiskata jotakin don Simonen korvaan.

— Mitä sanot? En kuule!

Rosa laskeutui kömpelösti tuolista lattialle ja nykäisi vanhuksen takin lievettä. Ukko nousi ja meni tytön mukana keittiöön.

— Pyytäkää heitä lukemaan uudelleen se laulu makaroneista!

— Voi sinua pikku veitikkaa! Tätäkö varten kutsuit minut tänne?

Tyttö livisti pakoon, ja vanhus riensi hänen jälkeensä pihalle. Anna täti oli keittiössä, Annesa oli mennyt antamaan sairaalle ruokaa. Donna Rachele hääri vajassa nostaen paistinvarrasta tulelta. Don Simone meni hänen luokseen ja sanoi kiireisesti:

— Pappi Virdis uskoi minulle erään asian, mutta mitä suurimmassa salaisuudessa. Hän on saanut Zuan ostamaan tämän talon ja karjatarhan; siten kaikki järjestyy hyvin. Mutta älä Jumalan nimessä puhu siitä kenellekään, älä edes Annesalle!

— Nyt mennään sisään, Rosa, ja pyydetään heitä lukemaan se runopätkä uudelleen.

Kun leski ilmestyi huoneeseen tuomaan paistia, kaikki saattoivat huomata, että hänen kasvoissaan oli aivan toisenlainen ilme. Melkein kuumeinen ilo elostutti hänen katsettaan, ja lempeitä, rakkautta uhkuvia sanoja kuului hänen huuliltaan, joihin oli tullut vähän väriä. Annesakin huomasi donna Rachelen muuttuneen mielialan, mutta selitti sen johtuneeksi siitä melkein haltioituneesta nautinnosta, jota köyhien ruokkiminen tuotti tuolle hurskaalle sielulle, ja hänen synkkä kiihoittuneisuutensa vain yltyi. Toisinaan Annesallakin oli pahoja ajatuksia hyväntekijöistään samoin kuin sairaalla vanhuksella. Hän oli todella raivostua nähdessään heidät noin huolettomina ja iloisina vähää ennen täydellistä häviötä. Eikä Pauluakaan kuulunut kotiin! Missä hän oli? Annesan ajatus etsi häntä, seurasi häntä aavoilla, autioilta laidunmailla, kolkoilla poluilla, tuon pimeän ja uhkaavan taivaan alla, joka kaareutui hänen surevan päänsä yli kuin raskas kiviholvi.

Pöytävieraat puhuivat sokeasta Niculinusta.

— Hän sanoo toisinaan tähän aikaan näkevänsä kuin etäisen valkenemisen. Kolmivuotiaaksi asti hän näki, mutta menetti näkönsä ankaran taudin jälkeen. Hän oli äskettäin Vapahtajan juhlassa Nuorossa ja luulee vähitellen saavansa näkönsä takaisin. Eikö niin, Niculinu?

Sokea vastasi vain tekemällä ristimerkin.

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! donna Rachele huudahti ja risti hänkin silmänsä. Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä kaiken; kiitetty olkoon aina Hänen nimensä!

Ja hän taputti Niculinua olalle, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista tälle, että hänkin, samoin kuin nuori mies, oli ollut sokea siihen hetkeen asti, mutta että nyt alkoi nähdä kaukaisen valonhohteen. Niin, hän alkoi toivoa ihmisten hyvyyttä, ja tämä toivo aiheutti hänen ilonsa. Tekipä hänen mielensä mennä sairaan vanhuksen vuoteen ääreen ja sanoa: "Setä Zua, kiitän sinua; en siksi, että pelastat meille talon ja viimeisen maatilkun, vaan senvuoksi, että osoittaudut siten hyväksi ihmiseksi, me kun olemme luulleet sinua häijyksi". Mutta don Simone loi häneen terävän katseen, ja hän oivalsi, että tuo salaisuus täytyi visusti säilyttää.

Niin hän tekikin. Mutta iltapäivän kuluessa hän tuhlaamalla tuhlaili huolenpitoaan ja huomaavaisuuttaan sairaalle vanhukselle, joka aavisti, mistä tämä johtui, ja kävi siitä entistään äreämmäksi. Tämä vain yhä enemmän kiihoitti ja katkeroitti Annesaa.

Päivä kävi yhä pimeämmäksi ja kolkommaksi. Ukkosen jyrinää kuului etäältä tummansinisen vuoren takaa. Ilmassa oli jotakin painostavaa ja mieltä ahdistavaa.

Aterian loputtua köyhät vieraat lähtivät pois, ja talo vaipui jälleen tavalliseen järjestykseensä ja painostavaan hiljaisuuteensa. Vain silloin tällöin ukko Zua voivotteli, ja kun Annesa kulki huoneen läpi, hänen valituksensa sai uhkaavan sävyn.

Annesa askarteli ääneti, asetti kaappiin pöytäliinan ja -astiat, lakaisi pihan, meni sitten vesikiulu pään päällä lähteelle ja viipyi kauan muurin ääressä katsoen kauas laaksoon. Melkein mustien pilvien peittämän taivaan alla näytti kaikki synkältä. Laakso levisi katseiden edessä kuin ääretön kuilu, kalliot näyttivät olevan romahtamaisillaan toistensa yli, ja musta, liikkumaton metsä vuoren huipulla tuskin erottautui pilvistä, jotka kulkivat yhä alempana.

Eikä Paulua kuulunut. Annesan päätä särki kauheasti. Häntä pyörrytti ja hänestä tuntui, kuin vesiastia olisi ollut yksi noista kallioista, jotka hänestä näyttivät horjuvan ja järkkyvän paikoiltaan. Oli aivan kuin ukkonen olisi jyrissyt hänen päänsä sisässä. Hän aikoi juuri palata taloon, kun huomasi Santus paimenen, kolmen miehen ja pojan ilmestyvän tielle. Houriko hän, eikö tuo poika ollut Santuksen karannut poika? Uteliaisuus haihdutti hetkeksi hänen oman levottomuutensa. Hän nosti vesiastian päänsä päältä, asetti sen kivimuurille ja jäi odottamaan. Ryhmä lähestyi, ja Santus paimenen kova ja iloinen ääni kuului hetki hetkeltä selvempänä yksinäisen tien hiljaisuudessa.

— Hitto vieköön! Nyt lähden heti poliisin luo pojan kanssa. Jos hän sitten vielä tahtoo karata, niin karatkoon ja menköön vaikka hornan tuuttiin!

Poika oli ääneti. Annesa katseli eikä enää hämmästynyt, kun Santus huusi:

— Annesa hoi! Tässä se karannut lintu nyt on! Katsele häntä tarkoin! Sinäkin voit todistaa, että se on hän.

— Missä olet ollut koko tämän ajan? Annesa kysyi, kun he olivat tulleet lähemmäksi.

Poika loi häneen katseen ilkeistä, sinisistä silmistään, mutta ei vastannut sanaakaan.

— Tapasimme don Pauhun, paimen jatkoi. Hän ei tule vielä tänä yönä kotiin; älkää siis odottako.

Annesa, joka taas oli nostanut vesikiulun päälaelleen, vapisi kiireestä kantapäähän. Peittääkseen kiihoittuneisuuttaan hän antoi miesten mennä ohi. Mutta Santus näytti pysähtyvän ja ikäänkuin jäävän odottamaan.

"Varmaankin hänellä on minulle jotakin sanottavaa", Annesa ajatteli ja meni hänen luokseen.

Toiset kulkivat edelleen muutaman askelen päähän

— Missä tapasit don Paulun? Annesa kysyi puoli ääneen.

— Magudas kylän mäessä... oli matkalla kylään. Hän antoi minulle kirjelipun toimitettavaksi sinulle... ehkä sinun on annettava se don Simonelle, sanoi paimen, joka oli hyväntahtoinen, mutta hiukan veitikkamainen mies. Hän kielsi antamasta sitä kenellekään muulle kuin sinulle. Tässä on!

Hän ojensi tytölle paperilipun, jonka oli siepannut repustaan.

Annesa rutisti paperia käsissään; hehkuva hiili ei olisi voinut pahemmin polttaa hänen sormiaan. Kului tuokio; paimen puhui, mutta Annesa ei kuunnellut. Hän kuuli vain ukkosen jyrinän kaukaa, ja hänestä tuntui, ettei hän puristanut kädessään paperia, vaan sykähtelevää sydäntä, sielua, joka värisi ja vaikeroi. Mitä oli tapahtunut? Paulu ei ollut koskaan ennen kirjoittanut hänelle. Miksi hän nyt kirjoitti? Hyviä vai huonoja uutisia? Vain hetken hän epäili. Sitten hänessä heräsi varmuus, että tämä sanoma oli huono. Ja häntä peloitti saada tietää se liian pian.

Nuori tyttö, joka ratsasti valkoisen hevosen selässä, näkyi tulevan tiellä. Ehdittyään pienen ryhmän kohdalle häneltä pääsi iloisen yllätyksen huuto hänen tuntiessaan Santus paimenen pojan.

— Tuossahan hän nyt on! Kuinka iloinen olenkaan! Eihän voi ajatellakaan, että kukaan Barunein asukkaista tappaisi oman poikansa! Silloin koko Baruneimme olisi tullut surullisen kuuluisaksi kuljeskelevien laulajienkin viisuissa.

— Suu kiinni, Anna Pica! Santus huusi. Onpa sinulla kieli, terävä kuin veitsi!

Annesa kuuli vain ukkosen jyrinän ja tunsi kädessään olevan kohtalokkaan paperilipun. Hänen tajuntaansa ei mahtunut mitään muuta.

Toiset lähtivät liikkeelle kulkien läpi kylän. Vaistomaisesti Annesa seurasi heitä ja joutui keskelle väkijoukkoa, joka vähitellen oli keräytynyt paimenen ympärille kuunnellen häntä hymysuin. Äkkiä välähti salamaa, ukkonen jyrähti voimakkaasti, ja alkoi tipahdella sadepisaroita. Ihmiset hajautuivat säikähtyneinä eri tahoille. Annesa oli lopuksi yksin tiellä, lähellä hyväntekijöittensä taloa. Hän alkoi juosta.

Donna Rachele ja Rosa olivat menneet iltamessuun. Vain sairas vanhus, joka sinä päivänä oli tavallistaankin synkempi ja levottomampi, täytti hiljaisen talon vaikeroimisellaan. Salamoiden metallivälke valaisi tämäntästä pimeää huonetta ja kolkkoa käytävää.

Annesa laski vesiastiansa maahan yhä puristaen kädessään kirjelippua. Sitten hän meni pihalle ja sai vaivoin luetuksi surullisen sanoman: "... muista, mitä sanoin sinulle ennen lähtöäni".

Häikäisevä salama ja hirvittävä jylinä täyttivät koko taivaan kauhulla. Annesa luuli, että ukonnuoli oli iskenyt häneen, ja alkoi vaikeroida samoin kuin sairas vanhus.

— Hän ei ole saanut rahoja. Hän ottaa itsensä hengiltä. Tällä kertaa se todella tapahtuu. Parin, kolmen päivän kuluttua, kun ei enää ole vähintäkään toivoa, hän kuolee. Niin on asia.

Uusi kamala jyrähdys, punasinervä salama, ja taaskin jyrähdys täytti pihan valolla ja kauhistuksella. Sade valui virtanaan. Annesa meni keittiöön, nojasi päätään suljettuun oveen ja ajatteli, että jos Paulu par'aikaa oli ulkoisalla, hän kastui läpimäräksi. Hetken ajan tämä ajatus sai hänet levottomammaksi kuin kovanonnen kirjelippu. Koko hänen ruumiinsa värähteli hermostuneesti. Hän kuvitteli, että sade valui pitkin selkää jalkoihin asti.

Eikä hän voinut huutaa eikä itkeä. Hänen kurkkunsa puristui hysteerisesti kokoon, ikäänkuin siihen olisi tullut solmu. Ulkona ukkosilman raivo kiihtyi, sade pieksi ovea, jyrähdykset jylisivät uhkaavan vihamielisinä. Yhä nojaten päätään oveen Annesa seisoi ajatellen, että Paulu oli saattanut eksyä kamalassa ilmassa, alttiina rajusään sokealle raivolle, ja hänestä tuntui, että luontokin nyt oli liitossa kohtalon ja ihmisten kanssa kiduttaakseen tuota onnetonta miestä. Sisällä, ulkona, kedoilla kokonainen joukko vihamielisiä voimia nautti julmasti ahdistaessaan yhtä ainoaa epätoivoista ihmistä. Ei kukaan auttanut, ei kukaan puolustanut häntä, ei edes hänen äitinsä, joka ei ollut huolissaan poikansa vuoksi, vaan hymyili kotiinsa kutsumilleen köyhille, samalla aikaa kun hänen poikansa köyhempänä ja kurjempana kuin viheliäisin kerjäläinen harhaili kylästä toiseen etsimässä apua.

— Ei kukaan, ei kukaan! Annesa vaikeroi hieroen otsaansa oveen, niinkuin lammas hankaa syyhyttävää päätään tammen kaarnaiseen runkoon. Ei kukaan, ei kukaan! Ainoastaan talon palvelijatar ajattelee sinua, Paulu Decherchi, onneton lapsi. Mutta miten voi _palvelijatar_ vastustaa kaikkien ihmisolentojen valtiatarta, kohtaloa?

— Annesa, kirottu otus! ukko Zua ärjyi huudettuaan turhaan neljännestunnin, kuuletko, senkin pirun sikiö, tee tuli!

Annesa meni huoneeseen, mutta ei sytyttänyt valoa. Himmeä, hämärä valaistus tunkeutui ikkunasta huoneeseen, mutta sen harmaa juova ei ulottunut Zuan vuoteeseen asti. Silloin tällöin salamat valaisivat huonetta kelmeällä valollaan; silloin näytti aina siltä, kuin ukon hahmo olisi kohonnut esiin pimeästä jälleen vaipuakseen salaperäisiin pimentoihin.

Annesa katseli sairasta kauan kuin houreissa. Hänestä tuntui, kuin vanhus jo olisi ollut kuollut, mutta silti yhä vielä ulvova ja sadatteleva. Tästä hetkestä hänet sai valtaansa hurja pakkomielle: hän kuristaa tuon kitupiikin kuoliaaksi, jotta viimeinkin saa hänet vaikenemaan, ja syöksee hänet ainiaaksi siihen pimeyden kuiluun, josta hän alinomaa kohosi ilmoille kirkumaan.

Annesa seisoi paikaltaan hievahtamatta keittiön oven ääressä ojennellen käsivarsiaan ja puristaen kätensä nyrkkiin. Hänen huuliltaan pusertui uikuttava valitus. Silloin vanhus luuli, että tyttö pelkäsi ukkosta, ja hiljensi hiukan ääntään.

— Annesa! hän rukoili, sytytä toki kynttilä. Pelkääthän sinä itsekin. Näethän, kuinka he ovat jättäneet minut yksikseni. Herra tiesi, missä he ovatkaan! Rosakin on ulkoisalla. Kaikki he kastuvat likomäriksi.

Annesa palasi keittiöön ja sytytti kynttilän. Silloin hän muisti, että Paulu oli ottanut mukaansa sadetakin, ja ajatus, että tämä siis saattoi suojella itseään sateelta, tuotti hänelle hiukan lohdutusta. Hän huokasi helpotuksesta, aivan kuin lapset kuullessaan, että rajuilman yllättämä sadun sankari on löytänyt majan metsästä. Ja hän palasi vanhuksen huoneeseen kynttilä kädessä.

* * * * *

Rajuilma riehui iltamyöhäiseen. Sitten taivas äkkiä kirkastui, viimeinen salama ikäänkuin halkaisi kahtia pilvet, jotka alkoivat hajaantua ja painua vuoren tuolle puolen. Suuri, alakuloinen kuu nousi metsän takaa äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kolkossa, kosteassa yössä.

Donna Rachele, tyttönen ja molemmat ukot, jotka olivat odottaneet kirkossa sateen taukoamista, palasivat kotiin, söivät illallista ja menivät levolle.

Annesa oli yksin keittiössä, johon hän oli sytyttänyt valkean, vaja kun vielä oli sadevettä tulvillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi ollut talvi. Liesivalkea levitti hohdettaan ruskeille seinille, väreili kostealla lattialla, johon don Simonen ja ukko Cosimun lokaiset jalkineet olivat jättäneet jälkensä. Annesa värjötti vilusta ja haukotteli hermostuneesti.

Siivottuaan keittiön hän meni huoneeseen ja sytytti yölampun, jonka laski permannolle oven viereiseen nurkkaan. Ja ukko Zua, joka nukkui, mutta huohotti tavallista rajummin, näytti taas vaipuneen pimeään. Annesa kävi moneen kertaan sairaan vuoteen ääressä, palasi takaisin sohvan luo ja levitti sitten sille peitteen. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut _jotakin tehtävää_. Mutta mitä? Mitä? Hän ei tiennyt, ei muistanut sitä.