Part 6

Näin hän unohtamatta Annesaa, mutta ajatellen kaunista leskeä, saapui kylään, matkansa päämäärään. Suuret ruusunpunaiset pilvet peittivät auringon, lempeä hohde välkkyi sänkipeltojen peittämillä kukkuloilla, joiden takana kohosi vaaleanpunaiselta marmorilta näyttävä kalkkivuori. Pienet, mustat lehmät joivat kapeasta ojasta, piirtyivät kukkulan keltaista taustaa vasten. Mutta kun hän ehti lähemmäksi kylää, kaikki näytti kolkolta, tie pölyiseltä, ja löyhkäävää ilmaa oli vaikea hengittää. Pieni kirkko kohosi sadan metrin päässä kylästä karulla kentällä, joka oli kartion ja pyramidin muotoisten suurten paasien ja kivilohkareiden peitossa. Näytti siltä, kuin jokin muinaisajan kansa olisi samoillut tämän kentän yli ja yrittänyt pystyttää rakennuksia, jotka olivat jääneet keskeneräisiksi. Kaikki oli täällä hiljaista ja autiota.

Hevosen kaviot vajosivat syvälle tomuun ja likaan. Kivihökkeleitä, jotka oli rakennettu kalliopohjalle, oli rykelmissä harvojen uudisrakennusten ympärillä. Myssypäisiä, avojalkaisia naisia, repaleisia lapsia, puolialastomia poikasia, melkein koko kylän väestö vilisi tomuisella tiellä. Kaikki alkoivat kuiskailla nähdessään Paulu Decherchin, joka tervehti oikeaan ja vasempaan hevosen selästä.

Ratsastaessaan vanhan talon ohi, joka näytti muita varakkaammalta, hän oikaisi ryhtinsä, käänsi hevosensa ja katseli rautaristikkoikkunoita. Siinä talossa asui kirkkoherran sisar, rikas vanha nainen, jolta Paulu, köyhtynyt aatelismies, toivoi saavansa lainaksi rahoja. Ikkunoissa ei näkynyt elävää sielua, ja Paulu ratsasti eteenpäin. Hänen tuttavansa Ballore asui kauempana, syrjätien varrella, talossa, joka oli rakennettu korkealle kalliolle ja jossa oli avoin pihamaa edessä.

Ballore Spanu itse ei ollut kotona, mutta hänen omaisensa, äiti ja seitsemän naimatonta tytärtä, joista nuorin oli täyttänyt kolmekymmentä, ottivat vastaan vieraan ilmeisesti mielissään.

— Ballore on ulkoisalla, sanoi äiti, pieni lihava eukko, jonka kellervät kasvot olivat melkein kokonaan mustan päähineen peitossa. Lähellä meidän laidunmaitamme on tulipalo, ja Ballore lähti avustamaan sammutustyössä. Mutta hän palaa kyllä illan suussa. Miten voivat omaisenne, don Paulu? Entä kuinka donna Rachele jaksaa? Muistan vielä, kun hän kävi tämän kylän juhlassa; hän oli silloin kihloissa ja kaunis kuin neilikan kukka.

Kaikki seitsemän neitosta häärivät Paulun ympärillä; mikä toi pesumaljaa, mikä taas tarjosi kahvia, j.n.e. He olivat hämmästyttävästi toistensa näköisiä, pieniä ja pyyleviä; kaikilla oli isot, kellervät kasvot, ja tiheät, mustat kulmakarvat yhtyivät kotkannenän yläpuolella.

Isot mustat ja punaruskeat, vanhanaikaisilla kaiverruksilla koristetut arkut, vuode, jonka yllä kohosi vaatekatos, ja vanha, musta penkki olivat huoneen kalustona. Valo tuli ovesta. Kanat tepastelivat vapaasti sisälle ja ulos.

Paulu joi kahvia, pesi kasvonsa ja kätensä ja kuunteli puheliaan muorin lörpötystä. Tämä kertoi jo seitsemän vuotta käräjöineensä naapurinsa kanssa oikeudesta kulkea laidunmaalleen hänen tiluksiensa poikki.

— Seitsemän vuotta, poikaseni! Yksistään asianajajat jo ovat nylkeneet minulta yli kaksituhattakolmekymmentä skudoa. Tämä tietysti on vain kunnianasia, ymmärrättehän. Voittaakseni jutun olisin valmis vaikka tarttumaan kerjuusauvaan.

Illan suussa Paulu lähti kävelemään. Muorin lorut, Balloren poissaolo ja seitsemän vanhaa piikaa, jotka tuuheiden kulmakarvojensa alta tähystelivät häntä, olivat saaneet hänet ylen huonolle tuulelle. Hän kuljeksi ympäri kylää epäröiden, menisikö kirkkoherran luo, jota ei vielä tuntenut. Taivas peittyi pilviin. Tämä pikku kylä, johon verrattuna Paulun kotikylä Barunei tuntui somalta pikkukaupungilta, näytti kolkolta kerjäläispesältä synkän taivaan alla.

Miehet palasivat pelloilta ja laidunmailta, toiset jalkaisin, toiset ratsastaen pienillä valkoisilla tai mustilla hevosilla. He näyttivät tulevan kaukaa, äänettöminä ja väsyneinä kuin kuljeskelevat ritarit.

Äkkiä kietoi epätoivo Paulun sydämen jäisen kylmään vaippaansa.

— Mistä olenkaan tullut etsimään onnea? Likaisesta sopesta! hän ajatteli itsekseen suunnatessaan askelensa kirkolle. Voisiko olla mahdollista, että saan rahoja täältä, niin, juuri täältä?

Paljon väkeä riensi kirkkoon, jossa kirkkoherra toimitti iltamessua. Paulu pysähtyi katselemaan naisia, joista monet olivat erittäin kauniita huolimatta yksinkertaisista ja hullunkurisen näköisistä puvuistaan. Sitten hänkin meni kirkkoon ja asettui omituisen taideteoksen luo. Se oli kuvapatsas, joka esitti pilvillä istuvaa Pyhää Neitsyttä. Pilvet olivat mustaa puuta ja pyöreät kuin pallot. Itse madonna, jolla oli päässä myssy ja vyötäryksellä esiliina, oli muodoton hirviö ja muistutti luonnonkansojen epäjumalankuvia. Paulu tunsi sardinialaisten maalaiskirkkojen pyhimyskuvat, joten tämä ei häntä ihmetyttänyt. Mutta se palautti hänen mieleensä äkkiä pyhimyskuvat Zana lesken peräkamarissa, ja hänen päähänsä pälkähti hurja ajatus. Mutta samassa hän hylkäsi sen inhoten. Ei, hän saattoi alentua mihin tahansa, nöyrtyä kurjimpien koronkiskurien edessä, jopa katsella, kun talo myötiin ja vanhukset, donna Rachele parka ja viaton Rosa ajettiin pois vanhasta kodista kuin elukat navetasta... mutta pyytää rahoja huonomaineiselta naiselta, ei ikinä!

— Parempi kuolla, hän ajatteli painaen päänsä alas. Itsemurhan ajatus ei peloittanut. Jos otan itseni hengiltä, ukko Zua pelastaa perheen. Hän vihaa minua, ja tehdäkseen minulle kiusaa hän ei auta meitä, mutta jos minä kuolen...

Annesan hahmo ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen kirkon hämärässä, ja enemmän kuin vanhusten ja äitinsä surua hän ajatteli Annesan epätoivoa ja päätti ilmoittaa hänelle kaamean päätöksensä.

— Silloin se ei tule hänelle odottamatta. Sitten _jäljestäpäin_ hän ei ilmaise tunteitaan, vaan salaa muilta, että rakastimme toisiamme, ja voi mennä naimisiin Gantinen kanssa. Ei! En tahdo musertaa häntä, Annesa parkaa, pientä sydänkäpyäni.

Vilpittömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen; salatakseen niitä hän laskeutui polvilleen, laski hatun permannolle, nojasi kyynäspäänsä toiseen käteen ja pyyhkäisi toisella kädellä otsaansa.

Harvinaisen synkkä kuoro kajahti kirkossa; se oli kuin etäistä ukkosen jylinää, johon sekoittui kellojen soittoa ja lasten valitushuutoja ja nyyhkytyksiä. Miehet, jotka olivat polvillaan alttarin ääressä, olivat aloittaneet hillityllä, rukoilevalla äänellä kaihoisan, valittavan virren, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Naiset istuivat permannolla kirkon perällä ja vastasivat terävällä, korvia viiltävällä äänellä. Varsinkin kuoron johtajattaren ääni kaikui kimakkana ja metallinsävyisenä kuin kirkonkellot.

Hämärä sakeni. Alttarilla palavat vahakynttilät valaisivat heikosti miesten ryhmää. Paulu ei voinut unohtaa tätä elämänsä järkyttävää hetkeä, alkeellinen, synkkä laulu palautti hänen mieleensä koko hänen surullisen ja hurjan nuorukaisikänsä. Unohtuneet kuvat sukelsivat esiin hänen muististaan, outoja hahmoja kohosi hänen eteensä kirkon hämärästä ahdistaen ja raastaen häntä ja huutaen outoja sanoja. Noiden haamujen joukossa oli eräitä hänen kotinsa monivuotisia palvelijoita, ja hän oli kuulevinaan lapsentytön, tämän sukiessa pikku Annesan tukkaa hyräilevän typerää laulua:

Kampaa, kampaa kaunotukkaa, kultaista kuin silkkisukkaa.

* * * * *

Sitten ääni taukosi, tyttö katosi, ja lihava pappi Virdis istui hänen paikallaan nenäliina kädessä, ja Rosa kulki hitaasti pihan poikki. Donna Kallina, hänen vaimovainajansa, istui vahankelmeänä ja läpikuultavana kuin aave päivänpaisteessa koettaen turhaan lämmetä.

Kirkossa, joka kävi yhä kolkommaksi, lauloi seurakunta edelleen surullista virttään. Tuntui siltä, kuin jokin paimentolaiskansa olisi kulkenut ohi kaiuttaen kaihomielistä laulua jäähyväisiksi menetetylle kotiseudulle.

Paulu tunsi sisimmässään tuota salaista kaihoa, joka piilee Sardinian kansan sydämen pohjalla. Huvitteluhalu, nautinnonhimo, seikkailut olivat lapsuudesta alkaen houkutelleet hänet tielle, joka ei ollut hänen oikea tiensä. Hänkin oli alati uneksinut etäisestä isänmaasta, ilon ja tyydytyksen tyyssijasta, jonne ei koskaan pääsisi — sen hän tiesi nyt.

* * * * *

Paulun käyttäytyminen kirkossa oli tehnyt syvän vaikutuksen Balloren seitsemään sisareen. Mutta Ballore itse, joka oli palannut palopaikalta kädet kärventyneinä, uuvuksissa ja pahalla tuulella, tuijotti Pauluun ja ajatteli nähdessään hänet niin alakuloisena:

— Epäilemättä hän on hirvittävässä pulassa. Eihän hän usko Jumalaan, ja kuitenkin hän on ollut rukoilevinaan miellyttääkseen kirkkoherran sisarta.

Ja hän ajatteli ehkä tehneensä tyhmästi pyytäessään Paulua tulemaan.

— Miten hän voi maksaa takaisin lainansa? hän tuumi. Eihän hänellä ole mitään. Joudunpa ikävään valoon kirkkoherran ja hänen sisarensa silmissä!

Ollessaan kahden kesken huoneessa, jossa oli katosvuode ja johon vieraalle oli katettu ateria, ystävykset katsoivat toisiaan suoraan silmiin.

— Tahdotko, että lähdemme kävelylle? Ballore kysyi. Mutta Paulu käsitti, että hänen ystävänsä oli väsynyt ja huonolla tuulella, joten hän sanoi:

— Minne sitten lähtisimme? Senkö henkilön luo, jolle olet luvannut esittää minut? Ehkä jo on liian myöhä. Tähän vuorokauden aikaan ei mennä lainaamaan rahoja.

— Miksi ei, jos se on välttämätöntä! Ballore virkkoi. Sitten hän huokasi: Voi, kuinka olen väsynyt, olin vähällä kärventyä koko mies. Mutta saimmepas tulen viimeinkin masennetuksi. Sekös lähti kiitämään pitkin maata, pahus, ja me perässä, kädessä haot ja kepit. Ajoimme sitä takaa, pieksimme sitä ja tallasimme sen jaloillamme kuoliaaksi kuin elukan. Onneksi se ei ehtinyt metsään asti, mutta näin se meitä poltti, katsohan!

Hän näytti punaisia käsivarsiaan ja kärventyneitä kämmeniään; myöskin hänen partansa, jopa tuuheat, yhteen kasvaneet kulmakarvatkin olivat kärventyneet. Hän tunsi, miten paljon oli erottamassa häntä, voimakasta, karkeaa raatajaa, joka oli valmis kaikkeen, otteluun tulenkin kanssa, Paulusta, jolla oli hienot, kalpeat kasvot ja alakuloiset, huolista raskaat lapsensilmät. Hän katseli vierastaan ja sääli tätä, mutta mitäpä hän saattoi tehdä? Ei, hän ei voinut auttaa. Ballorellahan oli niin paljon vihamiehiä, niin monta käräjäjuttua ja niin monta asianajajaa maksettavana. Ystävien täytyi tyytyä hyviin sanoihin. Ja Paulu saikin kuulla hyviä sanoja niin runsaasti, että heltyi ja oli yhtä nöyrä ja epävarma Balloren parissa kuin oli ollut kerskaileva Peun seurassa.

— Johan sen sanoin sinulle, Ballò. Olen täydellisen häviön partaalla. Jollet sinä auta minua, en tiedä, miten minun käy. Parasta, että teen itsestäni lopun. Ehkä minun kuoltuani meikäläisten asema paranee. Minä, näetkös, olen talon turmiontuoja. Minun syntymäni jälkeen rappeutuminen alkoi, ja asiani ovat huononemistaan huonontuneet.

— Älä puhu noin, Ballore sanoi. Sinä olet terve ja voimakas. Voithan tehdä edullisen naimakaupan, jollet muuta. Ihmettelen suorastaan, ettet ole ajatellut sellaista. Donna Kallina vainaja oli pyhimys, ja luulen, että hänen hurskas sielunsa iloitsisi, jos sinä...

— Ole vaiti! Paulu sanoi, jottei hän kuule, mitä joutavia puhut. En koskaan mene uusiin naimisiin.

— Ja se on ehkä kuitenkin ainoa pelastus.

Paulu ajatteli Balloren puhuvan näin tyrkyttääkseen hänelle jotakuta sisaristaan. Se oli kuin kylmää vettä niskaan. Hän piti naisista, vaikka nämä olisivat olleet rumiakin, kunhan he muuten olivat miellyttäviä, mutta nuo seitsemän vanhaa impeä uhkaavine kulmakarvoineen tuntuivat hänestä sekasikiöiltä, puoleksi naisilta, puoleksi linnuilta, ja herättivät hänessä vastustamatonta inhoa.

— Ballore, hän sanoi ajatellen Annesaa, olemme molemmat miehiä. Sinun täytyy ymmärtää minua. Minun on ilmaistava sinulle jotakin. Minulla on salainen suhde. En ole heittiö; olen onneton, mutta en epärehellinen. En ehkä koskaan ota vaimokseni tuota naista, mutta en koskaan hylkääkään häntä.

— Miksi et voi naida häntä? Onko hän köyhä?

— Hän on naimisissa, Paulu sanoi, kääntääkseen ystävänsä epäluulon pois Annesasta. Olen pitänyt hänestä jo pienestä pojasta, mutta kohtalo on aina erottanut meidät toisistamme. Menin sitten naimisiin, ja jäätyäni leskeksi näin jälleen tuon naisen. Siihen aikaan minun oli pakko vainajaa surressani elää säännöllistä, siveää elämää. En voinut huvitella, en koskaan lähennellyt naisia. Kerran jouduin ystävättäreni kanssa kahden kauas metsään. Olin aina kunnioittanut häntä ja olin toivonut voivani hillitä intohimoani. Mutta halu sai minusta voiton, se sokaisi minut. Ja pahinta oli, että nainen odotti vain merkkiä täydellisesti antautuakseen minulle. Hänkin oli aina rakastanut minua. Hän tarrautui kiinni minuun kuin muratti puunrunkoon. En hylkää häntä ikinä elämässäni.

— Voi Paulu! Ballore sanoi huoaten. Sinun onnettomuutesi on se, että aina olet ollut heikko.

— Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän liiankin hyvin, Paulu jatkoi kiihtyneenä muistaessaan kirkossa vuodattamansa lapselliset kyynelet. Olen lapsi ja ymmärrän, että heikkouteni ja kelvottomuuteni on perheemme onnettomuuksien syy. Ja vielä enemmän kuin nämä onnettomuudet minua kiusaa se, että yhä edelleen olen heikko, olen lapsi. Olen joutunut eksyksiin, eikä kukaan voi neuvoa minua oikealle tielle. Jos olisin jatkanut lukujani, minusta olisi tullut jotakin, mutta vanhempani ja sukulaiseni erehtyivät suuresti pannessaan minut seminaariin. Minusta ei ollut häkkilinnuksi. He panivat oven kiinni, mutta minä lensin ulos ikkunasta. Sitten he lähettivät minut pois, ja silloin jouduin harhateille. Ei kukaan sanonut minulle, että minun piti tehdä työtä, ja niin lähdin maailmalle kuin kerjäläiset, jotka kulkevat almua anoen juhlasta juhlaan. Minäkin etsin juhlista jotakin, mitä en koskaan löytänyt. Mutta minä en ole paha. En koskaan ole tehnyt pahaa, mutta en liioin koskaan hyvääkään. Vain itselleni olen tehnyt pahaa. Monesti olen toivonut, että voisin tehdä edes pahaa, niinkuin monet muut osaavat viekkaasti, ja tarmokkaasti. Mutta siihenkään en pysty. Sanon sinulle vielä kerran: olen yhä edelleen lapsi. Älyni, sivistykseni, sanalla sanoen kaikki, kaikki minussa on pysähtynyt kesken kehityksensä. Olen hedelmän kaltainen, joka kuivettuu ennen tuleentumistaan.

Toinen kuunteli, mutta ei kyennyt käsittämään Paulun puheen hienoutta eikä epätoivoa. Yhden seikan hän vain ymmärsi: ettei Paulu koskaan voisi nousta siveellisestä ja taloudellisesta häviöstään, ja hän katui, että oli kutsunut hänet vieraakseen.

He keskustelivat vielä hetken ja menivät sitten nukkumaan.

Päivän valjetessa Paulu heräsi ja näki Balloren jo lähtevän ulos. Mutta noustuaan hän huomasi, että Ballore taas oli palannut ja joi lasista viinaa.

— Olenpa minä nukkunut, Ballore sanoi. Tuskin vieläkään olen oikein hereillä. Juo, mies!

Sitten he menivät kirkolle. Pyhimysjuhla oli mitätön. Asukkaat, jotka melkein kaikki olivat maanviljelijöitä ja nyt viettivät suojeluspyhänsä Isidoron juhlaa, olivat sinä vuonna saaneet huonon sadon. Sen johdosta Ballore alkoi valittaa:

— Tänä talvena varmaankin tämän kylän ihmisiä kuolee nälkään. Nälänhätä raivoaa taas kelpo lailla. Ajat ovat muuttuneet, Paulu hyvä. Tähän maailman aikaan meidän kaikkien toimeentulo on kurjaa. Mutta muistan, että kaikki elimme minun lapsuuteni aikana mainiosti. Silloin täälläkin oli perin rikasta väkeä. Kirkkoherralla ja hänen sisarellaan esimerkiksi oli säkeittäin rahoja, nii-in, ihan säkeittäin, kautta kunniani!

— Senpä vuoksi rosvot kävivätkin ryöstämässä, ellen väärin muista.

— Niin, se oli kuuluisa rosvous: neljäkymmentä aseellista miestä naamiot kasvoilla, ja väitettiin olleen joukossa monta sinun kotikyläläistäsikin — älä pane pahaksesi, Paulu! He hyökkäsivät kirkkoherran taloon, riisuivat vaatteet pappiparalta ja hänen sisareltaan, köyttivät heidät kiinni toisiinsa, paiskasivat vuoteeseen ja ryöstivät, mitä ikinä irti saivat. Kerrotaan heidän vieneen enemmän kuin kymmenentuhatta skudoa.

* * * * *

Kun Paulu ja hänen isäntänsä menivät kirkkoherran luo, alkoi sisar, pieni vanha nainen, jolla oli päässä kultakudemyssy, taas kertoa samaa rosvousjuttua. Luultavasti hän ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen tehnyt muuta kuin selvittänyt tuota tapausta. Hänen ammottava suunsa ja pienet, tirkistelevät lasimaiset silmänsä näyttivät vielä olevan täynnä tuon hirvittävän hetken kauhua.

— Yksi niistä paholaisista oli pitkä ja musta mies, hartioilla pitkä turkki, joka valui nilkkoihin asti. Hän oli kuin takajaloilleen noussut lammas. Poikaseni, näen joka yö, aina vapisten kauhusta, sen mustan, karvaisen hirviön. Niin, he ryöstivät meidät putipuhtaiksi, tuskin jättivät edes tuhkaa pesään...

Sanalla sanoen, ei kirkkoherralla eikä muorilla ollut liikoja rahoja. Paulu lähti talosta epätoivo sydämessään.

— Ballore varmaankin tänä aamuna kävi kieltämässä muoria lainaamasta minulle rahoja, hän ajatteli itsekseen.

Suru ja nöyryytys herätti hänen ylpeytensä, ja samoin kuin Peulle hän Ballorellekin teeskenteli huolettomuutta ja hilpeyttä. Hän jäi koko siksi päiväksi kylään, uhrasi loput sadasta liirastaan lahjoihin isäntäväelleen, ryyppäsi ja nauroi.

Seuraavana päivänä Paulu aamun sarastaessa lähti paluumatkalle. Hän ei tiennyt, mitä tehdä, mutta ei mitenkään tahtonut tulla kotiin ilman rahoja:

— Ennemmin paneudun puun juurelle ja kuolen nälkään.

Eteenpäin, eteenpäin! Taivas oli synkässä pilvessä, ja kuiva maa, pölyiset puut ja paljaat kalliot odottivat hartaasti sadetta. Lehti ei liikahtanut, ihmisääntä ei kuulunut; koko harmaankellertävässä maisemassa ei näkynyt elävää olentoa. Minne hänen kannatti suunnata kulkunsa, kun koko maailma oli hänelle tämän erämaan kaltainen? Kaikki oli mennyttä, auttamattomasti.

Mutta silti yhä vain eteenpäin! Nöyrä ja viisas hevonen juosta hölkytteli, ja kun se näki aukon laitumen aitauksessa, se epäröimättä poikkesi hakemaan oikotietä. Juuri kun Paulu ratsasti syrjätiellä don Peun pienen kylän lähettyvillä, hän kuuli kutsuvan äänen, joka hänestä tuntui tutulta. Ratsu seisattui. Kookas, roteva mies, jolla oli pitkä punertava parta ja seurassaan repaleinen, hurjan mustalaisen näköinen poika, tuli häntä vastaan.

Don Paulu! Don Paulu! mies huusi huohottaen ja väsyneenä.

Paulu huomasi, että mies oli Santus, paimen, jota yleisesti syytettiin poikansa murhasta. Nulikka oli hänen poikansa.

— Oletteko vihdoinkin löytänyt tuon vekkulin? Paulu kysyi.

Santus tarttui pojan hartioihin ja pudisti häntä rajusti.

— Olen kahteen kertaan kiertänyt jalkapatikassa koko Sardinian ympäri, ja tahdon kuolla vapaana epäluuloista. Tässä tämä hirtehinen nyt on. Vien hänet poliisin luo ja sanon kaikille: "Nyt näette, onko isä surmannut poikansa. Ja nyt silitkää siitä hornan tuuttiin joka sorkka!" Nyt pesen käteni, don Paulu.

Mies kiroili, mutta huolimatta väsymyksestä ja matkan rasituksista, jotka selvästi näkyivät hänen kasvoistaan, hän tuntui olevan hurjan ilon vallassa. Poika sitävastoin oli synkkä ja tuijotti kauas suurilla sinisillä silmillään kuin vanki, joka hautoo mielessään pakotuumia.

— Lähdettekö suoraa päätä kotiin? Paulu kysyi sen enempää välittämättä Santuksen ja pojan kohtaloista.

— Heti paikalla. Voinko toimittaa puolestanne jonkin asian?

— Voitte kyllä, Paulu vastasi hitaasti, miettien, mitä sanoisi. Annan teille kirjelipun, jonka pyydän antamaan Annesalle, mutta ei kenellekään muulle kuin hänelle, ymmärrättehän? Suullisesti voitte sanoa hänelle, ettei pidä odottaa minua kotiin vielä tänään.

— Kyllä toimitetaan, don Paulu.

Paulu otti taskustaan muistikirjansa ja kirjoitti lehdelle lyijykynällä nämä sanat:

"Tulen O:sta, jään täksi yöksi don Peu Corbun luo. Turha matka. Huono onni, kaikki toivotonta. En tiedä, milloin palaan. Muista, mitä sanoin lähtiessäni. Älä pelästy".

Santus ei osannut lukea. Paulu taittoi paperilipun ja antoi sen hänelle. Santus pisti sen vyöstä riippuvaan konttiinsa ja lupasi toimittaa Annesan omiin käsiin. Sitten hän jatkoi vaellustaan työntäen edellään vaiteliasta poikaansa ja pysähdyttäen jokaisen vastaantulijan kertoakseen tarinansa. Hän ei osannut aavistaa laukussaan kantavansa sellaisen murhenäytelmän siementä, joka oli hänen omaa tarinaansa paljoa hirvittävämpi.

* * * * *

Huolimatta Peun juoruista Paulu jälleen poikkesi korpraalinlesken luo. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa, mutta lähetettyään kirjelipun Annesalle hän oli tuntenut itsensä vielä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi. Päätös, ettei hän palaisi kotiin, oli muuttunut piintyneeksi päähänpistoksi.

— Minulla on vielä viisi päivää aikaa, hän ajatteli. Vaikka minun olisi pakko harhailla ympäri maata samoin kuin tuo poloinen Santus, en aio palata kotiin tyhjin käsin. Tämä on nyt jo käynyt minulle kunnianasiaksi.

Mutta minne hän suuntaisi kulkunsa? Hänen mieleensä muistuivat Nuoron koronkiskurit ja niiden joukossa eräs nainen, joka kerran oli lainannut hänelle tuhat liiraa kolmellasadalla prosentilla.

— Mitä eroa on sellaisella koronkiskuriakalla ja naisella, jonka maine ei ole aivan puhdas? hän ajatteli.

Mutta hypähtäessään hevosen selästä Zanan pienen Muratti myymälän eteen ja nähdessään lesken juoksevan ovelle hymyillen tuttavallisesti, tämä häntä tympäisi. Ei! Ei! Tuolta naikkoselta hän ei tahtonut pyytää rahoja.

— Jaha, Zana sanoi tarttuen hevosen suitsiin, ette näy unohtaneen rahoja, jotka teidän piti saada takaisin.

Leski tempasi auki oven vieressä olevan pienen portin ja talutti hevosen pihaan. Paulu antoi hänen tehdä mielensä mukaan, mutta ei näyttänyt halukkaalta leikinlaskuun.

Zana sitävastoin oli iloinen. Hän ei enää ollut se arvokas ja totinen leski, joka möi lampunsydämiä pienessä kaupassaan ja moitteettomasti tarjoili vieraille perähuoneessa. Hän oli nuori, kaunis nainen, joka kolme päivää oli ajatellut don Peun aatelissukuisen tuttavan lempeitä silmiä ja kaihoisaa katsetta.

— Olen yksin kotona, leski sanoi sidottuaan hevosen kiinni. Palvelijatar meni pesemään vaatteita. Minulla ei ole valmista ruokaa, niin että teidän täytyy kärsivällisesti odottaa.

Oli jo melkein keskipäivä. Pilvisen sään kolkko hiljaisuus lepäsi raskaana kylän, pihan ja lesken talon yllä.

Paulu meni sisälle ja istuutui pöydän ääreen, missä toistaiseksi oli vain leipäkori. Punaiselta seinältä katseli korpraali entistään sävyisämpänä huoneen hämärään.

Ruoan tultua pöytään Paulu söi vain vähän, mutta joi paljon, ja kuta enemmän hän joi, sitä enemmän hänen mielensä, joka oli pilvessä niin kuin taivaskin, selkeni, ja monet ongelmat näyttivät helpoilta ratkaista.

— Mitä eroa oikeastaan on koronkiskuriakalla ja Zanan kaltaisella naisella? Ei mitään. Yhtä luuta pukinsarvi!

Zana kulki edestakaisin. Hän asetti vieraan eteen rasiallisen sardiineja, kaksi munaa ja lopuksi rasvassa paistettua lihaa.

— Ja sinä sanoit, ettei sinulla ollut ruokaa! Kunhan et vain jäljestäpäin antaisi minulle ylen suurta laskua.

Zana katseli häntä hymyillen.

— Tämä oli vain minun yksinkertainen aamiaiseni. Don Paulu, älkää tehkö minusta pilkkaa.

— Mitä? Paulu sanoi nousten. Sinun aamiaisesiko? Entä sinä itse, mitäs sinulle jää?

— Älkää huolehtiko minusta, don Paulu!

Mutta Paulu oli jo hiukan hiprakassa ja seisoi siinä hetken hullunkurisen onnettomana, kun oli syönyt Zanan aamiaisen. Sitten hän nauroi ja sanoi:

— Ajattelehan, että kotonani tänään tarjotaan päivällistä kuudelle köyhälle ja että äiti itse palvelee heitä. Pöydällä on meidän hienoin liinamme, ja siihen on kannettu hopeainen pöytäkalusto. Ja minä istun täällä ja syön lesken aamiaisen.

— Täytyykö äitinne tarjoilla? Onko se lupaus madonnalle? Zana kysyi lähestyen häntä.

— Ei, se on perinnäistapa, tai oikeammin jonkinlainen velvoitus, joka kuuluu erääseen karjatarhaamme.

Hän tuli ajatelleeksi, että tuo köyhien ateria ehkä oli viimeinen, jonka hänen jumalinen äitinsä saattoi tarjota, ja hän kävi jälleen synkäksi, melkein kalmankalpeaksi. Ja tuuma lainata rahoja leskeltä palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä.

V