Part 8

Hän meni takaisin keittiöön, istuutui lieden ääreen ja luki uudelleen Paulun kirjelipun. Sitten hän heitti sen tuleen. Pitkän aikaa hän istui paikoillaan liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, kasvot käsiin nojaten, ja tuijotti hiillokseen, jossa paperi mustana ja käpristyneenä kuin lakastunut lehti hitaasti muuttui tuhaksi.

Hänen sisässäänkin tuntui samalla jotakin palavan poroksi. Omatunto ja järki vaikenivat, verho laskeutui hänen ylitseen, erotti hänet todellisuudesta ja ympäröi hänet pimeällä ja kauhulla. Jäljestäpäin hän ei koskaan muistanut, kuinka kauan hän siten istui siinä kyyryssä melkein tajuntansa menettäneenä. Hän uneksi ja koetti kavahtaa ylös horroksestaan, mutta painajainen kouristi häntä hellittämättä otettaan. Äkkiä hän kuitenkin ponnahti pystyyn ja meni huoneen ovelle. Vanhus nukkui. Annesa kuvitteli vielä näkevänsä kuluneen päivän kuusi köyhää vierasta istumassa ruokapöydässä. He eivät syöneet eivätkä puhuneet sanaakaan, tuijottivat vain häneen synkin katsein. Varsinkin sokea Niculinu suuntasi silmiensä isot valkuaiset häneen ja avasi levälleen sinertävät luomensa.

Hän palasi äskeiselle paikalleen keittiöön ja ummisti silmänsä, mutta näki silti yhä edessään sokean maidonvalkeat silmät ja turvonneet luomet. Iltapäivän kuluessa hän oli pari kolme kertaa ajatellut Niculinua, joka sanoi muistavansa valon ja värit kaukaisesta lapsuudestaan; hän oli onnellisempi kuin Annesa, joka ei muistanut mitään ensimmäisistä ikävuosistaan. Ainoatakaan ääntä ei noussut hänen syntyperänsä pimeästä syvyydestä, ainoatkaan kasvot eivät häämöttäneet hänen aikaisimmasta menneisyydestään.

"Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sukulaisia", hän ajatteli kuin houreissaan. "Hyväntekijänikin ovat olleet vihamiehiäni. Ei kukaan itke kuoloani. Minulla on vain _hänet_, samoin kuin hänellä minut. Olemme kaksi sokeaa, jotka tukevat toinen toistaan. Mutta hän on minua vahvempi ja vaikka minä kompastuisinkin, ei hän silti lankea".

Annesasta tuntui, että hän ja Paulu todella olivat sokeita. Hänelläkin, Annesalla, oli valkoiset silmät ja raskaat luomet niinkuin Niculinulla, ja edessään hän näki vain hehkuvan punaisen muurin, jonka kuumuus häntä poltti. Oudot äänet surisivat hänen korvissaan, ja hän luuli vielä kuulevansa sateen ropisevan ovea vasten ja ukkosen täyttävän yön pimeyden kammottavalla jylinällään. Rajuilma piiritti taloa joka taholta ja tahtoi vallata sen rynnäköllä kuin rosvoliuta, hävittääkseen kaiken.

Sitten tuli ukon huoneesta haamu hiipien seinän vierustaa ja istuutui lieden ääreen. Annesa ei voinut kääntyä, mutta tunsi aaveen kosketuksen. Ensin hän luuli, että tämä oli se sokea mies, mutta äkkiä hänen kättään kosketti luja, lämmin käsi. Gantine, hän ajatteli. Käsi kohosi ylös, hänen kasvoihinsa asti, hyväili niitä, tarttui hänen leukaansa, sitten kuristi hänen kurkkuaan. Hänen eteensä kohosi kellervä hahmo, kiiluvat silmät, harmaa parta, jonka haiventen lomassa ammotti vääntynyt, musta suu. Se oli ukko Zua. Hän näköjään tahtoi kuristaa Annesan kuoliaaksi.

Annesa heräsi kauhistuneena ja istui kauan liikkumatta sanomattoman, jäätävän pelon kangistamana. Viimein hän kykeni nousemaan ja meni jälleen kurkistamaan ovesta huoneeseen. Kuuden köyhän hahmot olivat kadonneet, vanhus nukkui selkä ja pää pielusten varassa, kädet raidilla. Hän oli rauhoittunut ja lepäsi niin liikkumattomana ja hiljaa, kuin olisi ollut kuollut. Ainoa, mikä näytti elävältä tässä haudanomaisessa huoneessa, oli yölampun liekki, joka tuntui piilottautuneen oven taa. Annesa meni huoneeseen, lähestyi vuodetta ja katseli raihnasta vanhusta. Hetkinen vain, vähäinen voimanponnistus, vähän rohkeutta, niin kaikki olisi ohi...

Mutta voimat ja rohkeus pettivät. Hän tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä ja hänen sormensa käpertyivät kokoon. Ei, hän ei voinut, ei voinut!

Hän palasi takaisin keittiöön, avasi ulko-oven ja meni pihalle. Ihmeekseen hän huomasi rajuilman tauonneen. Kuu nousi kirkkaana sinitaivaalle, joka oli selkeä kuin kristalli. Ikkunaruudut, pihan kivilevyt ja vajan kattotiilet hohtelivat hopeisina. Syvää hiljaisuutta ei rikkonut edes heinäsirkkojen sirinä eikä satakielen laulu, joka muuten joka yö kuului puutarhan perältä metsästä.

Ukkosilman raivo oli saanut niidenkin äänet vaikenemaan. Tuntui siltä kuin kylän asukkaat, joka lepäsi kuutamossa synkkänä ja kosteuttaan kiiltävänä, olisivat kaikki kadonneet, niinkuin ammoin heidän tarunomaiset naapurinsa hävitetystä kylästä. Mutta tämä hiljaisuus, kun kaikki elävät oliot tuntuivat vaipuneen kuolemankaltaiseen uneen, ei rauhoittanut Annesaa, vaan kiihdytti häntä entistään enemmän. Ulkomaailma varoituksineen ja vaaroineen oli kokonaan kadonnut hänen tietoisuudestaan, hänen sisäisessä maailmassaan oli kaikki taas pimeänä. Pakkomielle valtasi hänet jälleen ja upotti hänet melkein kuumeisen itsetiedottomuuden tilaan. Mutta hän yritti vielä taistella sitä sokeaa vaistoa vastaan, joka ohjasi häntä. Hän meni sisälle, palasi takaisin pihalle, kulki edestakaisin kuin sukkula kutoen hirvittävää kudosta.

Vähitellen itsesäilytysvaisto vei voiton hänen uhrautumiskiihkostaan ja näytti pelastavan hänet. Hän meni sairaan huoneeseen, pani oven kiinni, sammutti kynttilän, istuutui sohvan laidalle ja kumartui riisumaan kenkiään. Vanhus huokasi ja liikahti, ja Annesa viipyi hetken kumarassa kuunnellen. Sitten hän oikaisi vartalonsa. Parasta oli, ettei riisuutunut, tukehduskohtaukset, jotka viime öinä olivat vaivanneet ukkoa, saattoivat alkaa milloin tahansa. Täytyihän hänen nousta hoitamaan sairasta; sentähden oli paras nukkua vaatteet yllä.

Hän paneutui siis pitkäkseen sohvalle ja veti peitteen kasvoihin asti. Kylmä väristys puistatti häntä kiireestä kantapäähän. Hirvittävä totuus iski jälleen hänen mieleensä ja kouristi hänen sydäntään.

Hän oli laskeutunut levolle täysissä pukimissa, ei auttaakseen vanhusta, vaan avustaakseen kuolemaa, jos kohtaus toistuisi. Pieni voimanponnistus, käsi potilaan suuta vasten, unilääkepullo kumoon yöpöydälle, niin kaikki olisi lopussa.

Hän tunsi sydämensä jyskyttävän pakahtuakseen ja koetti vielä torjua pirullista kiusausta, joka ei kuitenkaan ottanut väistyäkseen. Hän tunsi olevansa samanlaisessa odotuksessa kuin salamurhaaja viidakossa vaaniessaan.

Hän näki edessään sairaan kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet edellisenä yönä tukehtumiskohtauksen aikana. Tämä näytti kuolevalta, silmät ja suu selällään, ja haukkoi ahneesti ilmaa.

— Ehkä riittää sekin, etten auta häntä nousemaan istuvaan asentoon ja etten anna hänelle rauhoittavaa lääkettä. Hänen täytyy kuolla tänä yönä, muuten kuolee _toinen_. Paulun täytyy huomenna saada tietää, että ukko on heittänyt henkensä. Tässä ei ole varaa viivytellä.

Hänen toiveensa oli niin voimakas, että hänestä tuntui mahdottomalta olla sitä tyydyttämättä. Koska vanhuksen täytyi kuolla, sen täytyi tapahtua heti. Kahdenkymmenen, kymmenen, kahden päivän kuluttua se olisi liian myöhäistä. Sanoma hänen kuolemastaan oli saatava Paulun tietoon mitä pikimmin. Toinen tai toinen!

Hänestä tuntui, että koko tämän onnettoman perheen kohtalo oli hänen käsissään; kuin mielenhäiriössä hän arveli tekevänsä suunnittelemaansa suuremman rikoksen, jollei hän estäisi Paulun kuolemaa ja hyväntekijöittensä täydellistä perikatoa. Siis: toinen tai toinen.

Aika ajoin kuului tieltä kavioiden kapsetta. Sitten hiljaisuus kävi entistään syvemmäksi.

Aika kului. Väsymys, kuumeinen kiihko ja levottomuus alkoivat taas pyörryttää Annesaa. Nuo kuusi köyhää vierasta kummittelivat taas pöydän ääressä, sokean valkoisina kiiluvat silmät tuijottivat hengenahdistusta potevan vanhuksen vuoteeseen. Rosan suhteettoman iso pää alkoi vaappua ohuen kaulan kannattamana, ikäänkuin se olisi tahtonut tempautua irti. Donna Rachele tuli sisään tarjotin kädessä ja nauroi niin, ettei houriva ollut vuosikausiin nähnyt häntä sellaisena, ja tuo odottamaton hilpeydenpuuska ikäihmisessä, joka äkkiä näytti tulleen hulluksi, sai Annesan aivan suunniltaan. Kuumehoureissaan hän katseli vanhusta ajatellen:

"Vaikka hänen kohtauksensa toistuukin, mitä voin tehdä? Kaikki nämä ihmiset katselevat minuun; Nicolinukin on saanut näkökykynsä takaisin. Eivätköhän he sentään mene tiehensä?"

Mutta he eivät lähteneet, sillä houriva kuvitteli rajuilman vielä jatkuvan. Annesa odotti yhä, ja unenhoureissa odotus oli täynnä kauhua ja ahdistusta. Kuka tulisi? Mitä tapahtuisi? Nyt hän sen hyvin muisti: Kuoleman oli määrä tulla, ja Annesan täytyi auttaa sitä. Kuin palvelijattaren herraansa. Mutta tämän lisäksi hän odotti toisia, vielä kammottavampia aaveita ja aavisti, että jotakin vielä kauheampaa tapahtuisi. Hänen pahuuden pimeyteen vajonnutta sieluaan raateli tuska, joka voitti kaikki hänen siihen asti kokemansa kärsimykset, se oli katkerampi kuin hänen asemansa tuottama nöyryytys, voimakkaampi kuin se harhaharso, johon hän siihen asti aina oli verhoutunut, voimakkaampi kuin sääli perhettä kohtaan, joka oli ollut hänen hyväntekijänsä, kirvelevämpi kuin ajatus, että Paulu kuolisi itsemurhaajana. Se oli nimetöntä tuskaa, haaksirikkoisen kauhua hänen vajotessaan meren pehmeään ja kauhistuttavaan syliin ja muistellessaan elämän suruja, jotka ovat kauniit ja suloiset verrattuina hirvittävään kuoleman tuskaan.

* * * * *

Jälleen kavioiden kopinaa tieltä!

Annesa kimposi ylös horroksistaan, työnsi peiton kasvoiltaan ja kuunteli. Herra, Herra, oliko se mahdollista? Tuo ääni lähestyi, se kuulosti voimakkaalta ja tasaiselta kuin Paulun hevosen kavioiden töminä.

Hän heittäytyi alas sohvalta laahaten peitettä jäljessään ja syöksyi ovelle kuin mielipuoli. Mutta hevonen kuului juoksevan ohi. Vanhus kavahti unestaan, huomasi peitteen keskellä huoneen lattiaa, näki Annesan pukeutuneena ja säikähti.

— Annesa! hän huusi hiljaisella äänellä. Sitten hän huusi lujemmin: Annesa, mitä tämä merkitsee?

Tämä huuto palautti Annesan todellisuuteen. Hän muisti äkkiä kaikki ja älysi, että hänen oli selitettävä vanhukselle.

— Luulin don Paulun tulevan, hän sanoi ääni käheänä ja unisena. Luulin, että hän vielä tänään palaisi, sentähden en ole riisuutunut. Haluatteko jotakin?

Hän lähestyi vuodetta, ja kiusaus, ahdistus ja kauhu valtasivat hänet uudelleen, mutta hänestä tuntui, että ukko aavisti pimeässä hänen aikeitaan ja oli varuillaan.

— Anna minulle vähän vettä.

Annesa otti tuolilta vesilasin ja ojensi sen hänelle. Hänen kätensä vapisi.

— Näin unta, että minulta riistettiin mitalini, mutta tässä se onkin, ukko Zua sanoi vapisevalla, kähisevällä äänellään löydettyään mitalin kätköstään.

— Juuri niin. Nyt ne tulevat ryöstämään teiltä tuon romunkin! Annesa sanoi ylenkatseellisesti. Rosvot tulevat ottamaan sen pois!

Ukko kohotti päätään.

— Ajattele, mitä sanot, letukka! Mitäpä he tekisivät minun mitalillani? Mutta varmaankin he vievät isäntäväkesi rääsyt!

— Minulla ei ole isäntäväkeä. Nukkukaa te vain, se on ainoa hyvä työ, minkä voitte tehdä. Ette yölläkään anna ihmisten olla rauhassa...

— Vai ei sinulla ole isäntäväkeä! Niin, se on totta huomenna te kaikki olette piikoja ja renkejä! ukko kähisi ärtyen ärtymistään. Niin juuri, piikoja ja renkejä. Sinun korea maankiertäjäsi saa kulkea lapio ja kuokka olalla jos haluaa pysyä hengissä...

Tämä ei ollut ensimmäinen, tuskin tuhanneskaan kerta kun vanhus, joka nyt päällepäätteeksi oli pahasti ärsyttynyt, oli singonnut hänelle "isäntäväen" köyhyyden vasten kasvoja. Kumpikin tiesi, miten katkerimmin loukkaisi toistaan, ja empimättä kumpikin sen myös teki.

Vaistomaisesti Annesa vetäytyi pois vuoteen äärestä, suonenvedontapaisten kylmien väristysten jälleen kouristaessa häntä. Hän nosti peitteen lattialta, istuutui sohvalle ja haukotteli.

Ukko alkoi taas rähistä:

— Vai en minä muka anna teille rauhaa yölläkään. Piru vieköön teidät kaikki tyyni, kun latelette minulle moisia syytöksiä. Kuka sinua kutsui, kyykäärme? Itsehän sinä herätit minut, ja olisi parempi, että riisuisit vaatteesi ja menisit levolle. Maankiertäjäsi ei palaa kotiin, ole varma siitä, hän ei palaa. Turhaan odotat häntä, kaunokaiseni. Tällä haavaa hän ei ajattele sinua.

Annesa herkesi haukottelemasta ja vapisemasta.

— Mitä? Mitä sanotte?

— En mitään. Sanoin, että mitalin voivat riistää minulta, mutta eivät silmiäni eivätkä korviani.

— Jatkakaa vain, Annesa virkkoi uhkaavasti.

— Enkä jatka. Olen jo lopettanut. Mene maata, minä sanon, äläkä syytä minua, jollei maankiertäjäsi palaa. Sanoinhan, ettei hän ajattele sinua... tänä yönä.

Tämä oli jo liikaa. Annesan silmät himmenivät. Vaistomaisesti hän nousi laahaten jäljessään peitettä, jonka hän jälleen päästi putoamaan keskelle huonetta. Hän karkasi vanhuksen kimppuun ja puristi häntä käsillään kurkusta. Ukon ammottavasta suusta kuului korinaa. Mutta hän jaksoi sentään vapauttaa kurkkunsa kouristavista käsistä ja alkoi huutaa:

— Auttakaa, auttakaa!

Annesa oli vain vihan vimmassaan tahtonut kurittaa häntä, mutta sanoi nyt ääneen:

— Jollette pidä suutanne kiinni, kuristan teidät todella kuoliaaksi. Koettakaapas vielä kirkua, koettakaahan!

Vanhus pelästyi uhkauksesta eikä enää rohjennut huutaa, mutta suojeli vaistomaisesti käsillään kaulaansa, painoi päänsä alas, taivutti olkapäänsä eteenpäin vapisten kiireestä kantapäähän lapsellisen kauhun vallassa. Hänen partansa hipoi peitettä, jonka alla hänen vanhat jäsenensä nytkähtelivät.

Annesa, poloinen, ei nähnyt mitään. Hän vain vaistosi, että vanhus pelkäsi häntä; ja hänkin puolestaan alkoi pelätä tätä.

"Huomenna hän antaa minut ilmi", Annesa ajatteli tuijottaen häneen silmin, joista kaikki inhimillinen oli kadonnut. "Olen hukassa. Hän kantelee ja lähtee pois talosta, ja kaikki on silloin mennyttä. Jos minä joudunkin turmion omaksi, se ei merkitse mitään", hän sitten ajatteli epätoivoissaan. "Mutta nuo toiset, ei ikinä"!

Armoton vasara tuntui takovan hänen ohimoitaan kuin ovea, joka on murrettava auki. "Joko hän, tai nuo toiset!"

Mutta Annesa ei sittenkään voinut, ei voinut! Hänen kätensä kieltäytyivät täyttämästä kauheaa tekoa. Hän koetti lepyttää vanhusta; hän kumartui hänen ylitsensä ja puhui jotakin, mutta hänen lauseensa olivat hajanaiset, ja äänensä oli käheä ja uhkaava ja tuntui tulevan kaukaa, pimeästä maailmasta, jossa asui hirviöitä, pahojahenkiä ja eläimiä, jotka puhuivat.

Ehkä vanhus, joka oli ikäänkuin kumartuneena yli elämän rajan ja aavisti jo etäisyyden salaisuuksia, tunsi, ettei tuo enää ollut ihmisääni; ehkei hän edes kuunnellut toisen puhetta, vaan ainoastaan oman kauhunsa ääntä. Vaikka Annesa puhui ja vakuutti hartaasti, ei vanhus liikahtanutkaan, vaan istui yhä pidellen käsillään kaulaansa ja kasvot peitteeseen painettuina.

Annesa väsyi, kohosi pystyyn ja palasi nostamaan peitettään lattialta. Äkkiä huoneessa kajahti hurja ulvonta.

— Auttakaa! Auttakaa!

Silloin Annesa menetti viimeisenkin järjen kipinän. Hän ryntäsi vanhuksen kimppuun, heitti peitteen hänen päänsä yli, heittäytyi hänen päälleen ja puristi häntä koko ruumiinsa painolla.

Kumeaa vaikeroimista, epätoivoista sätkytystä peitteen alla — sitten vaikeroiminen hitaasti heikkeni, ja hurjasti läähättävän povensa ja jännittyneiden käsivartensa alla Annesa tunsi vain nytkähdyksen, heikon liikkeen, eikä sitten enää mitään...

Kuinka pitkä aika oli kulunut? Annesa tuumi, että pari kolme minuuttia, ja hän ihmetteli, ettei uhri enää tehnyt vastarintaa. Arvellen, että ukko teeskenteli, hän painoi tämän kasvoja käsillään ja hänen päätään pielukseen.

Kului hetkinen. Annesa alkoi vähitellen palata tajuihinsa Nyt hän oli tietoinen teostaan ja pelkäsi, että hänet yllätettäisiin. Joku oli voinut kuulla uhrin huudot. Minä hetkenä tahansa saattaisivat ukko Cosimu tai don Simone ilmestyä ovelle kysymään, mitä oli tekeillä.

Annesa kuunteli ja tuijotti lakkaamatta kauhuissaan ovelle. Mutta huoneessa vallitsi nyt kuolonhiljaisuus. Esineet olivat liikkumattomina puolipimeässä, ainoastaan yölamppu paloi edelleen, ikäänkin urkkien huoneen sopessa kuin todistaja, joka tahtoo nähdä pysytellen itse näkymättömänä. Hänestä tuntui, että hämärään kietoutuneet esineet hänen ympärillään pelkäsivät häntä, vaikka juuri hän itse pelkäsi niitä; jos jostakin olisi kuulunut pieninkään risahdus, hän olisi päästänyt huudon ja syöksynyt pakoon.

Lopulta hän liikahti, seisoi hetkisen jäykkänä uhrinsa edessä uskaltamatta kohottaa peitettä sen kasvoilta. Sitten hän kuuli melua, joka tuntui tulevan yläkerran huoneista, ja juoksi lukitsemaan oven. Mutta seuraavassa tuokiossa hän taas kiersi lukon auki ja meni käytävään.

Mitä tehdä? Hetken hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt huutaa, pyytää apua, sanoa, että vanhus oli kuolemaisillaan. Hän nousi puoliväliin donna Rachelen huoneeseen johtavia portaita, mutta juuri kun hän aikoi naputtaa ovelle, hän muisti, että oli jättänyt peitteensä uhrin päälle, ja taas hänessä heräsi epäilys, ettei vanhus ehkä ollutkaan kuollut.

Hän palasi alakertaan, mutta ei rohjennut kohottaa peitettä. Häntä peloitti nähdä uhrinsa kasvoja. Mutta jotakin täytyi tehdä, huutaa, teeskennellä, sanoa, että vanhus oli kuollut tukehtumiskohtaukseen.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! hän mutisi kahdesti sivellen molemmilla käsillään hiuksiaan.

Hän meni istumaan sohvalle. Raju sydämentykytys oli ohi. Mutta hän oli väsynyt, niin uuvuksissa, ettei hän luullut enää jaksavansa nousta eikä ottaa askeltakaan. Hän olisi tahtonut paneutua pitkäkseen ja nukkua, kun kaikki kuitenkin oli ohi, eikä hänellä enää ollut muuta tekemistä kuin nukkua, nukkua sikeästi.

— Sanon, että hän kuoli nukkuessani. Miksi nyt herättäisin heidät? Vielähän sen ehtii...

Hän taivutti päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä. Mutta äkkiä hän _näki_ vanhuksen pään pyörivän huimaavan nopeasti hänen ympärillään. Ja nyt alkoi kuulua askeleita hiljaisessa yössä tien kostealta kivitykseltä. Uusi kauhu valtasi Annesan, hän kun luuli tuntevansa Paulun askeleet.

Askeleet lähestyivät. Annesa ponnahti pystyyn, otti kynttilän, kumartui yölampun yli kynttilää sytyttämään ja kuunteli yhä kiihtyvin kauhuntuntein. Eihän se sentään voinut olla Paulu? Olisihan hän joka tapauksessa tullut ratsain. Mutta nuo hiukan laahustavat askeleet tuntuivat sittenkin olevan Paulun.

Yölampun matala liekki kohosi ja sekoittui kynttilän liekkiin, näytti ilmaisevan sille salaisuuden, sitten se taas kutistui pieneksi ja kävi entistään hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Uuden liekin valo levisi keltaisena ja kolkkona, tutki kauhun huoneen joka sopen, valaisi taas vuoteessa liikkumattomana lepäävän kasan. Annesan järki tuntui selkenevän. Hän tajusi täysin, mitä oli tehnyt, ja kauhistui itseään.

— Olen tappanut ihmisen, minä, Annesa, olen tappanut. Hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!

Sikäli kuin askeleet lähestyivät, hänen pelkonsa kasvoi, pelko, että vanhus, joka mahdollisesti ei vielä ollut kuollut, alkaisi liikkua ja kohoaisi esille kellervän peitteen alta kuin multakasasta. Häntä peloitti mennä lähelle vuodetta, peloittivat lähestyvät askeleet, tuon yölampun liekki, joka näytti katselevan häntä kuin elävä silmä.

Nyt askeleet taukosivat kuulumasta. Portille kolkutettiin. Annesa ei hetkeäkään epäröinyt. Tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Paulu.

VI

Hän meni pihalle, mutta ei heti avannut.

— Avaa, Annesa, minä täällä olen, Paulu virkkoi ja kolkutti uudelleen.

Annesa lukitsi huoneen oven, mutta peläten, että Paulu tahtoi kulkea sen läpi keittiöön, hän kiersi lukon jälleen auki, meni vuoteen ääreen ja otti peitteen kuolleen kasvoilta.

Vanhus lepäsi pää pieluksella, kädet puristuneina nyrkkiin, silmät levällään, suu auki; kasvot olivat tummanpunaiset ja näyttivät nauravan typerästi. Annesa ei jäljestäpäin koskaan voinut unohtaa tuota ammottavaa suuta, josta näkyi neljä mustaa, madonsyömää hammasta, eikä noita silmiä, joista kuvastui hänen kädessään olevan kynttilän liekki ja jotka näyttivät eläviltä, ivailisilta ja naurunhaluisilta.

Paulu kolkutti yhä.

Annesa levitti peitteensä huolellisesti vuoteelleen, peitti vainajan kaulaan asti, meni sitten ulos, asetti kynttilän portaille ja avasi portin.

— Annesa, miksi viivyttelit? Paulu kysyi.

— Panin päälleni. Sinäkö se olet, Paulu? Missä hevosesi on?

Paulu astui sisään yllään märkä pitkä sadetakki ja kädessä pieni laukku. Hän oli kalpea, mutta hymyili, ja hänen silmänsä säihkyivät lapsellisen iloisina. Annesa, joka oli luullut, että hän par'aikaa kamppaili kuoleman tuskissa, tunsi synkkää ahdistusta nähdessään hänet noin tavattoman iloisena.

Paulu sanoi leikkisästi:

— Möin hevosen. Mutta oitis hän lisäsi vakavasti:

— Etkö äsken kuullut minun ratsastavan ohi? Arvelin, että vaja varmaankin lainehti sadevettä tulvillaan, niin että jätin hevosen ukko Castigun hoiviin. Hän saa huomenna viedä sen laitumelle.

Tällaista oli kyllä sattunut ennenkin, mutta nyt Annesa ihmetteli sitä kuin jotakin merkillistä tapahtumaa. Paulu riisui yltään sadetakin. Annesa otti sen joutuisasti häneltä ja muisti levottomuutensa rajuilman aikana.

— Sydämeni sanoi, että olit matkalla, Annesa virkkoi puoliääneen, yhä kuvitellen, että vanhus kuulisi. Mutta emme odottaneet sinua tulevaksi. Niin, sainhan kirjelippusi. Kuinka se minua pelästyttikään! Sain aivan kuumetta.

— Näen, että vapiset vieläkin, Paulu mutisi. Mutta kuulehan, olen saanut rahoja. Odota minua hetkinen. Menen yläkertaan, mutta palaan heti.

Annesa tuli lähemmäksi ja katseli häntä silmät levällään. Paulu syleili häntä, painoi hänet povelleen, suuteli häntä ja sanoi:

— Niin, se onnistui viimeinkin; sain irti rahoja, Annesa. Odota nyt vähäsen.

Paulu hellitti syleilynsä, otti kynttilän ja kiipesi yläkertaan. Annesa ei huomannut syleilyä, ei tuntenut suudelmaa, tajusi vain kaksi kauheaa asiaa. Paulu oli saanut rahoja, oli kulkenut talon ohi, ennenkuin rikos oli tapahtunut, eikä ollut kolkuttanut portille! Hän istuutui portaiden astuimelle pimeään märkä ja raskas sadetakki polvillaan, ja hänestä tuntui, kuin häntä olisi painanut hirvittävä taakka. Paulu oli kulkenut ohi, eikä ollut ilmaissut tuloaan. Hän oli pelastunut, mutta Annesa itse oli hukassa!

Mutta itse tämä epätoivo loi häneen rajua voimaa. Hän kapinoi suruaan, tunnonvaivojansa, pelkoaan, kaikkia niitä kauheita tunteita vastaan, jotka häntä raatelivat.

Hän nousi, pudotti sadetakin maahan, kulki käytävän päähän ja avasi puutarhaan johtavan oven. Hän näki kuun hopeoiman taivaan mustan metsän yläpuolella ja hengitti syvään.

— Tein kaiken hänen vuokseen, hän puheli pannen kädet kiihkeästi ristiin. Olin sokea, en nähnyt enkä kuullut mitään. Ja hän ratsasti ohi, eikä ilmoittanut tuloaan! Minulle hän kirjoitti, että tahtoi kuolla, mutta toivoi kuitenkin pelastuvansa. Hän petti minut... petti minut!

Paulu yllätti hänet avoimen oven kynnyksellä ja luuli hänen avanneen sen mennäkseen puutarhaan hänen kanssaan, niinkuin heidän oli tapana tehdä. Paulu kietoi siis käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa. Maa oli kostea, yö viileä. Puutarhan perällä virtaava oja, joka oli paisunut sateesta, välkkyi kuutamossa. Ruohon ja kostean mullan tuoksua uhosi metsästä. Annesa ei kiinnittänyt huomiota mihinkään, mutta Paulu nautti, huolimatta matkan väsymyksestä, luonnon ihanuudesta ja tahtoi ilmaista iloaan rakastetulleen. Tämä oli hänestä oikein, hän kun näytti tahtovan hyvittää jonkin lemmitylleen tekemänsä vääryyden. He eivät menneet metsän laitaan asti, siellä kun oli kovin märkää, vaan kulkivat seinäviertä ja pysähtyivät pienen pihaportin kohdalle.

— Sinä luultavasti pelästyit? Paulu sanoi yhä painaen häntä lujasti itseensä. Kaduin suuresti, että lähetin koko kirjelippua. Mutta olin silloin niin toivoton. Nyt kerron sinulle kaiken. Pelästyitkö todella?

Annesa ei vastannut. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut suuttunut.

— Niin, anna minulle anteeksi! Ole taas iloinen ja kuuntele, miten minun kävi.

— On paras panna talon ovi kiinni ja pysytellä pihalla. On jo myöhä, hyvin myöhä, Annesa kuiskasi ja koetti irtaantua hänestä.

— Odotahan, Annesa. Et vielä ole antanut minulle suukkoa.