Part 3

Cygnaeuksen suku on savolaista syntyä, ja nimessä säilyy muisto sen alkuperäisestä kotiseudusta, joka oli Joutsenon pitäjä. Suvun jäsenet ovat olleet mitkä pappeja mitkä virkamiehiä, mutta Fredrik Cygnaeuksen esi-isät olivat neljässä polvessa peräkkäin pappeja, kaksi vanhempaa kirkkoherroja, kaksi nuorempaa piispoja -- suuri maallinen puhuja oli siis kirkollisten puhujain jälkeläinen. Isä, Zakarias Cygnaeus nuor., Porvoon piispan Zakarias Cygnaeus vanh:n poika, oli Hämeenlinnan ja Vanajan kirkkoherra, kun _Fredrik_ syntyi, mutta muutti neljä vuotta myöhemmin Hollolaan, joten poika tuli viettäneeksi lapsuusaikansa Vesijärven rannalla. Fredrik oli 12-vuotias, kun isä nimitettiin Porvoon ja vielä samana vuonna (1819) Venäjän evankelis-luterilaisten seurakuntien piispaksi ja asettui perheineen Pietariin. Niin tapahtui, että Cygnaeuksen lapsuuden- ja varhaisempi nuoruudenikä kului hyvin erilaisessa ympäristössä, eikä se ollut syvästi vaikuttamatta hänen kehitykseensä. Toisin kuin Runeberg, Nervander ja Snellman hän oleskeli lapsuusaikansa sisämaassa suomalaisen kansan keskellä. Siitä häneen jäi sammumaton rakkaus tähän kansaan ja suomenkielentaito, joka tosin ei, koulut ja korkeampi sivistys kun olivat ruotsalaisia, saanut häntä suomenkieliseksi kirjailijaksi, mutta kuitenkin teki hänelle mahdolliseksi välittömästi ymmärtää kansaa ja erittäin myöskin suomalaista kansanrunoutta. Toiselta puolen Cygnaeus Pietarissa, oppien vieraita kieliä ulkomaalaisten suusta sekä piispan poikana seurustellen ylhäisissä, korkeasti sivistyneissä perheissä ja ainakin näkijänä vastaanottaen vaikutelmia suurkaupungin loistavasta, yleismaailmallisesta elämästä, sai luonteeseensa ja elämänkäsitykseensä erään ylimysmielisen ja samalla yleismaailmallisen piirteen, joka oli hänen huomattavimpia erikoisominaisuuksiaan. Cygnaeus oli aina "grand seigneur", sanoi Snellman hymyillen kertoessaan heidän yhteisestä ylioppilasajastaan. Pieni hymy Snellmanin huulilla merkitsi, että Cygnaeuksen ylimysmielisyys kumminkin oli sangen viatonta laatua. Se näyttäytyi näet osaksi halussa pukeutua sirosti ja aistikkaasti -- muistutan venetsialaisesta viitasta, jota ilman hän ei mielellään pitänyt puhetta taivasalla --, osaksi kehittyneessä seurustelukyvyssä ja taipumuksessa etsiä ylhäisten ja mainehikkaitten seuraa, mutta ennen kaikkea järkkymättömässä itsetunnossa, josta Cygnaeuksen jaloimmat samoin kuin heikommatkin ominaisuudet juontuivat. Mainituita lapsuus- ja nuoruusajan vaikutelmia tärkeämmät olivat tietysti armaasta kodista, rakkaista omaisista lähteneet. Koti, jonka sieluna oli hurskas, lämminsydäminen äiti, päänä jaloluontoinen isä, pojan ensimäinen innostuttava historian ja kreikankielen opettaja, ilahuttajina herttaiset siskot ja nuoremmat veljet, tämä koti se kasvatti herkkäluontoisen runoilijanalun kaiken hyvän ja ylevän, kaiken tosi-inhimillisen rakastajaksi ja tunnustajaksi, joskin se toiselta puolen, siinä kun vallitsi joku suvun perinnäinen taipumus iloineen ja suruineen sulkeutua itseensä, näyttää hänessä synnyttäneen viehtymyksen yksinäisyyteen, joka teki, että Cygnaeus ei lähimmille ystävilleenkään avannut sydämensä sisimpiä sopukoita, vaan mieluummin eli erakkona heidän keskellään.

Tämänlaiset luonteenominaisuudet oraalla Cygnaeus Pietarista saapui Turkuun ja suoritti ylioppilastutkinnon 1823. Hän ilmoittautui viipurilaiseen osakuntaan, mutta kohtalo ohjasi hänet kuitenkin aivan toiseen piiriin. Cygnaeus sai asuntonsa pohjalaisten kuraattorin J. J. Tengströmin luona ja niin hän yliopisto- ja koko elinajakseen tuli Snellmanin, Nervanderin ja Runebergin toveriksi ja ystäväksi. Mitä tämä merkitsi Cygnaeukselle, ei kaipaa selityksiä. Se ihanteellinen ja isänmaallinen maailman- ja elämänkatsomus, joka oli näiden tulevien suurmiesten, tuli Cygnaeuksenkin omaksi. Eikä ihme, että niin kävi, sillä hän oli kuin luotu sen vastaanottamiseen -- taikka oikeammin se oli hänessä jo alulla; hänen ei tarvinnut elää henkisellä lainatavaralla, hänellä kun oli alkuperäisen neron itsenäisyys ja aavistavainen katse tulevaisuuteen. Muutoin oli hänen isänmaanrakkautensakin jo Pietarissa herännyt itsetietoisuuteen. Se oli hänen oman tunnustuksensa mukaan tapahtunut eräänä päivänä, kun hänen isänsä, piispa Cygnaeus, koottuansa kirkon täyteen silloin vielä enemmän kuin nykyään ympäristönsä ylenkatsomia suurkaupungin suomalaisia, oli lempein sanoin rohkaissut ja kehottanut näitä hyljätyitä pitämään isänmaatansa kunniassa sekä teoillaan ja toimillaan pakottamaan muukalaisia suomaan sille ja heille itselleen kunnioitusta. Silloin oli totuus: _Oma maa mansikka, muu maa mustikka_ ensi kerran tunkeutunut Cygnaeuksen sydämeen, eikä hänen siis tarvinnut oppia sitäkään uusilta ystäviltään. Mutta kuitenkin heidän seurassaan, ensin Turussa ja sitte Helsingissä, hänelle avautui häikäiseviä näköaloja yhtä hyvin ihmiskunnan kuin oman kansakunnan entisyyteen ja tulevaisuuteen, ja niin Cygnaeus, samalla kun hän lukemalla hankki itselleen laajat tiedot etenkin historiassa ja suurten sivistysmaiden kirjallisuudessa, toisten rinnalla valmistui tehtäväänsä.

Mutta mikä oli Cygnaeuksen tehtävä? Oliko se historioitsijan, joksi hän nuorempana aikoi ja jona hän todella on luonut huomattavia teoksia, vaikka hänen suurimmat suunnitelmansa jäivät toteuttamatta. Oliko se runoilijan, jona hän kieltämättä on suuriarvoista tuottanut, joskaan ei semmoisessa muodossa, että hänen runoelmansa olisivat saaneet laajemman lukijakunnan suosiota? Oliko se kaunotieteilijän, kirjallisuuden arvostelijan, jona hän niinikään on varsin merkillistä kirjoittanut ollen ensimäinen, joka täydellä ymmärtämyksellä ja merkillisellä laajanäköisyydellä on arvostellut Runebergin, Kalevalan ja Aleksis Kiven runoutta? Oliko se kuvaamataiteitten ja taiteilijain suosijan, jona hän on tukenut ja ohjannut taiteen ensimäisiä horjuvia askeleita Suomessa kuitenkaan saamatta toimeen taideakatemiaa, jota hän uneksi elämänsä suurtyönä? Ymmärtääkseni Cygnaeuksen varsinainen tehtävä ei ollut yksikään näistä toimihaaroista erikseen, vaan kaikki yhteensä ja vielä muutakin sen lisäksi. Hän oli kutsuttu aatteiden kylväjäksi ja ihanteiden esittäjäksi mitä erilaisimmilla henkisen elämän aloilla, hän oli kutsuttu Suomen aamukauden airueksi.

Kullakin muista suurmiehistämme oli määrätty alansa; Cygnaeuksen toimi suuntautui sitä vastoin eri aloille -- yhtenäistä oli siinä vain ihanteellinen ja isänmaallinen henki, joka erehtymättömästi pysyi samana. Tämä henki se luo hajanaisilta näyttävät harrastukset kokonaisuudeksi. Me kohtaamme tämän hengen hänen kirjatuotteissaan, olkoot ne runomittaisia taikka suorasanaisia, mutta aivan erikoisen vaikuttavasti se ilmeni hänen puheissaan. Harvinaisessa puhelahjassaan oli Cygnaeuksella välikappale, millä hän tehokkaammin kuin yksikään muu kykeni vaikuttamaan aikalaisiinsa. Kirjailijana ja runoilijana johti hänet tuo ennen mainittu itsetunto siihen harhaluuloon, että hänen oli sallittu noudattaa kaikkia erinomaisen vilkkaan mielikuvituksensa ja herkän tunteensa oikkuja, sanalla sanoen että hän improvisoimalla, muodosta huolimatta, kykenisi luomaan täysarvoista ja pysyvää, ja liian myöhään hän surukseen huomasi erehtyneensä. Ainoastaan kun hän puhui, oli hänen alkuperäinen, vapaa, neron siivittämä improvisoimisensa paikallaan, ja sentähden hän aikana, jolloin sanomalehdistömme vielä oli kehittymätön, puheillaan nosti, lämmitti ja tulistutti kuulijoitaan niinkuin ei kukaan muu. Vastustamattomasti hän sai kuulijansa näkemään elämää ja sen ilmiöitä niinkuin hän itse katseli niitä, nimittäin _suuresti_. Ennen kaikkea rakastaen historian jaloja luonteita hän halusta esitti niitä esikuviksi kansalaisilleen, mutta vaatimattomissa ja näöltään jokapäiväisissäkin ilmiöissä hän huomasi tosi-inhimillistä, ylevää ja iäistä piilevän ja asetti sen kirkkaaseen valoon kuulijainsa ihailtavaksi. Näin tehdessään hän käytti milloin henkevästi keksittyjä mainesanoja, milloin hämmästyttäviä mielikuvayhdistyksiä ja vertauksia, joita varten ainekset usein olivat mitä etäisimmistä maista ja ajoista -- sillä hänen fantasiansa lento ei tiennyt rajoista --, milloin häikäiseviä runollisia kuvia, taikka hän veti vastakohdat esiin musertavalla ivalla ja äärettömällä ylenkatseella tallaten jalkoihinsa henkisesti mitättömän ja alhaisen. Mutta kun puhe erittäin koski kotimaata, silloin sanoja kannatti hehkuva isänmaanrakkaus, ja puhuja avasi silmät näkemään, että meilläkin on ollut arvokasta ja suurta ja että edellytyksiä on olemassa yhä suuremmalle. Niin hän levitti ihanteellisen hohteen sen yli, jota hän rakasti ja katsoi muittenkin rakkauden arvoiseksi, ja niin hän loi yksityisille ja koko kansalle harrastuksen päämääriä, innostuttavia ihanteita.

Luokaamme nyt katsaus Cygnaeuksen elämänvaiheisiin ja elämäntyöhön, joka kauttaaltaan todistaa mitä edellisessä olen sanonut hänen luonteenlaadustaan ja kutsumuksestaan ajalla, jolloin Suomen kansallisen elämän perustukset laskettiin.

Cygnaeuksen ensimäinen julkinen toimi tuli Haminan kadettikoulun hyväksi, jossa hän viisi vuotta oli historian, maantieteen ja taloustieteen opettajana. Jos hänen ylimysmielisyytensä olisi ollut tavallista laatua, josta toinen puoli on ahdasta ennakkoluuloisuutta ja toinen turhaa itserakkautta, niin hänen toimensa tässä aatelisnuorukaisten sotilaskoulussa tietenkin olisi jäänyt jotenkin hedelmättömäksi; mutta tositeossa nuori tuntematon maisteri loi oppilaisiinsa aivan uuden hengen -- sen ihanteellisen ja isänmaallisen, joka oli hänen omansa. Sen hän sai aikaan toiselta puolen henkevällä, innostuttavalla tavalla esittäen maailmanhistorian vaihtelevia kuvaelmia, toiselta puolen puhuen oppilailleen isänmaasta ennen kuulumattomilla sanoilla. Toista kymmentä vuotta ennen Vänrikki Stoolin tarinoita Cygnaeus näille nuorille kertoi 1808--09 vuosien sodasta, jonka taistelussa monen kuulijan isä oli vuodattanut vertansa, ja pani heidän sydämelleen, että heidän kansansa, "jossa" -- niinkuin sanat kuuluivat -- "piilee mitä ihanimmat taipumukset kaikkeen jaloon ja hyvään", pitää heitä, joita se "auliisti kasvattaa hiellään ja vaivallaan, kalliisti ostamansa sankarimaineen hoitajina". Semmoiset lauseet putosivat itävinä siemeninä nuoriin sydämiin, ja Cygnaeus sai osakseen kunnioituksen ja rakkauden, joka vielä vihannoi hänen haudallaankin.

Haminasta Cygnaeus palasi Helsinkiin aikoen lähteä ulkomaanmatkalle. Hänen mielensä paloi ulos "suureen maailmaan", jonka kansalaiseksi hän sivistyksensä perustuksella tunsi itsensä; hän halusi tutkia taidetta ja nauttia siitä, perehtyä henkisiin rientoihin siellä, missä sivistyselämä voimiltaan ja muodoltaan oli rikkainta ja kehittyneintä, mutta, varaton kun oli ja sangen saamaton käytännöllisten ahdinkojen piirittämänä, hänen täytyi odottaa kuusi vuotta, ennenkuin hänelle kävi mahdolliseksi tyydyttää kaihonsa ja matkustaa etelään. Kumminkaan eivät nämä vuodet menneet hukkaan, päinvastoin Cygnaeus tänä aikana kypsymistään kypsyen ulotti vaikutuksensa yhä laajempiin piireihin.

Jo 1831 Cygnaeus oli ennustanut Runebergin suuruutta. "Suomi on pian kuuleva säveliä, jommoisia ei ole kuultu sen jälkeen kuin ihana Franzénimme jätti kotimaan ja muutti vieraalle rannalle", oli hän lausunut ja kehottanut runoilijaa: "Viritä kanteleesi kielet korkealentoiseen lauluun, jolla on miehen voima ja naisen lempeys, -- ja kerran se on helähtävä kautta maailman." Kun Runeberg sitten oli löytänyt oikean alansa, Cygnaeus 1837 julkaisi kirjoituksensa "Hirvenhiihtäjistä" ja "Hannasta", joka oli siksi merkillinen, että ani harvat aikalaiset, niinkuin Snellman ja herkkätunteinen nuoriso, ymmärsivät taikka aavistivat sen arvon. Se oli ensimäinen kotimainen arvostelu runoilijasta, ensimäinen, jossa julkilausuttiin Runebergin suuruus runoilijana ylipäätään ja eritoten kansallisena laulajana. Cygnaeus valittaa tosin, että Runeberg ei täysin tuntenut "äidinkieltään" -- s.o. suomenkieltä, sillä 60-lukuun saakka pidettiin suomea jokaisen kansalaisen varsinaisena äidinkielenä, katsomatta siihen, osasiko hän sitä vai eikö --, mutta näyttää samalla, kuinka hänen runoutensa sittenkin oli aitokansallista, ja tulee vihdoin siihen nerokkaaseen päätelmään, että jos kerran tulevaisuudessa Suomen "runollinen, voimakas, ihana sukukunta" on häviävä, niin on jälkimaailma Kalevalasta ja "Hirvenhiihtäjistä" oppiva uudestaan tuntemaan kadonneen kansakunnan, niinkuin roomalais-elämä on noussut päivän valoon Herkulanumista ja Pompejista.

Seuraavana vuonna Cygnaeus, puhuen savokarjalaisille ylioppilaille Rabbe Wreden muistoksi, ennusti mitä myöhemmin Vänrikki Stoolin tarinoissa oli kansallemme annettava. Hän näet huomautti, että 1808--1809 vuosien sodan _ulkonaisten_ tapausten rinnalla olisi _sisällinen_ sota kuvattava, _ihmiset_ olisivat astuvat esiin; eivät ainoastaan päälliköt inhimillisen jaloutensa ja ylevämielisyytensä loistossa ja heidän ympärillään ritarilliset sankarit -- Duncker, Malm, veljekset Ramsay, Kulnev y.m. -- vaan sadat _alhaiset_ -- alhaiset arvoasteelta, mutta ei tosiarvolta --, jotka rohkealla urhoollisuudellaan, neuvokkuudellaan, päättäväisyydellään ja vuodattamallaan verellä olivat valloittaneet itselleen oikeuden tulla huomioon otetuiksi. Tähän hän liitti sen muistutuksen, että tämä sota oli Suomelle äärettömän tärkeä siinäkin kohden, että maamme, miltei kokonaan jätettynä oman kohtalonsa ja omien poikiensa aseiden varaan, kuitenkin kauan ja kunnialla kesti suhteettomassa taistelussa, ennenkuin se voitettiin, ja siten oppi tuntemaan oman voimansa ja jossakin määrin luottamaan itseensä, mihin ruotsalaisen holhouksen perin patriarkalliset olot olivat tarjonneet varsin vähän aihetta ja tilaisuutta. Kun Vänrikin tarinain edellinen sikermä ilmestyi kymmenen vuotta myöhemmin, niin sen synnyttämä ääretön innostus perustui juuri siihen kansalliseen itsetuntoon, jonka esi-isien kestämät kärsimykset ja sankariteot olivat omansa herättämään. Toisin sanoen Cygnaeus ennusti yhdellä kertaa tarinoiden sisällyksen ja vaikutuksen.

Edelleen on tältä ajalta mainittava, että Cygnaeus nyt tuli läheiseen yhteyteen yliopistonuorison kanssa, kun hän 1838 valittiin eteläpohjalaisen ja 1840 pohjoispohjalaisenkin osakunnan kuraattoriksi. Hänen ensimäinen merkkitekonsa tässä uudessa asemassa oli Porthanin syntymän satavuotisjuhlan toimeenpano 9 p. marrask. 1839. Siinä juhlassa, jota on sanottu käänteentekeväksi, hän piti loistavan puheen suurin piirtein kuvaten sen elämäntyön, josta Porthanille oli annettu nimi "isänmaan yhteinen opettaja", mutta josta hän puhujan mielestä ansaitsi sitäkin kunnioittavamman nimen: "isänmaan isä". Sillä, hän sanoi, enemmän kuin kukaan muu on Porthan saanut eloon mitä parhainta ja ihaninta kansakunnan sydämessä sykkii; hän on elähyttänyt sen aikakirjoja, hän on metsien ja erämaiden kätköistä tuonut päivän valoon sen muinaiset runot ja sen povesta tunteen, joka tekee, että se näkee rakkauden arvoisen isänmaan siinä, missä kylmä katse huomaa ainoastaan soita ja rämeitä taikka sekavan kasauman lampia, metsiä ja kivimäkiä. Puhuja määritteli siten kaikiksi ajoiksi Porthanin aseman kansallisen elämämme perustajana.

Tämä ensimäinen Porthaninjuhla, jossa muittenkin osakuntien edustajia oli vieraina, tuli lukemattomien samanlaatuisten isänmaallisten juhlien esikuvaksi. Toinen Cygnaeuksen alkuunpanema yritys, joka niinikään tuli esikuvaksi muille samanlaisille, oli ensimäisen kirjallisen ylioppilasalbumin, Joukahaisen, julkaiseminen Yliopiston kaksisatavuotisjuhlassa 1840 oli Cygnaeuksella kaksi luottamustointa, jotka todistavat, kuinka nuori polvi katsoi häntä henkevimmäksi edustajakseen: hän oli ylioppilaskunnan tunteitten julkilausujana, kun Franzén viimeisen kerran toivotettiin tervetulleeksi kotimaahansa, ja hän sepitti myös tervehdysrunon nuorille maistereille. Etenkin promotsionirunoelmassa Cygnaeus entistä selvemmin ilmitoi mitä ajassa liikkui. Hän loi siinä katsauksen Suomen kansan vaiheisiin 30-vuotisen sodan ajoilta asti läpi aikakausien, joita myöhemmin Välskäri oli kertomuksissaan kuvaava, tullen siten aikaan, jossa elettiin, "Hannan" ja "Hirvenhiihtäjäin", Kalevalan ja Kantelettaren aikaan, aikaan, jolloin "Hällström pani kirjaan luonnon lait ja Snellman ajatteli". Tässä ajassa runoilija näkee Suomen koittavan aamun -- joksi mekin nyt sen tunnustamme -- ja hän panee nuorten sydämelle, että heidän tulee uhrata työnsä kansan tulevaisuudelle. -- Näin Cygnaeus lauloi riemujuhlassa, ja Z. Topelius, joka oli mukana seppelöityjen joukossa, on todistanut runoilijan tällä runoelmallaan luoneen korkeakoululle entistä selvemmän ja varmemman isänmaallisen päämäärän.

Mutta ei ainoastaan juhlissa Cygnaeus kehottanut työhön kansan tulevaisuuden eteen. Silloinkin kun hän oli niin sanoakseni kahdenkesken ylioppilaitten kanssa, oli se hänen virtensä ponsi. -- "Ei millään kansalla", hän innostuneesti laulaa pohjalaisilleen, "ei millään kansalla ole jalompaa ja kauniimpaa päämäärää kuin se, joka näinä aikoina kutsuu Suomen nuorisoa rientämään kirkkauttaan kohti. Tunne, puhdas ja lämmin kuin ensi lempi, vavahtaa tämän nuorison sydämessä ja yhdistäen mitä muistolla on ylevintä ja toivolla jalointa se sulkee syliinsä isänmaan. -- Ken on se, joka ei parhaimpina hetkinään tuntisi itseään autuaaksi ilosta, että on juuri tähän aikaan nähnyt päivän valon! Ken ei riemuitsisi saadakseen elää ja toimia juuri nyt, miten vähäiset voimat hänelle suotiinkaan! Kuinka rohkeita olemmekaan, kellä olisi rohkeutta heittää pois paras perintönsä: oikeutensa ja velvollisuutensa päivän kestäessä rauhallisesti taistella ajatuksen ja toiminnan aseilla -- olkoon tanner ahdas tai laaja -- sinun onneksesi, armas isänmaa, jolla kätkyemme on keinunut ja joka on suojaava hautaamme! Raskasta ei ole pitkinä vaivojen ja kieltäymyksien vuosina uhrata sinulle elämänsä. -- Ja miten olisikaan helppoa ihanan toiminnan juhlahetkenä antaa henkensäkin sinun onneksesi, äiti!" --

Todellisuudessa tulee harvoin kysymykseen uhrata henkensä isänmaan hyväksi, ja puhe siitä voi sentähden helposti tuntua kaunopuhujan korulta, mutta Cygnaeuksen runoudessa ajatus palaa niin usein, että tuskin on epäiltävä hänen kuvitelleen sen toteutumisen mahdollisuutta. Ehkä ihanimmin hän esittää sen runoelmassa "Kansakunnan hauta". Hän on unessa näkevinään Suomen kansan hävinneenä, haudattuna, ja kun hänen etsiessään sen jälkiä eräs ääni kysyy: Tahdotko kuolla, jotta kansasi eläisi? hän vastaa juhlamielin: jos mulla olisi vaikka sata henkeä, antaisin ne mielelläni lunastaakseni kansani elohon! Ääni lausuu silloin, että hänen toivonsa on toteutuva. Ja kansa nousee uuteen eloon, mutta lunastajan henkeä ei otetakaan, kuinka hän sitä odottaakin. Vihdoin unelman syvä tarkotus selviää hänelle: ainoastaan se ansaitsee elää kansansa hyväksi, joka on valmis kuolemaan sen edestä.

V. 1843 Cygnaeus pääsi ulkomaanmatkalleen, jolla hän viipyi koko neljä vuotta. Jos aika myöntäisi seurata häntä hänen vaelluksillaan etelämaissa, niin oppisimme tuntemaan ennenmainitun yleismaailmallisen puolen hänen luonteestaan; me näkisimme, kuinka hän suomalaisessa miehessä harvinaisella esiintymiskyvyllään tuli lukuisien silloisen Europan kuuluisimpien henkilöitten tuttavuuteen ja samalla kuinka hänen runoihinsa aiheiltaan ja hengeltään sai yleiseurooppalaisen leiman. Napoleonin, Byronin, Victor Hugon, George Sandin, Lamartinen, Silvio Pellicon, Adelaide Ristorin y.m. muistoksi tai kunniaksi hän lauloi, ja yleismaailmallisen sisällyksensä vuoksi hänen runoutensa muodostui täydennykseksi Runebergin runoudelle, joka ylipäätään pysyi vieraana aikansa yleisille riennoille. Mutta toiselta puolen me myöskin saisimme yhä uusia todistuksia siitä, kuinka Cygnaeus sittenkin oli erottamattomasti kiintynyt syntymämaahansa -- siellä ja ainoastaan siellä pulppusi hänen henkensä oikea elämänvesi.

Sentähden tapahtuikin, että Cygnaeus palattuansa kotimaahan huomattiin samaksi kuin ennen, ja keväällä 1848, tuona maailman vapauden keväänä, hän jälleen piti Suomelle aamunairut-puheen, jopa ihanimman ja nerokkaimman kaikista puheistaan. Minä tarkotan hänen kuuluisaa puhettaan 13 p. toukokuuta, kevätjuhlassa, jossa Maamme-laulu ensi kerran laulettiin Paciuksen sävelmällä ja äärettömällä innostuksella tervehdittiin Suomen kansallislauluna. Cygnaeuksen laatuaan yksinäinen, kokonaisen tunnin kestänyt puhe oli samoin kuin useat hänen parhaimpansa improvisoitu, ja se tunnetaan ainoastaan saapuvilla olleitten rajattomista ylistyslauseista sekä Z. Topeliuksen viittauksesta sen sisällykseen.

Lähtökohtana oli "Suomen nimi" -- kuinka sen kaiku saavutti meidät kaukaa satujen yöstä, kuinka se pelotti muukalaisia ja ihastutti meikäläisiä; kuinka se oli kaiken sen syntysana, mitä meillä on pyhää ja kallista maan päällä; kuinka se kasvamistaan kasvoi vuosisatojen kautta, milloin pilkattuna, milloin kunnioitettuna; kuinka se valui olentomme sisimpään kätkyestä hautaan saakka; kuinka se tulistutti sotilaan mieltä hänen vuodattaessaan verta tappelutanterella ja loi uutta voimaa väsyneeseen maanviljelijään hänen kamppaillessaan Europan sivistyksen puolesta Pohjan jäätäviä valtoja vastaan; kuinka tämä nimi oli luovuttamaton kuin henki, jopa enemmän kuin henki; kuinka se painoi kavaltajan maahan ja nosti rehellisen kansalaisen voiman; kuinka se oli pojillensa kaikki kaikessa, vaati kaikki, antoi kaikki, ja kuinka meidän tämän nimen kunnian tähden, sen kunnioitetun aseman tähden nykyajassa ja sen himmentymättömän elämän tähden vuosisatojen kautta täytyy elää ja kuolla. --

Cygnaeuksen puhuessa tähän tapaan, Topelius kertoo, oli laskeva aurinko kullannut Vanhankaupungin lahdelman vedenpinnat, ja puhuja ojensi kätensä -- en muista hänen sanojaan -- mutta ne kävivät edellä silloin tuntemattomia, sydäntä kouristavia sanoja runosta "Heinäkuun viides päivä": _Maan eestä kuolisitko tään?_

Näin Cygnaeus vihki Maamme laulun kansallislauluksemme. Laulussa ja puheessa oli korkeimpaan ilmaisumuotoonsa kehittynyt se isänmaanrakkaus ja kansallinen henki, joka tänä aamukautena oli innostuttanut puhujaa ja tehnyt hänen sanansa sytyttäviksi. -- Mutta puhuessaan taivasalla tuhansille kuulijoille Cygnaeus samassa kevätjuhlassa särki äänensä. Se pysyi sen jälkeen aina käheänä, niin että hän ei enää voinut entisellä tavalla hallita suurempaa kuulijakuntaa. Olihan se suuri uhraus, mutta tositeossa Cygnaeus viimeisellä puheellaan oli loppuun suorittanut aamunairut-tehtävänsä. Ei niin, ettei hän myöhemminkin olisi pitänyt merkillisiä puheita, eikä myöskään niin, että hän hengeltään olisi ollut vähemmän ihanteellinen ja isänmaallinen. Muutos tuli itse ajan muuttuneesta luonteesta. Kevättä seurasi takatalvi kansan elämässä, ja Cygnaeus, saavuttuansa miehuutensa myöhempään jaksoon, suuntasi harrastuksensa eri aloille henkistä elämäämme, yrittäen mikäli mahdollista toteuttaa ihanteitaan taikka ainakin viittoa tietä niitä kohti.

Tavallaan oli takatalven aika. -- 40-luvun lopulta 60-luvun alkuun -- Cygnaeuksen toimeliain ja tuotteliain. Silloin alkoi hänen opettajatoimensa yliopistossa, josta kuitenkin näkyvät jäljet ovat varsin vähään supistuneet, syystä että hänen vapaasti pitämänsä luennot ovat iäksi kadonneet; silloin hän myös alkoi vaikuttaa taideharrastusten herättäjänä ja johtajana; silloin hän kirjailijana tuotti useat arvokkaimmat teoksensa ja silloin hän, niinkuin ainakin, esitti tulevaisuuden aatteita, joista nopeimmin toteutuneita oli ylioppilastalon rakentaminen. Cygnaeus se näet lausui tämän ylioppilasnuorison kodin syntysanat, kodin, jonka tapaista ja vertaista ei ainoallakaan ylioppilaskunnalla maailmassa ole.