Part 4

Eri taiteista, joita Cygnaeus harrasti, on näyttämötaide ensi sijassa mainittava. Totta on, että hän ei tullut kansallisen näyttämön luojaksi, vaikka hän kaikella innolla ajoi ensin toisen ja sitte toisen kiviteatterin rakentamista Helsinkiin. Mutta hän se kuitenkin ensiksi julkilausui rohkean ajatuksen, että oma kansallinen teatteriseurue ehkä helpoimmin saataisiin siten, että "näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysin _suomalaiseksi_, niin kielen kuin muunkin puolesta". Tämän ajatuksen toimeenpanijaksi tuli niinkuin tiedämme eräs hänen oppilaitaan, Kaarlo Bergbom. Sitä vastoin Cygnaeus ensimäisenä on sepittänyt kansallishenkisiä historiallisia näytelmiä -- "Klaus Flemingin ajat" ja "Juhana herttuan nuoruudenunelmat" --, joita teatterimme kyllä eivät ole pystyneet esittämään, mutta jotka kuitenkin laatuaan ovat suurenmoisimpia kirjallisuudessamme. Molempia leimaa runoilijan kansallinen itsetunto ja rakkaus maahan, "jota kohtaan kunnia niin harvoin on noudattanut oikeutta", molemmissa hän puolustaa maata ja kansaa muukalaisten ylimielisyyttä vastaan. "Siihen katsoen on jälkimäisen draaman viimeisen näytöksen ensi kohtaus, niin sanoaksemme, cygnaeusmaisin. Siinä ylpeä Katarina Jagellonica ensiksi halveksien katselee kansankokousta, oppimattomia, juroja, sarkatakkisia suomalaisia talonpoikia, mutta kun herttua on puhutellut kokoontuneita heidän _omalla_ kielellään -- jotta ei jäinen viima pääsisi tunkemaan kansan ja ruhtinaan sydämen väliin -- ja kansa innostuneena lupaa puolustaa ja suojella ruhtinatarta, silloin tämän mieli muuttuu, sydän heltyy ja hän puhkee sanoihin: 'Tosiaan, sanomattoman ihanaa. Kuni kirkkaita timantteja kiiltää kyyneleitä vakavien miesten silmissä; ja käsiä, lujia kuin vuori, nostetaan vakuuttamaan valaa, jonka sydän vannoo. Sielun sisästä leviää kirkastus ihmisjoukon yli, jota ihmisyyden korkeimmat, parhaat tunteet innostuttavat. En luullut mahdolliseksi, että _kansa_ voisi näyttää niin ihanalta ja niin ylevämieliseltä; tahtoisin sulkea heidät kaikki syliini'."

Näyttämötaiteen rinnalla Cygnaeus innokkaasti harrasti kuvaamataiteita. Nyt me hieman hymyilemme Suomen 50- ja 60-luvun taiteelle ja ripustamme senaikuiset taulut hämärään nurkkaan taikka eteiseen valmistaaksemme tilaa 20:nnen vuosisadan mestarien teoksille. Mutta muistakaamme, että silloin jos koskaan taide oli hellän hoidon tarpeessa, silloin jos koskaan taiteilijat tarvitsivat kehotusta ja rohkaisua. Sillä jos taide oli heikko ja kehittymätön, niin oli yleisön mielenkiinto ja halu kannattaa taidetta vielä kehittymättömämpi. Juuri sinä aikana oli Cygnaeuksen suoma suosio äärettömän tärkeä taiteelle, jopa sen kehitykselle välttämätön ehto. Aina optimistisena, aina ihanteellisena Cygnaeus kykeni antamaan arvoa harrastukselle ja tahdolle silloinkin, kun tulos oli verraten vähäarvoinen, ja niin tämän suuren taiteenystävän hoidossa taide vähitellen otti juurtuakseen karuun maaperäämme, ja ilman häntä meidän kuvaamataiteemme tuskin olisivat saavuttaneet niitä ennätyksiä, joista me nyt iloitsemme.

Merkillisin Cygnaeuksen yrityksiä taiteen alalla oli hänen alottamansa ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimessä ja avulla kunnialliseen loppuun ajettu puuha pystyttää Porthanin kuvapatsas Turkuun -- ensimäinen laatuaan maassamme. Kun hänessä ajatus syntyi, ei Suomessa ollut kuvanveistotaidetta nimeksikään, mutta silti Cygnaeus ei epäillyt yrityksen mahdollisuutta. Hän tapasi Tukholmassa nuoren, innokkaan kuvanveistäjän, Kaarle Eneas Sjöstrandin, sai tämän muuttamaan Suomeen, ja Cygnaeuksen innostuttamana Sjöstrand ei ainoastaan luonut Porthanin muistomerkkiä, vaan muovaili toisen toisensa perästä uuden isänmaansa suurmiesten muotokuvia ja antoi meille sarjan Kalevalanaiheisia veistokuvia sekä oli vihdoin Valter Runebergin ja Johannes Takasen ensimäinen opettaja tullen siten kuvanveistotaiteen perustajaksi maassamme. Ilman Cygnaeuksen luottamusta ihanteelliseen pyrkimykseensä olisi tämä, jollei kokonaan, niin kumminkin epämääräiseksi ajaksi jäänyt tekemättä.

Cygnaeuksen kirjailijatoimesta aika ei salli laajemmin puhua, mutta viittaan kuitenkin erinäisiin suuriarvoisiin teoksiin. Kiitä on hänen tutkimuksensa "Traagillisesta aineksesta Kalevalassa", joka epäilemättä on etevin ja syvällisin kansanrunouttamme tarkottava esteettinen tutkielma, mikä meillä on ilmestynyt, ja joka muun muassa on, jollei suoranaisesti aiheuttanut, kumminkin suuresti vaikuttanut ensimäisen suomenkielisen murhenäytelmän, Aleksis Kiven "Kullervon", syntyyn; niitä on Cygnaeuksen kenties enimmin luettu kirja, Joachim Zakarias Dunckerin elämäkerta, jossa tekijä pystytti unohtumattomalle sankarille pysyvän muistopatsaan jo ennenkuin Runeberg oli luonut toisen runoelmassaan "Heinäkuun 5 päivä"; niitä on hänen kirjansa Vänrikki Stoolin tarinoista, jolla hän täydensi varhain alottamansa, ymmärtämyksessä ja nerokkaisuudessa verrattoman arvostelun niistä Runebergin runoteoksista, jotka kansallisessa suhteessa ovat kaikista tärkeimmät; ja niitä on myöskin historiallinen tutkimus nimeltä: "Hans Henrik Gripenbergiä kohdanneen yleisen mielipiteen langettaman tuomion tarkastus." Koska tämä viimeksi mainittu teos aivan erikoisella tavalla valaisee Cygnaeuksen luonteenlaatua, on siitä vähän enemmän sanottava.

Ruotsalaiset olivat ankarasti arvostelleet Seivin sopimusta, jonka mukaan Suomen armeijan viimeiset tähteet heittäen aseensa luopuivat vastarinnasta, ja syyttäneet sen allekirjoittajaa kenraali Gripenbergiä pelkuruudesta ja kavalluksesta. Kun asiantuntevalta taholta tätä väärää tuomiota oli turhaan koetettu oikaista, otti Cygnaeus seikkaperäisesti tarkastaakseen kysymystä, ja hän suoritti tehtävänsä ei ainoastaan innostuksella ja nerolla, jotka olivat hänelle ominaisia, vaan sanan varsinaisessa merkityksessä ensimäisenä suomalaisena historioitsijana. Nojaten tietoihin ja asiakirjoihin, jotka hän oli saanut mukana olleilta tai heidän läheisiltään, hän havainnollisesti kuvaten sotilaalliset olosuhteet ja selvittäen tapahtuman psykologiset edellytykset näyttää, kuinka ruotsalaiset vallanpitäjät olivat ilman riittävää harkintaa määränneet joukkojen sijoituksen, kuinka he kerrassaan laiminlyöden oman maansa puolustuksen olivat jättäneet tautien ja ankaran talven harventamat suomalaiset oman onnensa nojaan, kuinka varsinaisten päällikköjen poistuttua ylin johto oli uskottu Gripenbergille, joka tosin koko sodan aikana säästämättä enemmän vaivojaan kuin vertansakaan oli ollut mukana, mutta aina alipäällikön asemassa, sekä edelleen kuinka tämä urhoollinen mies, ylivoimaisen vihollisen saartamana ja jätettynä ilman suoranaisia tietoja Tukholmassa tapahtuneesta vallankumouksesta ja uuden hallituksen tarkotuksista, ratkaisevalla hetkellä ei nähnyt edessään muuta kuin kaikki uhranneitten sotilaittensa kuoleman ilman voiton mahdollisuutta. Kun Gripenberg silloin neuvottelussa upseeriensa kanssa lyöden nyrkkinsä pöytään huudahti: "Hyvät herrat! Jos teissä on ketään, joka tahtoo, että minä tappelen, niin, Jumal'auttakoon, minä tappelen; kyllä olen ennenkin tapellut" -- eikä kukaan hiiskunut sanaakaan, silloin ei hänkään enää vaatinut turhaa verenvuodatusta.

Lukiessa tätä kertomusta tapahtumien traagillinen yhteenliittyminen ei kiinnitä meitä enemmän kuin kertojan intomieli. Cygnaeus puhuu suomalaisena ja suomalaisena hän puolustaa suomalaista miestä ruotsalaisia vastaan, jotka peittäen oman syynsä asiain onnettomaan menoon olivat heittäneet syyn taakan viattoman päälle. Hän etsii kauttaaltaan totuutta, ja myöhempi tutkimus onkin pääasiassa hyväksynyt hänen esityksensä, mutta silti hänen kertomuksellaan ei ole sitä objektiivista tyyneyttä, jota pidämme historiankirjoituksen ihanteena. Cygnaeus oli ennen kaikkea tunteen ja intomielen mies, ja tässä se tulee sitä enemmän näkyviin, kun väärä tuomio Gripenbergiä kohtaan oli yhtä paljon loukannut hänen inhimillisyystuntoaan kuin hänen kansallista itsetuntoaan. On muistettava, että teos ilmestyi Vänrikki Stoolin tarinain jälkeen, ja siihen nähden saattaa sanoa, että siinä on ensi kerran teoksi muuttunut se kansallinen itsetunto, jonka tarinat olivat herättäneet.

Kumminkin on tunnustettava, että Cygnaeus vähemmän kuin kukaan oli Vänrikin tarinain sytyttävän vaikutuksen tarpeessa. Hänen ylimysmielisyytensä oli näet kehittynyt itsetietoisuudeksi, joka oli arka arvostaan eikä koskaan epäillyt puhua suutansa puhtaaksi, kun hänen oikeuden- tai ihmisyyden- tai kansallista itsetuntoansa oli loukattu. Paitsi Gripenbergin puolustuskirjoituksessa tuli tämä monesti näkyviin. Niin esim. 1850 vuoden sensuuriasetus, joka kielsi painattamasta suomenkielellä muuta kuin uskontoa, taloutta ja kansanrunoutta tarkottavia kirjoja, koski häneen kuin persoonallinen häväistys, ja hän kirjoitti siitä suorin sanoin ministerivaltiosihteerille, kreivi Armfeltille. Sama kansallinen itsetunto aiheutti niinikään sen puheen, jonka Cygnaeus piti jäähyväisjuhlassa yliopiston ruotsalaisille vieraille 1857 ja joka tavallaan on hänen kuuluisimpiaan. Se oli sangen lyhyt ja kieltämättä maltillinen ja kohtelias, mutta vaikutti kuitenkin kuin jonkinlainen sodanjulistus. Eräässä juhlassa Tukholmassa oli julkilausuttu runo, jossa Suomelle annettiin mainesana "orjuuden kultainen pesä". Puhuja valitti, että juhlassa ei kukaan ollut noussut ja vastannut noihin sanoihin: "Sinä valehtelet!" Hän oletti vieraitten havainneen, ettei Suomessa kuitenkaan eletä eikä puhuta niinkuin voidaan ajatella orjuuden pesässä elettävän ja puhuttavan, ja päätti toivomalla, että meille Ruotsissa ja muualla Europassa suotaisiin kunnioitusta eikä sääliä, sillä edellinen on meille tarpeen useinkin vaikeissa oloissamme.

Vaikka varmaankaan ei kukaan tässä maassa ole suoremmin ja kauniimmin puhunut Ruotsin suurista muistoista ja erittäin ruotsalaisten ansioista Suomeen nähden, sai tämä puhe kaikki unohtumaan. Se käsitettiin ja selitettiin julkeaksi solvaukseksi Ruotsia kohtaan, ja Cygnaeus joutui hänkin vuorostaan, semmoisen häväistystulvan esineeksi, jolla meillä on tapana aika ajoin koetella ja karaista merkkimiestemme luontoa. Tietysti hän kärsi siitä, kärsi syvästi ja katkerasti -- mutta vähitellen sekin tulva juoksi kuiviin.

Ehkä kysytte edellisen johdosta, oliko Cygnaeus suomen- vai ruotsinmielinen? Kysymys on anakronismi Cygnaeukseen nähden. Hänen kansallistuntonsa kehittyi aikana, jolloin ei vielä tietty suomen- eikä ruotsinmielisistä. Hän oli _suomalainen_ Lönnrotin ja Runebergin tapaan, niinkuin kaikki meidän parhaimmat olivat 1830- ja 40-luvuilla. Silloin täällä vielä oltiin eheä, jakamaton kansa, ja kun puolueriidat olivat alkaneet, hän toivoi vain eheyden palaavan. Niin hän alkajaisrunossaan suomalaiseen Preciosa-näytäntöön keväällä 1870 lausuu: "Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin karkottaa veljesvihan, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja saaneet yhteisen päämäärän; kumpaa kieltä puhummekin, on kohtalomme yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä, jollei -- me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se joka häiritsee sointua, rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta vastaan."

Oli kuin Cygnaeuksen työpäivä olisi ollut ohi, kun 60-luvulla ensimäisten valtiopäivien johdosta ja jälkeen valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä puhkesi aavistamattomaan virkeyteen. Hänen elämänsä viimeinen jakso oli alkanut, jolloin hän pääasiassa katsojana seurasi ajan pyrintöjä. Mutta vaikka Cygnaeus yhä harvemmin esiintyi julkisesti, eivät hänen sanansa olleet menettäneet tenhovoimaansa. Kuoriin 60- ja 70-luvun ylioppilaspolviin, jotka säännöllisesti 1 p. huhtikuuta kävivät häntä laululla tervehtimässä, vaikuttivat hänen puheensa aina innostavasti. Me ymmärsimme hänen kanssaan, että ihminen ei elä ainoastaan leivästä; hän oli meille kunnioitettava patriarkka, jonka sanoista yhä säteili se Suomen aamun kirkkaus, jota hän nuorena oli julistanut. Todistuksena ihastuksestamme mainitsen vain yhden piirteen. Tunnen ylioppilaan, joka saatuaan eräästä sanomalehtikirjoituksesta 30 markkaa, ensimäiset mitä hän eläissään oli ansainnut, käytti ne ostaakseen Cygnaeuksen runoelmat. Huhtikuun 1 päivä tuli meille henkiseksi kevätjuhlaksi, joka uudistui joka vuosi yhtä varmaan kuin Vapunpäivän vietto, mutta erosi tästä siinä, että se kesä ihanteellisine rientoineen, jonka Cygnaeus meissä herätti, oli kestävämpää laatua kuin luonnon kesä -- monessa se ei ole tiennyt syksystä eikä talvesta, vaan on pysynyt kautta elämän.

Vaikken läheskään ole tyhjentänyt ainettani, on jo aika lopettaa. Ja tällä hetkellä kysyn itsekseni, riittääkö esitykseni todistamaan, että Cygnaeus yhä edelleen ansaitsee sijansa toisten suurmiestemme rinnalla, huolimatta siitä, että hänen muistonsa on niin himmentynyt nykyisessä polvessa? Toivon että niin on laita. -- Herätystyö vaati monenlaisia voimia, ja Cygnaeuksenkin osuus oli siinä tarpeellinen, jopa välttämätön. Ajalla, jolloin sanomalehtiä ja kirjallisuutta levisi ja luettiin vähän, oli äärettömän tärkeää, että ilmaantui mies, joka ollen saman hengen elähyttämä kuin muut tulevaisuuden miehet, elävin nerokkain sanoin julkilausui mitä ajassa liikkui ja avasi varsinkin nuorille aavistamattomia näköaloja ja kuvasi ihanteita, jotka vastustamattomasti innostuttivat totuntatavasta eroaviin harrastuksiin. Näin Cygnaeus täydensi ja teki suurten ystäviensä työn tulokset kuulijoilleen mieskohtaisiksi ja velvottaviksi. Samalla hän enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut henkisen sivistyksen kohottamiseksi maassamme, hän on tehnyt eläväksi käsityksen meidän sivistyksellisestä yhteydestämme suurten kulttuurikansojen kanssa ja vaatinut, että meidän tulee kaikilla aloilla -- eritoten taiteenkin alalla, joka silloin näytti niin toivottomalta -- edustaa suomalaista kansallisuuttamme, jopa uskaltaa ajatella kilpailua muitten kanssa. Yksi syy miksi me enää harvoin muistamme Cygnaeusta on se, että niin paljo siitä, mitä hän ensiksi harrasti ja vaati, on jo muuttunut sivistyneitten kansalaisten yhteisomaisuudeksi, tullut lihaksemme ja vereksemme -- mutta onko hänen ansionsa silti vähempi?

Huomautin alussa, että elämme individualismin aikakaudella, jolloin yksilön hyvinvointia ja menestystä katsotaan inhimillisen harrastuksen oikeaksi päämääräksi ja jolloin vähät välitetään ihanteista, jotka vaativat yksityisten pyyteitten uhraamista yleisen hyväksi, kansakunnan onneksi. Mutta yhtä varmaa kuin se on, että tuo nykyajan oppi ei ole aikojen viimeinen viisaus, yhtä varmaa on, että Suomen kansan tulevaisuus yhä edellyttää, että sillä on poikia ja tyttäriä, jotka Cygnaeuksen tapaan pitävät korkeimpana onnenaan uhrata elämänsä työn sen eteen. Kuinka ajat vaihtelevatkin, on semmoisia aina nouseva, ja koska heidän toimintansa ehtona on, että he ajattelevat suurta kansastansa ja että heillä on ihanteellisia päämääriä, niin on Fredrik Cygnaeus, tämä suurien ajatusten ja ihanteiden mies, tämä kansallisen itsetunnon mies, aina oleva heille rakastettu ja kunnioitettu opas ja tietäjä.

Lauri Stenbäck.

Hänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[19]

Siihen pitkään sarjaan merkkimiesten satavuotismuistoja, joita jo olemme tällä vuosisadalla viettäneet, tulee tämän lokakuun loppupuolella kaksi muistopäivää lisää. Yrjö Aukusti Wallin ja Lauri Stenbäck syntyivät näet molemmat lokakuulla 1811, edellinen 24 ja jälkimäinen 26 p. Miten erilaisia harrastuksiltaan nämä miehet olivatkaan, ansaitsee kuitenkin toisen niinkuin toisenkin muisto kirkkaana elää heidän kansalaistensa mielissä, ja sentähden Aikakin tahtoo puolestaan heihin kiinnittää lukijakuntansa huomion.

Tämä Lauri Stenbäckin muistolle omistettu kirjoitus on alkuaan laadittu esitelmäksi Kolmisointu-yhdistyksen iltamaan viime keväänä (10/3 )eikä pyydä esittää mitään uusia tietoja, joita ei tavattaisi siinä runoilijan seikkaperäisessä elämäkerrassa, jonka tekijä kymmenkunta vuotta sitte julkaisi. Tarkotuksena on vain ollut pikaisin piirtein hahmotella miehen kuva, jonka toiminnasta ja luonteesta varsinkin nuoremmalla polvella lienee sangen hämärä käsitys, mutta joka on omansa herättämään mielenkiintoa ja kunnioitusta samassa määrässä kuin häneen tutustuu.

Lauri Stenbäck syntyi Kuortaneen pappilassa. Isältään, kirkkoherra Kaarle Fredrik Stenbäckiltä, hän, mikäli päätettävissä on, sai perinnöksi runoilijalahjansa, mutta äidiltään, Eva Maria Gummerukselta, luonteensa vilkkaan, avoimen, rakastettavan lapsellisen peruspiirteen; kotiseutu ja sen kansa opetti häntä kunnioittamaan ja rakastamaan maamme suomalaista väestöä, josta hänen sukunsa polveutuu. Tämä viimeinen seikka -- tutustuminen suomenkieliseen kansaan -- oli sitä tärkeämpi, kun perhe Laurin ollessa 12:nnella, muutti Vöyrin ruotsalaiseen pitäjääseen. Kotipaikan muutto sekä silloiset kouluolot vaikuttivat, että ruotsi tuli Stenbäckin runoilijakieleksi, mutta kiitos Kuortaneen-ajan hän ei sentään koskaan vieraantunut kansamme pääaineksesta, vielä vähemmän menetti suomalaista henkeään.

Stenbäckin lapsuuden- ja varhemmasta nuoruudenajasta tulee huomioonottaa varsinkin kaksi seikkaa, joilla oli määräävä merkitys hänen kehitykseensä nähden. Toinen on se, että hän, ollen alusta aikain ruumiiltaan hento ja heikko, sai kovien sairauskohtausten kautta pysyviä vammoja, joista johtui, että hänen terveytensä aina oli huononlainen, -- se tietysti enensi hänen tunne-elämänsä herkkyyttä; toinen on syvä uskonnollinen heräys, jonka ensimäinen ripilläkäynti hänessä aiheutti. Huolimatta hänen omaistensa kertomuksista emme osaisi oikein arvostella tämän henkisen mullistuksen laatua ja merkitystä, jollei hän itse olisi jättänyt siitä epäämättömiä todistuskappaleita, nimittäin kuusi runoa, jotka nimellä "Rukouksia ensi kerran käydessäni Herran ehtoollisella", muodostavat sekä sisällyksen että hämmästyttävän kypsän muodon puolesta mitä arvokkaimman runollis-uskonnollisen tunnustuksen. Ensimäisessä hän tunnustaa syntinsä, toisessa hän julkilausuu luottamuksensa anteeksiantoon, kolmas saa meidät aavistamaan jonkun katkeran kokemuksen ihmisten puolelta, neljännessä hän laulaa pyhästä hetkestä, "tärkeimmästä elämässään", jolloin liitto taivaallisen Isän kanssa uudistettiin, viides on riemulaulu tapahtuman johdosta ja samoin kuudes, vaikka se on tyynempi ja tulevaisuuteen viittaava. Siitä ovat nämä säkeet:

Oi, kuinka olen iloinen, Mä Herrassani riemuitsen. Mä laulan lapsuuslauluan', Sen laulan moneen kertahan Ja taasenkin. -- -- --

Luo Herran paeta mä voin, Kun loistaa säteet aamunkoin; Kun ilta saapuu pimeten, Niin nukun syliin hänellen Kuin äidin luo. -- -- --[20]

Heräys tapahtui syksyllä 1827, jolloin Stenbäck oli 16-vuotias ja, tultuansa keväällä ylioppilaaksi, oleskeli kotona. Näennäisesti se kyllä oli ohimenevää laatua, mutta kumminkin se selittää, että hänen varhemmissakin runoelmissaan ja mietelmissään niin usein soi uskonnollinen pohjasävel, sekä että hän ajan tullen oli valmis avaamaan sydämensä toiselle, paljoa syvemmälle ja pysyvälle herätykselle.

Luonnollinen taipumus vei Stenbäckin vastustamattomasti esteettisten ja kirjallishistoriallisten opintojen alalle. Hän lueskeli hartaasti saksalaista ja ruotsalaista kirjallisuutta, ja jälkimäinen herätti hänessä, niinkuin monessa muussakin sen ajan nuoressa, halun päästä Ruotsiin, jossa toivottiin tapaavan virkeämpää, loistavampaa henkistä elämää kuin sodan jälkeen yhä vielä henkisesti lamaantuneessa kotimaassa. Kaksi vuotta (1830--32) Stenbäck harjottikin opintoja Upsalan yliopistossa, mutta lukuunottamatta sitä, että hän Puolan kapinan aikana ruotsalaisten toveriensa kanssa innostuneesti seurasi vapaustaistelun menoa ja suri sen kukistumista vereen, oli matka täydellinen pettymys. Sen on runoilija julkilausunut runosikermässä "Matkamuistelmia". Hän oli lähtenyt, hän laulaa, etsimään "kunniata

ja suuruutt' aatteitten ja toiminnan; Mä suurten muistoin kotimaan näin siellä, Min kansa pientä puuhas pikkumiellä, Vaan muuta siellä nähnyt en".

Stenbäckin kokemus oli siis sama kuin Topeliuksen kymmenen vuotta myöhemmin, se näet että suomalaisen isänmaa ja kansa ovat _tällä_ puolen merta.

Helsingissä Stenbäck liittyi läheisesti Pohjalaisosakunnan silloisiin etevimpiin jäseniin, joista paitsi häntä itseään seuraavat ovat tulleet mainioiksi Suomen sivistyshistoriassa: M. A. Castrén, nerokas kielentutkija, E. A. Ingman, yksi lääkintätieteen uudistajia maassamme ja harras suomenkielen ystävä. F. A. Ehrström, ensimäinen säveltäjämme, ja C. G. von Essen, yksi herännäisyyden päämiehiä. Tämän toveripiirin johtava henkilö ei kumminkaan ollut kukaan mainituista, vaan J. J. Östring, Stenbäckin paras, uskottu ystävä. Vuosi 1834 oli näitten ystävysten onnellisin aika. Silloin he innokkaasti ja menestyksellisesti koettivat kohottaa oman osakuntansa ja välillisesti koko ylioppilasnuorison yhteiselämää aatteelliseen ja isänmaalliseen suuntaan -- ja silloin Stenbäck sepitti useat kauniimmat runoelmansa; mutta heidän ilonsa oli lyhyt. Mielenosotuksen aikaansaamiseksi erästä opettajaa kohtaan he omin päin toimeenpanivat ylioppilaskokouksen, ja syytettyinä tästä yliopiston järjestystä loukkaavasta omavaltaisuudesta heidät kaikki (paitsi Esseniä) karkotettiin puoleksi vuodeksi. Tämä tapaus oli käänteentekevä Stenbäckin elämässä.

Lähtiessään kotia Stenbäck otti mukaansa ystävänsä Östringin, eivätkä he olleet Vöyrin pappilassa kauan nauttineet pakollista vapauttaan, ennenkuin täydellinen mullistus oli tapahtunut heidän maailman- ja elämänkatsomuksessaan. Oli näet juuri se aika, jolloin Paavo Ruotsalaisesta johtuva herännäisyys oli alkanut levitä Pohjanmaalla, ja tämän henkisen liikkeen valtaan molemmat, niin Stenbäck kuin Östringkin, antautuivat. Seuraus oli, että he palatessaan Helsinkiin olivat kokonaan muuttuneet ja että he kieltäen ja hyljäten entiset harrastuksensa vetäytyivät syrjään toverien iloisesta seurasta ja suunnittelivat ei ainoastaan yksityiselämänsä, vaan koko elämänsuuntansa ja -päämääränsä muuttamista. Aluksi Stenbäckin uskonnollisuus sentään vielä näyttää olleen verraten valoisa, mutta kun Östring kevättalvella 1836, hänen äärettömäksi surukseen, oli kuollut keuhkotautiin, se muuttui siksi synkäksi, kaikkea maailmallista tuomitsevaksi, sanoisinko, kiihkomielisyydeksi, jommoisena herännäisyys ensi aikanaan esiintyi lukuisissa uskovaisissa ympäri maata. Tämmöisiä kääntymyksiä tapahtui silloin tuhansittain, mutta kumminkin Stenbäckin kääntymys on meille muita merkillisempi, jopa yksinäinen laatuaan, sentähden että hän erityisessä runosarjassa on kuvannut mielenmuutoksensa eri asteet, julkilaulanut mitä hän kärsi ja miten hän tuskallisesti taisteli kukistaakseen entisen itsensä ja sen kauneudenmaailman, jonka runoilijaunelmansa ja -haaveilunsa olivat hänen sisässään rakentaneet. Suorasanaisesti kerrottuna tämä kääntymys kyllä ei meitä liikuta enemmän kuin muut senlaatuiset historialliset tosiasiat, mutta sydämemme heltyy ja värisee myötätunnosta, kun kuulemme runoilijan itsensä purkavan tuskansa, esim. runoelmassa "Huokaus", joka arvattavasti on kirjoitettu Östringin kuoleman jälkeen.

Kuin synkkä koto kuoleman on tää! Mun taivaani on iäks' suljettuna. Sen kultahohdett' en mä enää nää On riemu mailman multa murjottuna. Mut niinkuin varjo kulkee kenttää pitkin, Niin rauhatonna vaellan ma vain, Vain varjo olen aikain parempain. -- --

Oi, miks' on koskaan rintan' paisunut, Sen miksi suuret aavistukset täytti? Miks' riemuin laulun äänt' oon kuunnellut? Miks' siitä valonsäde mulle näytti Valaisten syömen syvät, mailman piirin Ja rintani sai ilmitulehen, Mut hetken vain, oi, hetken lyhyen?

Tuo säde tunki sielun syvyyteen, Se entisaikaan oli elämäni, Kuin kirkkaan kevätnurmen kukkineen Näin elon valoisana edessäni. Mut päivä laski, yö on noussut musta, Ja tallattu on mailma syömeni, Kuin tyhjä, hävitetty temppeli. -- --