Part 2

Topelius oli ylioppilaana ollut niin onnellinen, ettei hänen tarvinnut kärsiä aineellista puutetta. Hänen äitinsä oli näet voinut antaa pojalleen mitä tämä tarvitsi. Nyt hän oli kuitenkin niin vanha, että piti velvollisuutenaan tulla toimeen omillaan, ja sentähden hän joulukuussa 1841 rupesi "juoru- ja uutislehden -- puuropäivinä, keskiviikkona ja lauvantaina, klo 12 ilmestyvän" -- Helsingfors tidningarin toimittajaksi, aavistamatta että ryhtyi tehtävään, joka oli sitova hänet 19 vuotta.

Tästä ajasta alkaa Topeliuksen kirjailijatoimi, ja alku oli vaatimaton. Ylimalkaan saattaa sanoa, että runoilija, kuinka suureksi hän kehittyikin, yhä pysyi kirjailijana vaatimattomana. Ensimäisen runokokoelmansa hän julkaisi vasta 1845, jolloin oli 27 vuotta täyttänyt, ja toisen 1850 kolmenkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Ohimennen mainiten sanoo hän itse tulleensa araksi siitä, että L. Stenbäck 1835 oli nauranut muutamille lauseille hänen osakunnan sanomissa julkaisemassaan runoelmassa; vasta 23 vuoden vanhana hän ensi kerran painatti yhden runoelman ("Rosen och fjäriln" Helsingfors Morgonbladissa). Kun tämän ajan sepitelmiä tarkastaa pitäen silmällä niiden syntyvuosia, huomaa, että Topelius 40-luvulla vakaantumistaan vakaantui käsityksessään Suomen kansan tulevaisuuden ehdoista ja luottamuksessaan siihen Isänmaanrakkaus paisuu paisumistaan voimalliseksi säveleksi hänen runoilussaan. Varsinainen käännekohta näyttää hänen v. 1843 tekemänsä Ruotsin-matka olleen. Hän kävi näet Upsalassa, jossa silloin pidettiin Ensimäinen skandinaavilainen ylioppilaskokous. Niinkuin Stenbäck kymmenkunta vuotta ennen, palasi Topeliuskin pettynein illusionein -- "ei Ruotsin vaan ruotsalaisten suhteen", sanoo hän, "he kun eivät vastanneet käsitystäni kansasta, jolla on niin suuri entisyys", ja tuosta kauniista Tukholmasta kertoivat sitten kanervakukkaset, että se "silkkikengin tanssi urhojen haudalla". "Siihen saakka", jatkaa hän, "olin ollut, enkä aivan vähänkään, svekomaani, mutta siitä ajasta aloin muuttaa väriä". Kansallisuusaate tarttui runoilijaankin, ja värinmuutos ilmaantui selvästi 1844 v:n promotsionirunoelmassa, jossa muun muassa lauletaan:

Ett folk! ett land! ett språk! en sång och en visdom! Från sjö till sjö och från barm till barm gå orden. Ur egna källor Suomis floder rinna: Ur egna källor rinne dess framtid opp! Hvi Lönnrot gick att slocknande sånger samla, Hvi gick Castrén att teckna förvridna dragen Af fjerran hedars sorgsna Suomi-fränder, Om ej för ljudande ord: ett folk! en stam![13]

Me tiedämme, ettei Topelius jäänyt tälle kannalle, vaan että hän myöhemmin, kun hänen sanansa olivat tulleet muita painavammiksi tässä maassa, asettuen taistelevien puolueiden yläpuolelle, opetti, että niillä kahdella kansallisuudella, jotka asuvat Suomenniemellä, on kummallakin täysi oikeus elää ja kehittyä, mutta että ne muodostavat yhden ainoan jakamattoman kansan -- "kumpaa kieltä kieli puhuukin, on täällä vain yksi kansa, yksi sydän sykkii isänmaan edestä" (Maamme kirja). Tämä hänen kehityksensä loppuaste nojaa järkähtämättömään historialliseen perustukseen ja on todellisesti se, jolle Suomen tulevaisuus on rakennettava.

Topelius ei ollut kutsuttu valtiollisten ja yhteiskunnallisten asiain käsittelijäksi, eikä yleisö ollut tottunut semmoista sanomalehdentoimittajalta pyytämäänkään. Tästä sai Snellman aihetta kurittamaan Helsingfors tidningaria, vaikka niiden toimittaja itse asiassa oli hänen hengenheimolaisiaan. Topeliuksen aseet olivat toiset kuin Saimassa ja Litteraturbladissa välkkyvät. Runoelmillaan hän herätti ja innostutti, ja niissä hän sai joskus sanotuksi mitä proosan miehet eivät kyenneet lausumaan. Todistuksena ovat nuo omituiset, puhtaasti Topeliusmaiset runoelmat, joissa hän kuvatessaan luonnon elämää lauloi kansan nuoresta mielestä, toiveista ja kukistumattomasta voimasta. Minä tarkoitan semmoisia sepitelmiä kuin "På hoppets dag" (Toivon päivänä), "Den blå randen på hafvet" (Sininen reuna merellä), "Våren 1848" (Kevät 1848), "Islossningen i Uleå elf" (Jäänlähtö Oulujoesta) y.m. Nykyaikainen lukija, joka on tottunut suorempaan esitystapaan valtiollisissakin kysymyksissä, ehkä kysynee: tokkohan laulujen tarkotusta ymmärrettiin? Sitä ei kuitenkaan tarvitse epäillä. Ankara sensuuri opetti kyllä yleisöä lukemaan rivien välitkin.

Topeliuksen ja S. G. Elmgrenin päiväkirjojen mukaan tahdon kertoa yhden esimerkin, miten lopuksi tultiin liiankin kärkkäiksi valtiollisesti selittämään sanomissa julkaistuja runoelmia. Keisarin syntymäpäivänä 29 p. huhtik. 1857 Topelius painatti runoelman sen vuoden keväästä, joka ensin oli alkanut kauniilla säällä, mutta sitten jälleen muuttunut talviseksi. Tekijän mukaan oli runo aivan viaton -- "minä olen monesti", sanoo hän, "kätkenyt keihäänkärkiä säkeiden alle, mutta tämä kappale oli niin aseeton ja viaton kuin lapsi". Siitä, huolimatta käsitettiin sepitelmän tarkottavan uutta, Aleksanteri II:n hallitusta, jolta ensin oli toivottu kaikkea hyvää, mutta joka sittemmin, varsinkin kenraalikuvernööri Bergin toimien tähden, näytti pettävän toivomukset. Eräs korkea ylimys (E. G. v. Haartman) selitti runon tähän tapaan Bergille, ja siitäkös nousi myrsky Topeliusta vastaan! Berg kirjoitti asiasta Armfeltille, ja Armfelt kirjoitti yliopiston rehtorille, Reinille, että hän varottaisi Topeliusta loukkaamasta korkeinta valtaa, sillä muuten otettaisiin häneltä pois hänen ylimääräisen professorin palkkansa. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi. Runoelman viimeinen stroofi kuului alkuperäisesti näin:

Jag vet så månget hjerta, Som slog i blommor ren Som du i färger bjerta Och som har vissnat sen. Blef hoppet då oss gifvet Att fly så snart förbi; En tår är hela lifvet Med litet solsken i.[14]

mutta sanomissa se esiintyy seuraavassa muodossa:

Är du en vinter -- närma Dig då i vinterdrägt, Men ljug ej sol och värma För svikna blommors slägt! Låt skymma eller daga, Vårt öde bära vi; Men vilja ej bedraga Och ej bedragna bli.[15]

ja muutos oli tehty sen jälkeen kuin sensori oli runoelman hyväksynyt. Tämän johdosta antoi kenraalikuvernööri sensuurihallitukselle käskyn nostaa kanteen kirjapainoa vastaan, ja kun se sattui olemaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, vaadittiin Seuraa asiasta vastaamaan. Juttu kesti elokuusta joulukuuhun saakka, ja silloisen sihteerin, Elmgrenin, täytyi Seuran puolesta antaa kolme eri selitystä asiassa; tuomio kuului niin, että Seura kokonaan vapautettiin edesvastauksesta, mutta faktori Levin sakotettiin 25 ruplaan hop.

Melkein koko 40-luvun oli Topelius vielä hyvin läheisessä suhteessa osakuntaan. Oltuaan ensin osakunnan kirjaston- ja rahastonhoitajana sekä samalla pöytäkirjurina valittiin hänet syksyllä 1843 Pohjoispohjalaisen osakunnan v.t. kuraattoriksi varsinaisen kuraattorin M. A. Castrénin poissaollessa, ja koska hän oli hoitanut mainitut toimet, joista hän nyt erosi, ilman minkäänlaista palkkaa, lahjotettiin hänelle vapaaehtoisen keräyksen tuottamilla varoilla ostettu kultakello, jonka kuoreen oli piirretty sanat: "Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/IX 1843." Kun sittemmin v:n 1845 alussa osakunnan puoliskot jälleen yhdistettiin, niin valittiin tosin ulkomailla matkustava kuraattori Fredr. Cygnaeus uudestaan koko osakunnan johtajaksi, mutta Topelius kutsuttiin useimmilla äänillä virkaa toimittavaksi. Tämä vaali oli sitä luonnollisempi, kun juuri Topelius oli aikaansaanut osakunnan yhdistyksen.

Kuraattorinvirassa niinkuin entisissäkin toimissaan Topelius oli hyvin harras. Osakunnan huviksi ja hyödyksi hän piti kokouksissa esitelmiä ja ehdotteli keskusteluaineita eikä säästänyt kanteleensa kieliä juhlatilaisuuksissa. Miten pohjalaisten kunnia oli hänelle kallis, näkee muun muassa siitä, että hän kerran luki julki laajanlaisen vastauksen kysymykseen: "Onko pohjalaisten tähti alenemassa?" koettaen todistaa, että Holsti oli erehtynyt, kun hän jossakin tilaisuudessa oli väittänyt "tähden" olevan laskemaisillaan. Joukahaisen ensimäisten vihkojen toimittamisessa oli Topelius myöskin toisia innokkaampi, eikä kukaan ole silloin taikka myöhemmin antanut tälle aikakauskirjalle useampia, saatikka arvokkaampia lisiä, jos Runebergin "kuninkaallista lahjaa", Fjalar runoelman ensimäistä laulua, ei oteta lukuun.

Kun Topelius vihdoin erosi kuraattorinvirasta, toimitettiin hänen kunniakseen kekkerit, joissa pidettiin sydämellisiä puheita ja osakunnan puolesta pyydettiin, että hän yhä edelleen pysyisi sen jäsenenä. Mutta vähemmän kuin puoli vuotta sen jälkeen oli hänenkin kokeminen, miten pohjalaisten eli, käyttääkseni Cygnaeuksen imartelevaa mainesanaa, "Pohjan ateenalaisten" mielisuosio on epäluotettava. Keväällä 1848, vallankumousten aikana, oli Topelius pilansekaisessa esityksessä Helsingfors tidningarissa kertonut, että ylioppilaat vähän välittivät päivän valtiollisista kysymyksistä, niinkuin saattoi siitä päättää, että hän eräänä päivänä lukuyhtiössä oli tavannut ylioppilaita pelaamassa shakkia ja yhden lukemassa Porvoon sanomia, vaikka uusia Journal des Débats'n numeroita oli pöydällä. Tämä arvostelma otettiin osakunnassa puheeksi, ja yksimielisesti pidettiin sitä loukkauksena ylioppilaskuntaa kohtaan. Tästä taas Topelius närkästyi niin, että hän paikalla erosi osakunnasta, lähettäen sille pitkän kirjoituksen, jossa hän selitti, etteivät hänen sanansa lainkaan olleet loukkausta tarkottaneet; mutta koska osakunta kumminkin oli ne siten käsittänyt, katsoi hän johdonmukaisuuden vaativan, että hän eroamalla sen yhteydestä itse pani toimeen sen rangaistuksen, johon osakunnan olisi oikeuden mukaan pitänyt hänet tuomita. -- Onneksi ei tämä ikävä tapahtuma jättänyt pitempää katkeruutta mieliin. Kohta sen jälkeen toimittivat pohjalaiset Kaisaniemessä uudet pidot Topeliuksen kunniaksi. Siinä tilaisuudessa Cygnaeus ennusti hänen tulevaa suuruuttansa, ja täydellinen sovinto hänen ja nuorempien toverien välillä rakentui uudelleen. Sittemmin hänet säännöllisesti kutsuttiin vuosijuhliin vieraaksi, ja kun osakunta virallisesti hajotettiin 1852, olivat J. V. Snellman, Fredr. Cygnaeus ja Z. Topelius viimeisellä surullisella eronhetkellä saapuvilla pohjalaisten kunnioitettavimpina miehinä. (Neljäntenä joukossa olisi tietysti Runeberg ollut, jos hän olisi ollut Helsingissä.) Kun silloin osakunnan ympyriäinen pöytä sahattiin neljään osaan, sai Topelius yhden osan, ja se seisoi hänen työhuoneessaan piippuhyllypöytänä hänen kuolemaansa, asti. Topelius puolestaan luki tässä tilaisuudessa julki ja omisti pohjalaisille ja ylioppilaille ylipäätään tuon ylevän laulun "Vi äro andens fria folk", joka sittemmin F. v. Schantzin säveltämänä on innostuttanut niin monta ylioppilaspolvea.

V:n 1850 vaiheilla oli Topelius täysin kypsynyt runoilijana, ja silloin alkava vuosikymmen oli hänen tuotteliain aikansa. Silloin hän kirjoitti tärkeimmät draamalliset teoksensa ja useimmat Välskärin kertomuksista, silloin hän sepitti Sylvialaulut ja toimitti Eos-lehteen kenties hauskimmat satunsa, ja silloin ilmestyi myöskin laatuaan verraton Luonnon kirja.

Luonnollisesti ei tässä tule kysymykseen arvostella näitä mainittuja taikka muita Topeliuksen teoksia. Kumminkaan en voi olla sanomatta, että kaikkien ihailemain Välskärin kertomusten merkitystä kansallistunnon vahvistamiseen katsoen tuskin vielä on oikeuden mukaan tunnustettu. Sekä sisällyksen että vaikutuksen puolesta ne muodostavat suurenmoisen täydennyksen Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin. Ennen näitä runotuotteita oli Suomen historia miltei tuntematon suurelle yleisölle, ja ilman niitä olisivat historialliset tiedot meidän entisyydestämme jääneet kylmiksi. Runeberg ja Topelius ovat runoutensa taikavoimalla tehneet entisyytemme eläväksi ja samalla antaneet kansalle sen oikeutetun itsetunnon, jonka muinaisten sukupolvien kestämät kärsimykset ja kunniakkaat taistelut ovat omansa herättämään. Tieteellinen historiankirjoitus ei olisi tätä voinut aikaansaada samassa määrässä eikä varsinkaan yhtä laajoissa piireissä, eivätkä myöskään ruotsalaiset kirjailijat. Minkä erotuksen syntyperä ja kansallisuus tässä kohden tekee, näkee selvästi, jos vertaa Snoilskyn "Svenska Bilder" ja Heidenstamin "Karolinerna" Runebergin ja Topeliuksen puheena-oleviin teoksiin. Ruotsalaiset runoilijat ovat vain jonkun ainoan kerran ohimennen maininneet suomalaisia. -- Topeliuksen kuolematon ansio on, että hän ensi kerran on kertonut pitkiä aikakausia Suomen historiaa suomalaiselta kannalta, kumminkin samalla tehden täyden oikeuden Ruotsille, jopa siinä määrässä, ettei kukaan ole enemmän kuin juuri hän meissä virkistänyt ruotsalaisia muistoja ja saanut meitä kunnioittamaan veljeskansan jaloimpia henkilöitä ja ominaisuuksia.

Ohimennen mainittakoon, että se innostus, millä Välskärin kertomuksia luettiin, teki että sensuurikin rupesi niitä pitämään silmällä. Eikä se tehnyt sitä ilman syytä, sillä entisiä aikoja kuvatessaan Topelius kyllä ajatteli omaansakin. Esimerkkinä olkoon se hymnintapainen Vaasan kaupungin nimen ylistys, jolla Välskäri alottaa 11:nnen luvun toisen sikermän kolmannessa kertomuksessa: "O, Vasa, du stolta, du ärorika namn, det främsta på nordens vapensköld -- du strålande stjerna, till hvilken seklerna skådat upp -- du starka fana, kring hvilken hjeltar ha blödt -- du fredliga kärfve af ax, som lofvade odlingens skördar -- det är då här, som du funnit en tufva i geografin, der du kunde sätta din fot uppå och der du kunde hoppas att lefva från slägte till slägte ännu sedan kronornas glans förbleknat!"[16] -- -- Nämä rivit ja niiden jatko kirjoitettiin ja painettiin muutamia päiviä ennen kuin virallinen julistus Vaasan kaupungin nimenmuutoksesta ilmestyi sanomiin. Ainoastaan sillä tavoin oli siihen aikaan mahdollista julkisesti huomauttaa yleisöä tuosta rikoksesta muistojamme vastaan. -- Kertomus Narvan tappelusta taas suututti kreivi Bergiä, niin että hän päätti lakkauttaa Helsingfors tidningarin. Ainoastaan suurella vaivalla onnistui kenraalikuvernöörin kanslian päällikön, Edvard Walléenin, saada tuomio peruutetuksi.

V. 1860 Topelius vetäytyi pois sanomalehtitoimestaan, arvellen alkavan uuden ajan vaativan toisenlaisia kykyjä. Jo 1854 oli hän, kun keisari Nikolai kruununsa perillisen ja yliopiston kanslerin Aleksanterin kanssa kävi Helsingissä, nimitetty Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Tämä tapahtui kokonaan hänen ystäviensä, etupäässä Cygnaeuksen vaikutuksesta, niin ettei hän itsekään tiennyt, mihin virkaan hän nimitettiin, ennenkuin asia oli ratkaistu. Täten Topelius pelastettiin yliopistolle, sillä hän oli jo nimitetty Vaasan lukion lehtoriksi ja oli lähtemäisillään virkapaikkaan, Pietarsaareen, missä asunto oli häntä varten vuokrattu Erottuaan sanomalehtityöstä antautui hän yksinomaisesti virka- ja kirjailijatoimiinsa ja jatkoi sitten sillä tapaa syksyyn 1878, jolloin hän täysinpalvelleena sanoi jäähyväiset yliopistolle, jota viimeiset vuodet oli rehtorina johtanut. Siitä alkoi hänen viimeinen elämänjaksonsa, jolloin hän Koivuniemessä (v:sta 1879) nauttien maaelämän rauhaa, kansansa rakastamana ja kunnioittamana, näki päivänsä hiljalleen laskevan.

Topeliuksen kahdesta viimeisestä elämänjaksosta, jotka yhteensä muodostavat enemmän kuin toisen puoliskon hänen toimiaikaansa, eivät käytettävänäni olevat hetket salli minun lausua muuta kuin joitakuita yleisiä sanoja.

Koivuniemen aika oli runoilijan varsinainen suuruudenaika -- ei sentähden, ettei hän jo sitä ennen olisi tuottanut riittävästi tullakseen suureksi tunnustetuksi, vaan erinäisten sivuseikkojen takia. Eläessään Helsingissä kiivaimman puoluetaistelun aikana, kumminkaan tahtomatta ottaa siihen suoranaisesti osaa, arvosteltiin häntä usein kohtuuttomasti. Kumpikin puolue toivoi ja tahtoi häneltä osaksi enemmän, osaksi toista kuin hänen kantansa myönsi, ja siitä johtui, ettei kumpikaan ehdottomasti kannattanut häntä hartioillaan. Toiseksi hän oli nuorin uuden Suomen suurista miehistä ja seisoi senvuoksi niin sanoakseni toisten varjossa. Toista oli, kun toiset suuret toinen toisensa perästä olivat laskeneet päänsä lepoon ja Topelius oli jäänyt yksinään edustamaan mennyttä suurta aikakautta ja samalla myöskin muuttanut pois kaupungista. Silloin ikäänkuin alkoi hänen jälkimaailmansa koittaa. Puolueet yhtyivät häntä kunnioittamaan, vanhat väärinkäsitykset unohtuivat, haihtuivat hänen yhäti palavan isänmaanrakkautensa edessä, ja hänestä tuli se Jumalan armosta ja elämänkokemuksesta viisaan suomalaisen miehen ihanne, jossa näimme entisyyden muistot ja tulevaisuuden toiveet ruumistuneina, ja kovina aikoina, myrskyn uhatessa, tuntui turvalliselta, kun tiesimme hänen suuren henkensä vielä viipyvän muassamme, turvalliselta niinkuin kodissa, missä isä valvoo. -- Kun hän nyt on poissa ja myrsky jälleen uhkaa, yhtykäämme hänen rukoukseensa:

Ja, skydde Gud Allsmäktig så Vår dyra fosterjord. Att folk och furste samman gå Och bygga lag och rätt uppå Det fria mannaord![17]

Millä ilolla ja kunnioituksella hänet vastaanotettiinkaan, kun hän kävi Helsingissä! Silloin sydän sykähti, silloin juhla juhlalle tuntui, kun harmaahapsinen, hymysuu vanhus astui ovesta sisään liittyäkseen nuorten seuraan. Sen ovat useimmat nykyisetkin osakunnan jäsenet kokeneet, sillä milloin vain voimat myönsivät, tuli hän pohjalaisten vuosijuhlaan virkistääkseen nuoruutensa muistoja nähdessään aikoja sitten poismenneitten ystäviensä lastenlapsia.

Ja edelleen, millä uteliaisuudella kuultiinkaan kerrottavan, että vanha runoilija aina oli työssä, niillä ihailulla tartuttiin jokaiseen uuteen kirjaan, jonka hän vielä lähetti meille Koivuniemestä! Tosin oli vallitsevan kirjallisuuden henki aivan toinen kuin Topeliuksen tuotteissa, mutta ken ei olisi realistien ja naturalistien temmellyksessä mielellään vielä kerran kuullut tuota vienoa, puhdasta runotarta -- muistuttihan se lapsuusajan viattomuutta ja ihanteellista haaveilua. Sillä runoilijana pysyi Topelius yhä samana -- samat olivat ihanteet, sama isänmaanrakkaus, ainoastaan ylevämmin ja hartaammin hän lauloi, sillä elämä oli saattanut hänet lähemmäksi taivaallisia "esikartanoita", ja hän oli kypsynyt lausumaan julki "uskontunnustuksensa" niin yksinkertaisesti ja suuresti, kuin vain ihmiskunnan viisaimmat osaavat.

Entäs Topeliuksen suuruus: onko se siinä, että hän lyyrillisenä runoilijana seisoo Franzénin ja Runebergin rinnalla, onko se siinä, että hän kertojana on täydentänyt Runebergin työn, onko se siinä, että hän satujen sepittäjänä on maailmankirjallisuuden suurimpia, jollei suurin, taikka onko se siinä, että hän kansankasvattajana ylipäätään on ollut valon luoja ja levittäjä, jonka vertaista meillä ei ole nähty? Kaikessa tässä, mutta enemmän kuin hänen toimensa hämmästyttävässä monipuolisuudessa ja runsaudessa on hänen suuruutensa siinä, että hänen toimensa ja persoonansa aina on edustanut sitä, mitä meidän kansassamme on parasta, jalointa ja korkeinta. Elää, puhua ja toimia kansansa puhtaimpien ihanteiden mukaan ja jättää teoksensa ja oma muistonsa samojen ihanteiden ikuisiksi elähyttäjiksi -- se on kai suurinta maan päällä, ja tämän suuruuden mitan on Sakari Topelius täyttänyt.

* * * * *

Lopuksi sananen nuorisolle, jonka povessa tämä suuri muisto on palava: Tämmöisestä muistosta ei sovi ylpeillä, sillä ennen kaikkea se velvoittaa. Kiittäkäämme Jumalaa hänestä, niinkuin hän itse kiitti Jumalaansa siitä, mikä oli hänelle annettu. Sakari Topeliuksen muisto on elävä, mutta älkää te, nuoret, enemmän kuin me vanhemmatkaan ottako siitä osaksemme muuta kuin kehotuksen jatkamaan hänen työtänsä isänmaan edestä, lausuen omasta puolestamme hänen sanansa:

Ja maamme, päivän morsian, Saa suuruuden ja kunnian. Vaan aallon lailla uinumaan Me käymme unholaan.

Fredrik Cygnaeus.

Hänen syntymänsä 100-vuotismuiston johdosta.[18]

Arvoisa juhlayleisö,

Lönnrotin, Runebergin, Nervanderin ja Snellmanin syntymän satavuotisjuhlien jälkeen vaatii vuorostaan Fredrik Cygnaeuksen samanlaatuinen muistopäivä nykyisen sukupolven huomiota. Onhan vanha tapa mainita Cygnaeus yhdessä edellisten kanssa, kun kansallisen herätysajan suurmiehet luetellaan, ja se tietysti on saanut ylioppilaskunnankin toimeenpanemaan juhlanvieton hänen kunniakseen. Kumminkaan en suuresti erehtyne olettaessani, ettei nykyiselle nuorisolle suinkaan ole täysin selvänä, mistä syystä tämä viides nimi yhä edelleen asetetaan toisten rinnalle. Jokainen tietää mitä Lönnrot, Runeberg ja Snellman ovat olleet Suomen kansalle ja mitä verrattomia aarteita meillä on heidän kokoomassaan ja jälkeenjättämässään henkisessä perinnössä, jokainen tietänee niinikään, että Nervander oli nerokas tiedemies, jonka vertaista meillä ei ole nähty, mutta Cygnaeuksesta tiedetään tuskin muuta, kuin että hän on sepittänyt runoja, joita ei lueta, että hän oli suuri puhuja, jonka lennokkaita lauseita jotkut harmaapäät ukot vielä muistelevat, ja että hän oli olennoltaan eriskummainen, niinkuin monet perinnäismuistoina elävät kaskut todistavat -- onko hän noitten toisten suurmiesten tapaan suorittanut jotakin suurta, luonut jotakin pysyvää, jolla on arvoa ja merkitystä meille jälkeläisille, se on epätietoista ja hämärää. Tositeossa Cygnaeuksen muisto on himmennyt tavallista pikemmin ja suuremmassa määrässä kuin me vanhemmat, joiden suosima ja ihailema hän oli elämänsä viimeisellä jaksolla, konsanaan olisimme voineet aavistaa, mutta aivan selittämätöntä se ei kuitenkaan ole.

Pääsyy Cygnaeuksen unohtumiseen on kai se, että hän oli niin tykkänään toisen ajan mies, että hän niin sanoakseni liikkui aivan toisessa henkisessä ilmapiirissä kuin nykyinen sukupolvi. Cygnaeuksen henki -- niin Snellman lausui muistopuheessaan vanhassa kirkossa 11 p. helmik. 1881 -- Cygnaeuksen henki eli alati ja toimi iäisessä maan päällä. Ja puhuja selitti, että ikuinen ja pysyvä katoovaisen keskellä on toiselta puolen luonnonelämässä ilmenevä järjellinen luonnonjärjestys ja toiselta puolen historiassa esiintyvä siveellinen maailmanjärjestys. Oikeus on, hän sanoi, iäti katoamaton ja niinikään kauneus ihmishengen tuotannon päämääränä, ihanteena. Siinä Cygnaeuksen toimiala. Sitä vastoin hän piti mitättömänä ja ylenkatsoi yksityisen ihmisen harrastuksia ja erehdyksiä, iloja ja suruja, jotka hänen kuoltuaan haihtuvat tietymättömiin niinkuin unelman varjokuvat.

Kuinka oudolta tämä kuuluukaan kohta Cygnaeuksen kuoleman jälkeen meilläkin alkaneella ja yhä jatkuvalla realismin ja individualismin aikakaudella, jolla muka tiedetään, että koko ihmiselämä sisältyy juuri siihen, mitä Snellman vertasi haihtuvaan unelmaan, jolloin ei uskota mihinkään pysyvään eikä tunnusteta iäistä päämäärää tai ihanteita olevankaan! Kun elämän- ja maailmankatsomus on näin muuttunut, onko ihme, että suurin ihanteiden mies, mikä meillä on elänyt, on hävinnyt nykyajan mielestä?

Mutta kumminkin olette pyytäneet minua palauttamaan hänen muistoansa ja elähyttämään hänen himmennyttä kuvaansa. Ryhdyn siis tehtävääni, vaikka hyvin tiedän, että käytettävänäni olevat hetket eivät riitä enempään kuin ääriviivojen piirtämiseen.