Part 1

MUOTO- JA MUISTIKUVIA III

Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

Otava, Helsinki, 1914.

SISÄLLYS:

Alkulause.

Esitelmiä.

Z. Topeliuksen muisto. Fredrik Cygnaeus. Lauri Stenbäck.

Ylioppilaselämää 1835--42.

Ebba Stenbäck.

Kaarle Jaakko Gummerus.

I. Koti; koulu- (ja lukio-) aika 1840--61. II. Yliopistoajan alkupuoli; kirjailijatoimen ensi jakso 1861--66. III. Yliopistoajan loppupuoli; koulunopettajana; kirjailijatoimen toinen jakso 1867--74. IV. Gummeruksen elämän loppukausi 1874--98.

Karl Fredrik Eneberg.

Pieni alkulause. I. Lapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841--69. 11. Eneberg runoilijana. III. Ulkomaanmatkat 1870--71. IV. Viimeiset vuodet kotimaassa 1871--74. V. Viimeinen matka 1874--76.

Alkulause.

Samoin kuin molemmat edelliset sisältää tämä kolmas ja viimeinen Muoto- ja Muistikuvasarja sekä vanhempaa että uutta. Kuvaukseni Ebba Stenbäckistä, Kaarle Jaakko Gummeruksesta ja Karl Fredrik Enebergistä ovat näet kirjoitetut sen jälkeen, kun toinen sarja syksyllä 1912 oli ilmestynyt.

Näitä mainitutta kirjoituksia varten olen kuvaamieni henkilöiden omaisilta ja läheisiltä ystäviltä saanut suosiollista apua, jonka täten kiitollisuudella tunnustan. Erityisesti mainitsen, että yksistään professori Jaakko Gummeruksen jo ennen keräämät ainekset setänsä elämäkertaa varten ovat tehneet minulle mahdolliseksi seikkaperäisesti kuvata Kaarle Jaakko Gummeruksen elämänvaiheet. Helsingissä loppiaisena 1914.

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.

ESITELMIÄ

Z. Topeliuksen muisto.

Arvoisat juhlavieraat.

Nuoret pohjalaiset ovat tahtoneet, että tässä muistojen juhlassa ensimäiset hetket pyhitettäisiin sen miehen muistolle, joka oli viimeinen niitä osakunnan entisiä jäseniä, jotka koko kansamme tunnustaa suurimmiksi pojikseen, uuden Suomen luojiksi. Mutta niin kunniakas kuin minulle annettu tehtävä on, niin vaikea ja painava se on, tuo tehtävä vetää suruharso kaivatun runoilijan ja isänmaanystävän kasvoilta ja asettaa hänen kuvansa eteenne niin jalona, niin suurena, niin leveänä kuin sille tulee, jonka sija on kansan kalliimpien muistojen Pantheonissa. Minä pyydänkin kohta saada rajottaa vaatimuksenne lyhyen ajan ja puutteellisen kykyni mukaan: tahdon vain esittää muutamia piirteitä vainajan kehityshistoriasta, varsinkin hänen nuoremmilta ajoiltaan, jotka nykyiselle polvelle ovat vähemmin tunnettuja. Enkä luule tämän rajotuksen aineeni käsittelyssä ketään oudostuttavan, sillä menetteleväthän kansat suuriin miehiinsä nähden niinkuin maalaaja, joka muotokuvaa maalatessaan ei koskaan ota työhönsä tyytyäkseen, vaan lakkaamatta parantelee sitä. Hetkisen hän ehkä jo pitää kuvaa täysin onnistuneena, mutta sitten hän jälleen tarttuu siveltimeensä, milloin lisätäkseen jonkun piirteen, milloin poistaakseen jotakin, joka tuntuu loukkaavan totuutta. Samoin kansatkin aika ajalta, polvi polvelta pyytävät täydellisentää suurten miestensä kuvia joko lisäämällä uusia tietoja taikka arvostelemalla ennen tunnettua uudelta näkökannalta. Näin ollen olkoon yksityinen tyytyväinen, jos hän kykenee vähänkin täydentämään tai oikaisemaan ennen tiettyä, ja mitä nyt Topeliukseen tulee -- joka toden totta on oleva yksi semmoisia yhä uudestaan tutkittavia ja kuvattavia -- olen minä onnellinen, jos voin lisätä tai selvemmäksi tehdä edes jonkun piirteen siinä suuren runoilijan kuvassa, jota jo kannatte sydämessänne.

Ensin pari sanaa siitä sukupuusta, joka on niin jalon hedelmän kantanut.

Suku on kotoisin Limingan pitäjästä, jonka asukkaat alkuaan ovat karjalaista heimoa. Siellä oli muinoin talo, jonka omistajalla karjalaiseen tapaan oli erityinen sukunimi, Toppinen. Siitä talosta lähti 30-vuotisen sodan aikana nuorukainen Jaakko Toppinen Ouluun, ruvetakseen ensin kauppapalvelijaksi ja sitten itsenäiseksi kauppiaaksi. Jo tämä suvun kantaisä muutti nimen latinanpäätteiseksi. Jaakko Toppeliuksen jälkeläiset elivät sittemmin mainitussa kaupungissa toista sataa vuotta vaatimattomina kauppiaina ja tullivirkamiehinä. Vähitellen tuli talonpojista noussut uusi säätyläisperhe sukulaissuhteihin useiden silloisten oululaisten perheiden kanssa, mutta luonteeltaan pysyivät Toppeliukset muuttumatta ahkerina, käytöllisinä, rehellisinä, osottamatta erinomaisempia hengenlahjoja. -- Niin on kerrottu vainajan jälkeenjättämissä muistiinpanoissa. Hän ei ole yrittänytkään selittämään suvussa myöhemmin ilmaantuneita taiteilija- ja runoilijataipumuksia karjalaisesta syntyperästä johtuneiksi, niinkuin on tehty F. M. Franzéniin nähden, joka samoin oli karjalaista ja oululaista sukujuurta. Arvattavasti kyllä Topelius ei olisi jättänyt huomauttamatta tätä yhtäläisyyttä -- joka on sitä viehättävämpi, kun kummankin suvun etevin edustaja on ollut harvinaisen lahjakas lyyrillinen runoilija -- jollei hänellä olisi ollut esiintuotavana toinen ja todennäköisempi perustus sukunsa taiteellisiin lahjoihin. Tämänlaisia lahjoja tiedetään näet suvussa esiintyneen vasta sitten, kun Mikael Toppelius kolmannessa polvessa oli nainut kastetun juutalaisneidon, Maria Zebulonin, jonka isä, kauppias Isak Zebulon, Kaarle XI:n aikana oli Lyybekistä muuttanut Ouluun. Se "pisara juutalaisverta", joka silloin tuli sukuun, ei ole ainoastaan jättänyt jälkiä myöhempien Toppeliusten ulkonäköön, vaan on myöskin rikastuttanut suvun henkistä perintöä. Mainitun pariskunnan pojalla sanotaan jo olleen soitannollisia lahjoja, hänen poikansa oli tunnettu maalaaja Mikael Toppelius, jonka kuvausvoiman vilkkautta monet meidän aikaan säilyneet maalaukset Pohjanmaan kirkoissa vielä todistavat, ja tämän pojanpoika oli meidän Sakari Topeliuksemme, jossa, niinkuin joku on sanonut, Israelin muinaisten tietäjäin henki uudistui.

Kun runoilijan esi-isiltä saamaa henkistä perintöä luetellaan, on vielä huomioon otettava, että isoisä ei ollut ainoastaan maalaaja, vaan että hän, niinkuin muutamat hänen pojalleen osotetut, vaihdellen suomen- ja ruotsinkielellä sepitetyt kirjeet näyttävät, myöskin osasi ilmilausua ajatuksensa yhtä sujuvasti runo- kuin suorasanaisessa muodossa. Pojanpoika on muuten käsittänyt isoisänsä monipuoliset lahjat tulevaisuudenenteiksi, mainiten hänestä, että hän syntyi sata vuotta ennen Kalevalaa ja runoili suomeksi sata vuotta ennen aikaansa samoin kuin hän maalaustaiteessa esiintyi sata vuotta ennen Suomen taideyhdistystä -- "semmoiset valonsiinteet taivaanrannalla aikoja ennen auringon nousua", lisää hän, "ennustavat päivän koittoa". Pikku Zakke oli vain neljä vuotta vanha, kun isoisä kuoli, eikä hänellä sentähden voinut hänestä olla omia muistoja; mutta jälestäpäin on hänelle kerrottu, että hän oli ollut ukon lemmikki ja vapaasti saanut leikkiä hänen siveltimillään.

Mitä runoilijan vanhempiin tulee, ei hän näy heiltä perineen erityisiä nerolahjoja. Sen sijaan he antoivat poikansa siveelliselle ja uskonnolliselle maailmankäsitykselle ensimäisen ohjauksen ja muodostuksen, siksi vakavan ja pysyvän, ettei se kehittyessään enää muuttanut kerran saamaansa suuntaa. Sakari Topelius vanh. -- ensimäinen, joka alkoi kirjoittaa nimen yhdellä p:llä -- oli, niinkuin tiedämme, lääkäri, eikä aivan tavallisia. Hän oli Porthanin oppilaita ja oli jonkun ajan sihteerintapaisena ollut osallisena F. M. Franzénin kirjallisissa töissä. Tämä kai teki, että hän, sitten kun ankara ja pitkällinen, lopuksi hautaan vievä tauti oli katkaissut hänen suurella menestyksellä alottamansa lääkärintoimen, ei kumminkaan jäänyt toimettomaksi, vaan rupesi keräilemään vanhoja suomalaisia runoja toimittaen kotiinsa, Kuddnäsin kartanoon lähellä Uudenkaarlepyyn kaupunkia, sairasvuoteensa ääreen vaeltavia karjalaisia, n.s. laukkuryssiä, siten myöskin viitaten Lönnrotille mistäpäin runsaimmat runolähteet olivat etsittävät. Tauti tuotti hänelle niinikään enemmän aikaa kuin hänellä muuten olisi ollut lastensa kasvatukseen ja opetukseen. Koko ikänsä runoilija säilytti kiitollisen, kunnioittavan muiston isästään, jonka hän 13 vuoden vanhana kadotti. Vielä hellempi oli pojan ja äidin keskinäinen suhde. Äidilleen hän uskoi kaikki ilonsa ja murheensa, ja me tiedämme kuinka vahva ja kehityskykyinen se uskonnollinen perustus oli, jonka äiti, joka ilta rukoillen lastensa kanssa, oli laskenut hänen sydämeensä. Kun äiti kuoli 1868, oli poika jo täyttänyt 50 vuotta, mutta heidän keskinäinen rakkautensa oli pysynyt muuttumatta, niinkuin nähdään siitä harvinaisen kauniista runoelmasta, jonka runoilija on pyhittänyt hänen muistolleen.

Kouluun lähetettiin Sakari 11-vuotiaana, ei läheiseen Vaasaan, vaan suvun vanhaan kotikaupunkiin, Ouluun, missä poika sai asua setänsä, entisen sotalääkärin Kustaa Toppeliuksen perheessä ja missä isä toivoi hänen oppivan suomenkieltä. Tämä sivutarkoitus saavutettiin sen verran, että hän oppi jokapäiväistä puhekieltä, mutta kun koulu oli ruotsalainen ja hän sen jälkeen taas liikkui ainoastaan ruotsia puhuvissa seurapiireissä, niin ei siitä sen enempää tullut. Tosin Topelius myöhemminkin -- syksyllä 1840 -- varta-vasten rupesi suomea lukemaan, jopa yritteli suomeksi runoilemaankin, mutta kun jälleen muut toimet ehkäisivät tämän puuhan, jäi kuin jäikin hänen suomenkielen-taitonsa vaillinaiseksi. -- Vanhoilla päivillään hän eräässä Porthaninjuhlassa puhui tästä asiasta, selittäen miten ajanhenki ja tavat hänen nuoruutensa aikana vielä olivat vastahakoisia tämmöisille harrastuksille ja miten hänkin vaipui niiden alle.

Muuten on Oulun ajalta mainittavana, että hän tätiensä luona tapasi kaupungin lainakirjaston ja sen romaanivarastolla sai mielinmäärin tyydyttää lukuhaluaan. Nämät luvut, kertoo hän, melkein vaarallisesti kiillottivat hänen mielikuvitustaan, mutta onneksi vaikutti reipas toverielämä vastakkaiseen, terveellisempään suuntaan. Kumminkin hän suuresti rakasti vaipua haaveihiihinsa. Muun muassa hän mielellään istui pakkahuoneen rannassa katsellen, miten aurinko laski Pohjanlahteen. Mitä hän siinä haaveili, sen näkee sadusta "Luftslotten" (Pilvilinnat), jossa eräs kappale alkaa sanoilla: "Usein, kun minä olin pieni, istuin minä meren kivisellä rannalla ja katselin aaltojen tanssia kaukana illan hohteessa". -- Ohimennen huomautettakoon tässä, että Topelius enemmän kuin ylimalkaan on aavistettu on satuihin käyttänyt piirteitä omasta elämästään, omasta kokemuksestaan -- seikka, joka suuressa määrässä on syynä niiden tosirunouteen ja osaltaan selittää niiden suurta vaikutusta niin lapsiin kuin vanhempiinkin lukijoihin.

Kesäkuussa 1832 Topeliuksen koulunkäynti päättyi, ja syksyllä samana vuonna hän ensi kerran lähti Helsinkiin, niissä sai asunnon Runebergin luona. Runebergin johdolla hän sitten myöskin yhdeksän kuukautta jatkoi lukujaan ylioppilastutkintoa varten, jonka hän suoritti 5 p. kesäkuuta 1833. Seuraavana päivänä hänet otettiin Pohjalaisen osakunnan jäseneksi. "Efter mötet", kertoo hän päiväkirjassaan, "tågade afdelningen ut till Sällskapsträdgården på den plats, der Kaisaniemi bygdes sex år senare. Sällskapet, som medförde punsch och pipor, roade sig med de homeriska hjeltarnes spjutkastning mot oskyldiga träd".[2]

Topelius oli ainoastaan viisitoista-vuotias, kun tuli ylioppilaaksi. Hän oli silloin vielä lapsi ja, omien sanojensa mukaan, pysyi lapsena seuraavan vuosikymmenen alkuun saakka. Näin arvostellen itseään runoilija tarkottaa kai sitä, että hän koko tämän ajan huolettomasti, vaikkakin viattomasti, nautti elämän iloa, tulevaisuutensa toimialan selvenemättä hänelle. Perhetraditsionin mukaan piti hänestä tulla lääkäri, vaikkei hänellä ollut erityistä taipumusta siihen. Ensimäiset seitsemän ylioppilasvuottansa hän sentähden enimmiten lueskeli matemaattiseen osastoon kuuluvia aineita. Kumminkaan eivät nämä luvut olleet järjestelmällisiä. Niin esim. hän kemiallisessa laboratoriossa piti huvinaan sotkea yhteen mitä erilaisimpia aineksia, nähdäkseen mitä siitä syntyisi. Hänen runoilijafantasiansa haaveksi silloin muinaisten alkemistien etsimiä salaisuuksia. Ensi vuosina hän tosin myöskin jatkoi lukujaan Runebergin johdolla ja todistaa tulleensa hänen kauttansa ensiksi käsittämään mitä historia on, mutta nähtävästi opettaja ei yrittänytkään vaikuttamaan hänen elämänuran-valintaansa. Hän katsoi kai parhaaksi, että Topelius siinäkin kohden oli yhtä vapaa ja itsenäinen kuin runoilussaan, johon nähden hän kehotti nerokasta oppilastaan ehdottomasti noudattamaan omaa luontoansa.

Mutta vaikka Topeliuksen ylioppilasaika ei näytäkään vastaavan sitä, mitä vakavan tieteellisyyden kannalta olisi voinut odottaa, niin eivät nämä vuodet kumminkaan kuluneet hukkaan. Hänen henkinen kehityksensä hyötyi näet suuresti niistä seurapiireistä, joissahan eli. Hän seurusteli ahkeraan ja häntä pidettiin rakkaana useassa hienosti sivistyneessä perheessä (muun muassa vapaaherra Carl von Rosenkampfin, tunnetun "Koskiparonin" luona), ja Pohjalaisen osakunnan silloiset etevimmät jäsenet tulivat varhain hänen ystävikseen. -- Topelius on monesti sekä suullisesti että kirjallisesti kuvannut ylioppilaselämää ja -oloja 30-luvulla, eikä hän ole voinut niitä kiittää. Silloin ei vielä ollut olemassa suurempia valtiollisia kysymyksiä, jotka olisivat kiinnittäneet nuorten huomiota, vaan he kuluttivat tarmoansa kapinayrityksiin rehtorin omavaltaisuutta ja kaupungin poliisivirastoa vastaan, "jota pidettiin kaiken pahan alkujuurena", puhumatta siitä, että moni antautui hurjaan elämään, jossa joko kokonaan menetti tulevaisuutensa taikka ainakin vähensi ruumiinsa ja henkensä voimia. Niin oli kyllä laita Pohjalaisessakin osakunnassa, mutta samalla ilmeni tässä ylioppilaspiirissä voimakas virtaus tuota hurjistelua vastaan. Osakunnan johdossa olivat näet silloin Nervander ja Snellman, Runeberg oli sitä vielä lähellä, ja semmoiset kuin M. A. Castrén, C. G. von Essen, L. Stenbäck, R. I. Holsti y.m. kävivät toverikunnan etunenässä jalojen nuorukaisten esikuvina. Näiden mainittujen piirissä, johon myöskin Fredr. Cygnaeus liittyi, kypsytettiin mielipiteitä, jotka aikaa voittaen tulivat ei ainoastaan yliopiston, vaan koko isänmaan tunnussanoiksi.

Tätä toverijoukkoa oli Topeliuskin, ja hän tunnustaa, että Pohjalainen osakunta on kasvattanut hänet niinkuin monen muunkin kansalaiseksi. "Se oli kansanvaltainen tasavalta, joka milloin kantoi suuria miehiänsä riemusaatossa, milloin kapinoitsi heitä vastaan; mielen muutoksille ja liikutuksille altista, kiittämätöntä nuorta väkeä, mutta myöskin suurille aatteille avonaista." Miten hän huolimatta nuoruudestaan oli saavuttanut toveriensa luottamuksen, näkee muun muassa siitä, että kun osakunta 31 p. lokakuuta 1837 Nervanderin ehdotuksesta valitsi 10 tarkastajaa (censores), joiden tehtävänä olisi ollut valvoa, etteivät kevytmieliset toverit huonolla elämällään tahraisi osakunnan nimeä, niin hän sai Castrénin, Piponiuksen ja Lauri Stenbäckin jälkeen useimmat äänet. Itse puuha jäi muuten sikseen, kun Nervander, suuttuneena siitä, että jotkut hänen vastustajansa olivat antaneet äänensä muutamille pahamaineisille tovereille, samassa kokouksessa luopui kuraattorinvirasta.

Parhaimman käsityksen Topeliuksesta hänen ylioppilaana ollessaan antanevat kumminkin hänen runoelmansa 30-luvulta. Uskonnollisuuteen perustuva ihanteellisuus on niiden yleisenä tunnusmerkkinä, ja ihmetellä täytyy, miten runoilija jo niissä saa täyteläisiä ja omintakeisia säveliä soimaan. Eivätkö esim. seuraavat säkeet vanhimmasta painetusta runosta "Vetandets törst" (Tiedon jano) v:lta 1833, pari viikkoa ennen ylioppilastutkintoa, näytä olevan täysin kypsyneeltä ajalta:

Eviga ljus, vårt hopp, vårt mål, du ständigt oss lede Han genom nattliga dimmor ditbort, der lefnadens vågor Brytas emot det oändligas strand! Der hamnar vår längtan, Der, obunden och fri, når anden sin svalka och renad Vetandets törst, oändlig sjelf, det oändliga hinner.[3]

(Ljungbl. II.)

Uskonnollinen maailmankäsitys ilmenee kenties puhtaimpana kappaleessa "Århundradets natt" (Vuosisadan yö, v:lta 1835), missä unelman muodossa kerrotaan, miten Jumalan sana on äärimäiseen syvyyteen karkottava väkevän, kammottavan pahan enkelin nimeltä _Uskottomuus_. Siinä jo tuomitaan 18:s vuosisata niinkuin useasti myöhemmin runoilijan teoksissa. Edelleen tapaamme jo näissä runoelmissa vaatimattomuuden ja itsensäkieltämyksen aatteen, jonka Topelius aina on asettanut todellisen suuruuden, hedelmällisen toiminnan välttämättömäksi ehdoksi. Runoelma "Dröm lifvet bort" (Haaveile elämäsi; v:lta 1835) päättyy näet sanoilla:

Dock ej för mig -- Ett ringa grand, -- Min ädla and' Förbränne sig; Men tusende upplysande, Den slockne af I natt och graf![4]

Onhan se sama ajatus kuin ylioppilaslaulussa (v:lta 1852) kauniimmin ja täydellisimmin lausuttu:

Vårt land, som vi åt ljuset vigt, Skall blifva stort och ärorikt: Vi sjelfva må förgätna dö Som vågen i dess sjö.[5]

Pääerotuksen tekevät sanat "vårt land", joita ei vielä tavata 30-luvun runoissa, enemmän kuin isänmaanrakkautta ylipäätään. Että tämä tunne jo kumminkin kyti runoilijan sydämessä, on luonnollista, ja hänen päiväkirjansa sisältää kyllä todistuksia siitä. Niin esim. hän loppumietteissään vuoden 1837 johdosta puhuttuansa ensin Venäjästä jatkaa seuraavin sanoin:

"Och du, vårt älskade Finska Fosterland, som i resens armar slumrar en okänd framtid till möte! hvilket skall väl ditt öde blifva i dessa framtidens töckniga dagar? -- -- -- Ditt andliga lif är ej vaket än. Blott här och der höjer en främmande blomma sin ensliga kalk öfver den öde ljungen. _Men din tid torde ock komma engång!_ Herren upphöjer den ringa och förödmjukar den mägtigas stolthet".[6] -- -- Ja hän lopettaa rukoillen isänmaan puolesta.

Topeliuksen uskonnollisuus näyttää hänen ylioppilasaikansa loppupuolella niin enentyneen, että hän ajatteli ruveta papiksi. Siihen vaikutti epäilemättä ainakin jossakin määrin silloin alkanut herännäisyys, johon useat hänen toverinsa ja ystävänsä, jopa hänen ainoa sisarensakin liittyi. Tosin runoilijan terve, raitis luonto esti häntä hyväksymästä semmoista ahdasmielistä uskonnollisuutta, joka piti kaikkea elämän ihanuutta ja muun muassa runouttakin syntinä, mutta toiselta puolen ei hänenkään herkkä sydämensä pysynyt tyynenä siinä henkisessä myrskyssä, joka kävi läpi kansan. Marraskuussa 1837 hän kertoo käyneensä Lauri Stenbäckin luona, missä oli kiivaasti keskusteltu runoudesta. Stenbäck oli sanonut sen olevan hienoa myrkkyä hengelle -- "en rysligt vriden och ensidig åsigt",[7] arvostelee Topelius. Mutta kun 1839 muudan hyvä ystävä, Olof Helander, oli tullut heränneeksi ja lähettänyt hänelle tervehdyksen, että hän (Topelius) on perikadon tiellä, silloin hän kirjoittaa ystävälleen kirjeen (ohimennen sanottuna merkillinen näyte runoilijan ihmeen kehittyneestä proosatyylistä), jossa hän ankarasti moittii pietistein tuomitsemishalua, mutta myöskin tunnustaa omankin sydämensä olevan uskonnon liikuttaman ja kenties itsekin rupeavansa papiksi. Varmaa on, että ystävä käsitti kirjeen niin, että Topelius ennen pitkää oli liittyvä herännäisiin, ja kehotti häntä noudattamaan rintansa sisällistä ääntä. -- Vielä 40-luvun alulla näyttävät uskonnolliset kysymykset syvästi liikuttaneen hänen sydäntänsä, niinkuin selvästi näkee niistä runoelmista, jotka muodostavat kolmannen ryhmän toisessa kokoelmassa "Ljungblommor". Niiden joukossa on pari kolme, jotka suorastaan muistuttavat Stenbäckin uskonnollisia runoelmia. Niin esim. "Villande vägar" (Eksyttäviä teitä, v:lta 1840).

O Gud, min Gud, förbarma dig i natten! Min själ har natt, fast lifvets morgon randas, Min ande törstar, räck mig lifvets vatten, Ty jordens dryck med dödens floder blandas! Fast lifvet ler och skön är ungdomsskatten, Till jorden trycker mig den luft jag andas, Och himlens stjernor slockna bort i natten.

I töcken går jag; vägen jag ej finner, Som till din kärlek går igenom verlden; Mig villar jordens glans, som snart förbrinner, Jag kan ej trampa rosorna på färden, Och derför aldrig fram till dig jag hinner. En stjerna lik i djupet utaf fjärden, Din herrlighet jag ser och aldrig finner.

I dina armar, Gud! i dina armar Jag hvila vill. Min själ är trött till döden, Och lifvets lust mig outsägligt härmar; Förbrunnen är den vilda ungdomsglöden, Och jag vill dö, om du dig ej förbarmar. Om du mig flyr, skall jag förgås i nöden; O Gud, min Gud! jag flyr i dina armar.[8]

Sittemmin Topelius kumminkin rauhoittui -- ei tullakseen välinpitämättömäksi, vaan vakaantuessaan valoisammassa kristillisyydessä kuin herännäisten edustama.

Se pohjavirta, jonka syvyydessä iäisyyden tähdet kuvastuivat, ei suinkaan estänyt pintaa olemasta kirkas, tuhansien ilonsäteiden peili. Päiväkirja todistaa miten Topelius ylioppilaana oli iloinen seuramies, hauska ja miellyttävä käytöksessään ja puheessaan. Varsinkin hän kotiseudullaan aina oli mukana nuorison huveissa. Tammikuussa 1839 hän vallattomasti luettelee kaupungin nuoret "daamit ja kavaljeerit tanssissa", sanoen siinä itsestään: "Zachris Topelius, i det hela stor vindbeutel, lofvar att stadga sig om något decennium, ifrig danseur, föga vältalig curtiseur, valsar si och så, journalist bättre och sämre".[9] -- Muutama viikko myöhemmin hän taas oli Helsingissä, ja tällä kertaa olivat äiti ja sisar seuranneet häntä nähdäkseen pääkaupunkia. Kun hän eräänä päivänä oli näiden ja kolmen tutun pohjalaisen neidon oppaana saattanut seuransa yliopiston museoiden ja lukusalien läpi ja vihdoin saapunut juhlasaliin, tekeytyi hän juhlalliseksi ja piti puheen, jonka ponsi oli, "att närvarande unga damer, som i dag gått genom akademin, äro värdiga att beklädas med lyra och uniform samt således utnämnas till studenter af Österbottniska Afdelningen".[10] Tämä pikku pila oli sekin tulevaisuudenenne, sillä tapahtuipa Topeliuksen professorina ollessa, että ensimäiset Suomen naiset vastaanotettiin yliopistoon.

Ennenkuin erotaan 30-luvusta, on mainitseminen pari tilaisuutta, jotka jättivät Topeliuksen sydämeen katoamattoman muiston Toinen oli 8 p. toukokuuta 1837 vietetty jäähyväisjuhla Runebergin muuttaessa Porvooseen. Aina siitä saakka kun Topelius pääsi asumaan Runebergin luokse ja tämä rupesi hänen opettajakseen, oli hän ollut täynnä kunnioitusta ja ihailua suurta runoilijaa kohtaan. Kun 26 p. helmikuuta 1834 Stenbäck osakunnan vuosijuhlassa oli esittänyt yleisen veljenmaljan, tuli, kertoo Topelius, Runeberg, "Finlands ära, akademins prydnad och österbottningarnas ljus",[11] ja selitti minulle, että esitys myöskin koski meitä molempia. Miten tämä 14 vuotta vanhemman toverin ystävällisyys liikutti Topeliusta, huomaa hänen sanoistaan: "Detta ansåg jag som det mest hedrande som mig härstädes vederfarits".[12] Muistiinpanonsa erojuhlasta hän jälleen päättää sanoilla: "En koskaan unohda tätä hetkeä enkä Runebergiä, nyt sydämillemme kaksinkertaisesti rakasta."

Toinen merkillinen tilaisuus oli Ensimäinen Porthaninjuhla, josta hän 1889, viisikymmentä vuotta myöhemmin, antoi meille sen hauskan kuvauksen, joka nyt on painettu Joukahaisen XI:een vihkoon.

Molemmat nämä tilaisuudet olivat niitä, joissa varttuva isänmaallinen henki pääsi ilmoille; kolmas tilaisuus, jolle Topelius on antanut vielä suuremman merkityksen ja jota hän on pitänyt rajakivenä vanhan ja uuden ajan välillä, oli yliopiston riemujuhla 1840. Tästä juhlasta, jonka aikana hänet vihittiin maisteriksi, hän myöskin luki uuden jakson omassa kehityksessään, "koska pojan nyt vihdoinkin, tahtoi tai ei, täytyi kasvaa mieheksi". Syksyllä samana vuonna hän kesti kovan sisällisen kamppauksen, kun oli päättäminen, rupeaisiko hän todella lääkäriksi vai eikö? "Minä rakastin runoutta ja kauneutta", sanoo hän, "ja anatomiasali synnytti minussa kauhua". Silloin hän, niinkuin jo on mainittu, alkoi opiskella suomenkieltä ja päätti vihdoin antautua historian alalle. Että hän oli oikein valinnut, sen todisti tulevaisuus.