Part 22

Paitsi kirjoista koetti Eneberg käytännöllisestikin perehtyä suomenkieleen. Mikäli yliopiston kirjoista voi päättää, vietti hän sekä talviset että kesäiset väliajat 1863--64 Kokemäellä ja kesäkaudet 1866 ja 1868 Hausjärvellä, edellisellä paikkakunnalla kotonaan ja jälkimäisellä Erkkylän tilalla kotiopettajana v. 1865 kuolleen sijaiskanslerin, parooni J. R. Munckin perheessä. Näinä aikoina hänellä siis asuen suomenkielisillä seuduilla oli tilaisuus kuulla suomea puhuttavan ja itsekin sitä harjottaa, mutta vasta kesällä 1869 hän vartavasten lähti Keuruulle oppimaan kielen puhumista. Kesän alkupuolella hän kyllä oleskeli muutamia viikkoja Närpiössä, mutta sitte hän noudatti V. Löfgrenin innokasta kehotusta tulla Keuruulle, jossa ystävä lupasi vastata hänen toimeentulostaan. "Sinä et saa mennä hukkaan suomalaisuuden asialta. Sillä ei ole varaa menettää ainoatakaan ystäväänsä." Palattuaan Helsinkiin Tullus 1/10 1869 kirjoitti Waldemar veljelleen, joka oli enon luona Lohjalla (hän oli jo kihloissa serkkunsa, nti Martha von Knorringin kanssa): "Oloni Keuruulla oli miellyttävä. Varsinkin oli sikäläinen pappila hauska paikka, ja ukko Bergroth oli erittäin kohtelias Löfgreniä ja minua kohtaan. Suomea olen myöskin oppinut, toisten arvostelun mukaan, sangen hyvin." Tullen yhdessä Helsinkiin Tullus ja Löfgren asettuivat asumaankin yhdessä Mariankadun 18:aan. -- Todistuksena Enebergin suomalaisista harrastuksista mainittakoon vielä, että hän Waldemarille kertoo: "Löfgren ja minä kuulumme 'Vänrikkeihin' ja otamme osaa kokouksiin kerran viikossa. Olen epätoivoisesti tehnyt työtä suomentaessani Porilaisten marssia." Tämä tietää, että Tullus oli mukana siinä piirissä, joka yhteisesti tarkasti ja korjasi toisen tai toisen tekemiä Vänrikin tarinain suomennoksia, siten aikaansaadakseen täydellisen käännöksen laulusikermistä. Muita jäseniä olivat J. Krohn, Paavo Cajander, Antti Törneroos (Tuokko), K. Slöör, K. Suomalainen, D. E. D. Europaeus ja Yrjö Koskinen. -- Myöskin liittyi Eneberg tänä syksynä perustettuun Suomalaiseen Seuraan, jonka ensimäisestä kokouksesta hän 25/11 kirjoittaa, että se olisi ollut hauska, jollei Ahlqvist olisi esitelmäkseen valinnut ainetta, joka ei sopinut tilaisuuteen. --

* * * * *

Tenttinsä Tullus alotti syyslukukaudella 1866; julkinen filosofiankandidaattitutkinto oli 27/5 1868. Hän sai latinassa, kreikassa ja itämaisissa kielissä laudaturin sekä suomenkielessä ja progradu-kirjoituksessa cum lauden; lopputulos oli 16 ääntä ja arvolause maxime dignus. Seuraavana keväänä hänet vihittiin maisteriksi.

II

Eneberg runoilijana.

Edellisessä olen maininnut Enebergin runolliset julkaisut. Nyt on lyhyesti puhuttava niiden laadusta.

Runoelmat osakunnan käsinkirjoitetussa lehdessä v:lta 1861 ovat niin kehittymättömiä, että tekijä ei ottanut niitä julkaisemaansa runokokoelmaan. Sitä vastoin ovat Joukahaisessa 1864 julkisuuteen tulleet sepitelmät sekä sisällyksen että muodon puolesta varsin kypsiä; sanonta on yksinkertaisen selvää ja soinnukasta ja tunnelma voimakas. Ilmeisesti oli runoilija suuresti kehittynyt kuluneena kolmena vuotena.

Tietenkin oli Tullus jo ennenkuin hän painatti nämä lyyrilliset runot ryhtynyt suurempaan runoteokseen, kertomarunoelmaan "Karin", jonka hän syyslukukautena 1864 luki ääneen Arkadiayhdistyksessä. Epäilemättä oli toverien arvostelu rohkaiseva, koska runoilija helmikuulla 1865 uskalsi käydä Fredr. Cygnaeuksen luona lukeakseen sen tämänkin kriitillisen auktoriteetin kuultavaksi. Hänkin kiitti runoelmaa ja kehotti tekijää viemään käsikirjoituksensa painoon. Sen kertoi Tullus salaisuutena Mutterille (K. J. Gummerus) 21/2 tavatessaan hänet "Lukuyhdistyksessä", ja keväällä "Karin" ilmestyi kirjakauppaan 90 sivua sisältävänä vihkona.

Tämä kuusimittasäkeisiin sepitetty runoelma käsittelee aihetta, joka läheltä liittyy kansan muistotietoihin Närpiön ja naapuripitäjien ruotsalaisten talonpoikien noususta venäläisiä valloittajia vastaan kesällä 1808 ja heinäkuussa Finbyn sillalla tapahtuneesta kahakasta. -- Yöllisessä kokouksessa talonpojat päättävät vangita taloihin majoitettujen kasakkain päällikön, nuoren luutnantin. Karin, 18-vuotias tyttö, kuulee tämän ja ilmaisee puoleksi tiedottoman rakkauden viettelemänä hänelle vaaran, niin että hän pääsee pakoon. Kun tytön sulhanen, Henrik, saa tietää rakastettunsa kavalluksen, liittyy hänkin kapinallisten joukkoon, ja samoin tekee Karinin isäkin, Erik vanhus, siten pelastaakseen nimensä kunnian. Vasta nyt onneton tyttö käsittää, mitä hän on tehnyt, ja hän rientää etsimään isäänsä ja sulhoansa. Karin saapuu sillalle kahakan alettua ja huomattuaan rakkaansa keskellä veristä ottelua hän syöksyy esiin ruumiillaan suojellakseen isäänsä. Luutnantin ampuma kuula lävistää Karinin rinnan, sitte kaatuu vanhuskin ja viimeksi Henrik, sitä ennen kuitenkin surmattuaan vihatun kilpailijansa.

Kertomus on selvin piirtein sommiteltu ja tekijän keksimä rakkausjuttu sangen taitavasti punottu yhteen historiallisten tapahtumain kanssa,[64] niin että lukija mielenkiinnolla seuraa toiminnan vaiheita. Siinä on runoelman pääansio sekä sen ohella kansanelämän (m.m. juhannuspäivän vietto toisessa laulussa) ja luonteiden kuvauksessa, joista Erik vanhus on etupäässä merkittävä. Suhteellisesti heikompi on itse runollinen esitys. Vakavuutta ja tunnetta siinä kyllä on, mutta ei mainittavasti sattuvia, loistavia vertauksia eikä lentoa, päinvastoin tuntuu sanonta paikoittain kankealta. Kieleltään enemmän kuin sommittelultaan "Karin" siis osottautuu nuoruudenluomaksi, ja se on sitä huomattavampi, kun runoilijan julkisuuteen tulleet lyyrilliset runoelmat ovat muodon puolesta taiteellisesti kehittyneempiä. Kaikessa tapauksessa oli runollinen kertomus aikanaan jotenkin harvinainen tuote nuoren ylioppilaan kädestä, ja sentähden se saikin osakseen paljon tunnustusta. Aine samoin kuin muotokin johtivat lukijan odottamaan ilmeisiä vaikutelmia Runebergistä, mutta arvostelijat myönsivät, että teos oli itsenäinen, sillä siinä ei ole huomattavissa lauseita eikä sanoja, jotka viittaisivat suureen edelläkävijään.

"Karinin" ilmestyttyä tekijä luettiin ajan lupaaviin runoilijanalkuihin, ja lupaaviksi kiitettiin hänen lyyrillisiäkin runoelmiaan. Kun Kaarlo Bergbom Kirjallisessa Kuukauslehdessä arvosteli "Axet" albumia, lausui hän: "Nuoremmista, tuntemattomista runoniekoista K. F. E. mielestämme herättää toiveita. Hänen runottarensa välistä ehkä on liika surumielinen, mutta tämä surumielisyys on tunteellisen sydämen synnyttämä; se on oikea, alkuperäinen, suomalainen eikä muiden runoilijain nuotteja myöten viritetty." --

Kesällä 1868 Eneberg arvatenkin kirjoitti esitelmän, jonka hän piti saman vuoden Porthaninjuhlassa -- ensimäisessä, jonka pohjalaiset viettivät sen jälkeen kun osakunnat jälleen olivat tulleet virallisiksi -- ja joka nimellä "En bild ur Arabernas äldre poesi" seuraavana vuonna painettiin Joukahaiseen VI. Aineekseen hän oli valinnut vanhan arabialaisen runoilijan, Amrulkaisin, elämän ja runoilun, ja viehättävä on se kuva, minkä nuori orientalisti on luonut erämaan laulajasta, joka "ei ainoastaan ollut runoilija kuninkaitten kesken, vaan myöskin kuningas runoilijoitten kesken". Mutta esitelmällä ei ole arvoa ainoastaan todisteena siitä, että tekijä oli hyvin perehtynyt arabialaiseen kirjallisuuteen ja kulttuuriin, vaan myöskin näytteenä hänen runollisesta kyvystään. Siinä on näet lukuisia taitavasti ja aistikkaasti laadittuja ruotsinnoksia Amrulkaisin runoelmista. Sanalla sanoen esitelmä on huomattavimpia, mitä pohjalaisten vuosijuhlissa on pidetty.

Paitsi suomalaiskirjallisia harrastuksia, jotka ennen on mainittu, ja tieteellisiä, joista alempana on puhuttava, kiinnitti Enebergin mieltä syksyllä 1869 hänen lyyrillisten runoelmiensa painattaminen. Mahdollisesti oli hän yhdessä Nervanderin kanssa päättänyt asian, ainakin tapahtui, että kumpikin julkaisi valikoiman runoelmiaan mainitun vuoden jouluksi. Tullus kirjoitti siitä Waldemar veljelleen 25/u: "Nervanderin ja minun runoni lähestyvät ilmestymistään. Edelliset esiintyvät julkisuuteen 4:ntenä, minun 7:ntenä joulukuuta. Olen kirjoittanut uuden omistuksen."

_"Dikter af K. F. Eneberg"_ käsittää 102 sivua ja sisältää 36 runoa. Ensimäinen on erittäin lämpimästi ja ihailevasti sepitetty omistusruno "Säkenien" runoilijalle August Ahlqvistille. Tämä runo ja kunnioituksen osotus, jota runokokoelman omistaminen hänelle tiesi, näyttää tehneen syvän vaikutuksen vanhempaan runoilijaan. Sitä todistaa Ahlqvistin kiitoskirje,[65] jonka otan tähän sanasta sanaan:

"Armas Veljeni!

Käydessäsi eilen illalla luonani ja jättäessäsi mulle kappaleen kauniita runoelmiasi, oli minulla ajatukset niin kiinni siinä proosallisessa asiassa, jota silloin toisen vieraani kanssa toimitin, ett'en huomannutkaan sitä suurta kunniaa, jonka olet minulle tehnyt omistamalla minulle tämän runoelma-vihkon. Se on kunnia, jota minä vähäisilläni Säkenilläni en ole ansainnut enkä koskaan toivonut. Ole kiitetty sydämestäni, armas Veljeni, tästä ystävyyden osoituksesta! Sinä olet vielä nuori; Sinulla on koko ikä vielä edessäsi. Tähän katsoen on se todenmukaista, että Sinä voit, jos vain pidät päälle, tehdä paljon runoudessa. Vaan pitääkö Sinun mestarintaitosi kielenkäyttämisessä, alkuperäisyytesi ja hienoutesi tunteissa, pitääkö nekin vielä mennä uhriksi tahi maksuksi meidän Ruotsista saamastamme sivistyksestä? Eikö tämä velka koskaan kuittaudu? Tämä kysymys tulee minulle aina mieleen, kuin näen meillä jotain kelvollista, joka voisi olla _Suomeksi_, tulevan ulos _Ruotsiksi_.

Tätä elä kuitenkaan pidä nuhteena, vaan toivon lausumana, sen toivon, että näkisin Sinun vielä suomalaisen runouden alalla käyttäväsi suurta lahjaasi ja erinomaista taitoasi.

Kunnioittamalla veljesi ja ystäväsi A. Oksanen."

7 p. Jouluk. 1869.

Lukiessaan nämä rivit ei voi olla muistamatta, että Ahlqvist itse Olavinlinnan 400-vuotisjuhlassa 1875 ja sitte seuraavana vuonna pitkässä sanomalehtitaistelussa suurella voimalla puolusti kiitollisuudenvelan merkitystä ja vaatimuksia. Tämä kirje todistanee, että hänen eristäytymisensä muista suomenmielisistä 1870-luvun alussa sai hänet edustamaan kantaa, joka alkuaan ei ollutkaan hänen omansa.

Ahlqvistin kiitoslauseet Enebergin runoista eivät olleet aivan liioiteltuja. Muodoltaan ja sisällykseltään ne näet yleensä ovat täyskelpoista tavaraa. Sillä joskin niistä silloin tällöin on kuulevinaan Runebergin tai Stenbäckin tai Topeliuksen jälkikaikua, ei niiltä sentään voi kieltää alkuperäisyyttä eikä tunnetta. Noiden suurten runoilijain sanonta ja säkeiden sointu olivat niin aikalaisten mieleen painuneet, että nuoren runoilijan oli vaikea kokonaan niitä välttää. Ainoastaan aikaa myöten olisi Enebergin runoissa havaittava omituinen, vakava, surunvoittoinen sävy ehkä kehittynyt täysin omaperäiseksi esitystavaltaankin.

Seitsemän ensimäistä on isänmaallisia. Niistä mainitsen runot "Österbotten", luettu Porthaninjuhlassa 1865, "Hvad lider tiden", riemumaistereille 1869 vuoden maisterinvihkiäisten päivällisissä, "I sorgens tid", joka tarkottaa nälkävuosia, ja "När jag hvilar under kullen", joka ehkä on kaikkia muita kauniimpi koko vihkossa. Muistan hyvin runoelmain ilmestymisajalta, että se enimmin ihastutti meitä nuoria, ja vielä tänä päivänä se liikuttaa minua, varsinkin kun ajattelen missä ristiriidassa se on runoilijan kohtalon kanssa. Se alkaa:

När jag hvilar under kullen Vid min trogna moders barm Och på blommorna i mullen Sommarvinden fläktar varm,[66]

silloin on toisin isänmaassa, hän jatkaa, mutta itse täytyy hänen virua haudassaan näkemättä elämän rantaa. Ja hän kuvittelee, miten harrastukset ja ajatukset ovat muuttuneet, miten yhteiskuntamuodot ehkä ovat hajonneet, miten autiot maat ja metsät on valloitettu viljelykselle ja edelleen:

Detta språk, som gerna klingar Än i Finlands dalar, skall Kanske sänkas utan vingar Evigt då i glömskans svall.

Och en sång kanhända stiger På det skönsta tungomål, Som det finska folket viger Till dess lefnads högsta mål.

Utan smärta dock jag hvilar Dervid under kullen än, Lyssnar blott, hur jublet ilar Under dagen öfver den.

Men en gång, en gång jag gerna Dock ur grafven stode opp, För att helsa Finlands stjerna, För att se dess ljusa lopp:

Då, när ned från bergen svallar Högt vår lefnads högsta ord, När kring Saimas strand det skallar: Fri är våra fäders jord![67]

Sitten seuraa aiheeltaan vaihtelevia runoja. Joukahaisessa ilmestyneisiin ballaadeihin pettyneestä rakkaudesta, "De klaraste ögon" ja "Dansen", on tullut vielä yksi samanaiheinen, "Skön Anna"; määrättyyn paikkaan kohdistuva runo, ainoa laatuaan, on "Erkylä" -- vieno maisemakuva kesäyön himmeässä valossa --; lapsuus- tai nuoruusajan vaikutelmiin nojaavat "Ett minne" ja ennen mainittu "Jag vet en hamn"; toiset niinkuin "Mitt hjertas fröjd", "Serenad" y.m. laulavat onnellisen lemmen iloa ja toiset taasen, "Kärlekens blommor", "Ensam är smärtornas son", "Ej tänder sig hoppet ännu engång" j.n.e. sydämen pettymystä. Yleensä huomaa, että runoelmat vihkon loppupuolella ovat surumielisempiä, joko niissä on viittaus surun syyhyn taikka ei. Yksi näitä, "Öknen", näyttää syntyneen itämaanmatkaa kuvitellessa. Otan sen tähän:

Långt fjerran, långt! I ödsliga öknens rymd, Der vandrar jag. All grönska är Kör spanande ögat skymd, Och qvalmig dag Mot kinderna trycker sin brännande hand Och böjer mig ned i den glödande sand.

Hur ödsligt tomt! Dock nej, o hvad sällsam syn: En fogel far Der långt, der långt Vid ändlösa himlens bryn. Ack ja, han far! Der borta han finner sin älskade väl -- Farväl, o du lyckliga fogel, farväl!

Runoelmassa "Sorgens makt" runoilija taistelee mustaa haamua vastaan, joka yöllä on laskeutunut hänen päälleen, ahdistaakseen häntä, iskeäkseen hampaansa hänen sydämeensä ja pitääkseen häntä erillään elämän iloista ja rakkauden loistosta; miten turhalta taistelu näyttääkin, hän uhmaillen tahtoo sitä jatkaa vihdoin voittaakseen ikuisen ilon ja rauhan. Sen jälkeen tulee kolme Stenbäckin tapaan yksinkertaista, sydämen pohjasta lähtenyttä uskonnollista runoa, kokoelman viimeiset.

Ehdottomasti piilee runoelmien takana syvästi tunnetutta elämän kokemuksia, jopa aavistaa romaanin, jossa rakkauden onni on ollut yhteinen kahdelle nuorelle sydämelle, mutta jossa, niinkuin elämässä usein sattuu, samainen onni on kohdannut vastuksia -- runoelmista päättäen -- suuria ja epätoivoisia. Lähteeni eivät sisällä monta viittausta näihin seikkoihin. Kumminkin otan eräästä kirjeestä Karin sisarelle seuraavat rivit, jotka sisältävät veljen vastauksen sisaren tiedusteluihin: "Kihloissa en ole. Mutta jos kysyt, aionko minä mennä naimisiin erään tietyn henkilön kanssa, niin minä vastaan: aion! Jos kuitenkin lähes kymmenen vuotta vanha harrastukseni, joka jo on voittanut lukemattomia esteitä, ei menestyisi, niin on paras, että me [Karin ja Tullus] ajoissa koetamme asettua asumaan yhdessä, niin ettemme kuitenkaan eläisi aivan erakkoina vanhoilla päivillämme." -- -- Kirje on päivätty Helsingissä 12/4 1874 ja on siis siltä vuodelta, jolloin hän lähti viimeiselle matkalleen. -- Eneberg ei olisi ollut se herkkä tunneihminen, joka hän oli, jollei suhde, joka tiesi että hänen maallisen elämänsä tärkein onnenkysymys yhä väikkyi kysymysmerkkinä hänen sisällisen katseensa edessä, olisi hänen mieltänsä painanut. Vaikka hän kirjeissään omaisilleenkaan tuskin muuta kuin viittauksin on puhunut asiasta, huomaa kuitenkin monesta sanasta, monesta käänteestä, miten se varsinkin ajoittain himmensi hänen elämäniloansa.

Siihen mitä tässä on mainittu päättyi Enebergin runoilu. Miksi niin kävi, sen näkee seuraavista sanoista, jotka hän 8/12 1870 kirjoitti Leipzigistä sisarelleen: "Runous ja tiede eivät viihdy oikein hyvin yhdessä. _Nyt_ täytyy edellisen levätä. [Ystävä ja työtoveri, parooni Victor von] Rosen on tahtonut oppia ruotsia. Me olemme pari kertaa yrittäneet sitä. Muun kirjallisuuden puutteessa olemme lukeneet runojani. Merkillistä oli, että hän niin paljon piti niistä ja pyysi minua välttämättömästi jatkamaan. Luulen kuitenkin, että minä jätän jatkamisen sinulle. Varmaankaan en erehtyne siinä, että sinä vielä tulet kirjoittamaan jotakin maailmassa; sillä elämäsi ja luonteesi viittaavat sinnepäin. -- Kumminkin, suoraan sanoen, työ on parempi kuin runous. Jos olet löytänyt tyydytystä työstä, niin älä koskaan sulje sitä lähdettä." --

III.

Ulkomaanmatkat 1870-71.

Enebergin tieteellisistä harrastuksista ja opintomatkoista, jotka muodostavat toht. Holman kirjoituksen pääaineksen, sisältävät käytettävinäni olevat kirjeet erinäisiä, osaksi sangen mieltäkiinnittäviä lisäpiirteitä.

Niinpä on varma asia, että Eneberg tultuansa filosofiankandidaatiksi oli päättänyt valmistautua jumaluustieteelliseen professorinvirkaan A. W. Ingmanin seuraajaksi. Näin sanoo V. Löfgren eräässä kirjeessä (24/5 1870), jossa hän kehottaa ystäväänsä luopumaan itämaalaisista tuumista (joista tämä Pietarista päin oli kirjoittanut) ja pysymään entisessä päätöksessään. Eneberg itse taasen kertoo Waldemar veljelleen 1/10 1869, siis vähän sen jälkeen kun oli Keuruulta palannut: "Opintoni ovat jotenkin edistyneet. Olen lukenut 4 Mooseksen kirjaa ja isomman osan Jesaiasta. Olen vähin miettinyt, eikö minulle olisi suureksi hyödyksi lukiessani kerätä aineksia ja sitte kirjoittaa väitöskirja, joka koskisi jotakin kieliopillista seikkaa seemiläisissä kielissä. Olen alkanut vähän ottaa selkoa Syyrian kielestä y.m. -- Tötterman ja Johansson menevät molemmat samaan suuntaan." -- Lähes pari kuukautta (25/11) myöhemmin hän kirjoittaa: "Lagus on tähän saakka menestyksellä puoltanut venäläisiä tuumiani [s.o. pyrintöä päästä harjottamaan opintoja Pietariin]. Näinä päivinä hän lähettää kirjeen Pietariin, varustettuna Kothenin suosituksella." -- Näistä tiedoista päättäen Eneberg lähtiessään Pietariin tuskin oli ehdottomasti luopunut aikeistaan pyrkiä jumaluustieteelliseen tiedekuntaan (sillä kyllä kai hän olisi ilmottanut sen ystävälleen ja asuintoverilleen, Löfgrenille), mutta toiselta puolen on selvää, että Lagus tahtoi, että hän pysyisi orientalistina, ja siinä tarkotuksessa ajoi hänen asiaansa. Saattaa siis olettaa, että Enebergin lopullinen antautuminen "itämaisen kielentutkimuksen palvelukseen" johtui osaksi hänen varhaisesta syventymisestään arabian kieleen, osaksi ja kenties pääasiassa Laguksen kehotuksista ja lupaavista kuvitteluista. Että niin oli laita, todistavat muutamat muutkin kirjeissä tavattavat lauseet. Vähän sen jälkeen kun Eneberg oli asettunut Pietariin, Lagus (18/2 1870) kirjoittaa hänelle: "Sinun pitää Pietarissa ankarasti puolustaa orientaalisen professuurin välttämättömyyttä yliopistossamme siinä mielessä, jossa tiedät minun harrastavan sitä, sillä muista:

"Res tua tunc agitur etc." --[68]

Ja s.v. (8/12) mainitsee Eneberg Leipzigistä Karin sisarelleen: "Ennen olin hyvin epätietoinen tulevaisuudestani. Sitten kun erosin sinusta, on Lagus osaksi suullisesti, osaksi kirjallisesti uskotellut minulle semmoisia näköaloja, että alan luottaa siihen, että ei anneta minun nähdä nälkää. Todennäköisesti olen saava semmoisen paikan Helsingin yliopistossa, että tulen toimeen, enkä silloin enempää pyydä." --

Ohimennen mainittakoon, että Laguksen kirjeet molemmilla Enebergin matkoilla yleensäkin vahvistavat sitä käsitystä heidän keskinäisestä suhteestaan, jonka otteet antavat. Lagus seurasi nuoremman "tutkijatoverinsa" harrastuksia mitä suurimmalla myötätunnolla, puhumatta siitä, että hän varusti hänet suosituskirjeillä ulkomaalaisille orientalisteille. Eneberg puolestaan oli kyllä kiitollinen siitä ja teki myöskin suosijalleen melkoisia vastapalveluksia. Niin hän esim. Pietarissa ja Leipzigissä vaivojaan säästämättä kirjastoista y.m. keräsi Lagukselle tietoja Erik Laxmanista, jonka elämäkertaa tämä valmisteli. Laxman oli hänestä "ihana rinnakkaishahmo Castrénille niinkuin Forskål Wallinille".

Saatuaan 2000 mk n.s. kanslerinvaroja ja vietettyään uudesta vuodesta kolme viikkoa Närpiössä ja toista viikkoa Helsingissä Eneberg helmikuun ensi päivinä 1870 lähti Pietariin. Siellä Aug. Hagman ja Johannes Gripenberg[69] ottivat hänet vastaan yhteiseen asuntoonsa ja opastivat hänen ensi askeleitaan suuressa kaupungissa. Sittemmin hän asui erillään, mutta maaliskuulla (s.o. jo ennen kuin Gripenberg huhtikuun alussa oli matkustanut pois) hän palasi heidän luokseen ja jäi sitte Hagmanin asuintoveriksi.[70] Esiteltyään itsensä Schiefnerille ja Chwolsonille, antaen edelliselle O. Donnerin ja jälkimäiselle Laguksen laatiman suosituskirjeen, hän sai tarpeellisia neuvoja töihinsä nähden ja alkoi sitte Chwolsonin johdolla lueskella syyriaa, arabiaa ja hepreaa.

Vieras ympäristö pakotti Enebergin myöskin opiskelemaan uudempia kieliä. Saksaa hän Chwolsonin arvostelun mukaan puhui paremmin kuin Strandman ja Tötterman, ranskaa hän olisi mielellään oppinut, mutta koska Kothen oli vaatinut, että hänen tuli oppia venäjää, ja hän piti sitä uuden matkarahan saamisen ehtona, koetti hän siihen perehtyä, joskin huonolla menestyksellä; muuten hän sanoo itse asiassa puhuneensa suomea enemmän kuin vieraita kieliä. -- Ylipäätään Eneberg huonosti viihtyi Pietarissa. Ajatellen kesän viettoa siellä hän kirjoittaa: "Tosin tulee minulle ikävä, mutta mitä sille tekee? -- Uskallan tuskin tunnustaa, kuinka ikävä minulla usein on. Luonteenlaatuni ei sovi Pietariin. Joskus koetan kyllä olla niinkuin toiset, mutta ei se aina auta. Vaikeaa on alussa oppia kantamaan kaikki huolensa sisässään."

Todellisuudessa Eneberg ei jäänytkään Pietariin kesäksi. Jo toukokuulla hän mietti Suomeen muuttamista -- ehkä Riihimäelle, jota hän arveli sopivaksi paikaksi sentähden, että sieltäpäin olisi mukava käyttää Yliopiston kirjastoa. En kuitenkaan tiedä, oliko hän sinne muuttanut vai oliko hän Pietarissa, kun ilmaantui aivan erikoinen syy palata kotimaahan, jopa Närpiöön asti. Hän sai näet tiedon vanhan äidin sairastumisesta, ja sen johdosta hän riensi häntä tapaamaan ja olikin läsnä, kun äiti kuoli 4 p. heinäkuuta. Sen jälkeen hän Waldemarin y.m. sisarusten kanssa oleskeli muutamia viikkoja Trutörnilla, mutta elokuulla Tullus jälleen oli Helsingissä, mistä hän kirjoittaa veljelleen ja sanoo asuvansa samassa talossa kuin V. Löfgren, vaikkei yhdessä hänen kanssaan, vaan rouva Palmqvistin luona samannimisen talon ylimmässä kerroksessa. Pietariin hän palasi syyskuun alussa.

Tultuaan siihen käsitykseen, ettei Pietari tarjonnut hänelle erikoisia edistysmahdollisuuksia, Tullus oli päättänyt muuttaa Leipzigiin. Hän oli sitä varten saanut 3000 markan apurahan ja valmistautui nyt matkustamaan Saksaan. Siinä mielessä hän kirjoittaa sisarelleen (26/10): "Alkaa vähän tuntea olevansa kuin taivaan lintu ilman satamaa -- mutta siihenkin voi tottua. Maailma näyttää kesästä laskien paljon muuttuneen -- mutta jos me kukin teemme voitavamme, ei meidän kuitenkaan tarvitse tuntea katkeraa surua. -- -- Minun on nyttemmin vaikea sanoin antautua tunteiden alalle. Tulee parhaiten toimeen kaikkien ihmisten kanssa, jos on tunteellinen niin, ettei kukaan sitä näe. Ainakin sen on Pietari minulle opettanut. -- -- Älä sentään luule, etten minä pidä sinusta niinkuin aina." -- --

Marraskuun alussa Tullus lähti Leipzigiin. Matkastaan sinne ja olostaan siellä hän on, niinkuin ennen Pietarista, kirjoittanut sekä Waldemarille että Karmille, ja otan tähän kummankin kirjeistä kohtia, jotka tuntuvat kuvaavilta ja mielenkiintoisilta: