Part 21

Samana vuonna kuin Gummerus erosi virastaan, hän möi osuutensa Jyväskylän kirjapainossa perustaakseen oman painon. Hänen aikomuksensa oli nyt käyttää aikansa yksistään kirjailija- ja kustantajatoimeen, joka olikin kehittynyt niin laajaksi, että se vaati päällikön kaikki voimat. Hänen terveytensä oli kuitenkin jo heikompi kuin hän itse aavistikaan. Ainoastaan syyslukukauden 1897 hän sai nauttia vapaudestaan koulutyöstä, seuraavana lukukautena hänen tuli jo erota elämästäkin. Kuolema kohtasi häntä matkalla, Helsingissä, 20 p. maalisk. 1898. Gummerus oli lähtenyt Helsinkiin ollakseen saapuvilla Z. Topeliuksen hautajaisissa maanantaina 21 p:nä ja saapui sinne yhdessä vaimonsa kanssa perjantai-iltana asettuen asumaan silloiseen Villensaunan pieneen hotelliin, jossa Topeliuksenkin oli ollut tapana asua, kun hän Koivuniemestä pistäysi Helsingissä. Mutta hän ei saanutkaan laskea kunnioituksen seppelettä suuren runoilijavainajan ja rakkaan suosijansa haudalle. Näennäisesti oli hän tullessaan ja lauvantaina vielä tavallisissa voimissa, sillä tämän päivän iltana hän istui vielä vanhojen ystävien seurassa Kleinehn hotellissa toisten huomaamatta hänessä mitään erikoista. Kumminkin hän sunnuntaina keskellä päivää sai sydänhalvauksen, joka äkkiä (klo 12.30) katkaisi hänen elämänlankansa.

Tiistaina klo 3 i.p. kuljetettiin vainajan ruumis Pohjalaisen osakunnan ja lukuisien vanhempien ystävien saattamana patologisesta laitoksesta rautatieasemalle vietäväksi Jyväskylään. Siellä olivat hautajaiset maaliskuun 28 p:nä. Ruumiinsiunaus tapahtui kaupungin kirkossa, josta vainaja vietiin hautausmaalle lepäämään pilvenkorkuisten koivujen alle. Lukuisat ja monipuoliset surun ja kaipauksen ilmaisut osottivat, kuinka suurta kunnioitusta ja suosiota mennyt "kansanrakas mies" oli saavuttanut ei ainoastaan läheisessä ympäristössä, vaan mitä laajimmissa piireissä.

KARL FREDRIK ENEBERG

Karl Fredrik Eneberg.

Pieni alkulause.

Aikomuksessa näihin "Muoto- ja muistikuviini" liittää kuvaus Karl Fredrik Enebergistäkin minä pari vuotta sitten tiedustelin lähteitä sitä varten ja sain hänen omaisiltaan käytettäväkseni joukon kirjeitä y.m. asiakirjoja. Sittemmin tarjosin kuitenkin tehtävän toht. Harri Holmalle, koska minusta hänellä, assyriologina, oli paremmat onnistumisen edellytykset. Syystä tai toisesta hän kieltäytyi, ja sille kannalle jäi asia, kunnes pohjalaiset päättivät M. A. Castrénin syntymän 100-vuotispäiväksi toimittaa uuden vihkon albumiansa ja pyysivät, että minä kirjoittaisin siihen Enebergistä. Silloin minä vuorostani, ollen keskellä toista työtä, kieltäydyin, ja nyt toht. Holman, albumin toimituskunnan jäsenenä, _täytyi_ kirjoittaa se kuvaus varhain poismenneestä tutkijasta, joka on luettavana äsken ilmestyneessä Joukahaisessa XIV. Ja kuvaus on tehty semmoisella ymmärtämyksellä ja lämmöllä, että todella on vahinko, että hän ei asettanut täydellisen elämäkerran aikaansaamista päämääräkseen. Varsinkin Enebergin tieteellisistä harrastuksista on minulla niin vähän lisättävää, etten minäkään voi enään ajatella mitään täydellistä, vaan ainoastaan lisien antamista. Jopa saattaisin puolestani jättää koko aineen sillensä, jollen tuntisi olevani velvollinen osottamaan kiitollisuuttani Enebergin omaisia kohtaan heidän luottamuksestaan uskoa minulle ylempänä mainitut lähteet, joista toht. Holmalle, hänen pyynnöstään, luovutin vain päiväkirjan katkelman vainajan onnettomalta, ensimäiseltä ja viimeiseltä tutkimusretkeltä.

Seuraavan esityksen tarkotus on siis pääasiassa vain täydentää toht. Holman kirjoitusta, ja toivoni on, että hän, nuorempana miehenä, joskus tulevaisuudessa sulattaa näin julkisuuteen tulleet ainekset yhdeksi kokonaisuudeksi. Luonnollisesti olen kuitenkin pakotettu paikoittain toistamaan ennen kerrottua, jotta välttäen häiritsevää katkonaisuutta saisin esitykseni eheäksi.

I

Lapsuuden koti ja yliopistolliset oppivuodet 1841--69.

Enebergkin oli sitä kansallismielisten pohjalaisten valiojoukkoa, joka 1860-luvulla käsitti elämäntehtäväkseen muitten samanhenkisten mukana luoda uuden suomalaisen Suomen, ja josta jo ennen olen kuvannut K. Bergbomin, K. A. Castrénin, A. Hagmanin ja K. J. Gummeruksen. Hän oli syntynyt 19 p. maalisk. 1841 Närpiössä, jossa hänen isänsä, Isak Reinhold Eneberg, silloin oli kirkkoherransijainen (curam gerens); äiti oli Fredrika Lovisa von Knorring.

Eneberg-suku ei ollut alkuaan pohjalainen. I. R. Eneberg, synt. 19/3 1802, oli näet silloisen Taivassalon kirkkoherransijaisen, sittemmin Wehmaan rovastin, toht. Isak Enebergin poika, jonka isä taasen oli Sastamalan (Karkun) rovasti Anders Mikaeli, porilaista kauppiassukua. Kun toiselta puolen äiti oli Lokalahdelta kotoisin, käy selväksi, että perheen sukutraditsionit viittasivat Satakuntaan ja Länsi-Suomeen. Siitä huolimatta perheen nuoremmat jäsenet tulivat pohjalaisiksi. Oltuansa koulunopettajana Turussa I. R. Eneberg perheineen -- johon silloin kuului vain neljä pientä tyttöä -- jo 1835 muutti Närpiöön toimiakseen siellä v:een 1863 asti (ylempänä mainitussa virassa v:een 1852, sitte kappalaisena), ja sillä ajalla syntyi entisten lisäksi kahdeksan lasta, joista kuitenkin kaksi, poika ja tyttö, kuoli pienenä. Niistä kymmenestä lapsesta, jotka tulivat täyskasvuisiksi, oli viisi sisarta, Aspasia, Ida, Ebba, Berta, Lovisa, veljiänsä vanhemmat; veljistä taasen oli vanhin Waldemar (6/1 1840), jota järjestyksessä seurasi Karl Fredrik, Konrad ja Karl Gustaf Isak, ainoastaan yksi sisar, Karin, kahden ensinmainitun välillä. Lukuisasta lapsijoukosta oli viimeinen, Isak, 30 vuotta vanhinta sisartaan nuorempi, osapuoli -- ei järjen puolesta, sillä hän oli hyväpäinen niinkuin kaikki sisarukset, vaan siten, että hän oli kuuromykkä.

Perhe oli hyvin toimeentuleva; Närpiön kappalaisvirka oli laatuaan parhaimpia tulojen puolesta, jota paitsi pastori Enebergillä oli perintötietäkin saatua omaisuutta. Se selittää, miksi hän niin kauan pysyi samalla paikkakunnalla, vaikka kyllä Josslassin kappalaisvirkatalo keskellä Finbyn kylää ei ollut erittäin miellyttävä.

Kun lapset toinen toisensa perästä tulivat täyskasvuisiksi, muodostui 1850-luvulta alkaen perheen elämä iloiseksi ja vaihtelevaksi. Olihan rannikkopitäjä varakasta seutua, jossa ei puuttunut tilaisuutta seurusteluun. Kodissa harjotettiin soitantoa ja luettiin kirjallisuutta enemmän kuin tavallisissa maalaispappiloissa, joskaan eivät tyttäret sentään saaneet olla osaaottamatta taloudellisiinkin askareihin. Tietenkin ilmaantui tässä kaikessa vanhempien luonteenlaadun vaikutus. Älykäs, lahjakas isä, filosofian maisteri ja teologian kandidaatti, oli tiedoiltaan useimpain maalaispappien edellä. Hänellä oli hyvä lauluääni, ja aikoinaan hän oli ollut ensimäisen ylioppilaskvartetin jäsen ja laulajain tapaan elänyt hupaisaa toverielämää, mutta vanhempanakin hän oli iloinen, joskin samalla usein hermostunut ja ärtyisä, mikä kai oli seuraus tarpeellisen säännöllisyyden puutteesta elämäntavoissa. Äiti oli hänkin alkuaan ollut vilkasluontoinen ja iloinen, mutta ajan laahaamana hiljaiseksi tulleena hän pysytteli mieluimmin syrjässä, luonteeltaan käytännöllisenä hoitaen pappilan emännän taloudellisia tehtäviä. Että hän oli hellä lapsiansa kohtaan, todistaa hänen poikansa Karl Fredrikin runoelma _Tiedän sataman_ ("Jag vet en hamn"), jossa tämä laulaen satamasta, kalliin äidin sylistä, missä oli niin suloista levätä, rukoilee, että Jumala kauan soisi sen hänelle, lohdutukseksi elämän vaiheissa.

Karl Fredrik eli "Tullus" -- tämän latinaisen nimen hän kuuluu saaneen jo ennen kouluunlähtöään, ja se pysyi sitten yleisessä käytännössä ei ainoastaan perheen jäsenten ja koulutoverien, vaan kaikkien ystävien ja tuttavien kesken[59] -- lienee, läheisten antamien tietojen mukaan, tullut isäänsä, joskaan ei aivan välittömästi. Hän oli älykäs ja saattoi väliin olla iloinenkin, mutta enemmän huomattava piirre hänessä oli taipumus mietiskelyyn ja raskasmielisyyteenkin, joka piirre ei niinkään ollut näkyvissä isässä kuin erinäisissä hänen sukunsa jäsenissä. Selvemmin sanotaan isän luonteenlaadun palautuneen Waldemarissa, joka oli tavattoman teräväpäinen, vilkas ja iloinen ja sen lisäksi oli äidiltään perinyt käytännöllisyyttäkin. Mitä Tulluksen runoilijalahjoihin tulee, jotka jo varhain näyttäytyivät, arvellaan niissäkin ilmaantuneen isänpuoleista perintöä, ainakin oli isällä yksi sisar, joka oli tunnettu taipumuksestaan runoiluun. Paitsi Tulluksella oli neljä vuotta vanhemmalla Lovisa sisarellakin samanlaisia taipumuksia; hän kuoli kuitenkin jo 24-vuotiaana. Muista sisaruksista puolikolmatta vuotta nuorempi Karin osotti erikoista ymmärtämystä ja myötätuntoa Tulluksen runoilua kohtaan, ja se selittää, että hänestä tuli veljen lempisisar. -- Ohimennen sopii tässä mainita, että sisarten ja veljesten väli pysyi herttaisen hyvänä sittenkin, kun he olivat eri tahoille hajaantuneet, vaikka Tullus enimmäkseen kirjoitti vain Karinille. Vanhemmista veljeksistä taas on erittäin merkittävä, että he yhteisesti huolehtivat kovaosaisen nuorimman veljen, Isakin eli Isun, kasvatuksesta. Siinä he menestyivätkin niin hyvin, että hänestä aikaa myöten tuli kuuromykkäkoulun opettaja.

Tietääkseni pastori Eneberg perheineen pysyi vieraana ajan suurelle uskonnolliselle liikkeelle,[60] eikä herännäisyydellä yleensäkään Närpiössä -- silloisessa arkkipiispan anneksassa -- ollut niin hartaita opettajia eikä samanlaista kannatusta kansan puolelta kuin Pohjanmaan pohjoisemmilla seuduilla Vaasan tienoilta alkaen. Sen tähden ei myöskään pappilan väen ja kansan keskinäinen suhde ollut niin läheinen kuin siellä, missä uuteen intoon virinnyt uskonnollisuus oli tullut eri säätyjen yhdyssiteeksi. Siitä huolimatta pappilan nuoret oppivat kansaa tuntemaan, ja mitä erittäin Tullukseen tulee, nojaa hänen alempana mainittava laajin runoteoksensa välittömästi vaikutelmiin, jotka hän kotona ollessaan oli saanut Närpiön reippaasta, voimakkaasta talonpoikaisväestöstä. Sitä paitsi hän eräässä tovereilleen pitämässään puheessa on tunnustanut suuresti rakastaneensa tätä väestöä.

Mutta vaikkei Tullus kotona tutustunutkaan herännäisyyteen, joutui hän sittenkin välilliseen kosketukseen sen kanssa tavalla, joka ei ollut vailla merkitystä hänen kehityksellensä. Se tapahtui Vaasan yläalkeiskoulussa, jossa hän samoin kuin Waldemar sai alkuopetuksensa. Koulun rehtorina oli silloin Lauri Stenbäck, ja Tullus Enebergiin jätti tämän etevän opettajan vaikutus pysyviä jälkiä. Omaisten todistusten mukaan avautui näet hänelle kouluaikana sekä uskonnollisessa että runollisessa suhteessa uusia näköaloja, ja samalla hän sai elämälleen tukikohtia, joista hän ei vanhempanakaan enää luopunut. Vaasan koulusta muuttivat veljekset Turun lukioon, josta molemmat tulivat ylioppilaiksi, edellinen syksyllä 1858, jälkimäinen 1860.

Ennenkuin puhun Tulluksen vaiheista Helsingissä, tahdon tässä mainita, että pastori Eneberg nimitettynä Kokemäen kirkkoherraksi muutti perheineen sinne keväällä 1863. Kumminkaan hän ei kauan saanut hoitaa uutta virkaansa; hän kuoli jo samana vuonna 22 p. joulukuuta. Perhe puolestaan asui Kokemäellä v:een 1867, syystä että leskelle oli myönnetty 3 armovuotta, mutta mainittuna vuonna se muutti takaisin Närpiöön. Kun neljä tytärtä oli mennyt naimisiin jo ennen Kokemäelle muuttoa ja vanhemmat pojat enimmäkseen olivat poissa, ei äidin luona enää ollut muita kuin Karin ja Isak. Näin harvenneena perhe sai kotinsa Klovuksen (Klåvus) talossa ("pikku rakennuksessa"), jonka omisti Berta Enebergin puoliso, nimismies Benj. Packalén. Väliaikoina kävivät siellä usein Waldemar, Tullus ja Konradkin, joka viimemainittu tuli rautatieinsinööriksi. Kesällä oleskeltiin Packalénin saaristohuvilassa, jonka nimi Trutörn usein mainitaan Tulluksen kirjeissä.

* * * * *

Yliopistoon tullessaan Tullus ensin mietti toista uraa kuin sitä, jonka hän myöhemmin valitsi. Koulussa tapahtunut uskonnollinen herätys oli saanut hänet ajattelemaan aivan erikoista opettaja-alaa. Runoilijamielikuvituksen ja pohjalaisen toimintahalun innostamana hän oli alkanut tuumia, eikö lähetyssaarnaajan toimi pakanain kesken olisi hänelle otollinen tehtävä. Tahtomatta kuitenkaan omin päin ratkaista painavaa kysymystä hän kirjoitti isälleen pyytääkseen häneltä neuvoa ja suostumusta aikeensa toteuttamiseen. Isä, jolle suunnitelma ei ollut mieleen, kuuluu muistuttaneen pojalleen, että hän ei vielä ollut täysikäinen, ja ehdottaneen, että hän jättäisi lopullisen päätöksen, kunnes kykeni täysin arvostelemaan sen merkitystä ja hänellä olisi valta itse määrätä uransa. Järkevä vastaus sai pojan lykkäämään asian tuonnemmaksi, eikä hän sen jälkeen enää näy sitä vakavasti harkinneen. Myöhemmin oli hän sanonut olevansa tyytyväinen, että tuuma siten raukesi.

Yliopiston kirjoista näkyy, että Tullus 25/9 1860 merkittyään nimensä matrikkeliin matkusti enonsa, Raaseporin kihlakunnan tuomarin, vapaaherra Sebastian von Knorringin luokse, eikä hän enää koko lukuvuotena palannut Helsinkiin. Vasta syksystä 1861 me näemme hänet yhtä mittaa lukukausina Helsingissä hartaasti antauneena opintojen harjottamiseen, jotka lähinnä tarkottivat filosofiankandidaatti-tutkintoa. Hänen pääaineensa olivat latinan, kreikan ja arabian kielet, joissa hän kevätlukukauteen asti 1866 säännöllisesti seurasi luentoja, ainoastaan sillä poikkeuksella, että hän kahtena lukukautena kuunteli Z. Topeliuksen luentoja historiassa ja yhtenä lukukautena Julius Krohnin suomenkielessä. Muuten tiedetään hänen opinnoistaan, että hän jonkun aikaa luki arabiaa ja kenties vanhojakin kieliä yhdessä K. J. Gummeruksen kanssa. Heistä tuli silloin hyvät ystävät, ehkä vähemmin itse yhteistyön tähden -- sillä Gummerus ei pystynyt kilpailemaan Enebergin kanssa tiedoissa eikä ahkeruudessa -- kuin sen vuoksi, että heillä uskonnollisessa ja runollisessa elämänkäsityksessä oli yhteinen pohja. Elämäntapojen puolesta Tullus oli kerrassaan säännöllinen, jota ei voi sanoa työtoverista.

Ainoastaan ensi vuosina Tullus näyttää innokkaammin ottaneen osaa silloisen "illegaalisen" pohjalaisen osakunnan elämään. Syyslukukaudella 1861 tavataan toverikunnan lehdessä, Sampsa Pellervoisessa, neljä Tulluksen ("T--s") runoa, "Fjerran", "Raseborgs minne", "Min stjerna", "Lifvets gång", ja syksyllä 1862 hän oli pöytäkirjurina. Sittemmin hän kuitenkin näkyy vetäyneen syrjemmälle, jonka kai aiheutti osaksi hänen ahkeruutensa, osaksi hänen luonteenlaatunsa. Milloin hän kaipasi lepoa varsinaisesta työstään, hän joko runoili taikka etsi mieluisampaa seurustelua kuin osakunnan tarjoama. Sellaista hän muun muassa nautti "Arkadiayhdistyksessä", joka Emil Nervanderin alotteesta 1860-luvun alussa oli perustettu kirjallis-taiteellisia harrastuksia varten, ja johon kuului ylioppilaita eri osakunnista.[61] Eneberg oli yhdistyksen jäsen, ja epäilemättä sen kokouksissa hänen runojaan kuunneltiin tarkkaavammin kuin osakunnassa oli tavallista. Edelleen hän, Lounasmaan mukaan,[62] myöskin otti osaa mainitun yhdistyksen "Suomalaisen osaston" kokouksiin, joita syyslukukaudella 1864 alettiin pitää joka lauvantai-ilta.

Kirjalliset harrastukset tekivät Enebergin jo hänen ylioppilasaikanaan tunnetuksi toveripiirin ulkopuolellakin samalla, kun ne sitoivat häntä siihen. Eri tilaisuuksissa käytettiin näet hänen kykyänsä osakunnan hyväksi. Niin oli hän mukana, kun pohjalaiset maisterinvihkiäisiksi 1864 julkaisivat Joukahaisen V:n vihkon "vähäisenä todistuksena, että sillä ihanasti heränneellä elämällä, joka reippain askelin on vienyt Suomen kehityksen ja edistyksen tielle, yhä edelleen on oleva yksi ahjo suomalaisen yliopiston nuorisonkin kesken". Julkaisussa, jonka sisällys -- K. J. Gummeruksen ja K. Bergbomin lisiä lukuunottamatta -- vielä oli ruotsinkielinen, nähdään neljä K. F. E(neberg)in lyyrillistä runoelmaa ("De klaraste ögon", "Dansen", "Serenad", "Ensam är smärtornas son"). -- Seuraavana vuonna, keväällä 1865, ilmestyi: _Karin, Dikt i Fem sånger af Karl Fredrik Eneberg_, jolla kyllä ei ollut mitään tekemistä osakunnan kanssa, mutta joka laajensi hänen runoilijamainettaan. --Porthaninjuhlassa 1865 Eneberg esitti runomuodossa Pohjanmaan maljan ja samantapaisessa juhlassa 1868 hän piti huomiota herättävän esitelmän. -- Vihdoin hän 1869 maisterin vihkiäisten päivällisissä runomuotoisessa puheessa esitti maljan riemumaistereille, ja samana vuonna hän julkaisi runokokoelman _Dikter af Karl Fredrik Eneberg_. Tästä kaikesta seikkaperäisemmin tuonnempana.

Edellisen yhteydessä on kerrottava Tullus Enebergin osanotosta erääseen kirjalliseen yritykseen, jonka tarkotus oli yleisempää laatua, mutta joka oli syntynyt yksityisestä alotteesta. -- Nälkävuotena 1867 oli, mikäli muistan, pohjalainen ylioppilas, sittemmin lääkäri Otto Stenbäck, itsekin runoseppänä tunnettu, ensiksi julkilausunut ajatuksen koettaa julkaisemalla runokokoelma saada kokoon joku roponen hädän lieventämiseksi. Paitsi muita sai hän Eneberginkin innostumaan asiaan, ja yhdessä he kevätpuolella kävivät Porvoossa pyytämässä avustusta Runebergiltä. Muutamassa senaikuisessa kirjeessä olen heidän matkastaan maininnut seuraavaa. He tapasivat runoilijan istuvana poikansa Robertin rakentamassa tuolissa, jonka istuja itse vääntämällä kampia sai kulkemaan paikasta toiseen. Syystä, että tuoli oli tullut kalliiksi, oli Runeberg sanonut, hän ensin ei ollenkaan halunnut käyttää sitä, mutta kun Porvoon naiset olivat sitä varten ommelleet soman peitteen, oli hän alkanut siinä istua. -- Vieraille oli tarjottu punssia, ja silloin Runeberg oli jutellut, ettei hän sairaaksi tultuaan ollut juonut punssia muuta kuin jouluna -- mutta nyt, hän oli lisännyt, kun hänellä oli vieraina "oikeita ylioppilaita", tahtoi hän tyhjentää lasin heidän kanssaan. -- Kun vieraat olivat pyytäneet saada julkaisuun painattaa tunnetun "Sveaborg"-nimisen runoelman, Runeberg vastasi, että hän ei voinut siihen suostua, syystä että kaksi kreivi Cronstedtia vielä oli elossa. Se oli kyllä painosta ilmestynyt Ruotsissa, "mutta siellä se varastettiin minulta". Kumminkin oli rouva Runeberg hakenut esiin sepitelmän, joka myöhemmin oli lähetettävä Helsinkiin. "Sen minä sanon herroille", oli rouva lausunut, "ettei se juuri minkäänarvoinen ole, mutta nimen vuoksi --". lähtiessään olivat Stenbäck ja Eneberg keskenään sopineet siitä, että kyllä Runeberg sentään oli heidän paras setänsä -- sillä punssia juodessa oli veljenmaljakin tyhjennetty.

Syksyllä s.v. ilmestyi sitte runokokoelma "Axet" (Tähkäpää). Runebergiä edusti siinä suorasanainen "luonnos" Fästningsfångarne (Linnavangit), joka harvinaisen syvätunteinen kuvaus on runollisesti paljon suuriarvoisempi kuin hänen rouvansa ylempänä mainituista sanoista olisi voinut arvata; Eneberg oli antanut viisi runoa ("Öknen", "Yrsnön", "Jag ville", "Jag sökte dig", "Här är dig nog"). Ennen vuoden loppua ilmestyi julkaisusta toinenkin painos.

* * * * *

On jo mainittu, että Tullus Eneberg kuului suomenmielisiin pohjalaisiin. Miten hän tuli fennomaaniksi, sen hän on itse mieltäkiinnittävästi kertonut eräässä syksyllä 1868 osakunnan kokouksessa pitämässään puheessa, jonka luonnoksen toht. Holma on painattanut liitteenä kirjoituksensa ohelle. Siinä hän ensin kuvaa, kuinka kiintynyt ruotsalaisuuteen hän alkuaan oli ollut. Pitäen suomenmielisten vaatimuksia liiallisina ja suomenkieltä raa'an kansan raakana kielenä hän oli arvellut Suomen ainoan turvan olevan niitten kieli- ja kulttuurisiteitten ylläpitämisessä, jotka yhdistivät sitä Ruotsiin, sekä miettinyt liiton perustamista ruotsinkielen tukemiseksi maassamme. Tuli sitten tanskalais-saksalainen sota. Niinkuin Ibsen ja Björnson ynnä monet muut skandinaavilaiset idealistit toivoi hänkin kiihkeästi, että Ruotsi rientäisi veljesmaan avuksi, mutta toivo petti. "Voin tuskin selittää, kuinka siitä kärsin. Suomi on yksin. -- Ei kukaan auta meitä, jollemme tee sitä itse!" Edelleen hän huomasi, että ulkomaalaiset eivät käsittäneet suomalaiseksi kulttuurituotteeksi sitä, mikä ilmestyi ruotsalaisessa muodossa. Itse ruotsalaiset lukivat Runebergin heille kuuluvaksi, ja Saksassakin pidettiin häntä ruotsalaisena. Tämä järkytti häntä tuskallisesti, ja silloin hän sattumalta sai käsiinsä muutamia J. V. Snellmanin Litteraturbladin vanhoja vuosikertoja. Hän luki niitä hämmästyen, ja hänelle selvisi, että "ainoastaan suomalainen Suomi voi pysyä pystyssä ajan myrskyissä, ainoastaan suomalainen Suomi saattoi kerran saada oman sijansa itsenäisenä kansana". -- Näin hän heräsi erehdyksestään, ja vaikka hän samalla pelkäsi liian myöhään päässeensä totuuden perille, hän kuitenkin taistellen voitti pelkonsa -- hän tuli vilpittömäksi fennomaaniksi.

Tähän sydämen pohjasta lähteneeseen tunnustukseen tahdon liittää pari muistutusta. Tuo käsitys, että Suomen tulevaisuus oli yksistään muuttumattomissa, vahvoissa kieli- ja kulttuurisiteissä maamme ja Ruotsin välillä ja että fennomania oli turmiollinen, mikäli se niitä heikonsi, oli tietääkseni aivan yleinen ruotsinmielisissä Tanskan sodankin jälkeen. Muun muassa muistan Jaakko Forsmanin kertoneen, että länsisuomalaisten ihailema, kaunopuhujana ylistetty Walfrid Alfthan heidän yhteisellä matkallaan Lundin yliopiston riemujuhlaan 1868 alituisesti oli sitä oppia saarnannut. Että Tanskan onnettomuus olisi muihinkin vaikuttanut niinkuin Enebergiin, sitä en ole kuullut; mutta yleistä oli, että nuoret ylioppilaat hartaasti lukivat Litteraturbladia, jota ei kuitenkaan ollut helppo saada. Sentähden olikin tavallista, että kirjahuutokaupoissa, missä vanhoja vuosikertoja mainiosta aikakauskirjasta oli tarjona, ilmaantui monta huutajaa. Valitettavasti olivat täydelliset sarjat kovin harvinaisia.

Tunnettua on, että 1860- ja 70-luvulla ja myöhemminkin saattoi olla suomenmielinen paljonkaan osaamatta suomea, ja olihan se luonnollista katsoen siihen, että oppikoulut olivat ruotsinkielisiä ja että vanhempana uuden kielen oppiminen on vaikea ja aikaa vaativa asia. Eneberg oli kuitenkin liian perusteellinen tyytyäkseen olemaan ainoastaan mieleltään fennomaani. Nähtävästi hän noin 1864--66 alkoi erityisellä innolla opetella suomea, ja että hän siinä edistyi, huomaa niistä runoelmista, jotka merkittynä "K. F. E." painettiin Kirjallisen Kuukauslehden tammi- ja helmikuun vihkoihin 1867. Kaksi, "Aamu" ja "Tahdoin", on alkuperäistä,[63] kolmas, "Varpunen", on suomennos Catullon mukaan. Näytteeksi otan tähän seuraavat säkeet toisesta näitä mainituita:

Tahdoin myöskin -- sepä ensi, Viimeinenki haluni Laulun henkee, minne lensi, Aina johtaa jalosti; Tahdoin kieltä kaikkuvaista Laulu-innon laineilla Soinnutella, suomalaista Mieltä siihen runoilla.

Tahdoin -- mit' on tahdostani? Lehti on se leuhova, Maahan heikkoudestani Kohta, kohta vaipuva; Mut sen tiedän, kuinka toisin Kohtaloinki laaditaan, Riistää rinnastani mä voisin Syämen eestä Suomenmaan.

Muodon ja soinnun puolesta ovat nämä suomalaiset melkoisesti Enebergin ruotsinkielisistä runoista jälessä, mutta jos niitä vertaa muihin samanaikuisiin, niin on myönnettävä, että huonompiakin painettiin. Loppusointujen köyhyys oli silloin suuri.