Chapter 13

Ihmeellinen oli muutoin tuo samainen kylä, ei siinä huomattavasti ollut menneenä vuonna halla vieraana käynytkään. Talon lapset kyllä kertoivat Elsalle, kuinka äidillä oli viime talvena paljon köyhiä ruokittavana, ja kuinka niitä oli etäisiltäkin seuduilta kuleksinut. Kuitenkin löytyi talossa pitkin kesää ilman muualta hankkimatta kaikkea mitä tarvittiin. Kaikesta voi päättää että maisteri oli osunut asumaan erittäin mukavaan ja sovelijaasen paikkaan.

Elsalle oli kaikkein hauskinta heinänteon aika, silloin sai hän luvan, talon-emännän erityisestä pyynnöstä herrasväeltänsä, käydä niityllä heiniä hajoittelemassa ja kokoamassa. Samalla kun Elsa, ollen aivan siihen työhön tottumaton, teki sitä hauskuudekseen, teki hän sen kumminkin tavalla sellaisella, että talon pehtori suostui niin hänen työntekoonsa, että alkoi pyydellä häntä jäämään sinne palvelukseen heille seuraavaksi vuodeksi. Tämän intonsa ilmoitti pehtori emännällekin, joka siitä rupesi oikein Elsaa joka värssyn välissä haastattamaan ja pyytämään heille jäämään. Kumminkaan ei Elsa siihen suostunut ja asia jäi semmoisekseen.

Kesä muuttui syksyksi ja ilmat kolkommiksi, puutarhakasvit valmistuivat ja marjat tuleentuivat. Talon lapset jakelivat runsaat osat Elsalle puutarhan hedelmistä emännän naurahdellessa. Elsan suureksi kummastukseksi oli talon nuori herra ylioppilas aina etunenässä, koettaen aina haastattaa Elsaa, vaan Elsan suu ei tahtonut sujua vastauksiin tuolle herralle, vaan hän sai enimmäkseen jäädä tyhjäntoimittajana seisomaan. Vihdoin tuli lähtö ja kaikki kapineet olivat kärryissä, Elsa vaan seisoi vielä pihalla. Silloin puristi tuo nuori herra Elsaa hellästi kädestä ja vedet vyöryivät hänen silmistänsä, kun hän hiljalleen lausui:

"Lapsi rukka, sinä et ymmärrä etkä käsitä minua, etkä tarkoitustani!"

"Ehkä en!" vastasi Elsa, nousi kärryihin tuon pohjalaisen kumppaninsa viereen, ja rattaat alkoivat vieriä kartanon portista ulos.

Takaisin matkustaminen pääkaupunkiin ei ollutkaan niin viehättävän hauskaa kuin maalle meno, sillä melkein koko matkan satoi taukoomatta. Mukaan otetut sateenvarjot eivät voineet likimainkaan suojella märkyydeltä, ja ennen pitkää olivat kaikkien vaatteet kastuneet. Lapset alkoivat yskiä ja osoittaa pahoinvointia, jonka vuoksi täydyttiin usein mennä johonkin taloon tienvieressä vaatteita kuivaamaan ja kuivempia arkusta muuttamaan. Vihdoinkin pääsivät Helsinkiin, vaan kaikkein ensimmäiseksi oli lapsille haettava lääkäri, sillä muutamat heistä näyttivät vallan sairailta. Se oli sen kesähuvin päätös.

Parin viikon kuluttua olivat taas kaikki terveenä; samanlaisia matkustuksia, samanlaisia sateita, kuin myöskin yhdenlaisia taudinkohtauksia olivat saaneet samaan aikaan moni muukin perhe kärsiä. Vähitellen kuitenkin enimmät tointuivat, ja elämä alkoi olla vilkasta ja eloisaa pääkaupungissa. Elsa kumminkin taas oli aikomuksessa koettaa uutta palveluspaikkaa, sillä häntä oli käynyt etsimässä palvelukseensa eräs rouva, jonka mies harjoitti vilkasta kauppaliikettä, ja hän siis antoi tuon rouvan pyyntöön myöntävän vastauksen.

Elsa pyysi päästökirjaa rouvalta, josta rouva äkääntyi niin ettei puhunut pariin päivään sanaakaan Elsalle. Kumminkin hän tuon päästökirjan paikalla antoi.

Kun toinen meni, niin ei jäänyt toinenkaan; sekin pohjalainen tyttö hankki itsellensä toisen paikan ja niin he molemmat muuttivat maisterin herrasväeltä pois. Huolimatta siitä, kuka heidän seuraajaksensa tuli, ottivat he tavalliseen aikaan ulos palkkansa ja vapautensa. Vapaapäivikseen menivät he mummon luo Punavuorille, ja käyttivät aikansa sangen ahkeraan vaatteidensa parantelemiseen. Tytöillä oli neuloessaan monta muistoa juteltavana maareissultansa Hämeestä. Erittäin se pohjalaistyttö koetti kiusaa tehden muistuttaa Elsaa jos jostakin hyvästä kohtelusta, mutta vaikka hän muutoin oli paha kiroilemaan, oli hän kumminkin aika vekkuli, ja kun näki toista rupeavan harmittamaan, jätti hän viimeisen sanan sanomatta ja koetti saada toimeen naurua, joka usein hänelle onnistuikin, niin että molemmat päästivät naurun, josta mummo päätteli, että ovat varmaankin siellä Hämeessä käydessään tehneet jotakin kummituksia, tai tekevät supistessaan hänestä vanhasta ihmisestä ja huoneen haltiattaresta pilaa.

Kesän kuluessa oli mummon naapurissa tapahtunut se muutos, että tuo kalastaja-vanhus oli hävittänyt kasvattinsa Matin ja oli taas yksinään. Matti, saatuaan ukon kanssa kalastella, oli niin meri-elämään innostunut, että kun ukon poika, merikapteeni, tuli ulkomaan matkoilta laivoineen kotona käymään ja taas läksi uudelleen merille ja tarvitsi senlaista poikaa, oli Matti valmis lähtemään, koettamaan uutta uraa elämässään ja merimies-onneansa. Ukko oli jo ehtinyt Mattiinsa niin perehtyä että kyynelsilmin oli hänestä eronnut, eikä moneen päivään ollut hänelle jälestäpäin ruoka maistunut. Niin ikävän oli sanonut poikaa olleen. Omasta pojastaan ei ollut niinkään lukua pitänyt. Sen oli itse mummolle kertonut.

Elsalle oli vähän odottamaton uutinen se, että Matti noin oli pitkälle merireissulle joutunut, sillä hänkin piti Mattia holhottinansa, olihan juuri hän kerran Matin pelastanut nälkään nääntymästä maantien vierestä lähellä pääkaupunkia. Elsan mielessä kuvitteli, että lieneekin Matilla se viisaus, että hankkii itsellensä leivän meriltä, jossa ammatissa ei niin tuntuvasti hallavuodet vaikuta leipälakkoa kuin maalla työskennellessä. Sillä eiväthän he kulkiessaan mailman kaikilla merillä ole niin yhden köyhän pohjoisen ja pienen isänmaan varassa. Tuota leivän vähyyttä olikin Elsa ynnä monet lukemattomat muut hiljattain kyllin kokea saaneet. Vedet vyöryivät Elsan silmistä, kaikkea tätä ajatellessa. Pahin oli kumminkin Elsan mielestä se, että poika voipi meritouhakassa tulla oikein jumalattomaksi. Juuri kun Elsa siinä istui neuloen surullisna mietteissänsä, astui sisään eräs vapautta pitävä tyttö, joka hänkin oli aikeessa mennä uuteen palvelukseen.

"Täällä te vaan istutte kuin luostarinunnat, ettekö lähde vähän tuuluttelemaan?" sanoi vieras.

"Minne sitten?" kysyi Elsan kumppani.

"Joroihin".

"Joroihin", matki Elsa.

"Niin juuri, Joroihin", sanoi vieras. "Siellä tulee olemaan erittäin hauskaa."

"Mitäpä kaikesta hauskuudesta, se on vaan joroa kumminkin", vastasi Elsa.

"Kyllä minä olen joroissa ollut, kyllä sinne mennä kannattaa", sanoi Elsan kumppani.

Elsa rupesi miettimään asiaa, sillä hän ei tietänyt mitä joro olikaan, sitä vähemmin olisi niissä koskaan käynyt.

"Voinhan käydä katsomassa", sanoi viimein Elsa, ja alkoi pukea yllensä. Kumppani teki samaa ja niin lähdettiin.

Ulkona oli nuori lumi maan valkoiseksi pukenut, kuu pilkisteli pilvien raosta kaakkoistaivaalla, viileä koillistuuli puhalti päin kasvoja tyttöjen astellessa kaupunkiin käsin Punavuoren etukaupungista. Joro, se piti oleman lähellä kaartin kasarmia, ja olikin siinä eräs talo, jonka pihan perältä kuului viulun vingutus. Portista sisään siis, ja pirttiin pihan perässä.

Täällä oli kauhean iso pirtti oikein maalaiskuosia; paksu savupilvi kävi tulijoille vastaan, huone oli tukahduttavan kuuma vaikka oli ovikin raollansa, sisässä oli nuorta kansaa renkiä, ja piikoja, olipa merimiehiäkin. Miehet vetivät savua minkä kerkisivät, ryyppäsivätpä viinaa ja kahvia lisäksi ja väliin pistettiin tanssiksi. Olipa siinä vielä kysymyksessä jonkinlaiset arpajaiset: oli muudan vanha ikikulu sateenvarjo pois arvottavaksi tuomittu, jonka vielä viimeisellä hetkellänsä piti tuottaman omistajallensa vähintään neljänkertainen hinta.

Elsalla ei ollut vähintäkään halua astua sisään tuohon joro-pirttiin. Hän äkääntyi seisomaan porstuassa, josta hän katseli asiain menoa. Näin ollen ei voineet toisetkaan mennä sisälle, sillä he eivät tahtoneet Elsaa yksin jättää. Tuo, joka oli opastanut heitä, oli kovasti harmissaan, kun toiset tanssasivat ja hänen täytyi seisoa porstuassa; vihdoin hänen kärsivällisyytensä vallan loppui ja hän sanoi:

"Voi kun kuluu aika hukkaan, minä menen, tulkaa jos tahdotte!"

"Mene, mene", kuiskasi Elsan kumppani sanoa.

Silloin hän menikin.

Samassa astui porstuaan eräs merimies sinisessä puvussaan, ja alkoi pokkuroida Elsaa tanssimaan.

Elsa ei pitänyt mitään kiirettä.

"Mene siitä, kun et minua pyydä", sanoi Elsan toveri, se pohjalainen.

"Ei väkisten ystäväksi huolita", vastasi merimies.

"Olenko pyytänyt?" sanoi puhuteltu.

Kun ei merimies asiaansa toimeen saanut, palasi hän pitkin nenin paikallensa.

"Mennään pois", sanoi Elsa.

"Sama minusta", vastasi toinen.

Ja niin läksivät juoksu-jalkaa Punavuorille päin astumaan.

"Joroon", sanoi Elsa kulkiessaan.

"Oli vähän liian paksua ja savuista joroa minustakin tuo", lisäsi toinen.

"Kaikissa sitä käydäänkin", sanoi Elsa.

"Jotakin höpötystä nuorilla", vastasi toinen.

Sellaisilla puhein saapuivat mummon taloon.

"No, eikö joroihin mentykään?" kysyi mummo.

"Käytiin, vaan ei kelvattu", vastasi pohjalainen.

"Ei minulla ole aikaa joutaviin", tuumi Elsa ja istui työhönsä.

"Soma tyttö", sanoi mummo.

Elsa ei vastannut siihen mitään vaan jatkoi sanatonna työtänsä. Mummo vähän vaiti oltuansa jatkoi:

"Kyllä se onkin kaikkein parasta, Elsa, että kavahdat sellaisia huvipaikkoja ja joroja. Sillä niissä ei ihminen parane, päin vastoin pahenee ja laittaa itsensä onnettomaksi. Hetkisen huvi tuottaa perästä käsin satakertaisen harmin, vieläpä pahimmassa tapauksessa syvää suruakin ja tunnonkin vaivoja. Ihmisen elämä on täällä niin lyhyt, ettei siinä ole aikaa joutaviin huveihin, vaan kaikki aika on tarkkaan käytettävä tositoimiin ja ylevämpien tarkoitusten hyväksi, ja siinä onkin tosi hauskuus."

Elsa katsoi pitkään mummoa silmiin, alkoi sitten puhumaan:

"Te mummo olette puheissanne oikea enkeli. Minä rukoilen kirkossa, minä rukoilen kodissa, työtä tehdessäni ja maatessani. Aina minä oikein pyytämällä pyydän Jumalalta, että hän varjelisi minua kaikesta pahasta, varjelisi minua mailman hekumasta, kunniasta ja rikkaudesta, ja kaikesta siitä mikä vaan estää sieluni ijankaikkista autuutta. Siinä uskossa minä luja olen, että hän varjeleekin minua, niin kuin hän varjeli äitivainajaanikin, Herrassa nukkunutta, samoin täältä nukkumaan. Vaan jos ikää pitkään piisaa, niin saan minä kyllä kulkea pitkän ja vaivaloisen koettelemussarjan halki, joka ei suinkaan ole niinkään helppo, kun tää mailma on esteitä ja loukkauksia täpö täynnä. En kumminkaan minä seuraa pahan hengen yllytyksiä halusta, enkä pienestä pakostakaan, vaikka teenkin joka päivä syntiä."

"Kuinka sinä noin ymmärrät puhua?" kysyi Elsan kumppani.

"Minä en puhu sitä mistään korkeasta ymmärryksestä ja viisaudesta, vaan yksinkertaisesta omasta kokemuksesta, ja niin kuin äitini ja jumalansana sanoo."

"Minunkin tarvitsisi lukea ahkerampaan, vaan kun siihen en ole oikein totutettu alusta eikä pienestä, niin se on niin perin kankeata ja halutonta, melkein surutonta, -- surutonta elämä, surutonta ja huoletonta luku. Joutavaa kiukuttelua ja kiroilemista koko elämä. Herra hänen tiennee mikä minustakin tulee", sanoi Elsan kumppani.

KUUDESKOLMATTA LUKU.

Viimeinen palveluspaikka.

Kaupungin palvelijoilla ei ole pitkää vapaa-aikaa, se on vaan muutama päivä, maalaiset ne ovat jotka viikkokausia levähtelevät vapautta pitäen. Niinpä oli Elsankin tuot'hätää muuttaminen uuteen paikkaansa; yht'aikaa he mummon talosta läksivät tuon pohjalaistytön kanssa ja erosivat eri suunnille. Vedet pyörivät molempien silmistä eron hetkenä, sillä tuo kumppani, vaikka äkäinen, oli kumminkin ollut Elsan mielestä paras tähän-astisista työtovereista. Onnea he siis sydämensä kyllyydestä toisillensa eron hetkellä toivottivat ja käsien puristuksista ei tahtonut ensinkään loppua tulla. Kun olivat vihdoinkin eronneet, meni Elsa tuon suuren kauppiaan pihaan ja kyökkiin, jossa paikoilleen jääneet piiat olivat häntä vastaan-ottamassa. Siinä remakka syttyi, kun Elsa kyökkiin tuli, sillä hän oli joukon kaunein.

Vähän hän istahti kyökin pöydän päässä olevalle istuimelle ja läksi sitten entisestä paikastansa tavaroitansa noutamaan; siihen toimeen hän sai uuden paikan rengin ja hevosen.

Hevonen ja ajaja olivat vähän hurjaa lajia, joka hetki luuli Elsa kaaduttavan tuossa rattailla seisoessaan.

Erinomaisen onnellisesti kaikki kumminkin kävi. Maisterin rouva puristi hellästi Elsaa kädestä erotessa, ja lapset liekkuivat Elsan röijyn liepeissä.

"Elsa ei saa mennä!" huusivat lapset.

Turhaan kaikui kumminkin lasten kielto. Elsan tavarat kannettiin kärryihin, ja niin alettiin ajamaan. -- Uudessa paikassa entiset piiat ihmettelivät kovasti, kun Elsalla oli kapineita kokonainen talous. Ne olivat niitä kapineita, joita hän oli hallatalvena ostanut, auttaessaan hätäyntyneitä kansalaisia.

Kun Elsa oli saanut tavaransa asetetuksi hänelle osoitettuun paikkaan, tuli talon rouvakin, Elsan uusi emäntä, siihen. Hän oli kotoisin ulkomaalta ja sangen harvapuheinen.

"Elsa on täällä nyt siis," sanoi rouva.

"Kyllä, hyvää iltaa rouva!"

"Tervetuloa nyt", lisäsi rouva ja kääntyi takaisin sinne, mistä tullutkin oli.

Talossa tässä oli tapana pitää paljon palvelijattaria. Vielä yksi uusi poika oli tulematta. Samassa kun rouva pois meni, astuikin kyökin ovesta sisään solakka noin kaksikymmentä viisi vuotia nainen; tyttö ei ollut kaunis eikä ruma, olipahan vaan siltä väliltä. Muutoin ei tarvinnut olla mikään tarkkasilmäinen huomatakseen, että tyttö oli täydessä seilissä juovuksissa, koko hänen ryhtinsä, astuntansa ja puheensa sen osoittivat. Eikä aikaakaan ja hän tunnustaakin, että hän on humalassa. Hän oli näet palvellut kauppiaassa, jossa löytyi juuri sellaisia tavaroita kaupaksi. Kauppapalvelijat olivat hänelle läksijäisiä pitäneet, ja tytön viinillä ylön täyteen täyttäneet.

Toiset piiat nyt tässä uudessa paikassa tulivat hieman hämilleen tästä uudesta tulokkaasta, ja pelkäsivät juuri hänen humalassa-olonsa puolesta rouvaa, ettei hän ehtisi häntä noin hiihtotuulella kohta ensi iltana näkemään. Kaikeksi onneksi ei rouva sinä iltana enään kyökkiin tullutkaan.

Yksi oli joukossa kumminkin, joka ei säikähtänyt humalaista naista nähdessään, se oli talon vanha keittäjätär; hänellä oli viinipullo kaapissaan, josta hän kaatoi täydet ryypyt Elsalle ja Liisalle, molemmille uusille tulokkaille. Liisa maistoi kohta pikarin pohjaan asti, vaan Elsa ei huolinut ensinkään.

"Koska ei vieraalle hyvä kelpaa, kyllä tänne kelpaa", sanoi keittäjätär ja kaatoi lasin sisällön omaan suuhunsa.

"Se on pieni kiusa", sanoi Elsa, ja siirtyi toiselle puolelle huonetta.

Eräs entisistä piioista, Ulla nimeltään, suostui Elsaan kohta ensi hetkestä. Nyt kun hän oli tuon vanhan keittäjättären mielen viinin maistamattomuudellansa rikkonut, talutti Ulla Elsan erääsen kamariin, joka kuuluikin heidän molempien makuuhuoneeksi; täällä istuivat he alas omille, heille talon puolesta kuuluville tuoleillensa ja Ulla sanoi Elsalle muutamia sanoja:

"Älä säikähdä meidän vanhaa kyökkikarhua, vaikka kyllä hänellä konsteja ja vinkeitä piisaa; väliin käypi hän ja ilman syyttäkin oikein käsikähmäiseen tappeluun, vaan minä näen sinun voimasi jo päältäpäin, ettei sun häntä pelätä tarvitse. Muiden ihmisten puolesta tässä talossa kyllä toimeen tulee; kun vaan tehtävänsä tekee, niin rouva ei puhu hyvää eikä pahaa, hän on sellainen."

Enempää ei Ulla ehtinyt puhumaan, vaan täytyi hänen joutua töillensä. Elsakin alkoi aloitella tehtäviensä täyttämistä.

Seuraavana aamuna oli Liisa joteskin pahoin voipa kupari-seppänsä kanssa, niin että keittäjättären täytyi tarita hänelle viiniä; siitä tuli hän parempaan vointiin ja lupasi ettei hän isoon aikaan niin täyteen itseänsä juo, ja sen lupauksensa hän täyttikin.

Elsa kun oli huoneiden puhdistajan virassa, kuului hänelle muun muassa puhdistaa talon tavattoman suurta konttorihuonetta. Kohta ensi aamuna oli hänen meneminen konttooriin, jossa jo muutamia herroja oli kirjoittamassa. Pitkin silmin alkoivat herrat katsella uutta puhdistajaa, sillä olipa Elsa tavallisen mehukas olento päälaelta olkapäihin j.n.e. Kummiinsa herrat kumminkin tulivat, kun tyttö ei vähintäkään näyttänyt kenestäkään välittävän. Ei hän mitenkään hämillään näyttänyt olevan, ainoastaan teki hän töitään varovasti ja taitavaan, juuri kuin ei ketään muita huoneessa olisi ollutkaan. Ehtimiseen saapui toisia konttoristia konttooriin, kaikki he säännöllisesti tirkistivät Elsaa, ja yhtä säännöllisesti hämilleen jäivät, kun ei Elsa ollut heitä lainkaan huomaavinaan. Ennen kun Elsa ennätti kaikki tehtävänsä suorittaa, saapui siihen keski-ikäinen mies, joka oli hartioistaan koko lailla kokoon kyyristynyt. Vihaisesti heitti hän suuren avaimen kirjoituspöydälle ja kirosi; häntä Elsa koko lailla hätkähti ja luuli mielipuolen tulleen huoneesen. Hän ei juuri aivan mielipuolikaan ollut, josko ei aivan viisaskaan, olihan siltä väliltä; hän oli se mies, jonka hartioilla oli talo ja talous. Vaikkei hän mikään pääkonttoristi ollut, oli hän isännästä ensimmäinen mies, eli se, joka kaikista asioista parhaan huolen piti. Kun hän oli avaimen pöytään heittänyt ja kironnut kirottavansa, huomasi hän Elsan, ja tuli hyvin latuskaiseksi. Toisetkin herrat vetäisivät sen johdosta suutansa nauruun. Samassa poistui Elsakin konttoorista.

Elsa meni kyökkiin, suu naurun hymyssä. Hän oli saanut huomata, että hänellä oli virka, joka vaati erityistä mielen malttia hänen näköiseltänsä. Sanaakaan sanomatta meni hän saliin ja alkoi siellä puhdistustoimensa. Salin puhdistettuaan sai hän rouvaltaan ensimmäisen kiitoslauseen.

Näin alkoi aika kulumaan päivittäin eteenpäin. Melkein joka päivä meno oli yhtäläinen.

Vaikka tässä suurikauppiaan paikassa olikin paljon piikoja, tuot'hätää sai Elsa huomata että hänen osakseen tuli kaikkein raskain työtaakka. Hänen, juuri hänen, piti joutua joka paikkaan, asiat juoksemaan, huoneet puhdistamaan, pyykkiä pesemään ja viimeiseksi kaikkia toisia piikoja passaamaan, josta kaikesta hän sai toisilta kateen-silmäyksellisiä suurkiitoksia ja toisinaan aika rähinää sisältävät haukkumiset. Vieläpä toisinaan sanoivat hänelle: "Hän on meidän paras."

Kaikkein rakkain mikä Elsalla oli ja johon hän ei päässyt hyvinkään monesti, se oli kirkkoon. Toiset kyllä kävivät kirkossa hänenkin edestään, kumminkin he aina kirkkoon menon nimellä virsikirja kainalossa ulos läksivät, luvan rouvalta siihen saatuansa. Rouvalta näytti olevan tykkänään unhotuksissa Elsa, ei hän Elsan ulospääsy-vuoroa näyttänyt ensinkään muistavan, vaan se oli siitä yksinkertaisesta syystä, kun ei hän ulos kärttänytkään. Näin ollen oli hän ollut paikassa kokonaisen talven, eikä tällä ajalla ollut vielä kertaakaan päässyt mummonkaan luona käymään. Sattui kerta eräänä sunnuntai-iltapäivänä, kun toiset piiat taaskin tavallisuuden mukaan ulos itseänsä pyysivät, että rouva pysäytti muutaman heistä, huusi Elsan luoksensa ja sanoi:

"Kuinka se on Elsa sinun kanssasi, kun ei sinulle ulospääsön vuoroa koskaan tule? Minun syyni se ei ole, kun toiset aina pyytää, niin minä olen luullut että nämät pyytävät sinua edestänsä kotona olemaan."

"Ei minua ole kukaan pyytänyt", vastasi Elsa.

"Eikö, no sepä on erinomaisen hävytöntä toisten puolelta sinua vastaan, sinua joka saat tehdä kaikki työt."

Tämä ei ollut toisten äärestä kuunnella aivan lohdullista saarnaa; semmoinen puhe rouvalta pisti toisten niin vihaksi, että muutamat itkivät, ja jotka toisessa huoneessa seisoivat ja kuuntelivat, koettivat edes irvistää, vaikka Elsan edessä koettivat olla sievästi, kuin maitoa äsken latkineet kissat.

Elsa ei kuitenkaan tahtonut estää ulos pyytäneen lähtöä, vaan lupasi kumppaninsa ulos, jääden sillä kaupalla itse sijaan, että hän pääsee seuraavana sunnuntaina koko päiväksi, ja niin hän pääsikin.

Seuraavana sunnuntaina olikin erittäin kaunis kevätkesän ilma. Aikaisin aamulla puki Elsa yllensä, hoiteli ensin tärkeimmät askareensa ja jouduttiin itsensä aamu-jumalanpalvelukseen kirkkoon. Kirkon rappusilla yhdytti hän mummon, jolla oli kaikenlaista kerrottavaa, kun ei ollut Elsaa koko talvena nähnyt. Muun muassa oli hänellä terveisiä Matilta, joka oli mummolle kirjoittanut Itäindiasta asti, joka mahtoi olla mahdottoman kaukana meidän maasta. Pahaksi onneksi ei mummo ollut huomannut ottaa tuota kirjettä taskuunsa, sitähän olisi kyllä sopinut näyttää tuossa kirkon rappusilla. Siinä ei kuitenkaan muu auttanut kuin mennä ensin kirkkoon, ja sitten mummon mökille kun ehtii. Kirkossa sattui olemaan sillä kertaa joteskin ala-arvoinen saarna, joten ei se Elsaa eikä mummoakaan suuresti miellyttänyt; kuuntelivat he sitä loppuun kumminkin ja läksivät kohta amen sanottua rientämään Punavuorille.

Meri oli tyyni ja näytti kesäauringon valossa vuorelta katsottuna erinomaisen majesteetilliseltä. Vielä mummon akkunastakin teki sitä Elsan mieli tirkistää. Mutta tuo Matin kirje, sehän se oli luettava, pitihän sitä olla myöskin utelijas. Mummo ojensi kirjeen Elsalle. Elsa katseli kirjeen kuorta kummissaan, se kun oli niin sukkelasti oudon näköinen. Olipa itsessä kirjeessäkin katsomista, se kun oli sukkelan omituista paperia; mutta asiaan.

Elsa lukee:

"Trankebarissa Indian maalla, Joulukuun 19 päivänä tänä vuonna.

Hyvä rakas mummoni!

Tämän kautta saan tietä antaa, että minä voin nykyjään joltisenkin hyvin täällä Indian polttavan auringon alla. Kovasti ikävöitsen teitä, enkä tiedä oletteko enään elossakaan. Jos elossa vielä olette tämän kirjeen saavuttua, niin sanokaa terveisiä Elsalle, hän on mielestäni hyvä tyttö, sanoakseni paras tyttö mailmassa. Minä olen ollut monessa kovassa hengenvaarassa, vaan olen kuitenkin Jumalan avulla onnellisesti tähän asti päässyt. Nyt aijomme lähteä Singapooreen. Laivassamme on käynyt pari kertaa hyvin ystävällinen ukko, hän on lähetyssaarnaaja, saarnaa täällä pakanoille, mutta myöskin hän puhelee kristityille. Hän ei osaa meidän kieltä, vaan minä alan jo vähän tajuta engelskaa ja niin muodoin joteskin käsitän että hän on uskollinen Herran palvelija, jonka silmämääränä on, ihmisten kaikkein kansallisuudesta huolimatta, sielujen autuus. Ihmiset täällä ovat suureksi osaksi mustan harmaita iholtaan ja epäjumalan palvelijoita, mutta he eivät ole mitään villiä; heidän käytöksensä on niin kuin sivistyneen ihmisen ja heillä ovat ylpeät Bramini-papit, jotka heille opettavat tuhansia erilaatuisia kidutuksia ja seremonioita sielun autuudeksi. "Voi sinuas musta Aasia!" Minulle on muutoin erittäin hauskaa saada kiertää näin maailmaa ympäri, ja nähdä paikkoja ja ihmisiä. Merielämässä on paljon pahaa ja pahentavaista, mutta siinä, jos se oikein käytetään, on sangen paljon hyvääkin ja opettavaista. Sydämmellisesti teitä, mummo, ja naapurianne, kalastaja-vanhusta, ja Elsaa ja kaikkia tuttavia tervehtien lopetan kirjeeni.

Teidän Matti."

"Milloinka tämä kirje tuli?" kysyi Elsa.

"Se tuli toissa päivänä."

"Kylläpä kestää, ennen kuin Suomeen saapuu, kun menee aikaa monta kuukautta. Kyllä on poika kaukana", tuumi Elsa.

Mummon silmät tulivat kosteiksi Elsan tätä sanoessa.

Elsa huokasi syvään ja hänen ajatuksensa risteilivät oudoilla vierailla mailla. Sanat kirjeessä: "Voi sinuas musta Aasia!" ne soivat kummallisesti Elsan sielussa. Mitä varten se Aasia oli niin pakanallinen, pimeä ja musta? Herranko tahto se oli, että niin piti olla?

"Minä annan pakanat perinnökses, ja mailman äänet omakses." Ne profeetan sanat selvinä seisoivat Elsan muistissa siinä ajatellessaan. Olivathan pakanat Jesuksen Kristuksen perintö, ja mailman kaikki ääret hänen omaisuutensa. Huolehtia sitä miksi Aasia oli hirmuisen laaja ja musta pakananmaa, oli siis sama kuin Jumalan neuvoskamariin tunkeuminen. Jumala itse oli heitäkin aikanansa etsivä.

Kauvan oli Elsa hiljaa mietteissään istunut. Mummo liikuskeli edestakaisin huoneessaan, väliin Elsaa vilkaisten.

"Kumpaako suret, Mattiako, vai Aasialaisia?" kysäisi mummo.

"Ehkäpä molempia", oli Elsan vastaus.