Chapter 12

"Ne ovat minun, mummo maksoi jo lainan takaisin", vastasi Elsa puolestaan.

"Nytkö jo!" lausui rouva hehkuvin silmin. Työläästi näytti hän saavan silmänsä rahoista pois.

Tytöt sen vian kyllä huomasivat, mistä rouvan silmiin semmoinen rahan suosio johtui. Elsa otti rahat pöydältä, luki ne ja ojensi rouvalle:

"Rouva on hyvä ja ottaa nämät rahat talteen; ovathan ne varmemmat rouvan takana kuin minun arkussani", sanoi Elsa.

"No, mutta hyvä lapsi, etkö sinä tarvitse vaatetta ostaa?" oli rouva sanovinaan.

"Enhän minä vielä alasti ole, kerkiäähän tuota sittenkin, kunhan nyt tässä lisääkin ansaituksi tulee", tuumi Elsa.

Rouva mutisti suutaan ja meni pois rahat kädessä.

"Nyt pian saan minäkin rahaa", sanoi Katri.

"Siitä saat olla varma, vaan olisit sen ehkä ilmankin saanut, niin mitättömänä en isäntääni pidä, ett'ei hän piian palkkaan rahaa saisi", sanoi Elsa.

Katri katsahti viistoon Elsaa.

"Onpa sinulla hyvä luottamus", sanoi Katri.

"Kyllä ne rehellistä väkeä ovat maisterin herrasväki", sanoi mummo, puuttuen puheesen. "Ei niissä mitään pelkäämistä ole, eikähän ne edes ylöllisesti eläkään."

Maisterin käynti kuului porstuassa, kun hän meni saliin. Elsa riensi kyökistä lastenkamariin, ja tuli salissa maisteria vastaan. Salissa oli pimeä, vaan Elsan mennessä läpi salin kynttilä kädessä, näki maisterikin paremmin kulkea. Tällä kertaa ei maisteri mennytkään työkamariinsa, vaan sänkykamariin. Siellä istuikin rouva tutkimassa kuinka korkealle Katrin saatava nousee. Nähtyänsä miehensä tulevan kysyi rouva:

"Missä pappa kävi?"

"Tyhjää takaa ajamassa!" oli vastaus. "Kävin rohvessoorin luona, vaan se on katala köyhempi kuin minä, kyllä minä pelkään että nälkään se vielä kuolee. Vaikka hyvin tiedän että rahaa hänellä on jotta alimmaiset mätänee, sitä hänellä ei ole, koskaan ollutkaan."

"Haa, juuri Fredrikin kaltaiset, ne rikkaana pysyvätkin. Katso Fredrikki rohvessoori tietää, että pankki se vakavin on rahojen säilytyspaikka", sanoi rouva.

"Kyllä hän tietää, mutta mihinkä hiileen minä nyt taas puhallan?"

"Minkä tähden?"

"No, sen Katrin palkan tähden, oletko sen asian jo perin unohtanut?"

"Katrin palkka on täällä laatikossa", sanoi rouva, osoittaen pöytälaatikkoa.

"Mistä olet sitä nyt saanut?" kysyi maisteri ihmeissään.

"Ole nyt -- Elsalta. Mummo maksoi velkansa ja Elsa oli antavinaan ne minulle talteen. Niin, talteen, eipä vielä lainaksikaan, hän osaa pitää isäntäväkensä arvossa, -- mutta puhutaan hiljaa, hän ehkä kuuntelee tuolla lastenkamarissa."

"Kuunnelkoon, siinäpä ei kulta kulu jos hän saakin tietää että me häntä kehumme", sanoi maisteri tavallisella kuultavalla äänellä. "Ota ja kirjoita nyt kirjaan summa, kuinka paljon Elsan rahoja oli, ja niistä olemme maksavat kuuden koron kasvut. Mutta mene nyt kohta ja kuittaa Katri, ett'ei hän pääse enempää meitä hätyyttämään."

Rouva otti pöytälaatikostaan rahaa ja läksi astumaan, toisessa kädessä muistikirja, toisessa rahat, kyökkiin.

"Tässä on palkkasi! Ja mummo olkaa todistajana että Katri on kaikki saanut", sanoi rouva.

Katri luki rahat.

"Kyllä ne oikein ovat, en tule lisää pyytämään, hyvä että vaan sain. Kiitoksia!"

"Kiitoksia kiittämästäsi", sanoi rouva hieman ivallisesti. "No, mummo kait jääpi tänne nyt Katrin sijaan, niin kauaksi kun ennätän hankkia toisen lastenpiian."

"Voinhan jäädä joksikin aikaa, pysyyhän mökki siellä."

"Hyvä!" sanoi rouva ja kiiruhti sisälle. Suoraa päätä meni hän lastenkamariin ja sanoi Elsalle:

"Kiitoksia Elsa, kun päästit minun pälkähästä!"

"Siinä ei ole mitään kiittämistä, sitä vartenhan rahat ovat, että niitä käytetään tarvittaessa", vastasi Elsa.

Rouvalla oli vanha, muuten auttavassa kunnossa oleva piaano. Hän ei ollut vielä Elsan aikana kertaakaan sitä avannut eikä soittanut, nyt hän kiiruhti tuon soittokoneensa luo ja soitteli sen seitsemiäkin trillin trallia. Elsakin tuli saliin ja maisteri.

Maisteri katseli kummanaan, mikä nyt vaimonsa päähän pisti, soittamaan kun pitkistä ajoista noin rupesi. Hän seisoi hämillään, ja nuhteli itseään. Hänen työnsä kun ei sallinut muka mitään häiritsemistä, johon luettiin piaanonsoittokin. Kuitenkin soimasi häntä tuntonsa kovuudesta, kun hän oli joskus tullut vaimoansa kieltäneeksi soittamasta. Olihan hänen rouvansa vielä nuori ja osaksi lapsellinenkin ja sai taistella alituisen köyhyyden kanssa, olikin siis iso synti kieltää häneltä sitä hauskuutta, jonka soittaminen vaikuttaa sekä itselleen soittajalle että kuulijoille. Rouvan tauottua soittamasta, kun näki miehensä vierellään seisovan, sanoi maisteri:

"Soita vaan, sydänkäpyni!"

Rouva katsahti miestään erinomaisen onnellisen näköisenä ja kysyi:

"Etkö kiellä minua? Niin istu siihen piaanon viereen ja kuuntele kun soitan jotakin erinomaisen kaunista." Sitten huomasi hän Elsan seisovan keskellä laattiaa.

"Katsoppas Elsa, ett'ei lapset herää ja pudota itseään."

Elsa kiiruhti lastenkamariin ja rouva alkoi lauluja soittamaan ja laulamaan.

NELJÄSKOLMATTA LUKU.

Mummo omituisena.

Seuraavana aamuna päivän valjetessa ajoi pihalle vanha köyryselkäinen maalaisukko. Kärryissä istui myöskin erinomaisen sievä punaposkinen neitonen. Neiti laskeusi alas ja kiiruhti maisterin kyökkiin, jossa Katri oli jo kotvasen odotellut lähtöön valmiina. Kyökissä oli myöskin Elsa. Neiti katsahti Elsaa ja kohta tarttui syliksi häneen ja puristi vahvasti.

"Kyllä Katri puhui vähän että täällä on Elsa, vaan en minä saanut selvää, kuka Elsa", puhui vieras.

Neiti oli Munkkiniemen Liina.

"Matkustaako Liinakin pois näiltä tienoilta?" kysyi Elsa.

"Matkustanhan minä sinne Turun puoleen. Kontio on hankkinut siellä muutamassa suuressa herraskartanossa pehtorin paikan, ja me menemme nyt naimisiin. Se Kontio on laannut tykkänään ryyppäämästä, sitten kun sai Munkkiniemen herralta kotiripitykset, ja tullut kunnon mieheksi. Munkkiniemen herrakin on hyvillään, että hän niin on itseänsä kunnostanut, ja antoi minulle vähän rahaakin Kontiolle vietäväksi."

"Viepikö tuo ukko teidät aivan perille asti?" kysäsi Elsa.

"Viepi, hän on aivan Turun vierestä, ja Kontion koti on matkan varrella; hän heittää minut Kontion luo, ja Katrin hän viepi Turkuun asti. Hän on ollut asioilla täällä, mikä riita-asia hänellä lienee, jossa hän sanoo paljon rahaa kuluttaneensa, ja on erittäin mielissään että saapi paluumatkalla hevosellansa hiukan ansaita."

Liina ja Katri kantoivat nyt Katrin arkun kärryihin. Rouvakin saapui rappusille.

"Jaha, Katri lähtee nyt", sanoi rouva.

"Lähteä lähtevän pitää. Hyvästi nyt, rouva! Rouvan ei pidä olla millään tapaa vihainen minun päälleni ja minä pyydän anteeksi", sanoi Katri.

"Mene vaan kaikessa rauhassa Jumalan nimeen."

"Sillä tavalla olen minä joskus kuullut sanottavan sellaisillekin, joita muuten samassa työnnetään käsipuolesta ovesta ulos.

"Katri! Anna olla muutamat sanat sanomatta", sanoi Elsa.

"No, hyvästi nyt Elsa", sanoi Katri.

"Hyvästi", sanoi Elsa.

"Hyvästi Elsa! Älä unhoita minua", sanoi Liina.

"Hyvästi, hyvästi! Liina sanoo Kontiollekin paljo terveisiä, että Elsa on erittäin iloinen siitä, että hän on ruvennut kunnon ihmiseksi", sanoi Elsa.

Nyt nousivat molemmat tytöt kärryihin, ukko myöskin, joka otti suitset käteensä, pisti piipun hampaisinsa ja sanoi:

"Hei ruuna!"

Kärryt pyörivät pihasta ulos, ja Elsa seurasi portille asti.

Rouva seisoi rappusilla ja mummo katsoi kyökin akkunasta kun Elsa palasi. Olipa pihalla myöskin Tekla, talon-isännän tytär, ja talon kyökkipiika.

"Joko teiltä Katri pois meni?" kysyi Tekla.

"Jo meni", vastasi Elsa.

"Kuka teille Katrin sijaan tulee?"

"En tiedä", vastasi Elsa ja meni rappusille, josta he jatkoivat rouvan kanssa matkaa kyökkiin.

Rouvan ja Elsan saapuessa kyökkiin veti mummo akkunan kiinni. Samalla hän alkoikin puristaa leukaansa ja poskeansa, hän oli siis hammassäryn saanut.

"Särkeekö mummon hampaita?" kysyi rouva.

"Tuntuu rupeavan säilöstämään, pidin hölmö tuota akkunaa auki ja päätäni raossa, se ei väliin kärsi kylmää viimaa", puheli mummo puristellen poskeansa kaksin kourin.

"Särkeekö niitä hampaita usein?" kysyi rouva.

"Ei hyvin usein, vaan on se sentään jäytänyt että siellä on syvä kuoppa."

"Mitähän siihen olisi parasta panna, eiköhän olisi sopivin ottaa pois se kipeä hammas?"

"En minä raskitse sitä pois otattaa, ennen minä panen siihen vaikka mitä; kun saisin piipun hikeä, en sitä koskaan ennen ole pannut, mutta muutamat sanovat sillä päässeensä."

Rouva juoksi maisterin luo ja kysyi:

"Saattaako piipun hikeä panna hampaasen, kun sitä särkee?"

"Kenen hammasta särkee?"

"Mummon hammasta."

"Saattaa kyllä mummon hampaasen panna piipun hikeä, vaan sinun hampaaseesi täytyisi olla vähintäänkin kreofuuttia."

Rouva sieppasi luudasta varren ja kaivoi hikeä maisterin piipusta, jota hän erinomaisella kiireellä kyökkiin mummon hampaasen kiikutti.

Mummo istui sängynlaidalla ja aukaisi suunsa, kun rouva työnsi tuota mustaa laastaria hampaan koloon.

"Kiitoksia paljon! Joutaahan olla, mitä tuo tuosta arvelee", tuumiskeli mummo ja heittäysi sängyn päälle kyljelleen. Vähän ajan päästä rupesi mummo haukottelemaan ja -- pyörtyi.

Elsa ja rouva juoksivat maisteria hakemaan ja rouva sanoi:

"Hän pyörtyi jo, miten hengenkin kanssa käynee!"

"Siitäkö piipun ihvestä se nyt akka pyörtyi?"

Sen sanan päälle nousi maisteri ylös ja meni kyökkiin juoksujalassa. Rouva ja Elsa seurasivat perässä.

"Olisinkohan tehnyt tyhmyyden, kun suostuin antamaan luvan panna piipun hikeä hampaasen! Sitä en kumminkaan luule", sanoi maisteri, koettaen mummon valtimoa. "Ei tämän kanssa taida niin aivan vaarallista olla, vaan ottakaa nyt varovaisuuden vuoksi riepu ja kastakaa kylmänlaisessa vedessä ja sitten pidätte sitä mummon otsalla."

Elsa kastoi rievun ja painoi sen mummon otsalle.

Maisteri seisoi kyökin pöydän edessä, josta hän katseli asiain menoa.

"Huu, huu, uh, mikä se niin otsaa kylmentää?" kysyi mummo.

"Otetaan pois piipun hiki hampaasta", sanoi maisteri.

Mummo nousi istualle.

"Niin vaan, minä luulenkin että se on vähän helpottanut", tuumi mummo.

"Te pyörryitte", sanoi Elsa.

"Ei suinkaan", kiisteli mummo ja katseli jokaisen päälle, vaan kun kaikki olivat totisen näköisiä, myönsi hän.

"Taisin pyörtyä, ei suinkaan sille mitä mahda, kyllähän se voimakasta on, piipun hiki."

Mummo nousi seisoalle ja sanoi:

"Ei minusta nyt ole tässä mitään apua, ainoastaan vaivaa. Minä lähden mökilleni ja haen apua hampailleni ja kun ne terveeksi tulevat, sitten voin tulla."

"Vaan jos ette tulekaan", sanoi rouva.

"Kyllä!" sanoi mummo ja pani nutun yllensä, alkaen astua pois.

Rouva tiesi jo entiseltä, ett'ei mummoa mitenkään taivuttaa voinut, jos ei hän itsestään mihin myöntynyt eikä siis koettanutkaan häntä pidättää. Mummon mentyä kääntyi rouva Elsaan päin ja sanoi:

"Ka niin, ota virka vastaan, ja ala keittää, kyllämähän pidän lapsista huolen itse, jos en ihmistä saa."

Maisteri ja rouva menivät pois ja Elsa jäi kyökkipuuhiin.

Vähän ajan takaa palasi rouva kyökkiin ja sanoi Elsalle:

"Maisteri aina puhuu siitä luusopasta, etköhän sinäkin voisi sitä keittää?"

"Jahkama koetan, tuleehan laistansa, kyllähän sen ehkä syödyksi saa", vastasi Elsa.

"Koeta nyt sitten!"

Päivällisaika tuli ja Elsan keittämää luusoppaa sisään kannettiin; sopan haju ruokasalista jo löysi tiensä maisterin kamariin.

"Jo haisee se herkullinen liemi", sanoi maisteri, pisti kynänsä läkkitolppoon ja alkoi astua ruokasaliin.

Rouvakin ilmestyi pöydän luo samaan aikaan.

"Nyt saadaan uuden köksän keittämää ruokaa, mutta suuresti minua kummastuttaa sitä nerokkaisuutta, jolla hän osaa keittämistä hoitaa, siihen nähden kun hän on vielä niin kovin nuori", sanoi rouva, istuen pöytään.

Maisteri syötyänsä lausui:

"Kyllä me voitettiin keittäjättären kaupassa, ei itse mummokaan olisi tuota soppaa paremman makuiseksi saanut, ja pannukakkukin on maan paraita."

"Mummo oli oikein hyvä, kun Elsan meille toimitti", sanoi rouva.

"Kyllä hän hyvä mummo on, vaikka omituinen."

"Sitä on vanhoilla ihmisillä aina jotakin sellaista, jota me nuoret emme voi käsittää", sanoi rouva.

Maisteri meni työhuoneesensa.

Elsa piti keittäjän virkaa kokonaista kolme päivää ja mummoa ei näkynyt ei kuulunut. Rouva kaipaili ja haikaili, että sehän nyt hammassärkyä on kun viikkokausia kestää, ja lähetti Elsan tiedustamaan asian oikeata laitaa.

Ilta alkoi hämärtää, kun Elsa lähti Punavuorille päin astumaan; väliin hän käveli, väliin juoksi, että matka kuluisi. Vielä oli päivän kajastusta, kun hän tuli mummon mökille.

Hän yritti mennä ovesta sisään kuin kuuna päivänä, vaan ei päässyt porstuaankaan. Riippulukko, jonka mummo itse oli ovelle pannut, pysyi siinä ja ovi sai olla aukaisematta. Vanhan kalastajan akkunasta pilkoitti valo, hän kurkisti siitä sisälle ja näki Matin ja ukon olevan syönnin touhussa. Hän meni sisälle, ja kun Elsa kalastajan ovelle ilmestyi, säpsähtivät molemmat, niin Matti kuin ukkokin.

"Hyvää iltaa! Onko mummoa näkynyt täälläpäin näinä päivinä?"

"Ei hän ole täällä käynyt sitte kun minun tänne toi", vastasi Matti.

"Onko se ovikin kiinni ollut kaiken aikaa, oletko sitä huomannut katsoa?"

"Ei tosin siellä ole ollut mitään liikettä, eilen kumminkin oli ovi lukossa", sanoi Matti.

"Mihinkähän tuo sitten on mennyt?" alkoi ukko tuumamaan.

"Hän oli meillä maanantaina aamupäivällä, tai oikeastaan hän oli meillä maanantaita vasten yönkin. Mutta sitten rupesi hänen hampaitansa kovasti pakottamaan ja hän itse tahtoi siihen piipun ihveä, sitä hän sai ja sitten hän pyörtyi. Kuin saimme hänen pyörryksistä tointumaan, läksi hän pois ja sillä tiellä hän on", sanoi Elsa.

"No, mutta missäs mummo sitten on?" rupesi ukko enemmän kummastelemaan.

"Niinäpä se nyt on, missä hän on?" sanoi Elsa.

"Ei sille nyt pimeällä mitään voi, huomispäivänä täytyy häntä ruveta etsimään, jos ei hän siksi koteudu", tuumi ukko.

"Hyvästi!" sanoi Elsa ja läksi juoksemaan kotiin päin.

Kun hän oli ennättänyt Esikaupungintorille, näki hän erään henkilön hiljalleen tulevan vastaansa; oli siihen määrään pimeä, että ei hän oikein eroittanut oliko tuo vastaantulija outo vai tuttava. Kumminkin pysähtyi Elsa ja pysäytti toisenkin.

"Saanko luvan kysyä kuka te olette?" kysyi Elsa.

"Elsako se on?" vastasi puhuteltu.

"Ai, on se mummo kumminkin, kuten arvelinkin. Missä olette ollut?"

"Tuolla minä olin klinikassa."

"Siitäkö hampaasta?"

"Siitäkin, ja kuuluihan tuota olleen muutakin vikaa, siellähän nuot pitivät syömättä monta päivää. Päässähän tuota kuulin olevan tautia, ja antoivathan nuot pulveria mukaankin", tuumaili mummo.

"Minne te nyt sitten menette?"

"Kotiinpa tietenkin."

"Mutta jos olisitte tullut meille?"

"Ei, hyvä lapsi, kuinka minä sinne voin nyt tulla, kun ei ole ensinkään tekijää minussa, ja luulen että minun lasini onkin pian ulosjuossut ja työni tehdyt."

"Älkää puhuko mummo noin", sanoi Elsa, pyhkien vesipisaroita silmistään. "Te olette minulle niinkuin äiti."

"Ja sinä niinkuin tytär! Vaikka minulle ei muutoin kuulu äidin arvo, joutaahan olla korkean ikäni vuoksi kumminkin. Hyvästi nyt!"

"Jumalan haltuun mummo", sanoi Elsa, puristaen lujasti mummoa kädestä.

Mummo alkoi astua, vaan Elsa seisoi kauvan paikallansa tähystäen mummon jälkeen, kunnes hän katosi illan pimeään.

Kun Elsa ei enään voinut mummoa nähdä, kääntyi hänkin kotiinpäin ja juoksi kaiken matkaa.

"Mummo tuli vastaan, hän oli ollut klinikassa", sanoi Elsa rouvalle kotiin päästyään.

"No, tuleeko hän meille?"

"Ei taida, kuolevansahan tuo luulee, mutta en minä tahtoisi sen mummon kuolevan; minä pidän mummosta paljon", sanoi Elsa.

"Se on oivallista, että pidät hänen arvossa", sanoi rouva.

Elsa alkoi tehdä askareitansa, ja hänellä olikin niitä nyt entistä enemmän, kun sai yksin tehdä kahden edestä. Sopihan koettaa, minkä siihen teki. Rouvaa alkoi huolestuttaa ja hän sanoi:

"Mahdatkohan sinä voida yksin kaikkea suorittaa? Ehkä täytyy jostakin apua hankkia."

"Rouva antaa sen hankkimisen nyt olla tuonnemmaksi, kunnes ehdin katsoa mitä voin ja mitä en voi", vastasi Elsa.

Seuraavana aamuna lähetti mummo Matin sanomaan, ett'ei hän mitenkään voi tulla, ja että rouva saapi etsiä toista hänen sijaansa.

"Minkä sille mahtaa", vastasi rouva, ja Matti meni pois.

VIIDESKOLMATTA LUKU.

Vaikeudella eteenpäin.

Niin jäi Elsa ainoaksi palvelijaksi maisterin perheessä. Vaikka työnpaljous olikin hänelle suureksi rasitukseksi, että vedet väliin silmistä vyöryivät, kun alkoi kovin yli voimien käydä, kului aika hiljalleen eteenpäin kumminkin. Rouva koetti Elsan mieltä ilahuttaa, antamalla hänen vierellänsä laulaa kun hän itse soitti pianoa. Se kyllä itsessään ei Elsalle ikävämpää ollutkaan, vaan kun päivässä ei ollut varaa hetkeäkään hukata, sai hän lauluhetkensä tavattomalla kiireisellä voimien ponnistuksella jällensä palkita, että sekin aikaa voittaen tuli hänelle paljaaksi rasitukseksi. Niin kului vuosi seuraavaan syksyyn, jolloin hän ehdotti rouvalle, että hänen on muuttaminen ihan pakosta.

"Kyllä näen lapsi rukka että poskesi ovat lakastuneet tään vuoden kuluessa, liiaksi olet saanut voimiasi karaista, sen huomaan", sanoi rouva.

"Poskieni väristä en paljoa perusta, vaan minä muutoin huomaan, ett'en jaksa virkaani enään täyttää", vastasi Elsa.

Semmoiseksi asia jäi. Rouva pestasi itselleen seuraavaksi vuodeksi kaksi piikaa, ja Elsan haki eräs toisen maisterin rouva itselleen toiseksi piiaksi. Niin muutti Elsa taas uuteen paikkaan.

Nyt tuli hänelle palveluskumppaniksi iso ihminen, mutta ankara, kiukulla täytetty pohjalainen. Hänellä oli aina kirous toisessa suupielessä, ja joka toisessa sanassa. Ensi hetkessä Elsa jo sitä säikähtyi, kun hän ei ollut sellaiseen puhetapaan ensinkään tottunut.

Nyt oli muutoin perin huono vuosi tullut. Se herrasväki oli yhtä köyhä kuin edellinenkin, kumminkin kun edellisenä vuotena oli ruoka halvempi, sai sitä sentään tarpeikseen, vaan ruoka, etenkin leipä, oli sinä vuotena tavattoman korkeassa hinnassa, jonka vuoksi sitä ei mitenkään voitu niin paljoa hankkia kuin tarvittiin, vaan se täytyi suorastaan jakaa kristillisesti, neljännes hienoa reikäleipää päivän osaksi henkeen.

Köyhiä ihmisiä kulki talvella ehtimiseen kyökki kyökiltä etsien jotakin suuhun pantavaa nälkänsä sammutukseksi. Miespuolilla, etenkin maalaisilla, oli jotakin puusta tehtyä kapinetta kaupattavana leipään tai leivän hintaan vaihtamisen tarkoituksessa. Elsa ei voinut olla ostamatta heiltä, olletikin kun hänellä nyt oli rahoja, kun entinen isäntä oli hänelle lähtiessä suorittanut kaiken velkansa. Vieläpä hän jakoi köyhille ruokaosansakin usein, ja itse joko vallan paastosi, tai osti sijaan kauppiaalta. Niin karttui lusikoita, kapustoita, kyynäränmittoja ja minkä mitäkin, totta niitä olisi ollut monenkin talon tarpeeksi. Kummallisinta kumminkin oli se, että tuo äkäinen pohjalaistyttökin suostui Elsan toimiin niin, että hänkin talven kuluessa alkoi käyttää samanlaista tapaa entisten palkkarahojensa tuhlauksessa ja osan-ottavaisuudessa yleiseen maassa vallitsevaan nälkään.

Vuoro-sunnuntain pääsivät tytöt vähän ulos. Silloin Elsa aina pistäysi mummon luo Punavuorille, jossa hän istui tunnin pari tarinoiden mummon kanssa, saipa väliin mummon kanssaan. Mummo muutoin oli muuttanut elintapaansa ja laannut pyykillä ja muilla sellaisilla kulkemisesta, oli hyyrännyt toisen huoneensa eräälle pohjalaiselle salvurinperheelle ja itse lisäansiokseen ruvennut neulomaan työmiesten alushousuja ja paitoja.

Maisteri, joka nyt oli Elsan isäntä, oli hänkin omanlaatuisensa. Hänkin oli köyhästä pojasta kouluuttannut itsensä ja osasikin pitää ansioistansa ja arvostansa; hänen mielestänsä ei kukaan tässä pahassa matoisessa maailmassa ollut hänen vertaisensa töissä, opissa, eikä viisaudessa. Vielä oli hän ylpeä suurisukuisesta mutta köykästä aatelisesta vaimostansakin.

Rouva, tuo suurisukuinen, olikin erittäin järkevä, hyvin maltillinen kunnon ihminen. Hän osasi miehensäkin kiihkoa siivosanallaan niin hillitä, ett'ei talossa mitään mainittavia tapahtunut. Vaan hänkään ei voinut aina silmillään seurata miehensä kynää, joka erittäinkin toisinaan olisi ollut hyvinkin tarpeellista, tämä kun kovin rajusti rupesi toisia herroja kirjoituksessaan opettamaan, pannen koko tuttavakunnan yhteen mylläkköön, josta tämä herra itse sai kärsiä enimmän, kun näet ei ollut suosiossa kenenkään, ja itse ei ketään suosinut.

Kuitenkin, vaikka siinä talossa oli ylöspito niukka, alkoi Elsan voimat vahvistumistaan vahvistua. Sillä siinä oli työnteko säännöllisempää, eikä niin rasittavaa kuin ainoana piikana, ja oli roteva palveluskumppani, joka, vaikka muutoin äkäinen, ei katsonut töitä läpi sormiensa, vaan teki mitä tarvittiin ja eteen sattui, niin auttaen raskaimmissa toimissa huonokuntoisempaa kasvavaa kumppaniansa. Vaikk'ei Elsa hänen kiroilemistansa suosinut, oli hänellä siitä johdosta että hän häntä auttoi, raakalais-toveriansa kohtaan paljon anteeksi antamusta, ja niin sai talvi loppunsa.

Kesän tultua tapahtui Elsan elämässä se muutos, että hän nyt sai lähteä herrasväen kanssa maalle. Tällä kertaa Hämeesen. Herrasväkeä vähän arvelutti, kuinka huonon vuoden jälkeen siellä ensinkään ruoan puolesta toimeen tultaisiin, kumminkin luultiin siellä pälkähästä päästävän kun menee suurimpaan taloon asumaan mitä pitäjässä löytyy. Ja niin lähdettiin.

Tavarat jätettiin kotiin, ainoastaan otettiin kaikkein tärkeimmät. Molemmat palvelijat otettiin myöskin mukaan. Kun oli useita lapsiakin herrasväellä, täytyi olla neljä kyytihevosta kerrallaan. Matkalla oli Elsalla yhtähyvin kuin lapsillakin paljon katselemista Suomen ihanuudesta, vähän kun olivat matkustelleet. Vihdoin pääsivät he määräpaikkaan.

Kylä ja etenkin se talo, johon herrasväki asumaan asettui, oli seudun komeimpia. Jonkinlaista tietoa oli talon emännällä edeltäpäin heidän sinne tulosta, koska hän oli kohta tulijoita vastaan-ottamassa ja osoitti teitä heille varustettuihin huoneisin. Talon haltijatar oli jonkinlaista herrasväkeä, vaikka maalla alituiseen asuen hyvästi talonpoikaistunut, niin että hänen melkein otti tavalliseksi talonpoikaisemännäksi. Kumminkin oli hän lapsensa kouluuttanut, koska ne näyttivät heti ensi silmäyksellä herrasväeltä, ja olikin niitä poikia ja tyttäriä hyvähkö liuma, kaikki hieman äitinsä näköön vivahtavia. Ensiksi tervehti tuo rouva kumminkin Elsaa, edellä muiden, josta Elsa luuli häntä puolihassuksi ja pelästyi.

Elsassa oli hyvä joukko silmiin pystyvää kauneutta. Se se oli, joka narrasi tuota maalaisrouvaa häntä ensin tervehtimään, kun sama rouva muutoin oli hyvin leikillinen ihminen. Kuten sanottu, osoitti rouva teitä heille varustettuihin huoneisin. Huoneet olivatkin sisustetut erittäin komeasti, jott'ei kaupungissa paremmin. Maisteri rouvineen näyttivät erittäin tyytyväisiltä asuntoonsa, jota vielä sekin lisäsi kun melkein kaikki akkunat olivat päivään ja komeaan puutarhaan päin. Talon rouvan lapset seurasivat äitinsä esimerkkiä, he kokousivat kyökkiin ja pyörittivät Elsaa ympäri kyökin permantoa ja nauroivat, että Elsa oli hyvin kummissaan ja pääsemättömissä heistä. Melkoisessa määrässä alkoi se suututtaa Elsan isäntäväkeä; kumminkaan eivät he kehdanneet mitään puhua, olivat vaan nauravinaan.

Ihana oli kesä suloisessa Hämeessä, sangen viehättävä oli se. Talo sijaitsi sievän järven rannalla, jossa voi uidakin, ja olikin järven rantaan tehty pieni mutta erittäin soma uintihuone. Talon herrasväki kävivät joka päivä uimassa, ja oli sinne vapaa pääsy hyyriläisilläkin, ei heitä siitä kielletty. Elsallekin oli erittäin virkistävää ottaa väliin kylmä kylpy; selvästi alkoi se näkyä kasvojen värissä, joka kaunistumistaan kaunistui. Elsan emännällekin ja hänen lapsillensa näkyi se hyvää vaikuttavan, sillä hekin kaikki tulivat erittäin vilppaiksi. Selvästi näkyi että jolla senkin verran on varaa että mennä suveksi maalle kaupungin tomusta, se kyllä takaisinvoitetulla terveydellä palkituksi tulee, jos muutoin ei tauti ole aivan tappavaa laatua.