Chapter 11
"Vielä minä olen kalastanut, mutta minua on kohdannut se suurin onnettomuus mikä nainutta miestä kohdata voipi. Vaimoni kuoli ja ypöyksinään olla kotona, kuin myöskin kalastajan hengenvaarallista tointa ilman apua harjoittaa ei ole hauskinta laatua, sen ymmärtää joka vähänkään on perhe-elämän suloa tuntenut. Poikani molemmat kyllä ovat merikapteenia, vaan hekin purjehtivat Herra ties missä milloinkin mailman kaikilla merillä, eikä niin muodoin minulla heistä ole muuta hauskuutta kuin se, että he ovat arvostaan korkeampia minua, että ovat kapteenia ja minä vaan vanha kala-ukko. Erittäin mielelläni ottaisin minä jonkun pienen pojan apulaisekseni jos sellaista olisi saatavissa."
Maisteri vilkaisi silmäpuolellaan Mattia, joka kaikella tarkkaavaisuudella etäämpänä seisoen kuunteli. Oikein jo korvissa humisi merituuli Matilla, ja ajatuksissaan oli hän olevinansa kaukana merellä ukon kanssa kalastamassa.
Maisterikin vaipui hetkiseksi miettimään, eikö todellakin poika, jolla ei itsellään ollut halua käsityöläis-ammattiin, olisi omansa vanhan kalastajaukon kumppaniksi, jossa hän täydelleen tottuisi kalastajan ammattiin ja vesillä liikkumiseen ja jonkun ajan kuluttua voisi hän mennä merille ja ehkäpä todella hänestäkin vielä voisi tulla, josko eikään juuri, niinkuin ukon molemmista pojista, kapteeni, niin oivallinen perämies tai matroosi kumminkin.
Elsakin ajatteli, että Matin olisi hyvin sopivata mennä kalastajan oppiin.
Matti läheni Elsaa ja kuiskasi hiljaa korvaan:
"Mitäs, jos minä laitan itseni tuon ukon palvelukseen?"
"Kuinkas pääset paikastasi pois?"
"Siinähän se on pieni vaikeus, mutta on siitä mennyt toisiakin. Jos minä tekisin jotakin nurin päin, ja sitten vielä vähän mestaria vastustaisin, niin kyllä hän sitten ympäri korvia ropsii ja minun ulos potkii!"
Viimeisen puheensa Matti kaikkein kuuluviin puhui.
Maisteri katsahti Mattia viistosilmällä, ja sanoi:
"Kyllähän silläkin lailla pois pääsee, vaan sellainen pääseminen on liian kalliilla hinnalla ostettua vapautta, ja on erittäin alentavaista ja epäterveellistäkin keinottelua, vaikka sitäkin luulenma paljon käytetään opista pääsemiseksi."
"Ei niin, Matti, muuta konstia siinä on pidettävä!" sanoi mummo.
"Jätä se mummon haltuun!" sanoi Elsa.
"Isäntä on hyvä ja tulee juomaan kupin kahvia!" sanoi mummo erittäin kohtelijaan näköisenä ukolle.
"Kiitoksia! Minä tulen aivan kohta, kun panen oven lukkoon." Ja ukko mennä läntysti ovea lukitsemaan.
Kaikki menivät huoneesen.
Vähän ajan takaa tuli ukkokin, puettuna sinertävästä verasta tehtyyn kirkkotakkiin.
"Onni olkoon taloon, ja sen uudelle omistajalle! Vaikka outo olen, niin sydämestäni kaikille ihmisille onnea suon ja sen kaikkein enin naapurilleni!" sanoi ukko erittäin hyvällä tuulella.
"Kiitoksia! Samaa teille!" vastasi mummo, ja kiiruhti kahvia noutamaan.
Ukko seisoi ovipielessä, eikä mummo kiireissään muistanut käskeä häntä edes istumaan. Mummo toi kahvia ja vehnäleipää kanssa ja ukko vielä seisoi.
"Hyvänen aika, kun te vielä seisotte, enkä minä edes muistanut käskeä teitä istumaan!"
Siinä oli tuoli ovipielessä ja sen päälle ukko istui.
"Oletteko ennen asunut näillä tienoin?" kysyi ukko.
"En näin kaukana, vaikka kyllä kerran täällä päin", vastasi mummo.
"Täällä on niin ihmeen hauska ja terveellinen asua. Kumpahan olette täällä vähän aikaa, niin saattepa nähdä kuinka tulette kappaleen nuoremmaksi. Näettehän että vanha minä olen ja kumminkin täysissä voimissa; sen vaikuttaa askaroiminen raikkaassa puhtaassa meri-ilmassa ja asuminen terveellisillä kallioilla. Onnellinen se ihminen, joka asuntonsa tänne saa, ja niin kauvan kun kaupunki ei tänne päin isone, kestää sitä hyvää. Vaan kun Helsinki on pääkaupunki ja aikaa voittain, niinkuin pääkaupungit tavallisesti, isonee, pelkään pahoin että rakennushaluiset anastavat nämätkin kalliot, mutta vielä tää sittenkin on terveellisimpiä osia Helsingistä."
"Kyllä täällä hyvin raittiilta ja terveelliseltä tuntuu, vaan mitä mahtaisi vaikuttaa kalan haju, se ehken ei oikein täytä terveyden kaikkia sääntöjä", huomautti maisteri.
"Mikä kalan haju täällä on? Se on hieno meri- ja vuori-ilma, joka täällä vallitsee. Kalat ne viedään kaupungin rantaan ja herrasväki syövät ne", sanoi ukko.
Kun hän oli juonut yhden kupin kahvia (toisesta ei hän huolinutkaan), teki mummo hänelle ehdoituksen:
"Tässä olisi minulla yksi poika, joka sangen mielellään rupeaisi kalastajan oppiin.
"Ha ha ha, kalastajan oppiin! Todellakin. No, ei sen puolesta, on kalastuksessakin oppimista. Vaan että oppipoikia kalastukseen tarjotaan, on erinomaisen hauskaa minusta", naureskeli ukko.
"Niin, kun ei hän halua suutarin opissa olla, niin ruvetkoon kalastus-oppiin", vastasi mummo.
Ukko tirkisti Mattia tarkasti ja sanoi:
"Tuohon näköön oli ennen minun nuorempani, eli Jooseppi poikani, hänellä oli vilkas pää. Minä rakastin häntä ... enemmän kuin vanhempaa, joka oli paksupäinen jörö. Mies hänestäkin tuli, vaan ei ole Jooseppini vertainen. Kyllähän jörömäisyys merellä hyvä on, vaan ei ole paha jos hituisen ennenkin huomaa kuin aivan viime katiskassa. Kyllähän minä tuon pojan mielellänikin otan, jos hän viitsii minun oppiini tulla, mutta siinä täytyy väliin ottaa lujasti kiinni, ei se olekaan suutarin työtä, kun minä teen."
Kun ei siinä ollut sitten mitään erinomaista toimimista, eikä ukkokaan mielestään ollut herrasväen selsiä, alkoi hän tehdä poislähtöä. Samaa ajattelivat toisetkin vieraat, että lähtö se paras on. Mummo lukitsi ovensa ja sitten lähdettiin seutua katselemaan. Maisteri oli joskus ennenkin kävellyt noilla omituisen kirjavilla kallioilla, sen vuoksi hän nytkin mielellään meni vuoren astuntaan. Omituista kyllä, oli hän ennen paljon huolimattomammasti niitä paikkoja astuskellut, kun nyt jolloin hän sai näyttää vaimollensa ja lapsillensa niitä monilukuisia juovia noissa ikivanhoissa kallioissa. Vaikka olikin syysilma, tultiin pian huomaamaan ukon kehumiset oikeiksi tään vuori-ilman terveellisyydestä, sillä saattoipa noilla kallioilla huoletta täysillä keuhkoilla hengittää, eikä kalan haju, vaikka kulkiessaan tulivatkin aivan ukon verkkohuoneen lähelle, vähintäkään pahaa oloa vaikuttanut eikä mieltä käännellyt. Ukko näytteli vieraillensa kaikki varastonsa, aittansa, verkkonsa ja venheensä, joihin kaikkiin pieni Matti sydämensä pohjasta ihastui. Eikä toisetkaan voineet ukon mukaviin laitoksiin mielistymättä olla. Kun ukon tavaroita oli kyllin katseltu, nousivat kaikin, yksin vanha kalastajakin, korkeimmalle kalliolle, josta sopi katsella sekä merta että kaupunkia ja sille kuuluvia sieviä saaria. Kun seutuakin oli kyllin katseltu, löi vanhus jalkaansa kallioon ja sanoi:
"Eikös ole lujaa perustusta tässä, lisätä tännepäin kaupunkia?"
"On kylläkin!" vastasi siihen maisteri.
Sitten tultiin kalastajan talon kohdalle. Kalastaja-vanhus pysähtyi surumielisesti pitkään katsomaan vanhaa ränstynyttä tölliänsä, ja lausui kallella päin:
"Jos en olisi niin onnettoman vanha ja köyhä ruoja, niin tottapa vetäisin vielä tuohon uhkaman talon."
"Se ei olisi hullumpi ajatus!" sanoi maisteri.
"Minä pyydän anteeksi, etten voi herraa käskeä sisälle, sillä miehisen hengen siistinpito on niin sattuman nojassa. Kulloin muistan niin siistin, mutta nyt olen unhottanut. Hyvästi herrasväki!" sanoi ukko.
Mummokin erkani kotiinsa, ja maisterin herrasväki alkoivat verkalleen astumaan kaupunkiin käsin. Matti seisoi kalliolla, katsellen kauvan menijöiden jälkeen.
KAHDESKOLMATTA LUKU.
Eräs velvollisuus.
Kun menijät olivat kadonneet ja Matti yksikseen jäänyt, tirkisteli hän ukon tölliä kauvan aikaa ja pistäytyi mummon pihaan. Pihalla odotti mummo, ja kun Matti viimeinkin tuli, menivät he molemmin sisälle.
Kun he molemmat olivat istuneet, kysyi mummo:
"Kuinkas nyt oikein teemme, muutatko sinä pois suutarilta, vai jäät sinne?"
"Muutan minä, jos vaan pääsen."
"Mieluummin minäkin sen näen, että sinä tulet tähän naapuriksi, ja elät vanhan taitavan ukon kanssa, sillä minä olen hänestä kuullut kerrottavan paljasta hyvää. Omat lapsensa on hän kasvattanut kunnon ihmisiksi, jopa siihen määrään että ovat voineet kohota merikapteeneiksi, joka on hyvin tärkeä sekä arvoaste että elinkeino merikaupungissa asuvalle miehelle. Että sinä tulet ukon hoimeniin ja niin lähelle minua, saan minä silmilläni seurata sinun elintapaasi ja, jos mahdollisesti sinussa alkaisi ilmestyä kaupunkilaispoikien pahoja oireita, kohta ankaralla kädellä niitä sinusta pois karsia. Sinulla on hyvä iso-täti, mutta muista myöskin, että se sama täti on kaikessa tapauksessa kohtuudella ankarakin, ja kun sinulla ei ole vanhempia, täytyy minun ottaa äidin velvollisuus sinun ylitsesi. Lähdemmekö nyt suutarille?" laususkeli mummo.
Matti myönsi, että häneen nähden kyllä voipi mummo tulla yhdessä suutarille, mutta varoitti mummoa mitään äkäisyyden oireita näyttämästä.
Mummo naurahti ja alkoi lähteä. Porstuan ovi lukittiin ja kulettiin kalastajan talon sivuitse. Melkein ääneti astuivat he oikotietä yli kallioiden, sitten ohjaten kulkunsa Töölön eli Espoon tullia kohden. Mainitulle tullille vievän kadun eli nykyisen Länsi-Henrikinkadun varrella asui Matin oppimestari, puusta rakennetussa talossa. Talo oli uusi ja komea, vieläpä kauniiksi maalattu, enin kuitenkin pisti silmiin talon kaunis portti. Niin mummo kuin Mattikin olivat siitä portista edestakaisin monta kertaa kulkeneet, vaan ei Mattikaan, vaikka jo kauvan aikaa oli asunut talossa, ollut sitä niin tarkanneeksi tullut, kun nyt, hetkellä jolloin hänen oli siitä talosta eroaminen. Mummoakin alkoi arveluttaa mitenkä alkaisi jutun mestarin kanssa ja pysytteliin portin ulkopuolella. Matti nojasi selkänsä portin pielusta vasten ja hetkisen siinä alapäisenä seisottuansa alkoi hyräillä:
"Pois mun täytyy lähteä Ja hyvä talo jättää!"
Mummo katsoi pitkään Mattia ja sanoi:
"Niinkö rupeaa haastattamaan?"
Matti ei virkkanut mitään ja viimeinkin mentiin sisälle verstashuoneesen.
Täällä oli paljon suutarintiskiä ja istuinrumpuja sekä sänkyjä. Väkeä ei ollut sanottavasti kotosalla, ainoastaan pari oppipoikaa loikoili sängyssä ja yhden tiskin ääressä istui juopunut kisälli ja häntä vastapäätä eräs isonlainen oppipoika. Kisälli nukkui ja väliin torahti jotakin pojalle; sen verran kuin hänen puheestaan selkoa sai, voi huomata että hän oli kovassa rahapulassa ja tahtoi pojalta rahaa lainaksi, arvatenkin luuli hän olevansa vielä liian vähän juovuksissa. Matti meni omalle paikalleen ja istui rummulleen, mummo meni hänen perässään ja istui Matin viereen. Tuo juopunut sälli nosti päätään ja raotti silmiään. Huomattuaan Matin alkoi hän karjua:
"Oletko nyt kotona roisto? Missä sinä juoksentelet?"
Mummon kasvot lensivät punaisiksi, ja hän yritti aukaista suunsa, mutta jätti sanomatta, kun Matti mutisti suutaan merkiksi, ettei maksa asia puhumisen vaivaa.
Sälli, nähtyänsä ettei Matti häneen mitään huomiota kääntänyt, nousi ylös rummultaan ja astui askelta pari -- mutta -- putosi alas, vaan ei alemmas kuin permannolle. Siinä selällään hän pureskeli hampaitaan ja sanoi:
"Nyt tietäkääs pojan penikat se, -- se -- se -- se, että minä, joka olen herra ja sälli, niin, te tiedätte kuinka korkea-arvoinen herra minä olen, ja nyt minä vasta tapankin ihmisiä!"
Tähän aikaa kerrottuaan "minä tapan ihmisiä", vaipui hän uneen ja alkoi kuorsata.
"Herra on siinäkin paikassa", sanoi mummo.
"Aatu, onko mestari kotona?" kysyi Matti siltä pojalta joka juopuneen sällin kanssa oli istunut.
"Kyllä minä luulen että hän on kotona!" vastasi poika.
Mummo meni verstaasta kamariin, jota käytettiin työnjohtohuoneena. Huoneen seinät olivat yltympärinsä lesteillä kaunistetut ja siinä oli työnjohtajan pöytä. Ovi oli raollaan sitä seuraavaan huoneesen, jossa mestari istui soututuolissa pitkä piippu hampaissa. Mummo astui huoneesen ja kumarsi.
Matti jäi toiseen huoneesen.
"Mitäs mummolla olisi asiaa?" kysyi mestari.
"Minä vaan tulin puhumaan tuosta Matista."
"Matista! Mitä puhumista siitä nyt on?"
"Eiköhän mestari laskisi sitä pois!"
"No, eipä juuri, onhan se sukkela juoksupoika ja kyllä siitä suutarikin tulee, kunhan nyt vähän vaurastuu."
"Niin, vaan", sanoi mummo.
"Mitä niin?"
"Pelkään, että poika oppii juopoksi!"
"Voi hän senkin tehdä, sillä ainapa se paha on tarttumassa, mutta nähkääs, muori hyvä, kyllä sitä voipi muuallakin juopoksi oppia."
"Suutarit ovat järjestään kaikki juoppoja", sanoi mummo.
"Olenko minäkin?"
"Kyllä mestarikin ryyppää, kyllä minä sen tiedän, vaan enhän minä nyt sitä sano, että niin taitamattomasti, kuin tuo muudan ihmisten tappaja, joka verstaan permannolla makaa!"
"Kyllä minä arvaan, kuka siellä makaa, vaan juuri hän ei tapa, eikä lyö ketään, vaikka sillä humalapäissään on suuria sanoja suussa. Selvänä hän on miesten paraita, silloin hän on siivo-käytöksinen ja hyvä työmies. Mutta, jos te nyt niin kovin pojan pilaantumista pelkäätte, niin, minuun nähden, menköön vaan, enhän minä voi hänen vastaista käytöstään tässä arenteerata."
Silloin nousi mestari ylös keinutuolistaan ja astui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti päästökirjan. Kirjoitettuansa hän taittoi sen kokoon ja ojensi mummolle. Mattikin oli vetääntynyt ovelle.
"No, hyvästi nyt Matti", sanoi mestari, puristaen Mattia kädestä.
Matilta pyöri vedet silmistä hyvästi jätellessä mestariansa. Siitä huomasi mummo, että poika oli ennättänyt taloon perehtyä ja isäntäänsä rakastua, ja nyt sai taas erota, lähteäksensä outoa tulevaisuutta kohden astumaan.
Sitten menivät Matti ja mummo verstaasen ja keräsivät pojan kapineet ja toisille pojille hyvästit sanottua läksivät astumaan pois. Verstaasta ulos astuessaan täytyi heidän astua tuon ihmisten tappajan yli, sillä hän oli liikkunut ihan kynnysalle. Mummo oli vahingossa satuttavinaan jalkansa sen jalkaan, josta juopunut vähän havahtui ja mörisi:
"Tap, -- tapp, -- minä tapan -- kai -- kaik -- ihmisiä."
"Tapa, tapa, minun puolestani, kunhan et minua tapa", sanoi mummo ovea kiinni painaessaan.
"Mimmoinen tuo tosiaankin on selvillään?" kysyi mummo pihalla Matilta.
"Paras mies koko joukossa", vastasi Matti.
"Kyllä se on kummallista, kuinka se viina ihmisen muuttaa", ihmetteli mummo.
Sitten mentiin semmoista vauhtia, etteivät suinkaan jälilleen katsomaan joutaneet, ja pian tultiin mäelle, jossa nuot naapuritöllit seisoivat.
Kalastajan tölliin kääntyi nyt mummo ja Matti seurasi perässä. Töllin ovi oli sisältä haassa, mummo naputti ovea sormillaan. Sitä sai hän tehdä useat eri kerrat, ennenkuin ukko havahtui päivällisunestansa. Vihdoin hän kumminkin aukaisi oven ja vieraat astuivat sisälle.
Huone oli avaranlainen, siinä oli akkuna pihalle ja toinen kalliolle päin. Nurkassa oli leivin-uuni, joka huonetta melkoisesti pienensi, liedellä uunin edessä oli sikin sokin patoja ja astioita. Piha-akkunan edessä oli pöytä, jonka edessä rahi ja akkunan pielissä pöydän molemmissa päissä tuoli. Peräseinällä oli levitettävä sänky, joka nyt oli kiinni ja sen puisella kannella näytti ukko äsken levänneen, koska siinä oli vanha sarkanuttu pehmityksenä ja päänalaisena kulunut punaisella sahviaanilla päällystetty tyyny. Sängyn kohdalla seinällä käydä harppasi suuri ja vanha seinäkello, ja vielä samalla peräseinällä kohosi korkea, permannosta kattoon ulettuva, siffonieri-kaappi moninaisine veistoksineen ja koristuksineen. Kallionpuoleisella sivuseinällä oli yksinomaisena haltiana seinähylly kirjoja täynnä.
Ukko seisoi hämillään vierastensa edessä ja kiirehti heitä istumaan, tehden sijaa sohvan kannelle, ottamalla pois nuttunsa, jonka hän ripusti seinälle, ja sipaisten kantta kämmenellänsä.
"Tehkää niin hyvin ja istukaa!" sanoi ukko.
Mummo meni kohta kannelle istumaan, vaan Matti istui rahille, laskien samalla nyyttinsä rahin alle. Ukko meni korjailemaan patojansa ja astioita parempaan järjestykseen. Samalla viritti hän takkaan valkean ja alkoi kahvia keittämään.
"Kuinka tää on talvella lämmin, kun näyttää ulkoa päin niin rapistuneelta?" kysäsi mummo.
"Kyllä tää on hyvin vanha, mutta kovista hongista tehty, ja kun muistaa panna puita uuniin, niin tarkenee, vaikka ei juuri voikaan silakoita seinillä paistaa."
Siinä sitten yhtä ja toista tarinoiden valmistui kahvikin ja ukko kantoi kahvipannun pöydälle, otti pöytälaatikosta sokeria ja hakkasi sitä pieniksi veitsellä ja vasaralla. Sitten otti hän tuosta vanhasta komeasta kaapistansa kolme kahvikuppi-paria, joihin hän laski kahvia kuin hyvin tottunut emäntä ainakin.
Ukon kehoituksesta kävivät vieraat kahviin käsiksi, ja mummo kehui ukon keittämää kahvia hyvän makuiseksi. Kun kahvia tavan mukaan oli juotu molemmat kupit, alkoi mummo tehdä lähtöä, ja Matti sai jäädä ukon luo.
"Hyvästi nyt isäntä", sanoi mummo ja puristi kalastajaa hellästi kädestä.
"Hyvästi! Jumalan haltuun! Kyllä minä pidän huolta pojasta, mikäli on voimassani", sanoi ukko, erinomaisen vakavalla ja hartaalla äänen painolla.
"Kiitoksia teille!" sanoi mummo.
Ukko ja Matti jäivät seisomaan tuvan permannolle, kun mummo poistui.
KOLMASKOLMATTA LUKU:
Etkö kiellä enään minua?
Kun maisterin herrasväki kotiin pääsivät, oli päivällinen jo valmiina ja he istuivat kohta pöytään. Elsa toimiskeli Katrin apuna kyökissä, vaikka kätensä olivatkin hyvin väsyneet, kun oli saanut kantaa maisterin poikaa joltisenkin pitkän matkaa. Katri ilmoitti Elsalle, että se oli viimeinen päivällinen, minkä hän oli siinä perheessä, ehkenpä koko Helsingissä laittava, sillä hän aikoi ani varahin huomeisaamuna matkustaa Turkuun, koska oli heidän poissa ollessaan siellä eräs tyttö käynyt, joka myöskin piti samaa matkaa, vaikka ei hän aivan Turkuun asti.
"Ei olisi uskonut mummoa, minkälaisen sievän talon tuo vielä vanhoilla päivillään itselleen vänttäsi. Ihan vinttaamatta se siinä asuu ikänsä lopun juuri kuin taivaan heijassa", tuumiskeli maisteri päivällispöydässään.
"Kyllä olisi meilläkin koko hyvä olemassa oma talo, mutta kuka antaa köyhälle talon?" sanoi rouva.
"Niin, älä sinäkään aina korvissani soita tuota köyhyyttä; hyvin sen, hyvä ihminen, sanomattasikin tiedän. Jos onni on, niin paljonkin saadaan, vaan paapatuksella ja ruikutuksella ei saada mitään", sanoi maisteri.
Rouva painoi päänsä alaspäin ja söi kiivaasti.
Maisteri söi sen hitaammasti ja viimein lakkasi tykkänään.
"Maalla torpparina olla on paljon parempi, kuin lukumiehenä Helsingissä. Mikä ihme ja kumma vienee miehen päästä mielen kun pitää lukea ja kouluuttaa itseään, eikö siinä väellään voisi kyntää ja maata kuokkia? Antaisi rikoten lukea, joilla siihen on aikaa ja tilaisuutta", puheli maisteri.
Rouva tiesi hyvin, ett'ei sovi senlaisessa tilaisuudessa puhetta jatkaa, ennenkuin miehensä ennättää saada ajatuksen käänteen. Rouva siis kaikessa hiljaisuudessa söi, ja vähän päästä alkoi maisterikin syödä.
"Hyvän ruokahalun se vuori-ilma tekikin, se rapakon rämpiminen", sanoi rouva ruoalta päästyään.
Maisteri vilkaisi vaimoaan lasisilmiensä alitse.
"Rapakon rämpiminen!" matki maisteri. "Tekeekö se ruokahalun?"
"Ka, mitäs tuo muuta tehnee", sanoi rouva ja meni kyökkiin.
Maisteri meni työhuoneesensa, hänellä oli paksu pakka paperia pöydällä. Hän alkoi selailla papereita ja katseli ja tutki niitä. Vihdoin hän latoi ne taas kokoon ja heitti itsensä kyljelleen sohvan päälle. Siinä asemassa hän hiljaa puhui itsekseen:
"Köyhyys, köyhyys, ja se, se kestää. Vihdoin häntä ihminen pääsee siihen, ett'ei aina ja joka hetki köyhäksi sanota!" Siihen hän hiukan uinahti. Oli jo pimeä huoneessa kun Elsa tuli kynttilä kädessä, jonka hän laski pöydälle ja vähän sen jälkeen tuli hän uudestaan kahvi-tarjottimen kanssa. Maisteri nousi istumaan ja otti kahvikupit käteensä. Vähän aikaa mietittyänsä alkoi hän ryypiskellä. Kun maisteri viimeistä kahvitippaa suuhunsa kaasi, saapui rouvakin kamariin.
"Kuules, kun Katri lähtee jo huomenna pois, ja hän tietysti tahtoo tänään jo palkkansa", sanoi rouva.
"Maksa pois", vastasi maisteri.
"Eihän minulla ole rahaa", sanoi rouva.
"Minullako sitä sitten on?"
"En tiedä onko sinullakaan, vaan jotakin keinoa siinä pidettävä on pois matkustavan ihmisen kanssa."
"Ja vielä sitten pyhäpäivänä", sanoi maisteri hieman äkäisesti. "Käske Katri tänne."
Samassa tuli Elsa kahvikuppeja pois noutamaan.
"Tuo Elsa lisää kahvia, ja käske samalla Katri tänne", sanoi maisteri.
Elsa meni.
Vähän ajan takaa tuli Elsa kahvi-tarjottimineen. Hänen perässään hiipi Katri ja seisahtui ovipieleen. Maisteri otti kahvia, rouva samoin, ja Elsa poistui.
"Menetkö sinä jo huomenna pois talosta?" kysyi maisteri.
"Kyllä."
"Hyvin sopimaton aika, millä minä sun nyt selvitän. Saisit oikeastaan palvella vuotesi päähän asti. En minä tässä seiso rahat kourassa odottamassa milloin piiat hyväksi näkevät liesuun lähteä", saneli maisteri.
Katri tuli ensin vähän hämilleen; pian sai hän kumminkin siksi rohkeutta että sanoi:
"Parempihan pienempää summaa on maksaa kuin isompaa, aina vaikeampihan se köyhän on maksaa kun summa suureksi karttuu."
Maisteri nousi seisomaan, heitti kahvikupit pöydälle ja huusi:
"Joko tässä piiatkin rupeaa minua konkurssiin vaatimaan? Huomenna saat palkkasi, vaikka siihen menisi viimeinen nuttuni, mutta pysykin siellä sitten, mihin menet!"
"Minulla on jo kyllä ikää, että tiedän mennä ja tulla mihin milloinkin haluttaa", sanoi Katri.
"Mene nyt vaan! Huomenna, minä sanoin, saat palkkasi", sanoi maisteri, osoittaen sormellansa Katrille ovea.
"Kyllä se on onnetonta tuo palvelijain pito; jos voisi tehdä itse kaikki, niin säästyisi siitäkin koko lailla", tuumi rouva.
"Kuka sitten palvelijoita pitäisi ja mistä he eläisivät, jos ei kukaan vierasta väkeä pitäisi vaan kaikki itse tekisi?" sanoi maisteri, alkaen astua eteiseen josta hän otti päällysnuttunsa ja sauvansa ja meni ulos.
Rouva miehensä mentyä pistäysi kyökkiin.
"Kuinka Katrikin noin suututtaa maisterin? Pitäisi vähän pitämän suunsa aisoissa, vaikka pois meneväkin on", sanoi rouva.
"Ei ole nyt aikaa aisoittamaan", vastasi puhuteltu.
"Hm", sanoi rouva ja poistui.
"Maksakootpa jos, kyllä minulla senverran itsellänikin on että Turkuun pääsen, vaan ei lisä luotaan lykkäisi jos tuota saisi", puheli Katri Elsalle rouvan mentyä.
Juuri kun Elsa aikoi Katrin puheesen jotakin vastata, aukesi kyökin ovi ja mummo Punavuorilta astui sisälle.
"Hyvää iltaa", sanoi mummo."
"Jumala antakoon", vastasivat molemmat tytöt.
"Istukaa mummo", käski Elsa.
Mummo istui ja samalla kaivoi povestansa esille rahakukkaron ja sanoi:
"Matin minä vein jo kapteenien isälle. Otti hän pojan vastaan. Parantanutko lie vaan pahentanut paikkaansa, vaan eipä tuo niin hääviä näkynyt siellä suutarissakaan elämä olevan. Päissään siellä ihan pyhäpäivänä muudankin venyi ja kaikkia tappavainen halu hänellä tuntui olevan. Ei se semmoinen esimerkki ole mitään terveellistä kasvavalle nuorukaiselle. Herra hänen tiennee, mikä ihmiselle täällä maailmassa parasta olisi."
"Kait sen nyt tietää ilman epäilemättä, että Matilla parempi on olla vanhan ja vakavan äijän kasvatettavana kuin että suutarien joukossa ja ylenannettujen parissa, jossa paha esimerkki on hänellä joka käänteessä nähtävänä", sanoi Elsa.
"Siksi tuon minäkin otin, ja kun häntä itseäänkin niin halutti. Mutta olihan minulla muutakin asiaa. Etköhän ottaisi, Elsa, sitä rahalainaasi takaisin ja antaisi velkakirjaani pois, kun minulla ovat nämät Sipoolaisen antamat rahat tallehdittavana ihan tyhjänpäiväisesti", puheskeli mummo, tarjoten rahoja.
"Sipoolaisen rahatko ne ovat? Eikö ne ole teidän omat rahanne?" huomautti Elsa.
"Sipoolainenhan nämät viimeksi antoi, oikeastaan nämä tällä kertaa ovat sinun rahat."
Elsa ojensi kätensä ja mummo luki rahat käteen. Sitten laski Elsa pöydälle rahat ja aukaisi arkkunsa, josta hän vaatteiden alta kaivoi esille mummon velkakirjan, jonka hän laski mummon käteen.
Mummo saatuansa velkakirjan käteensä silmäili sitä ja käänteli laskoksille, sitten hän kysyi:
"Mitäs minä olen kasvuista velkaa?"
"Vai velkaa ja vielä kasvuista muutamasta päivästä, kaikkea mummo vielä kysyykin", vastasi Elsa.
Rouva oli kuullut mummon äänen ruokasaliin, ja astui siis sen johdosta kyökkiin.
"Ka, mummokin on täällä", sanoi hän.
"Mitkä rahat tuossa pöydällä ovat?" kysyi rouva, nähtyänsä Elsan rahat.