Chapter 10

Elsa sai taas vähän rahaa ja meni mummon kanssa kyökkiin, jossa hän aukaisi arkkunsa ja antoi sieltä mummolle rahaa. Hän antoi hänelle kaikki rahansa, että mummo pääsisi mökkiä ostamaan.

Juuri kuin mummo uudelleen luki vastaan-ottamiansa rahoja, tuli rouvakin kyökkiin.

"Niin, rouvakin ja tämä toinen neiti saavat olla vieraana miehenä, että minä olen nämät rahat Elsalta lainannut mökin ostamiseen, jotka maksan kasvuineen takaisin."

"Minä täydellisesti luotan teihin, vaan tuo Elsa on niin outo minun mielestäni, että minä kutsun maisterin", sanoi rouva.

Tuota pikaa tuli rouva maisterin kanssa kyökkiin.

"Kummoinen asia se on, joka on tekeillä?" kysyi maisteri, katsellen hyvin terävästi lasisilmiensä läpitse mummoa.

"Se on semmoinen asia, että Elsa lainaa minulle rahaa, että minä saan ostaa töllin Punavuorilta", vastasi mummo hiukan äkäisellä äänellä.

"Mimmoinen se talo on, jota Elsan rahoilla ostetaan?"

"Talo ei liene muuta kuin yksihuoneinen tölli, vaikka se maksaa enemmän, kuin minun rahani. Mutta mummolla on paljo enemmän itsellään", vastasi Elsa.

"Mummon täytyy välttämättä antaa Elsalle velkakirja; oikeastaan saisitte hankkia takauksen", sanoi maisteri.

"Maisterin minä pyydän kirjoittamaan velkakirjan, ja sopiihan maisterin myöskin pistää itsensä takausmieheksi; eihän siinä tule muuta vahinkoa, kuin että siinä nimi on!" laususkeli mummo.

"Enhän minä itseäni takaukseen kaupannut", sanoi maisteri.

"Älä hyvä Alfred, älä Herran tähden mene takaukseen! Kuka maailman asioista tietää, ja me kun olemme niin köyhiä, jos maksamaan joutuisi, olisipa se vahinko. Minä varoitan sinua, Alfred!" sanoi rouva.

"Ei rouvan tarvitse tämän asian tähden mitään hätäillä, kosk'en minä hätäile, joka rahat annan, ja kun kerran rahat ovat omia ansaitsemiani, niin mahtanen ne saada lainata, kun hyvin tunnen ja tiedän mummon, että ne hänen käsissään eivät ole hukassa. Jos mummo tahtoo kirjoituttaa todistuksen, että minä voin saada rahat takaisin, siinä tapauksessa, että kuolisitte, ennenkuin nuot rahat on takaisin maksettu, niin kaikki on hyvin," arveli Elsa.

Maisteri katsoi rahat, paljonko niitä oli, ja meni sisälle, kirjoitti joutuin velkakirjan ja kirjoitti itsensä todistajaksi, vaan ei takaukseen.

Elsa pisti velkakirjan arkkuunsa ja mummo, sanottuaan hyvillään hyvästit kaikille, läksi pois.

Kaikki seisoivat mummon mentyä kyökin permannolla kappaleen aikaa hämillään. Vihdoin menivät maisteri rouvineen sisälle.

Herrasväen mentyä alkoi Elsa tuumia:

"Eipä Katri tiedä, mistä meille tulee ensivuodeksi kyökkipiika."

"Tiedätkös sinä sitten?" kysyi Katri.

"Kyllä, ja tunnenkin osaksi häntä."

"Eihän nyt pilvistä siihen pudonnut, kun ei täällä ole ketään käynytkään", sanoi Katri hämillään.

"Niin kumminkin nyt on käynyt, että on piika tingattu ja pestattu."

"Siinäpä oli kiiru, kun minä sanoin, että minä taidan tulla muuttamaan ja onhan sitä paikkaakin tiedossa, niin kohta oli toinen sijassa. Ei ollut mitään paikkaa eikä muuttamisen aikomustakaan, vaan nyt todellakin täytyy hakea paikan; saapa nähdä vaan josko tämmöistäkään saankaan, sillä tässä on rauhallinen paikka", tuumiskeli Katri mielipahoissaan.

Elsa puraisi huultaan ja käänsi päänsä toisaalle.

"Onhan meillä lastenpiian paikka vielä avonaisena, voithan päästä siihen, kun pian puhut rouvan kanssa", sanoi Elsa, seisoen selin Katriin.

"Oletko sinä hassuna; keittäjästä lastenpiiaksi samassa perheessä? Johan se olisi yhtä kuin alaupseerilta kiskottaisi nauhat pois ja alennettaisi sotamieheksi."

"Olisiko se niin paljo valehtelemisesta? Mitäs sanoit, että sinulla on paikka, kun sitä kumminkaan ei ollut. Katso nyt, sinä koetit kiusoittaa rouvaa, joka köyhyydessään jo entiseltä kyllä rasitettu on, ja varmaankin tarkoitit kiskoa palkan ylennystä. Ja rouva pestasi minut sinun sijaasi kyökkipiiaksi."

"Sinut! Ja sinut kyökkipiiaksi!"

"Kuinka niin?"

"Muutoin vaan; jo menee, kun lapsi kyökkipiiaksi."

KAHDESKYMMENES LUKU.

Silloin se muutti mummo taloonsa.

Seuraavana päivänä oli Katri hyvin nolona; vihainen hän ei Elsalle ollut, eikä juuri sopinutkaan olla, sillä hän oli vaan kummissaan, kuinka asiat voivat mennä päinvastaiseen suuntaan, kuin tarkoitus on. Elsa taas puolestaan kertoi ihmeinään rouvalle, ettei Katrilla paikkaa ollutkaan.

"Olkoonpa jos", vastasi rouva, "mitähän sitten valehteli minulle."

Samana päivänä tuli Katrikin rouvan luo, pyytämään päästökirjaa ja lupaa mennä ulos paikkaa kuulustamaan. Molemmat hänelle myönnettiin. Mikä lieneekin vikana ollut, mutta tovin ulkona juostuansa tuli hän tyhjäntoimittajana takaisin, vaikka päästökirja oli perin hyvä. Nyt otti hän kahden kesken Elsan puhutellakseen ja sanoi:

"Kuinka sinäkin viitsit olla niin kummallinen, vaikka sinun kehutaan olevan jumalisen tytön, että rupeat tahallasi toisen leipää polttamaan, luulisi tuota itsekunkin elävän omalla työllään, eikä tuppaavan toisen paikalle."

"Mitä se on kun Katri puhuu? Olenko minä tupannut sinun paikkaasi? Minä olen ruvennut sinulta avonaiseksi jääneesen kyökkipiian paikkaan; itse olet itsesi irti sanonut ja valta minulla oli siihen eikä jumalisuuteni estä minua rupeamasta työhön semmoiseen, joka on toiselta avonaiseksi jäänyt."

"Jaa", sanoi Katti, eikä osannut mitään muuta.

"Jos tahdot, niin pyydä mummoa toimittamaan, kyllä hän sinulle paikan saapi, ole varma siitä. Mutta minä en voi ruveta viran alennusta pyytämään, juuri kuin koroitusta olen saanut", sanoi Elsa.

Juuri kuin Elsa viimeistä sanaa lausui, astui postiljooni kyökkiin ja kysyi "Katri" nimistä neitiä. Katri ojensi kätensä ja sai siihen kauniin isohkon kirjeen, jossa oli helevän punainen lakka. Postiljoonin mentyä aukaisi Katri kirjeen ja rupesi lukemaan. Vähän aikaa luettuansa rupesi hän hypähtelemään ja tanssimaan.

"Siinä se nyt on!" sanoi Katri, ja rupesi näyttämään Elsalle pitkää nenää. "Asiat käypi sentään maailmassa paremmin, kuin pahat ihmiset luulevat", lisäsi hän sanaa.

Elsa katseli ihmeissään Katria; hän oli nyt joutunut Katrin silmissä pahaksi ihmiseksi. Aivan hyvä ei hän ollut itse mielestänsäkään, vaan kumminkin hän tunsi itsensä syyttömäksi Katrin syytökseen. Hän aikoi poistua kyökistä.

"Älähän nyt mene. Kenelle minä tässä muillekaan salaisuuksiani kerron, jos en sinulle", sanoi Katri.

"Sinä pidä salaisuutesi omana tietonasi; minua ei huvita salaisuudet joita sinä sydämesi katkeruudesta ja mielikarvaudesta minulle kerrot", vastasi Elsa.

Katri katsoi Elsaa silmiin, suu naurun hymyssä. Tästä katseesta rauhoittui Elsa ja jäi odottavaan asemaan, mitä kirjeen sisällöstä hänelle kerrottaisiin.

Katri luki:

"Turussa kirjoitettu minun omalle kultaselleni!

Rakas Katrini!

Tämän kautta saan minä tervehtää sinua, ja tietä antaa, että minä voin hyvin. Mökkini on nyt aivan valmis, vaan yksitoikkoiseksi sen elämän vetää, kun ei kumppania ole. Minä olen ollut kovin ikävissäni aina siitä saakka, kuin sinä läksit Helsinkiin. Jos sinä sen hyvän työn tekisit ja tulisit kohta tänne, niin me heti häitä viettäisimme. Hyvä olisi jos pääsisit kohta, vaan viimeistäänkin Pyhänpäivänä odotan sinua tänne!

Ystäväsi

Pekka Niironen."

Kirjeen luettua tuli Elsa hyvin alakuloiseksi; hän nojasi kyynärpäillänsä kyökin pöytään ja katsoa tuijotti avonaista kirjettä pöydällä, mutta Katrin silmiin ei hän katsonut. Katri huomasi Elsan hämmennyksen.

"Kuinka sinä niin ymmälle minun kirjeeni sisällöstä jouduit?" kysyi Katri.

"Tottahan nyt ymmälle jo vähemmästäkin joutuu, kun suorastaan tuo kirje putoo kuin taivaasta pelastamaan sinua samaan aikaan, kun sinä varomattomuutesi tähden puheistasi olit jäädä ilman paikkaa ja palvelusta. Unta kait sinun sulhasesi on siellä Turussa nähnyt, että sinä tulevaksi vuodeksi olet vähällä paikatta joutua täältä", vastasi Elsa.

Katri katsoi Elsaa silmiin, suurilla silmillä niinkuin sellainen, joka on kesken uniansa herätetty.

Elsa meni kyökistä pois.

Kun Elsa jälleen ilmestyi lastenkamarissa, sattui rouva katsomaan Elsaa kasvoihin. Elsan silmät olivat kosteat, mutta hänen poskissansa näkyi vihan puna. Elsa teki tehtäviään vaan kyyneltulva sai enemmän valtaa. Rouva huomasi, että Elsan itkuun oli jonkinlainen ulkonainen loukkaus syynä ja siis kysyi:

"Mitä nyt itkee Elsa?"

"Enpähän erikoista mitään, itken vaan pahoissa sydämissäni", arveli Elsa.

"Semmoinen tunnustus suuresti huvittaa minua", sanoi rouva naurahtaen, ja meni pois.

Kun Elsa taas sattumalta joutui kyökissä Katrin näkösälle, pidätti Katri häntä hiukan puheillensa pysähtymään.

"Kuules Elsa, minun sydämeni on vallan sula sinua kohtaan. Anna anteeksi, minä loukkasin sinua ilman syytä."

"Mielelläni ja erinomaisella ilolla annan minä anteeksi, eikä se loukkaus sinun puoleltasi minua kohtaan suuri ole. Itse asiassa olen itse enemmän loukannut sinua. Jos en olisi ollut niin lapsellisen rehellinen, että sinulle rupesin ilkkumaan kuka sinun paikkasi perijäksi tulee, niin sinun äkäsi ei olisi mitenkään voinut kääntyä minua kohtaan. Mutta niin ollen, otaksuit sinä minulla olevan joitakin vehkeitä itseäsi vastaan. Sitä ei minulla kumminkaan ole. Kyllä sen itse huomaat, että vika alkuaan on sinun. Koska minäkin tähän asiaan sekaantumisella ja puolittain onneasi kadehtimalla olen loukannut tuntoani, niin pyydän kaikessa nöyryydessä anteeksi."

"Mielelläni annan sinulle anteeksi", sanoi iloissaan Katri.

"Kiitos sinulle, ja Jumalalle kiitos ja kunnia! Omatunto puhdistuu, kun riidat ja vääryydet sovitaan. Mutta vielä on yksi asia, jota sinä älä laimin millään muotoa lyö. Sinun pitää tunnustaman rouvalle, että valehtelit."

"Kyllä senkin voin tehdä, vaikken siihen olisi juuri halukas. Kumminkaan en rouvaa pelkää, ja siis kohta tunnustan."

Samassa astuikin rouva kyökkiin.

Katrin kasvoille lensi puna, kun Elsa jäi odottavaan asemaan täyttääkö Katri lupauksensa.

"Kuulkaas rouva, minä valehtelin, että minulla on paikka. Siinä häpeällisessä tarkoituksessa sen tein, että rouva rupeaisi minua luusimaan ja palkkaa ylentämään. Onko rouva niin hyvä ja antaa sen anteeksi minulle?"

Rouva tuli vahan hämilleen.

"Mitä se nyt on? Enhän ikinäni ole moista kuullut. Anteeksi pyytäminen on meidän kaupungissa jotain outoa ja uutta. Kyllä minun puolestani saa anteeksi olla. Vaatiiko kristin-usko noin tarkkaa aina vähäpätöisiin anti?"

"Tarkkaa se vaatii", sanoi Elsa ja poistui kyökistä.

Rouva, jäätyään Katrin kanssa kahden kesken, alkoi kysellä:

"Mitä kipa-kapaa täällä oli, kun Elsa niin oli kiukuissaan äsken ja sitten nyt niin parannusta tehtiin?

"Voisihan sitä aina jotakin eripuraisuutta pientä tulla. Mutta sen minä sanon, Elsa on hyvä tyttö kyllä", vastasi Katri.

"Hän sanoi itkevänsä pahoissa sydämissään, sen tytön vastauksille ei voi välistä muuta kuin makeasti nauraa."

"Kyllä se väliin siksi tahtoo vetää, vaan niinpä se olisi kenen kanssa hyvänsä, että jos suoraan sanoo niin kuin asia on, niin tulee monta kertaa haukkumaan itseänsä ihmisille, ja mitä sille juuri muutakaan osaa kuin naurahtaa. Niin ei se olisi, jos kaikki olisivat rehellisiä; silloin ei toden puhumista vikanakaan pidettäisi", tuumiskeli Katri.

"Eihän tuota vikana sentään pidettäne. Ovathan ihmiset totuutta vaativinaan ja valetta vihaavinaan."

"Jaa, silloin kun huomaamat, että toisen valehteleminen heitä vahingoittaa; muutoin kyllä saa puhua puita heiniä."

Rouva mietiskeli.

"Mitenkähän se olisi, rouva, minä sain tässä kirjeen eräältä kotiseutuni vanhalta tuttavalta, jossa hän kaikkein kohtelijaimmasti kysyy, voisinko minä tulla heti sinne, tai viimeistään Pyhäinpäivältä. Minä joutuisin naimisiin hänen kanssansa", sanoi Katri.

"Onko hän kunnon mies?"

"Hyvä mies; en hetkeäkään epäile hänen kanssansa vihille mennä ja yhteiselämään ryhtyä."

"Enhän minä naimisasioissa voi vähääkään sinua pidättää. Hyvä on, jos olet Pyhäinpäivään saakka, vaan jos asiasi siitä haittaa kärsii, niin mene niin pian kuin itsellesi sopii. Täydyn tulla, tavalla tahi toisella toimeen", päätti rouva.

Siitä sitten rouva läksi pois kyökistä ja ensityökseen Elsan kanssa tuumimaan, "miten olla ja elää nyt, kun Katri hyötöhyviään ennen aikojaan aikoo pois matkustaa."

Elsallekin sellainen hiukan huoleksi nakkasi.

Vähän mietittyään sanoi hän:

"Mitähän olisi, jos mummo tulisi niin kauvaksi, kuin ennättää kuulustaa tointa."

"Mummo, jospa hän tulisi, mutta tuskin hän nyt sitä tekee, kun hän juuri on siinä talon puuhassaan."

"Sopisi kumminkin häneltä kysyä."

"Ota ja pistäy sitten mummon luona", käski rouva.

Elsa kietaisi huivin päähänsä ja meni ulos. Ulkona oli jo pimeä ja sadetta vähän vihmosi. Ilma oli tavallisen lämmin. Pian oli Elsa taas tuossa entisessä pesotuvassa ja sen peräkamarissa. Kun hän ennätti kamarin ovelle, oli mummo täysissä tamineissa kaupungille lähdössä.

"Hyvää iltaa!" hökäsi Elsa sanoa.

"Jumal' antakoon! Ihanpa tulit kreivin aikaan, juuri olin aikeessa teille lähteä!"

"Kuinka talon oston kävi?"

"Kyllä talo ostettiin; avaimet ja talonkirjat ovat minulla. Huomispäivänä aijon muuttaa, vaan en tiedä kenen saanen avukseni; on paljonlaisesti tuota kamaa."

"Voi jos pääsisin minä teitä auttamaan! Tuossa vielä nuot minunkin kapineeni ovat teidän vedätettävänä", sanoi Elsa.

"Enhän minä sinua voi pyytääkään. Kyllähän nuot hevosmiehen kanssa autan. Kyllähän niistä aina junkaan tullaan, ja onpa siinä nyt mitä tullakin, kun Sipoolainenkin kävi hautauskustannukset suorittamassa, -- ei nyt Elsa rukka ole rahan puutosta.

"Sepä on koko hyvä asia", sanoi Elsa.

"Onpa niinkin! Melkein voisin maksaa sinulle rahasi takaisin; kumminkaan en maksa niitä ihan nyt, sillä ei tiedä mitä kustannuksia siitä vielä tulee. Ihmiset puhuvat että talonkaupoissa aina saadaan jälkimaksoja maksaa."

"Pitäkää vaan rahat; en minä niitä nyt tarvitse. Olihan minulla vähän muutakin asiaa. Meidän Katri menisi mielellään Turkuun, nyt kun häntä on sinne naimisiin kutsuttu. Etteköhän te mummo tulisi meille niin kauvaksi apuihmiseksi, kun ennätetään toista piikaa saada!"

Mummo mietti hetkisen.

"Kun minä nyt tässä muutetuksi saan, niin voinhan sinne tulla. Samahan minulle on mitä minä teen. Kyllähän mökki siellä pysyy. Panen paikan oven lukkoon, jos ei satu täällä kotimiestä saamaan."

"Minulla on kiire; olkaa niin hyvä ja tulkaa niin pian, kuin vaan joudutte!"

"Kyllä tulen! Sano terveisiä rouvalle!" tuumi mummo.

Elsa läksi kotiinsa juoksemaan.

"Kyllä mummo tulee niin pian kuin vaan muutetuksi saa", sanoi Elsa rouvalle.

"Vai niin", sanoi rouva, ja samalla lisäsi: "juuri sillä aikaa kuin siellä kävit on maisteri saanut viran ja palkan ylennystä. Meille tulee paljon parempi olo ensi vuonna."

Samassa kuulivat rouva ja Elsa lastenkamariin, kuinka eräs vieras herra läksi ulos maisterin luota.

"Hän juuri toi tietoa maisterin viran ylennyksestä", sanoi rouva.

Vieraan mentyä tuli maisteri lastenkamariin.

"Kyllä siitä asiasta oli iso apu leivälle, vaan otaksun, että Kalle suuttuu, kun ei sitä virkaa saanut. Epäilemättä hän olisi ollut yhtä ansiollinen sitä virkaa saamaan, kuin minäkin", sanoi maisteri.

"Kyllä, mutta hän on naimaton ja varakas mies. Hän tulee ilmankin aikaan, ja siksi toisekseen, voi hän saada jonkun ajan takaa vieläkin paremman viran, josko eikään täältä, niin jostakin muualta."

"Kyllä hän saada voipi, mutta näetkös, ihminen on ihminen eikä mitään muuta ja hän voipi olla hyvästikin vihoissaan minulle viran saamisen johdosta vaikka eihän tääkään virka itse olossa vielä mistään kotoisin ole."

Katri tuli siihen ja sanoi mummon tulleen kyökkiin ja tahtovansa rouvaa puhutella.

"Käske mummo tänne!"

Katri meni ja vähän päästä tuli mummo lastenkamariin.

"Hyvää iltaa, rouva!"

"Jumal' antakoon, mummo!"

"Tuleeko teidän Katri naimisiin?"

"Niinhän se taitaa tulla."

Maisteri, joka mummon tullessa pyörähti sänkykamariin, tuli ja kysyi:

"Mihinkä se Katri naidaan?"

"Turkuun kuulutaan!" vastasi rouva.

"Sepä sattui, eikö hän ollutkin ilman paikkaa?"

"Oli, vaan kyllä hän nyt sentään paikkoja olisi saanut. Nyt ei hän niitä kumminkaan tarvitse."

Maisteri poistui.

"No, mummo kait tulee meitä auttamaan!" sanoi rouva.

"Sitä minä tulin paremmin perustamaan, voinhan tulla."

"Tulkaa tänne ruokasaliin, mummo, niin teille tarjotaan teetä!" sanoi rouva, vieden mummoa edellään ruokasaliin. "Maisterikin on saanut viran ylennystä!"

"Ohoh!" ihmetteli mummo. Täältä Helsingistäkö?"

"Täältä. Tulee saamaan vähän enemmän palkkaa ja on helpompi työ."

"Sepä on!" tuumiskeli mummo.

Maisterikin tuli teetä juomaan.

"Saan toivottaa onnea uuteen virkaan!" sanoi mummo."

"Paljon kiitoksia onnentoivotuksista! Jumala teillekin onnea uudessa talossanne asumiseen siunatkoon. Olipa se oiva asia, kun tekin vanhoiksi päiviksenne saitte oman kodin", sanoi maisteri.

"Niin kodin! Kyllä se hyvä asia onkin, että ihmisellä on omantakeinen nurkka. Onpa hänessä poikin tai pitkin, kukaan ei siitä marise."

"Kyllähän siinä vapaus on", tuumaili maisteri.

"Hyvää teetä rouvalla onkin!" sanoi mummo.

"Ei isoon aikaan ole minustakaan niin hyvälle maistanut tee. Mahtaneeko teenkin maku olla mielialan mukaan?" arveli maisteri.

"Kyllä siinä sitäkin on. Jos on mieli hyvä, niin kaikki maistuu makeammalle", vastasi mummo.

"Oikein!" sanoi maisteri.

Siinä sitten yhtä ja toista juteltua sanoi mummo lisäksi:

"Minä tulin täällä käymään melkein juuri kuin sanomaan, että minä voin maksaa ne Elsan rahat mikä hetki hyvänsä. Olen saanut saataviani. Kumminkin olkoon maksaminen siihen asti kun saan muutetuksi, että mä näen mitä minulla niissä puuhissa oikeastaan kuluu", sanoi mummo.

"Kerkiäähän tuo nuot saada", sanoi rouva.

"Mitä hän niillä niin kiivaasti tekee?" sanoi maisteri.

"Niinhän tuota minäkin arvelin!" tuumi mummo. "Kiitoksia paljo, hyvä herrasväki, kaikista ja hyvää yötä!" lisäsi mummo niiaten.

"Samaa teille, ja onnea uuteen taloonne!" sanoi maisteri.

Rouva kertoi samaa.

Mummo meni kyökkiin ja seisattui keskelle permantoa.

"Täytyy lähteä kotiin maata, vaikkei juuri jouda paljo makaamaan, kun aamulla täytyy muuttaa, ja muutossa on aina puuhaa kaikenlaista", sanoi mummo hieman haukotellen.

"Vaikea muutto teille tulee, kuinka sinne pääseekään kuormien kanssa? Eihän sinne vaivaiseen vuorikylään pääseekään kuormineen, tietä näettekö kun ei ole", sanoi Elsa.

"Tietä säällistä tosin ei ole Punavuorille, mutta tulehan ensi pyhänä katsomaan eikö kamsut ole siellä kuten kuuna päivänä", naurahteli mummo.

"Minä olen erittäin kärkäs siihen, että tulla katsomaan, kuta pikemmin vaan pääsen", sanoi Elsa.

Mummo meni.

Vähän jälkeen tuli rouva kyökkiin.

"Joko mummo meni? Maisteri sanoo että me menemme sunnuntaina, jos on kaunis ilma, Punavuorille kävelemään ja samalla menemme mummonkin uutta taloa katsomaan", sanoi rouva.

"Se sopiikin vallan hyvin, viedään lapset kanssa, minä kannan pienempää", sanoi Elsa.

"Jos niin tekisi", vastasi rouva.

"Kyllähän Punavuorilla raitis ilma on, vaan siellä niin onnettoman kovasti tuulee", sanoi Katri.

"Tuulessa pian vilustuu!" sanoi rouva.

"Ei se mitään tee, kun ei paikallansa kauvan seiso", sanoi Elsa.

YHDESKOLMATTA LUKU.

Retki Punavuorille.

Loppu viikkoa oli satanut, vaan sunnuntai-aamu oli heleän kirkas. Maisterin herrasväki makasivat pitkään pyhä-aamuna, koko lailla pitempään kuin arkina, jolloin maisterin täytyi nousta kirjoittamaan. Ruumis täytyy saada levätä ja ihminen virkistää itseänsä edes yhden aamun viikossa. Kirkonkellojen heleä ääni kutsui Jumalanpalvelukseen, se ääni kuului myöskin maisterin asuntoon.

Maisteri aukoi silmiänsä ja haukotteli:

"Tarvitsispa nousta ylös ja lähteä kirkkoon", hän sanoi.

"Kirkkoon! Eikös mennä mummon taloa katsomaan?" kysyi rouva.

"Jaa, jospa kävis katsomassa sitäkin manttaalia", sanoi maisteri, nousten istualle sängyssä.

Rouva kilisti pientä kelloa. Vähän ajan takaa toi Elsa kahvia tarjottimella, jonka hän laski rouvan sängyn vieressä seisovalle pöydälle.

"Harjaa vaatteeni hyväksi, Elsa, minä lähden katsomaan mummon taloa tänään!" sanoi maisteri.

Elsa kiiruhti käskyä täyttämään.

Pian olikin maisterin jotenkin kuluneet vaatteet puhtaana, ja täydessä kunnossa päälle pantavaksi. Elsan oli joutuminen myöskin lapsia pukemaan, jossa rouvakin oli avullisena. Pian olivatkin kaikki tamineissaan ja söivät suuruksensa, jonka tehtyä lähdettiin astumaan.

Matka kuluikin alussa hyvin, vaan kuta pitemmälle ehdittiin, sen vaikeammaksi kävi kulku rapakoiden ja kallioiden tähden. Rouva alkoi jo katua ja oli vähällä palauttaa lapset takaisin. Kumminkin hän maisterin kehoituksesta jatkoi matkaa edelleen. Vihdoinkin pääsivät he perille. Samassa saapui siihen pieni Mattikin.

"Sieltähän herrasväki tulee! Ja semmoinen siivo kun tänne on, kuinka rouvakin sentään pääsi?" sanoi mummo.

Hänellä oli kohta lämmintä kahvia tarjota, ja hän vei vieraat perimmäiseen huone-pahaseen. Matti vaan jäi Elsan kanssa etuhuoneesen.

"Aika sievän talonhan vaan mummo niin äkkiä itselleen sieppasi", oli rouva sanovinaan.

"Aika kallio-linnahan tämä on", ilvehti maisteri kahvia juodessaan.

Kun kahvit oli juotu, alkoivat maisteri ja rouvakin katsella huonetta kaikista nurkistaan, ja sitä tutkimusta tehden menivät he etuhuoneesen. Siinä seiniä tähystellessään pysähtyi maisteri Matin eteen ja kysyi:

"No, tuleeko sinusta suutaria?"

"Sitä en itsekään vielä tiedä varmaan, vaan luulis kumminkin", vastasi Matti.

"Eikös se ole hyvin ikävää, kun täytyy koko päivät istua?"

"Ei se niin ikävää muuten olis, vaan se tahtoo ruveta niin selkää pakottamaan, ja minä luulen ettei se työ ole oikein terveellistä", vastasi Matti.

"Luuletko niin?" sanoi maisteri, ja lisäsi: "kyllähän käsityöläisammatti ei kaikkein hullumpi ole, kun vaan kunnollisesti siinä on, ettei retkuttele. Kehoittaisin minä sinua siinä opetteleutumaan ja koettamaan. Vaikeutta siinäkin tosin on, vaan sittenhän tuon tietäisi, kun tuota koettaisi. Mutta, niinkuin itsekin sanot, minä luulen samaa, ettei suutarin työ kasvavalle pojalle niinkään terveellistä ole."

Rouva yhtyi miehensä mielipiteesen.

Herrasväki menivät takaisin paikoillensa, ja kun he olivat toiseen huoneesen poistuneet, antoi mummo Matillekin kahvia vehnäsen kanssa.

"Muuttaisitko sinä mielelläsi muuhun ammattiin?" kysyi mummo.

Matti tuli hyvin alakuloiseksi ja mietiskeli tovin aikaa:

"En minä kesken aikaa muuta, käyn minä oppini päähän asti, kun paikka sentään on hyvä. Mutta kun opista pääsen, sitten minä muutan ammattia jonkinlaiseksi muuksi, sillä juoppona suutarin sällinä en olla tahdo."

Elsan silmät kiilsivät ja mummon kasvot kirkastuivat.

"Älä vainenkaan rupea juopoksi kisälliksi!" sanoi mummo.

"Niin, älä suinkaan sellaiseksi rupea, Matti!" sanoi Elsa.

"Pojan päässä on enemmän miestä kuin pienessä kylässä!" sanoi maisteri toisesta huoneesta.

Nyt oli kahvikalaasi lopussa, ja aika ruveta tutkimaan vuosisatojenko vaiko kymmenien oli mummon talo vanha. Vieraat kuljeskelivat järjestään kaikki, navetat, liiteritkin; vanha oli talo, vaan kyllä se hintansa arvoinen sentään oli.

Mummon talolla oli naapurikin, sillä siinä oli talo vieressä, vähäistä pienempi kuin edellinen. Kun mummon vieraat seisoskelivat pihalla, eli oikeammin punertavalla kalliolla, tuli naapurin isäntäkin ulos. Hän oli vanha mies jo, jonka ahavoittunut muoto ja karkea vaatetus ilmoitti, että hän joko oli kalastaja itse, tai vähintäänkin kalakauppias. Ukko läheni aitaa, joka eroitti mummon ja hänen talonsa, hän katsoi yli aidan, nähdäksensä mitä väkeä naapurin pihalla seisoo. Kun hän siihen seisomaan jäi, läheni maisteri myöskin aitaa, alkaen haastattaa ukkoa:

"Hyvää päivää, vanhus, kuinka jaksatte nyt? Otaksun juuri kuin tuntisin teidät."

"Jumal'antakoon! Niin minähän se olen niiden kapteenien isä."

"Niin aina", sanoi maisteri, vaikk'ei ukkoa vähän vähintäkään tuntenut. Siitä huolimatta sai maisteri toimeen ukon kanssa pitkän jutun.

"Te kalastatte, eikös niin?" kysyi maisteri.