Chapter 14

Sitten viipyi Elsa mummon seurassa iltaan saakka. He kulkivat tuulluttelemassa punaisilla kallioilla, kauniissa kevätilmassa. Noin kello kuuden ajoissa ehtoolla läksi Elsa kotiinsa. Ei jalkansa paljoa painaneet, keveänä kuin västäräkki hän astua sipsutti matkansa ja vihdoin tuon suuri-kauppiaan jylhästä portista sisään. Pihalla seisoi lauma kauppa-apulaisia ja konttoorikirjureita.

"Elsakin on ollut kaupungilla", sanoi muudan nuoremmista.

"Ja te ette saa häntä puhutella, se tietäkää, tyttö on minun omaisuuttani", sanoi pää-puukhollari, se, jonka sanottiin taloa selässään kantavan.

Elsa kuuli sen, vaan ei vastannut mitään, meni vaan kyökkiin ja vihdoin sänkykamariinsa; virsikirjansa laski hän sievästi nurkkahyllylle.

Kun hän oli juuri ennättänyt pukeutua arkipukuunsa, astui rouva kamariin.

"Elsakin sai kerran vuodessa käydä henkimässä keuhkoonsa raitista ilmaa täyteen. Kävitkö sen mummon luona Punavuorilla, josta joskus olet ikävöiden maininnut?" tuumaili rouva.

"Minä kävin kirkossa ja mummon luona", vastasi Elsa lyhyesti.

Rouva jatkoi:

"Minä kuulin äsken akkunasta, että meidän taloudenhoitaja kutsuu sinua omaisuudekseen; hän varmaankin aikoo naida sinut ja sitten ruveta itse miehekseen, kaiketi kauppiaaksi."

"Naikoon vaan, vaan kysyköön ensin minulta luvan", vastasi Elsa.

"Tietysti hän sen tekee", sanoi rouva.

Sitten antoi rouva käskyjä ensi viikolla alkavasta suuresta kevätpyykistä. Siinä taas oli Elsalla oleva etevä osa, hän kun kelpasi melkein työn johtajaksi tuossa vaatteiden puhtaaksi pesussa. Käskyt annettuaan poistui rouva.

Koska oli jo ilta ja pyhä loppuun kulunut, meni Elsa pesotupaan kaikenlaista järjestelemään maanantai-aamuksi, sillä pyykin pesu alkoi aamulla kello kolmen lyömältä viimeistään. Kun hän siellä yksinään järjesteli ja hääräili hiljalleen jotakin virren värssyä, lennähti suuri paperipussi keskelle tuvan laattiaa, jonka perästä ovi taas kiinni painettiin. Elsa hyppäsi akkunaan, josta kurkistamalla hän voi tuntea poistuvan miehen mainituksi äkäiseksi taloudenhoitajaksi. Sitten vasta hän nosti pussin laattialta ja aukaistuaan näki sen täytetyksi hienon hienoimmilla leipurin tavaroilla. Elsa painoi sievästi pussin suun kiini ja nosti sen uunin korvalle, tulevien aikain varaksi.

"Vai niin, hm, hm", hymäili hän sitten itsekseen. Kun hän oli pesotuvassa tehtävänsä toimittanut, läksi hän pois ja lukitsi oven, astui sitten arvokkaana ylitse pihan kyökkiin. Konttorin portailla seisoi taloudenhoitaja kädet housun taskuissa, ikään kuin voitostansa ylpeillen. Hymyillen katseli hän etäämpänä astelevaa soreavartaloista ja ryhdikästä Elsaa siksi kunnes hän katosi.

Kun Elsa oli parhaaksi kyökkiin päässyt, saapui siihen eräs kaartin alaupseerin vaimo, joka erinomattain tahtoi tekeytyä Elsan tuttavaksi. Elsa veikin tuon rouvan kamariinsa, jossa tuo vieras alkoi toimittaa kaikella kunnioituksella veljeänsä Elsan sulhaseksi.

"Parempaa miestä kuin veljeni on, et voi tästä maailmasta löytää", lateli kaartilaisen vaimo.

"Voipi olla, olenkos minä häntä huonoksi sanonut, kun en miestä vähääkään tunne, vaan minä en kumminkaan vielä ketään tarvitse", vastasi Elsa.

"Sinä lapsi raukka et ymmärrä mitään. Sinä et näy huomaavan omaa hyvääsi. Ajatteles, tuossa paikassa tulee hänestä vääpeli, ja arvaas, mikä korkea arvoaste se on, ja kuinka ryhdikästä on kulkea vääpelin sivulla hänen rouvanansa. Ja ajatteles että hän vielä rakastaa sinua, -- todellakin, mikä erinomainen onni!"

"Jaa, oikein autuus! Vaan nyt näillä puhein ei siitä kaupasta tule mitään. Olkaa niin hyvä ja sanokaa paljon terveisiä kunnian-arvoiselle veljellenne, että hän tällä kertaa etsii muita, minulla on tässä asiassa eri mielipiteet", sanoi kuivasti Elsa.

Vieras rouva poistui.

Samassa saapui siihen talon rouva.

"Kuules Elsa! Minun aikomukseni on mennä tällä kertaa edemmäs maalle kuin Helsingin lähelle. Minä aijon Tammisaaren tienoille. Heti kun pyykki on saatu pestyksi ja vaatteet kuiviksi, me lähdemme."

"Vai niin, kyllä koetan jouduttaa työtä, pyykin tähden kyllä pääsee", sanoi Elsa.

Rouva nyökkäsi tyytyväisenä päätänsä ja poistui.

"Paraiksi ikään, että tästä pääsee hiukan, enhän tässä enään muuta saakaan kuulla, kuin ainaista naimista", jupisi Elsa puoliääneen. Sitten meni hän kyökkiin illallista syömään.

Toisetkin piiat saapuivat illalliselle.

"Niin, kohta niitä meilläkin häitä saadaan!" sanoi keittäjätär illallispöydässä. "Nuorimmista alkaa."

Elsa ei ollut huomaavinaan.

Toiset olivat olevinaan tietämättömiä kuin äsken puusta pudonneet. Kyselivät toisiltaan ja taas kyselivät. Keittäjätär osoitti Elsaa sormellansa.

"Varusta vaan pääsi, ett'et liikaa juovu häissäni", sanoi Elsa.

Kenenkään ei tehnyt mieli jatkaa keskustelua Elsan kanssa siitä aineesta.

Aamulla aikaseen nousi Elsa ja saapui pesotupaan. Tulivatpa siihen kohta perään matamitkin, jotka tavallisesti olivat kun isoa pyykkiä pestiin. Ankara alkoi työ. Kun oli pari tuntia kovasti hierottu, saapui keittäjätär pesotupaan kuuman kahvipannun kanssa. Hän jätti siihen leveälle akkunalaudalle pannun, kupit ja kerma-astian ja kohta poistui. Elsa sieppasi namuspussinsa uuninkorvalta ja alkoi jaella matameille hienoa kahvileipää. Matamit riemuissaan kysymään:

"Neitikös meille näin hyvät kahvileivät kustantaa?

"Ei neiti, vaan sen sulhanen", vastasi lyhyesti Elsa.

Matamit katselivat toisiaan ihmeissään. He heti huomasivat, että pilaa teki nyt sulhasestaan tyttö, kuka lieneekin sitten ollut tuo kantoon ajanut sulhanen. Kauvaa ei heidän tarvinnutkaan odottaa. Kun tuli suurusaika ja kaikki kävivät kyökissä aterioimassa, ennätti Elsa takaisin pesotupaan hiukan ennen kuin matamit ja rupesi askaroitsemaan; samassa saapuikin taloudenhoitaja ja rupesi Elsalle imartelemaan.

"Sinä olet kaunein kaikista naisista, se on Eevan tyttäristä, maan päällä", aloitti taloudenhoitaja.

"Mitä se teille kuuluu?" vastasi Elsa.

"Etkö ymmärrä että aijon kosia sinua?"

"Kyllä minä sen kuulen, mutta painukaa ulos täältä, teillä ei ole mitään tekemistä pesotuvassa."

"Sinäkö hävytön minulle niin vastaat!" sanoi taloudenhoitaja, lyöden jalkaa lattiaan.

"Mars", sanoi Elsa ja talutti miestä ulos matameita vastaan, jotka juuri tulivat suurukselta. Samaan sattui itse talon herrakin pihalle, ja kaiken näki.

"Herra on niin hyvä ja pitää komennon noiden herrojen päälle, ett'eivät ne saa tulla piioille rauhattomuutta tekemään", sanoi Elsa, työntäessään taloudenhoitajan rappuja alas.

"Mitä sinulla todellakin minun piikojeni kanssa tekemistä on?" kysyi talon herra.

"Teidän hävyttömät piiat", vastasi puhuteltu ja sadatteli mennessään, konttooria kohden.

"Jaa, jaa", sanoi talon herra ja meni omia rappujaan ylös.

Matamit, tunteissaan taloudenhoitajan ilkeäksi kiukkuiseksi heittiöksi, nauroivat koko menolle sydämensä pohjasta. Eipä aikaakaan, alkoikin kuulua konttoorin rappusilta aika metakka. Siellä ajoi kepin kanssa taloudenhoitaja kaikkia nuorempia herroja ulos.

"Pois kaikki talosta lurjukset, minä otan uudet ja paremmat", kuului taloudenhoitajan mahtava ääni, seiniä ja rappusia sauvalla pieksäessään. Nuoremmat herrat koettivat nauraakin ja olivat he kovasti hämilläänkin.

Talon herra näki koko menon akkunastaan. Hän aukaisi akkunan ja huusi:

"Siivolla! Mitä niitä syyttömiä miehiä komennat; tiedänhän minä kiukkusi syyn, mokoma mustasukkainen. Hallitse luontosi, tahi ajan sinut itses paikalla pois."

Taloudenhoitaja oli kuin kivettynyt.

"Me vedämme oikeuteen haukkumisesta", alkoivat nyt nuoremmat uhatella, noustessaan takaisin konttooriin.

"Koko mailma on kääntynyt minua vastaan", sanoi taloudenhoitaja, hyppeli ja itki. Talon herran täytyi saapua häntä asettamaan.

"Mitä tuo tuollainen hassutus on ikämieheltä? Eikö voi käyttää järkeänsä?" puhuskeli isäntä kohtelijaana.

"Onko minulla hassutusta? Minä palvelen teitä uskollisesti vuodet monet kymmenet läpeensä, uskollisuudessani olen kaikkialla ja hoidan talouttanne kuin omaa silmääni, enkä niin paljoa saa kaikesta vaivastani, että edes toimittaisitte yhden piikatytön vaimokseni, onko suuria pyydetty?" rähisi puhuteltu.

"Ei kyllä ole pyyntönne mikään kohtuuton. Mutta asia, sen tiedätte itsekin, on sitä laatua luonnostaan, että minä en voi piikojani teille vaimoksi väkisten pakoittaa. Tiedätte sen ett'ei meillä pidetä orjia, joita isäntä naittaisi, kenelle tahtoisi."

"Kyllähän minä sen sanomattannekin tiedän, vaan kun suuttuu niin sitä suuttuu." Hiukan mietittyään hän lisäsi: "te lupasitte ajaa minun pois paikalla talostanne äsken."

"Tehkää vaan aivan mieltänne myöten, mutta ei pitkänkään palveluksen ansioilla eikä suurimmallakaan uskollisuudella ole sitä lupaa että, kumminkaan asiatta, pitää pahaa elämää talossa", vastasi talon herra tukkukauppias ja poistui.

Taloudenhoitaja jäi pihalle miettimään ja raapieli korviensa taustaa. Siinä hiukan tuumailtuansa pyörähti hän pikimältänsä konttoorissa, josta tuli silkkihattu päässä ja keppi kädessä, mennen ulos portista, eikä häntä sitten kolmeen päivään talossa nähty.

Kun taloudenhoitaja niin monta päivää alkoi poissa viipyä, eikä edes tullut isäntänsä kanssa tiliäkään tekemään, alettiin jo arvella hänen tehneen itsemurhan, ja ruvettiin kuulustelemaan oliko häntä kukaan missään nähnyt. Yksi ainoa näkijä oli, joka sanoi hänen mainittuna päivänä ajaneen maanmiehen kärryissä Espoon tullista ulos. Ei muuta.

Isäntä oli Elsalle' hieman nyreissään niin kauvan kuin mies oli kadoksissa, sen selvästi huomasi hänen vihaisista silmäyksistänsä. Mutta kun tuo karkuri kolmannen päivän illalla kotiin tuli, ei seuraavana päivänä isäntäkään enää kiukkuiselta näyttänyt.

Niinkuin rouva oli sanonut, pyykin pestyä lähdettiin maalle, Tammisaaren puolelle. Herra jäi kotiin; rouva, lapset ja Elsa vaan läksivät. Kaksilla kärryillä ajaa romuutettiin pitkin maantietä seurakunnasta seurakuntaan. Vihdoin saavuttiin erääsen erittäin viehättävään lahden pohjukkaan. Lahden rannalla oli punainen talo valkoiseksi maalatuilla ikkunapuitteilla. Talo oli joka puolelta siistin näköinen, astuipa silmiin kaikkialla että talossa oli varallisuuttakin. Pellot ja suurenmoiset niitut olivat joka puolella somassa järjestyksessä talon ympärillä. Minne vaan katsoi, näkyi ihmistyön ja ahkeruuden jälkiä, kukkivine niittyineen ja aaltoilevine viljavainioineen. Talossa oli jommoinenkin puutarha hyvää tuoksua levittämässä ympärilleen, olipa pitkä navetta, isohko talli, kaksi myllyä ja viisi vierekkäin rivissä seisovaa jyväaittaa, sanalla sanoen, äsken taloon tulleen silmät kääntyivät kaikkialle.

Kuin kauppiaan rouva piikoinensa ajaa romisutti talon pihaan ja lapsikuorma kohta jäljessä tuli, nosti talon vanha ja lihava vahtikoira aika metakan, ett'ei paremmasta apua. Samaan rähinään ilmestyi myöskin talon ijäkäs lihava emäntä vanhimman kauniin pulloposkisen tyttärensä kanssa. Emäntä ja tytär ottivat vieraita vastaan erinomaisella kohtelijaisuudella ja nöyryydellä, jotta sitä oli kumminkin sivulta sievä katsella; jos he teeskentelivät, oli se heidän asiansa. Vastaanottajien joukossa oli myöskin talon täysikasvuinen poika, mutta hän ei ollut huomattavissa, hän seisoi tallissa lapio kädessä ja sieltä hän suurimmalla tarkkuudella seurasi Elsan jok'ainoaa kaikkein pienintäkin liikettä. Heti ensi silmäyksellä, vaikka etäältäkin katsottuna, herätti Elsa huomiota. Talon poika oli kumminkin maltillinen mies, hänkin kyllä mielellään katseli siroa naista vaan ei hän tahtonut lähelle mennä, niin antaen jokaisen olla omassa rauhassaan. Itsekseen hän kumminkin jupisi: "Siinäpä on kaupungin tyttö, joka on jotain toista kuin Anttosen Anna-Stiina."

Vieraat astuivat sisään ja emäntä kaikkein ensimmäiseksi näytteli heille kaikki huoneensa ja parhaat esineensä. Kauppiaan rouvaakin kovasti miellytti emännän somat huoneet ja vielä enemmän omituiset vanhan-aikaiset, mutta arvokkaat huonekalut. Elsakaan ei ollut moista ennen nähnyt. Elsa ei kumminkaan kauvan joutanut katselemaan emännän kalleuksia, vaan täytyi kiiruhtaa pihalle kärryiltä tyhjentämään oman rouvan kapineita. Kun hän siinä kärryä tyhjensi, saapui siihen hiljaa hiipien lapio kädessä talon poikakin. Mitään ei hän puhunut, kohautti vaan hattuansa ja puristi toisella kädellään lapion vartta; siinä hän sanatonna seisoi, vanhan aatelis-suvun jälkeläinen, lapio kädessä isäinsä maata ja pihaansa nuoren palvelustytön katseilta puollustamassa. Elsa ei ollut poikaa näkevinään, kumminkin hän piti miestä joteskin omituisen näköisenä.

Kun Elsa oli kaikki kapineet sisään ja paikoilleen saanut, sai hän luvan hiukan istahtaa, joka ei ollutkaan pahitteeksi pitkän matkan jälkeen. Emäntä laittoi sillä välin ruokaa vieraille, jossa hänellä oli tyttärensä ja piika apuna. Rouva oli Elsalle kertonut että talonväki, johon asumaan menisivät, on vanhaa aatelia, mutta heidän käytöksessään ja työtelijäisyydessään ei Elsa voinut muuta huomata kuin vakaisen talonpoikaisväen. Kun vieraat olivat päivällistä saaneet, läksi emäntä näyttämään uintirantaa ja uintihuonetta. Elsa ja lapsetkin saivat seurata mukana. Siellä emäntä erittäinkin Elsalle huomautti kuinka syvä meri oli uintihuoneen kohdalla, että jos hän lapsia siellä uittaa, ei hän muutamissa paikoin lähde aivan kauvas; muutoin osoitti emäntä erittäin edulliseksi ja lasten uintipaikaksi sovelijaaksi erästä lahden sopukkaa, jossa oli kaunis valkoinen hietapohja ja lämmin matala vesi.

Kauppiaan rouva olikin juuri varta vasten tullut siihen paikkaan sentähden, että saisi uida ja karkaista omaa terveyttänsä, kuin myöskin antaa lasten uida. Matkan päätarkoituksena oli siis uiminen.

Sitten koko kesän kuluessa olikin rouva erittäin tyytyväinen kesäänsä, sillä lapset, jotka Helsingistä lähtiessä eivät vielä ensinkään uida osanneet, olivat syksyllä kelpo uimareita. Itse virkistyi hän niin, että kuvastaan peilissä katsoessaan huomasi olevansa ihan kuin uusi ihminen. Kaikki muut muutti näköänsä paitsi Elsa, sillä hän oli jo entiseltä niin täysiverinen, ett'ei muutosta voitu hänen kasvoillansa eroittaa.

Talon rannassa oli pieni venhe, sillä sai Elsa käydä kerta viikossa Tammisaaren kaupungissa hakemassa rouvallensa mitä milloinkin. Kerta syksymmällä kun hän taas meni Tammisaareen, tuli häntä vastaan kadulla nuori merimies, joka oli pitkä ja hoikka ikäänsä nähden, sillä hän oli vielä kovin nuoren näköinen. Poika tuo pysähtyi Elsan kohdalla ja tirkisti tarkasti tyttöä silmiin, sanoen vihdoin hyvän päivän.

Elsa kääntyi myöskin katsomaan ja vastasi:

"Matti se hiljankin on!"

"Elsa sinä olet näenmä sittenkin", tuumi Matti.

Laiva, jossa Matti oli palveluksessa, oli saapunut sentähden Tammisaareen, kun heillä oli sinne lastia tuotavana. Siinä kadulla syntyi Elsan ja Matin välillä pitkä keskustelu, jonka loputtua he erosivat kukin suunnallensa, toistensa kättä kauvan puristaen.

Suoritettuaan ostonsa kaupungissa istui Elsa ruuheensa, alkaen soutaa lahden tyyntä pintaa. Reitillä näkyi laiva, jolla Matti oli mustasta Aasiasta palannut. Elsa katseli mustaa uhkeata laivaa, sen liehuvia lippuja, komeita mastoja ja raakapuita ja hiljalleen hyräillen muuatta virren värssyä souti hän soutamistaan siihen lahteen, jonka rannalla hän asuntoa piti.

Vihdoin tuli lähdön päivä ja hevoset seisoivat taas kärrien edessä. Vahtikoira ei enään haukkunut, hän vaan peppuroi leikkien maassa. Talon poika, vaikk'ei Elsan kanssa kesäkauteen ollut sanaa vaihtanut, läheni kärryä, johon Elsa nousi, ja paljastetuin päin puristi Elsan kättä hyvästijätöksi. Talon rouva eli emäntä tyttärineen mutistivat suutaan nauruun, vaan poika oli sen sijaan jotain enemmänkin kuin totinen, sen hänen silmistänsä näki.

"Kummallinen mies", sanoi Elsa itsekseen.

Taas ajettiin ja ajettiin. Syksysateet olivat tiet pilanneet niin, että kärryt vajosivat sisään melkein akseliaan myöten, ja kuta lähemmäksi Helsinkiä päästiin, sen huonommaksi kävi tie. Kumminkaan onneksi sillä kertaa ei satanut, jotta matkustajat pääsivät aivan kuivina kaupunkiin.

Kun ajettiin tuon ison kauppatalon portista sisään, seisoi taloudenhoitaja pihalla ja, katsoen Elsaa veitikkamaisesti silmiin, nosti hattunsa korkealle, kumarsi syvään ja heilutti ilmassa hattuaan rallatellen.

"Konstaile vaan", arveli Elsa ja meni kyökkiin.

Rouva katseli vihaisesti taloudenhoitajan menettelystä, kumminkaan ei hän mitään hiiskunut.

Päästyänsä kyökkiin, sai Elsa kuulla eräältä kotona olleelta palveluskumppaniltansa, että juuri tämä kumppani oli sillä välin kesän kuluessa tullut taloudenhoitajan kanssa lemmenliittoon, ja että hän luuli pääsevänsä tuon miehen rouvaksi. Olipa hänellä sekin toivo, että he sitten perustavat oman kaupan ja rupeavatkin elämään oikein herroiksi.

"Onnea vaan ja menestystä yritykseenne", sanoi Elsa erittäin totisen näköisenä.

Kun Elsa oli paraiksi ennättänyt riisua matkavaatteensa ja muuttaa kotona käytettäviin, astui mummokin Punavuorilta huoneesen.

"Mummokin täällä! Ja niin terveen ja reippaan näköinen!" sanoi Elsa.

"Olenhan minä täällä. Mattikin on kaupungissa ja laiva Helsinkiin talveutuu, ja kaikki tulevat olemaan talvea kotona. Etkö sinäkin jää itseksesi ja tule asumaan minun luokseni kallioilla?"

"Nyt en minä käsitä tarkoitustanne. Mitä minun eroamiseni palveluksesta itseänikään, vähimmän vielä teitä hyödyttäisi?"

"Minulla on minun käsitteeni, ja sinulla ehkä sinun, mutta älä paheksu jos vanhan tuttavuuden puolesta hiukan sua opastan. Sinä et itsekään taida sitä huomata, että olet viime aikoina pulskistunut melkein liiaksikin kauniiksi; tosin sinä olet, sen tiedän, Herraa pelkääväinen lapsi, mutta jos jumalisuutesi olisikin suuri, on viettelyskin voimallinen ja kömpii esiin sangen moninaisessa haamussa ja muodossa. Sen vuoksi eipä olisi liiaksi, jos tänä pahinna aikana olisit ymmärtäväisen vanhan ihmisen tarkkaa tarkimman peräänkatsannon alla, siksi kunnes tulisit oikein naimisiin tai muutoin vanhenisit. Joko alat älytä?"

Elsa mietti kauvan ja vihdoin kysyi:

"Ja mitä töikseni tekisin teidän luonanne, jos sinne tulisinkin?"

"No, sen kuin ihminen elääkseen tarvitsee, sen pian tekee, tekee ihan aikansa kuluksi; voimme pestä pyykkiä, talvisin kotona, ja suvella sen kallion ja meren välissä olevan lammin rannalla."

Elsa naurahti.

"Kyllähän sitä elämisen eteen paljonkin saa työskennellä, mutta, sama se on, voinhan sanoa itseni ylös ja pyhäinpäivästä muuttaa", sanoi Elsa ja mummo poistui.

Seuraavana päivänä ilmoitti Elsa rouvalle, että hän muuttaa. Rouva kummeksi ensin sitä kovasti. Vihdoin hän tuli siihen käsitykseen, että Elsa muuttaa taloudenhoitajan tähden, ja antoi hänelle päästökirjan. Pyhäinpäivästä muutti hän mummon taloon Punavuorille.

SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.

Pesijätär-kumppanukset.

Ennen muuttoansa ei ollut Elsalla aikaa käydä mummon luona eikä Matiltakaan Aasian asioita kyselemässä, vaan sai tyytyä niihin niukkoihin tietoihin, joita hän ehti saada puhutellessaan Mattia Tammisaaren kaupungin kadulla. Nyt kun hän oli päässyt mummon ja Matin luo, sai hän Matilta joka päivä lisää tietoja, kummoisilta pakanat näyttävät ja millä lailla elävät. Pitkillä matkoillaan oli Matti tottunut koko sukkelaksi puhumaan, jotta hän monta kertaa sai Elsan tykkänään työnsä unhottamaan ja kallella päin kuuntelemaan. Kummallista oli Elsan mielestä se, että niin vähän jokainen oli pakanoista puhunut, ei niistä ollut ennen Mattia puhunut herrasväki ja tuskin merimiehetkään. Se asia, niin kovin tärkeä, näytti heiltä tykkänään unhotuksiin jääneen. Nyt päätti Elsa kumminkin elämänsä ja toimensa niin pyhittää, että jotakin voisi tehdä niiden hyväksi, jotka kristin-opista eivät mitään tienneet, ja aikoi ensitilassa puhua siitä asiasta jollekulle kaupungin papeista.

Matti sai myöskin asunnon mummon kamarissa, sillä hän oli alkanut käydä koulua. Aikomuksensa tuntui olevan ruveta ennemmin kauppiaaksi kuin merimieheksi. Mutta, ennen kun kaupan-oppipaikkaa kuulustaisi, oli parempi että kävi koulua vähän. Palkastansa oli Matilla sen verran säästössä, ett'ei hän sinä talvena mummon armoille pelkästään heittäytyä tarvinnut. Nyt kun mummo oli Elsan avukseen saanut, alkoi rahaa yhtenään tulla, jott'ei siinä yhden pojan kouluutus suuria painanut olisikaan.

Ennen pitkää huomasi Elsa, että hän oli mummon luokse muuttamisellansa paljon voittanut. Rahan tulo tosin ei hänellä ollut suurentunut, sillä mummo oli kassan hoitajana ja hän oikeastaan palkattomana piikana. Mutta hän oli voittanut paljon vapautta, jota hänellä ei ollut palveluksessa ja se, mille Elsa paljon arvoa pani, pyhäpäivän viettämisvapaus, oli hänellä aivan täydelleen kaikkina pyhinä, jolloin hän sai käydä kirkossa vaikka monta kertaa päivässä, jos vaan viitsi kulkea Punavuorilta kirkkoon saakka.

Kiireessä työssä kului Elsan ja mummon talvi melkein huomaamatta, jott'ei siinä joudettu paljon haukottelemaan ja talven pituutta mittailemaan. Mutta kenellä kiire oli ja oikein vauhtia oli saanut, se oli Matti; hän se luki niin, että luultiin pojan lukevan päänsä puhki. Luultiin ensin että poika vaan vähän kouluuttaisi itseänsä ja sitten menisi kaupan oppiin, mutta pian alettiinkin huomata, että pojasta voisi tulla jotain muutakin kuin kaupan-apulainen tai kauppias.

Läheisessä töllissä asui myöskin kaksi ylioppilasta. Nämät lukijat olivat myöskin hyväpäisiä, mutta aivan köyhiä poikia, jonka tähden heillä ei ollut varaa käydä uljaasti puettuina eikä asua paraalla paikalla kaupungin sydämessä. He lukivat jumaluusoppia ja aikoivat papeiksi, ja ilvehtivät kierrellessään Punavuoren mutkaisia ja lumisia kallionvälisiä polkuja, niiden olevan jumaluusopillisia polkuja, kun niitä oli sanomattoman vaikea kulkea. Pian nämät ylioppilaat joutuivat myöskin Matin ja mummon tuttavuuteen, ja vähäistä maksoa vastaan opastivat Mattia minkä ennättivät, jotta Matti koulun loppuessa keväällä oli luokan priimus.

Talvella oli tuo vanha kalastajaukko sanonut viimeiset hyvästit tälle mailmalle. Onneksi sattui edes toinen poika olemaan kotona isäänsä hautaamassa. Matilla ei ollut enään kalastajan töllissä mitään tekemistä vastaisuudessakaan, kun vanhus oli kuollut. Kapteeni, tuo kalastajan poika, olisi taaskin vetten auvettua vienyt Matin merelle, vaan Matti oli päättänyt jäädä kaupunkiin aloittaakseen taas syksyllä koulunkäyntiä, ja merelle lähtö jätettiin sikseen. Vähän aikaa kapteenin merelle lähdettyä tuli äkkiä ukko-vainajan talo huutokaupalla myytäväksi, kun molemmat perilliset, kapteenit, olivat Liverpoolissa toisensa tavanneet ja siitä niin suostuneet että lähettivät käskyn Helsinkiin töllin myymisestä.

Keskellä kesää, kirkkainta kaunista ilmaa, eräänä helteisenä juhannuksen-aikaisena päivänä, myytiin kalastajan tölli. Ihmisiä oli saapunut kaupungista tölliä huutamaan; olipa siinä Punavuoren kaupungin-osan asukkaatkin hyvin tarkalleen edustettuna. Ukon irtaimisto myytiin ensin, joka ei juuri suuriin noussut, ja joutuivat venheet ja kalanpyydykset toisille kalastaja-naapureille. Kun tölliä alettiin myydä, alkoivat ihmiset nauramaan.

"Mitähän tuosta rähjästä viitsisi tarjota?" tuumailivat ostelijat toisilleen. Matti, Elsa ja mummo seisoivat siinä myöskin, mutta erittäin totisina ja tarkkaavaisina. Vihdoin kun huutokaupan pitäjä kehoitti heidän alkamaan, eikä aikaa hukkaan kuluttamaan, sanoi muudan kalastaja jotain hintaa puheen aluksi. Mummo odotteli, sanooko vielä joku muu mitään. Jopa lisääkin joukosta muudan pari kolikkoa, silloin lisäsi mummokin vähän ja vasara putosi. Kun sitten vielä laskuhuudolla mummo hiukan lisäsi, oli hän tuot'hätää kahden rinnatusten seisovan talon haltijatar ja omistaja, ja maksoi rahat kohta pöytään huutokaupan-pitäjän eteen.

Talo kyllä ei kalliiksi tullut, mutta ihmettelivät sitä ihmiset sentään, että tuollainen pyykkimummo osteli töllin töllin perään, ja tulivat mummoa onnittelemaan kahden talon emäntänä. Mummo niikaili ja kiitteli siitä kohtelijaisuudesta.

Kun mummo oli töllin haltuunsa saanut, antoi hän sen puhdistaa, korjata ja verhota oikein sieväksi. Sitten hän otti siihen hyyryläiset asumaan, ja tuumi sitten Matille ja Elsalle:

"Joutaahan nyt kasvovattaa siinä rahoille korkoa."