Part 2

Niin minä mietin ja katselin kauas luoteisen kultiin, kun kisapirtistä päin sirmakka riemuiten soi, -- eik' idän ilmoilta himmennyt ruusuisten pilvien hohde, viittoi vain koko yön kuin olis nuoruutein viittonut luo, hymyellyt, ja pois yhä loitonnut, kauas. Pois, ilot, pois! -- Kunis taas Koi, punasorminen Koi kirkkaana vuoteelta nous, sini-purppura usvissa liehui kultaisin kiharoin, kastetta kiiluvin päin. Ah, ihanuus! Pyhä yö, kuva kaipuusta ihmisen, jonka kaikk' ilo niin lyhyt on kuin juhannuksen on yö! Tahdoin ma rynnätä nyt kisapirttiin, niin, vielä kerran juopua, temmeltää, itkeä niinkuin laps.

VIOLA.

Kuu paistoi, pilvi varjos sen, yön tullen ilakoi he vain, -- niin suukon otti poikanen. Pois väistyi neito ponnahtain.

Mut sanat kautta hämärän kun hälle haave-kauniit soi, niin pojan rintaan nojas hän. Kuu valonsa taas loi.

Vait katsoi silmäin orvokit, -- kuin kummastelleet aivan ois. Niiss' siinti onnen temppelit. Ah, kulkuri hän matkas pois.

Vie!' orvokin hän rintaan sai, se putos tiellä, tuuli vei, -- sen joku outo korjas kai. Ja sitten vuosiin nähneet ei.

Viola, rouvaks uhkenit. Mut yhä samat vienot ne mua katsoo sini-orvokit teekannuin sivuitse.

Vait katsoo ne ja syvällä on tuttu kummastus, -- kuin onnen templit entisnä. Se liekö hairahdus?

Mut hyvä hairahdus se lie ja siitä riemuitsen: Vain yks on onni, jot' ei vie meilt' elo arkinen.

Sit' onnea ei viedä voi, jot' emme ottaneet. Se lempi kauniin muiston soi, jot' oomme haaveilleet.

Kaks yhtyy toinen toiseensa ja usein toistaan lyö. On lempi parhain suudelma, Viola, kuudanyö!

ULLA.

Ah, majatalon emäntä kuin omenainen! On perä pyöreä ja poski puolan-paistavainen ja silmät viattomat, vienot, luomipeitot. Jok' aamu varhain torille hän pyörii ja piikaparvessansa ja hellan eessä punottain hän hyörii, hän munat paistaa, keittää hienot keitot.

Oi Ulla-kulta, -- rouvan nimi Ulla on, niin pulskea ja vetreä ja hurskas, moitteeton: Nuor pappi usein istuu sen rouvan eessä ja Herran sanaa haastaa. Ja kirkossa käy Ulla, veisaa virttä ja katsoo sinisilmin kurkihirttä ja ripset kylpee veessä. Syy onkin: kuoli mies kaks vuotta sitten, murhe, vaiva kaivaa, raastaa.

Se arvon rouva aina ahkeroi. Muut touhut tuskin lepohetken soi, jo neuloo hän ja heiluu kiikkastuoli. Ja siinä laulelee hän "Korkealle kukkulalle" tai "Nuku, rauhaton sydämein" ja heleästi rallattaa. Syy onkin: nuoruuttansa säteilevät viel' Ullan posket, juur saapuu kevät. Niin, kevät jälleen: puutarhassakin alkavi taas työ ja huoli.

Ah Ulla, armas nainen, omenapuittes parhain omenainen, vain kerran vasta kukkinut oot, Ulla. Se ei lie paljon. Pois siis talven virret. Uus veisu, Ulla; sulaa muutkin kirret. Nyt rallattelet: "Nuku, sydämein". Ai, sepä siitä laulustas vain havaa. Niin, uljas Ullasein, sä majatalon emäntä, nyt avaa sun porttis, oves kuninkaasi tulla!

Ken on se korkee kunniasi kuningas? Vain köyhä, kiertävä ylioppilas; yön tullen kolkutti, kun aukes anisowkan kukka. On takki nappi-vajaa, ah sen vian kai nähnet, Ulla, muuallakin pian. Mut jos on huono takki, niin sametist' on lakki. Ja ruusunpunaisina liivit paistaa, vaikk' onkin purppurastaan mennyt nukka.

Mut vakaalta hän näyttää. Miks silmänsä niin ovat suru-mietteiset? niin miettii Ulla. Ai, ällös usko! "Herjee!" Ulla huutaa, kun yönsä jälkeen vieras kyökkiin pouvaa: "ei, ei saa tänne tulla!" -- "Mut enpä aio maistaa ma kattiloita, asiaa on mulla. Jos voisitte mua työssä käyttää, niin, vaikka kantelemaan uuninluutaa". Niin vieras virkkaa, piiat nauramahan. Mut puistoon valkeana kukkivahan ylioppilas se katsoo, huokailee. Ja huokaisee ja katsoo nuorta rouvaa:

"Ai mikä uhkea puutarhamaa! Mantaalin pellot. Tulis muokkauttaa: Niin, aivan totta; syytä, rouva kulta, ei ole kummastella, silmää maahan luoda. Viraton olen, köyhä niinkuin rotta. Kuin ennen laulettiin: Pojasta herraa aiottiin ja herran takki oli yllä... Mut toistaiseksi päin pyttyä on kaikki mennyt multa, en virkaa oikeata keksi. Mut -- kesäiseksi nyt rupean puutarhuriksi, ihan totta! Jään tänne! Työstä voi täyshoidon suoda!"

"Herjee! Sun siunaa!" omenainen huus. Mut vieras hän on itse totisuus. Ja -- kuinka käykään, Ulla, on kesärenki sulla! Ei ole laiska, se raiska, -- kuink' ahkerasti kuokkii marjamaata! Ei sitä nähdä saata, ei siedä, vaan täytyy virkisteeksi viedä jo kahvia ja funtta-pulla. -- Mut rouva pojan luo kun käy, niin tääpäs jo kuiskaa: "Sinisilmät, -- näyttäkääpäs." Kuink' Ulla punastui, ei virkkaa saata.

Ja viikko toinen, -- ai, miten vakaalta hän ensin näyttikään, se poika juupeli! nyt heittämään hän kuusen käpysillä tohti jo aivan rouvan rintaa kohti, se tuvan loinen. Päin Ulla kupeen käänsi, uljaan, suuren, ja lehtikuusen juuren taa piiloutui: Voi, hän niin pelkää! -- Ja kevät huumaa, omenapuissa kukat lepattaa, on tuuli armasta ja kuumaa, sen veren hehkuun saa. Jo palaa rouva, sydän lämmin läikkyy. Voi virsiniekkaa parkaa, hän ympärilleen vilkkuu, säikkyy, ylioppilaalle kaulaan karkaa ja suutelee: "Nyt suutuitte? Voi, elkää!"

Se päivän työksi riitti. Sylikkäin he iltaa istui, leski huokas näin: "Voi meitä, voi teitä, voi herjee, mikä liekään tullut mulle, kun teitä suutelin. Mut naisen kuumaa sydäntä nuoruus huumaa. Jos tietäis tämän Niklas-vainaa, kun kehyksistään katsoo tuosta, -- mun järveen pitäis juosta! Se oli vasta mies, niin, reilu, pulska mies, saat uskoa. Hyi, naurat! Pilkkaatko kenties? El' uskokaan, sa raiska: pelkkää lainaa on rakkauteni, jota annan sulle!"

Puutarhuri nyt rikkaa ristiin pane ei. Mut mitäs rikat ristissä? Hehei, on hällä risti rakkaampi, on ristillinen rakkaus. Oi onnekkaat nuo kevät-ajat autuaat! He lempi öin, he lempi päivin, illoin, ja milloin alhaall', ullakolla milloin. Kun kysyi tarhuri: "Mua lemmit, Ullani?" "Juu -- lemmin!" nauroi Ulia, "niin hiidesti!" Ja seuras niskan-nakkaus.

Te, hyvät maisterit ja tutentit, te elkää olko kuin puutarhurit! Hän on niin laiska nyt raato, raiska: Hän istuskelee vaan nyt kammarissa ja sauhuttelee pitkää vaha-koppaa kuin sultaani, ja fetsi punainen on päässä hällä, ees ja taakse sen noin nyökkää tupsu, kun keinuu tuolissaan hän, senkin kissa. Ja kulta jaloissansa istuu, laulaa ja vuoroin kaulaa. Tai taitaa se hälle ommella nyt taas yöpaitaa, se armas, hupsu. Tai suukoin peittää ja punssit keittää tai kantaa hummereita, väskysoppaa. --

On kiittämättömyys maailman palkka pahan, -- niin myös ylioppilahan. Kas, vaikka Ullalta hän lemmen sai ja ruuan, vaatteet, joka sunnuntai hän alkaa jossain juosta: hän juo ja rallaa ja tuttuin kanssa tanssii keikkarallaa. Se Ullan rinnan hyys, ja pyhin syystä tuosta hän kirkoss' istuu taas ja veisaa melkein itkein: "On pidot meille valmistettu!"... Mutta ei ylkää aatella voi muiskailutta. Se synnin juuri onpi juuri sitkein.

Kun tulee maanantai, puutarhurinsa Ulla jälleen sai: Ai, ai, ai, kuink' Ulla kolttusillaan heilui, huiski ja kyynelposkin virren tuiman kiekas: "Vai naisten luona, vai? Sit' elä valheeks väitä! Ma juoksen järveen: -- sanopas nyt muuta!" Tuo sulttaani vain ihmetteli näitä, -- siks kunnes Ulla itse leppyi, kuiski: "Vai lepytellä tahtoisit? Voi, viekas! No -- anna nyt jo suuta."

Ah, päivät onnekkaat, nuo nuoret, autuaat, omenapuut kun kukassansa hohti! Mut kesät rientää pois ja syksy saapuu, kurjet kiilaa ilmoja ja kiitää etelätä kohti. "Oi majatalon emäntä kuin omenainen!" nyt huokailee ylioppilas ja rinta se nyyhkii tuskaa katkerinta: "Tään majatalon kesti puolestaan kai riittää. Taas täytyy tieteen oppiin tai viimein hulluin koppiin. -- Siis tässä avain, jonka ikkunastas öin usein mulle heitit, kaiku vastas. Nyt täytyy kaikesta vain sua kiittää."

"Oi sulttaani, miks hylkäät piippusi ja fetsin punaisen ja kiikkastuolin, ja armahas?" niin Ulla lohduttelee hellin huolin. Nyt viime yötä lepäät vuoteellas ja nainen vieressä; yölamppu pieni palaa. Ah, viileet' olkaa sivelee vain piltti: "Kuink' olit, Ulla, mulle sentään kiltti." "Oi, enhän!" huudahtaa nyt Ulla, riemuaa ja kääntyy kohti, suutelee ja halaa.

HEINÄKUU.

Ma läksin heinäkuuta katsomaan. Mun mieleni ol' oudon suruinen. Kyll' armas päivä huikas taivaalta ja vaarat hohti alla autereen, veet, virrat kiersi rantaa kimmaltain. Mut helle-nurmissa jo sirkat soi, ol' ilmassa syyspuolen raskaus. Mun mieleni ol' oudon suruinen, kosk' oli kesä vienoin mennyt pois.

Tuoll' yläpuolia, päivärinteellä ruis nuokutti jo tähkää kypsyvää, mut notkompana vehmaan niittymaan siniset kiilsi kukat, valkeat. Ah, heilui horsma päällä raunion, mut angervoista tuoksu hekkuman kuin kuolon-kukan nousi: niinpä sen oon usein uupuneena haaveillut. Soi sirkat ruohistossa vieressäin. Mut alhaalla jo ruohon rauta kaas ja luokoin kalman-tuoksu leuhahti. Siell' liikkui välkähdellen viikatteet: mies keski-ikäinen ja vaimonsa kokosi siellä ruokaa karjalleen. Mut lapsi istui pientarella noin ja lauleskeli lapsen-lauluja. Mun mieleni ol' oudon suruinen, kun kummull' uinuin, sydän raskaana, kosk' oli ajat parhaat menneet pois.

Ja sattui jälleen silloin kulkemaan sen kautta nainen, armas minulle jo niiltä vuosin, joiden jälkeen on keväinen tuuli kertaa seitsemän pois karistanut kukat kirsikkain. Hän tuli luo ruispellon piennarta. Jo kaukaa tunsin tutun vartalon, suloisen ennen, nyt, ah, uupuneen. Ja kasvoilleen sai punan hienon taas; syyn tuntenut kyll' olen ennen tuon: kun nainen kypsä lasta halajaa. Ja vartaloaan, raukka, kallistain ja luomet sulkein, hymy huulillaan hän mulle käden puhtaan ojensi ja kutsui kanssaan maata kulkemaan. Mut mieleni ol' oudon synkeä, vaikk' ilvehtien naurun naamioon sen kätkin, niinkuin kuolon heinäkuu. Ja vastasin: Ei aikaa, aikaa nyt! Ei aikaa. Katso, tuolla helteessä noin kokoovat nuo ruokaa karjalleen. Ei aikaa, arvaathan, teen heinääni! Niin, täytyy tässä runo laatia, vain runo, heinää, heinää karjalle.

Ja kesän korkeus paahtoi uuvuttain, syys-öitä ennustellen sirkat soi. Mut tuolla kieri virta kimmaltain pois ulapoille, alla autereen.

BRUNETTA.

Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla, jonka istutimme, josta juovuimme. Aurinko jo vaeltaa ylhäällä taivaalla kantaen sydäntämme kultaisella maljasella tuulien suhinaan, lintujen lentoon, äärille taivaan, jonneka hattarat hopeaiset haihtuvat.

Brunetta, mikä oli se viinapuu? Oi, naurava tyttö oli se viinapuu. Kuin koiperho tuleen minä karkasin siihen, ja halukkaasti etsin sen rypäleistä unheen.

Niin tanssimme yön kuin valkeat peikot. En nähnyt muuta kuin sinut, oi viinapuu, kuin sinut, Brunetta, kiharoissasi raskaat tertut.

Nyt nukkukaamme, Brunetta. On vaikea valveille taas onnesta herätä. Nyt hervotkaamme, Brunetta, kuin kuninkaat patjoille ruusuisille, kuin vainajat multahan maan, ah, ilman tuskaa. Niin raukeana, kultaisna sa yhä mulle kimallat, sinä viinapuu, kiharoissasi rypäleettömät tertut. Aurinko vaeltaa vakaana taivaalla kantaen sydäntämme kultaisella maljasella. Nukkukaamme, Brunetta, viinapuun alla, jonka istutimme, josta juovuimme.

SILKKI-EEVA.

Voi sua, kurja Eeva, kuink' olit kelvoton! Se oli Helsingissä, -- ja kevät-ilta Luodoll' on. Soi verannalla viulut ja meri hohdon saa hopeisen, mutta maljat kuin kulta kimmaltaa. Ne sielulleni purjeet antaa, ma kiidän pian kohti haaveen rantaa. Mut -- voi sua sitten, Eeva, niin halpa, tunnoton!

Ma lähtöä jo viikoin tein maalle: juhla viimeinen! Ah, kuink' on raskas jättää pääkaupunkimme, riemut sen. Siis lähdön kyynel-malja! Ja sähkö-liljat syttyvät ja nauru, riemu raikkuu! Mut tuolta rannat hämärät ne kaupunkimme kuumottaa kuin muuri. Mun kauneus-onneni on suuri. Mut ah sua, Silkki-Eeva, kuink' olit kunnoton!

Ja hetket viistää, kuistit jo tyhjenee, ei soitot soi. Siis vielä maljaan, veikot: se onnen käyttäköön, ken voi, siks kunnes viime hetken lyö gongongi, on vallalla yö, -- kaikki melkein mennyt muu paitsi kunnia! Ah, onni, että kunniaa ees kantaa! Ja sitten kohti kaupunkimme rantaa taas pursi vie, mut silloin, -- voi Eeva kunnoton!

Löi laine laiturilla ja paistoi kevään suuri kuu. Ja joukko raikaellen se sinne, tänne hajautuu. Käyn haavein kadun vartta, -- hän silloin tullut on: on tullut keinuin, notkuin, hymyillen, vallaton! On kahiseva silkkihame yllä ja poskillansa ruusuin hohde kyllä, -- mit' aikaan viinin kultaus saa, Eeva, onneton!

Hän seisahtuu ja katseen luo syrjään, hymyää. Ja kumartaa, ja silmät ne alta harson sinertää. Voi, silmät läpi harson ne siilaa mun, ne huimaa mun, kun povens' aallot liikkuu. Ja kuulen kuiskailun, ja notkeasti puoleeni hän kääntyy ja ruumistani vasten kiertyy, vääntyy. Mut ontuu, häijy, toista jalkaa! Hyi, halpa, arvoton!

Mut kainalooni silloin hän käden äidillisen vei. "Haa", virkoin, "kuuhut kyyhky! Mut köyhä olen, kultaa ei. Muu kaikki mennyt, paitsi..." Se huokaisemaan hänet sai. "Ja onnuthan sä, -- armas! Sa itse helvetti oot kai, täys turmaa, piinaa, myrkkyä ja tulta?" Ah, pian aseet vei hän multa! Pois tempas käden, -- siitä kuink' olin onneton!

Pois rinnat käänsi uljaat, -- ja huokas hiljaa, loukkautuin. Ja surulliseen silloin ma profiiliinsa hurmauduin. Loi silmät jäykät maahan ja nyyhki: "Kuinka voi niin kurjaa, kurjaa luulla. Mies mua raukkaa rusikoi. Mut onnetonkin rakkautta halaa." Voi, mitä näyttikään hän syötti-palaa se rouva, Silkki-Eeva, se viekas, kelvoton!

Ma sentimentaaliksi taas muutuin, runo-haikeaks: "Ah, ylväs, kaunis rouva, mik' autuus sille, jolla kaks vain markkaa, moinen hyvyys, alttius suuri. Muu mennyt paitsi kunnia on juuri." Ja siitäpä hän katsantoon sai riemun jälleen: "Kulta, et usko kuinka altis oon!" Niin aukes sulo-suunsa salpa: "Oon altis, altis, halpa ja hehkun rakkauden tulta." -- Niin, totta halpa, halpa, ei kallis, mutta halpa, tuo Eeva vallaton!

Niin mentiin: "Herra taivaan", hän kuiski, "minkäs onnen soi. näin nuoren, hellän kullan! Mua rikkaat vanhat vartioi: ne kuljettaneet kesäksi ois kylpemään mun Riigaan. Mut -- minne pistää mieheni? Ja minä hitsin Riigaan tai muuhun Portoriigaan! Ma tahdon vain sun kammioos, sa poika vallaton!"

Ja mentiin, mentiin -- huhhei! Hän oven pieleen pysähtyi ja punasteli, armas! Siks kunnes kaulaan köynnöstyi ja syliin kietoi, kuhersi ja väänsi. Ja hameen silkki-välkkyisen hän kiirehesti heitti. Kuin paratiisin käärmehen kiils silmät, kun hän halas käsin sekä jaloin. Kuin lohikäärmeen tulessa ma paloin, -- voi kaarikulma, punasuu, voi Eeva vallaton!

Kun aurinkoinen nousi, hän silloin myöskin naurain nous, ja kureliivit, silkit hän puki jälleen, niinkuin jous taas pinnistyivät lanteet. Ja posket maalas punaisiks ja otsan puuteroitsi ja nosti hapset korkehiks. Ja suuta suikkas: "Näkemiin". Ja lakkarini aarteisiin hän syventyi: "Ah muistoks nää mulle tulkohon", -- niin nauroi rouva vallaton. Ma laskin hänet alas -- ikkunasta. Ja sieluni kuin noussut raikkahasta se kylvyst' oli, huhhei, -- se rouva verraton!

Mua meren lokit nauroi, nuo aamun kauniit kirkujat, ja nauroi kalamiehet, jotk' ikkunaani katsoivat. He nauroi, minä nauroin. Ken nauraa viimeks, parhaiten se nauraa. -- Miserere, jos silloin oikein tiesin sen! -- Ja sitten? Maalle, aika lähdön-vinhaan. Mut mitä siellä huomasinkaan! Voi, voi sua, rouva, Eeva, voi peto, arvoton!

Voi arvoton, voi halpa! Nyt kuuta kaks oon istunut kuin vanki, kapusiini ja öljyt, myrkyt maistellut; ja tunnen jalot herrat ja hyper-manganaatit Albergit, protargoolit ja kaikki saakelit! Ne seurassaan ei anna nostaa sarkkaa, ja piimään mennyt mont' on markkaa. Voi kuinka olit halpa, sa tyttö kunnoton, sa rouva, Eeva, nainen! Lyö Luoja häneen salpa kuin masto mahdoton!

EL PICADOR.

Oi pikku picador, mik' ilo suuri sulla on arenalle tulla ja härkää ärsytellä! Sä alat lähennellä niin viatonna, vieroin pahuutta, viheltäin. Mut härkä silmin kieroin sua katsoo, kääntyy päin. Se taitaa epäellä, se uhkaa, kaapii santaa.

Mut kun et puna-liinaa sa huiski, naudan-piirtaa, niin härkä miettii: Ethän sa lie toreador, kuin lammas käyskelethän. Niin taakseen tulla antaa; mut tuskin arvaakaan, jo istuu niskassaan sun piikkis, kauniit tupsut. Ja kun se suuttuu, tuolla jo seisot syrjäpuolla ja sikarisi savuin kautt' ihailet, kun avuin ne teuhaa toiset hupsut, ah, arvokas toreador ja -- härkä.

Ai, pikku picador, sä varovammin päly on härkä jalo, suur, ja tiedä, sill' on äly! Kun huomaa se sun juones, se puskee, puhkoo suones. Jo suuremmatkin juur se sama nauta tallas. -- Ja kuules: härkä tuo jos runo-arenallas on se kuin luulen, suo mun tietää, mitä sitten jää penkkiin katsojitten?

JEANNETTE.

Pikkuinen Jeannette...

Sataa, sataa lunta.

Minne kiirehet, neiti? -- Iloiset silmät tummat kiiltää sateensuojan alta, hymyy veitikalta:

"Niin, -- ja tahtonet?"

Jalat pienoiset...

Sataa, sataa lunta, viimaa huokaa, viiltää: Eikö kummaa unta joskus nähdä sais, että rakastais toistaan ihmisetkin, joinkin hetkin?

Silmät mietteiset: Päivät neule-töissä piinaa, elon huolta; säästää toista puolta unelmissa öissä. -- Miten hymyilet! Nimesi? "Jeannette."

Köyhän kammiossa juhlavalot loisti: silmät herttaiset, -- kun hän kepsin poisti, kengän pienen, jossa välkkyi lumikiteet. Puseroisen siteet päästi, ruusuiset povet paidan alta hohti; kainoksuin, peittäin, punastuvi kääntyi, hymysuin. Silmät iloiset, tummat. Oi Jeannette!

Levätkäämme näin tässä vierekkäin, sanaa ei, vain suuta. Vaikka jotain muuta lahjaa sitten tois tämä toisillemme, jos niin elo sois, nyt vain vaikenemme. Että nähdä unta kummaa joskus sais, että rakastais toistaan ihmisetkin, joinkin hetkin.

Sataa, sataa lunta.

"PYHÄ FRANSISCUS".

"Pyhä Fransiscus" loikoo linnan muurilla maass' armaiden muistojen, kun paistaa päivä heinäkuun. Ah, ei ole ympäri Assisi, Umbria, mut silti se on isänmaa. Ei kaapua munkin hällä, ei nuoraa vyöllä, hiuskiehkuran keskeltä päälaki kiillä ei -- aivan vielä. Mut silti hän on Fransiscus, vain sporttihatussa ja nenällä kakkulat, -- sen näköinen olla hän voi nykyaikaan! Niin, maata kutsuu hän äidikseen, tuult', aurinkoa, sadett' taatoiksensa; ja siskoksi nurmen-nukkaa, joka nuokkuu vieressään. Ja sääli sielunsa täyttää maan-matosta kohtaan, veikkoa tuota, jok' eessään kuumalla paadella ryömii, kuin säälis hän itseään.

On takana tornit, nuo vanhan-ruskeat, nuo ontoin tykkiaukoin kuin pääkallon silmin. Myös kappelit, kalkki-valkeat kuin ihmisen sielu. Siell' uinuu linnassa muistoa monta, siell' ennen ritarit ylväät seisoi käsi miekalla, otsalla rauta, -- vain leluja, pahvia vain. Nyt loistaa pihoissa paahtuva hieta ja kuuset helteessä huokaa yön-mustina kuin sypressit haaveiden haudalla.

Mut valleilla tuuli käy! Ja lentää hiudut piilipuun kuin ihmisen elonpäivät pois, -- alas aaltoihin, virtahan vievään ja järvelle aavalle, jossa hopeoitaan aurinko seuloilee, -- hopeoitaan: vain valon harhaa! Mut kaukaa tummana kuultaa, sini-tummana poutaisten pilvien alta ylt' ympäri armas maa: sen kartanot kaukaa harjuiltaan, nuo korkeine pihakuusineen ja kirsikkatarhoineen.

Näin muistojen kultalaan ja kaihoon menneen lapsuusmaan ja kirveleväiseen toivottomuuteen on vaipunut tuo Fransiscus, tuo muumio melkein. Mut nainen luonansa istuu: hän sykkii, hän tuntee, hän elää! Hän astellut äsken on rinnallaan ja hän alabasteri-sormin, joita vain ylhäältä tumma kalvosin verhoo, on kättänsä koskenut. Ja pysähtynyt ja silmin suurin on katsonut, kummastuin. Ja kätensä korkeuteen kuroitellut on hän, joten vyötärö kutsuen piirtyi, pyhä Fransiscus hymyili vain. Ja nainen on tepastanut kuin valkehin vinttikoira ja nauranut leikkien, pilkallaan. Ja taas kädet kietovat ojentanut kuin kiertyvät käärmehyiset, mut Fransiscus silmänsä sulki ja puraisi huultaan. Nyt naikkonen jalkansa pienoisen tuo lähellensä, kohdalle astuin, matalaisessa valko-kengässään ja virkkaa: "Kas tuossa päänalainen sulle, -- sinä sellainen, -- pyhimys!" Ja sitten niinkuin pilari seisoo vait aivan ja tuskallisna. Suu hymyssä. Kunnes viimein hän näin huudahtaa: "Oh, mitä oon, -- kuin madonna! Ja sinä -- pyhä Fransiscus!"

"Pyhä Fransiscus!" Niin, on herttua hän ollut, ja viittansa purppuraa. On kruunut hälle hohtaneet. Kädet uskolliset ne miekan kahvaan on tarttuneet häntä seuratakseen. Soi soitto, maljat kuohui. Toi kukkasen neitse rintaan. Hän niin rikas ollut on! Ja nyt on pyhä Fransiscus!

Käy taivaan tuuli kusta hän tahtoo. On mielensä kellastunut. Ei taistoa, ilkkaa, maljaa hän halaa. On sielunsa ahdas selli vain ja kylläisyys ja äitelä "spleen" on sellin seinällä ristinpuu. -- Niin miettii "pyhä" Fransiscus.

Ja alkavaa kuoleman kaipuuta ja kätkettyä sydän-vaivaa vait hän kärsii -- itsekseen, hän vierellä nainen uskollinen: Oi maa, mun äitini, sa huikenteleva, hedelmöivä, joka synnytät miettimättä sekaisin heikkoa, hyvää, ma olenko itseni syy? Siks suo minun mietteet unhoittaa. Sun nurmellas, parmaillas olla vain. Ja aurinko, loistava taatto yks, joka teit valollas minut onnettomaksi, epäilykseni lämpösi surmatkoon! Ett' uneen vaivun, sun valkeutes tyhjyyden sielusta saan. Ja taatto toinen, sa tuuli, mun vilvoita vaivautuneen ohimoita; ja oi, suvi-sateen vihma, sa jäähdytä ilma mun keuhkoini kuumain hengittää. Saat kiitokset, maan-mato, multa: Sa näytät mulle, kuinka kestää myös täytyy ihmistä heikompain. -- Kun kaikki mennyt, tunnen, kuolee, nyt ristinpuulla.

DELILA.

Mies makasi maassa pää helmoissa naisen, kun kammioon synkkään kuun sirppi hohti ja sen viri aalloilla kiireesti siirtyi. Hän polvia armaita kietoi ja nyyhki:

1.