Part 3

Sa olet kaunis Delila, sinä, joka mun sielulleni kelpaat, jota olen ma ruvennut rakastamaan, ihanaisin vaimojen seassa, joka sydämeni oot ottanut pois! Sun kaulas on valkea välillä pitkäin hiuspalmikoittesi, poimullisten kuin vaippa ja purppura kuninkaan. On kaulasi arvoinen kulta-käätyin, on kätesi hohtava helmiäinen, sun kätesi renkaissa, jotka helkkää kuin naurus, koska sen huilut soi. Miten silmistäs sini-tummista vilkkaa ilonhaluinen, nauttiva pakana, -- sinä armain naisista philisterein! Miks kartat näin, jota kuitenkin tahdot, miks kätesi kauniin kurkoitat mulle ja taas vedät pois, minut karkoittain? Miks voitonriemuinen, kylmä oot, sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat. Miks uhkeena, nauttien kuuntelet mua, kun rientää yö ja kuun sirppi siirtyy, ja varjot kiireesti kulkevat pois! Oi, anna mulle sun rakkautes! Sinä kaunis, kaulasi valkeena hohtaa, miten sanot sa minua rakastavas, kun sydämes ole kanssani ei, -- sinä peljättävä kuin sotajoukko, sinä kiehtova, kieltävä Delila!

2.

Mun sieluni, jalkaisi astinlauta, minun sieluni nousee kapinaan, minun sieluni huutaa Herran tykö, -- sinä ylpeä, viisas Delila! Sinä kuiskit vain: "Olet Herran mies." Niin, olen Jumalan nasiiri äidin ma kohdusta hamaan kuolemaan! On minulla raskahat nasiirihapset, sysi-synkeät, raskaat kuin tämä yö. Jo kohdussa äidin sain vihan, ilkun ylivaltaa vastaan philisterein, -- sinä ainoa joukossa philisterein, pahan heimon tuon, joka maan rumentaa, monet Herran valitut orjina lyö se ääreen kehnojen alttariensa ja jumalten ulkokullatuiden, niin rohkea pelkuri-uskoineen! Ah, Herra jos sois minun etsiä syitä, syyt löytää ja laumalta philisterein alas alttarit suistaa ja korkeudet kaataa, kukistaa kuvat kuolleiden jumalain! Ja myös, niin, vainen, myös ketun keinoin nisuvainiot viisaasti heiltä polttaa, ketun keinoilla kykkäät ja kuhilaat, -- ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan vihamiehiltä turmella viinamäet ja poimia tarhoistaan rypäleet! Ah, Herra jos sois sitä riemua maistaa, minun riistää tarhoistaan rypäleet! Näet valtavat on vihan hapset mulla. Ja siksi ma toivo oon ystäväin, ja siksi ma oon vihamiesteni pelko, vihatuiden, halpojen philisterein! Vihan leppymättömän raskaat hapset. Mut sinun helmassas heikko oon. -- Mut sinä voimani kahleihin lyöt!

3.

Niin, sinun helmassas heikko ja nöyrä, kuin karitsainen vieno ma oon, sinä, jota mun sieluni rakastaa, sinä ruusuni orjantappuroissa, sinä kiehtova, kieltävä Delila! Sinä, jonka näin minä rotkoissa mäen, kun alas laaksoihin astelin kerran ja viivyin leirissä philisterein. Sinut näin, sinä muotoas kaikkein kaunein, tytär vaimojen seassa philisterein! Oli kevät ja kukkaiset puhjenneet, soi maassa turturikyyhkyn ääni, kun, armahin, lounaalla lepäsit. Sinut näin, kun kiersin ja etsin naista kuin peura, mi lähteelle halajaa. Sinut näin: vapis polveni, sieluni nääntyi, minut yhdellä vain sulokatseellas kuin kaulasi käädyllä kahlitsit, sinä, joka mun silmilleni kelpaat, kuin sinetti painuithan sydämeen! Sinun nimes jo kultainen kaiku mulle oli niinkuin kallehin, vuotava öljy, Minä kullalla tahdoin kylvää sen tien, joka ensinnä minut majaasi toi. Sen muistatko, armas. Siitä on kauan. -- Ja nyt yhä makaan sun polveis päällä, kun yö lyhyt, kultainen rientää pois. Oon sairas, kuule, rakkaudesta! Sua vannotan nyt jalopeurain kautta, ja pardein, vuoristoin leopardein, sua vannotan nyt, sua, Delila: Ah, anna minulle rakkautes!

4.

Miks vedät kätesi armaan pois, -- miks kurkoitat kummankin mulle ja taas vedät kalventuin, hymy huulilla pois? Miks huokaat hehkussa kammion, jos sinuun käyn, jalo viinapuu! Mua suutelet suullasi hekkumassa, ja onnekas oot, kun loistaa mulle sun rintasi kuin kaks armasta vohlaa. Miks riemuitset uhkeutta palmikkois? Jos rukoilen, rakkautta vannot mulle. Jos tuskassa huudan luo vihan Herran, sinä värjyt niinkuni kyyhkynen, sinä, peljättävä kuin sotajoukko! Jos syliini väistyvät polvesi kiedon, sinä seisot pystynä, tyynenä vain, sun jalkasi niinkuin marmoripatsaat. Mua vaivaatko hamaan kuolemaan? Minä ilmoitan kaiken nyt sydämein: Ma oonhan kuin erämaan jalopeura, joka vuottaa paahteisen kuoleman tuskaa. Mun annatko näin vihamiesteni käsiin? Sinä kaipaatko riemuiten huutoa mulle: "Vihamiehet sun päälles!" Ah, huutaisit turhaan: ma heikko kuin muutkin helmassas oon. Sinä nasiirihapseni leikkaatko pois?

5.

Ah, leikannut oot ne jo, Delila! -- Miss' on moni kuukaus, jonka ma vietin vain toivoen tähteä kannelta taivaan alas astuvaks; ah, hän astunut ei! Miss' illat raskaat, kun luotani väistyit minut kietoen kalvaihin arvoituksiin kuin kaksilla vaskikahleilla? Myös silmäni puhkaisit kai, oi armas: en aikoihin kaunista maailmaa minä nähnyt: vain sinut eessäni näin, sun huules kuin punanhohtavan rihman, muu varjohon peittyi vaivan yön. Näin rintasi valkeat hohtavin ummuin, mua näännytti vain jano armaiden huultes. Verikyynelin silmäni sokeutui. Ja sokeena kahleihin minut löit, niin olen nyt vankihuoneessa, orja, oi valkea, hehkuva Delila.

6.

Työmyllyn orjana valkein huulin kiven-salkoa kiertäen köyryssä käyn. Niin kauan oon vääntänyt kumarassa. En laaksoissa voimassa, vapaana riennä! On hyljännyt minut menneisyys. On hyljännyt minut Zebaoth! Mun muotoni raskas ja muuttunut. Vihamieheni katsovat vuottaen, viekkaat, vihatuiden joukkio philisterein! Ei ole totuutta suussa heidän, he liehakoitsevat kielillään, he täynnä on käärmeenmyrkkyä, virkkain: hänet tuokaamme meille soittamahan helistystä Herramme temppeliin! He vääristelevät huuliansa, kita heidän on avoin hauta, oi Herra, oi Herra, sa laumojen Zebaoth, kurkkuun hän hampaat heiltä musertakoon! He haavoitti minua ilkkunsa piiskoin, olen uupunut hamaan kuolemaan. Ah -- koskaan, koskaan en minä saa vihamiehiltä korkeuksia kaataa, en kuvia kuolleiden jumalain! Ja, armas, koskaan en ketunkeinoin nisuvainioitansa, kurjien, polttaa, ketun keinoilla, ah, ketun kolmensadan! Rypäleitä poimia tarhoistaan! Miks, Herra, miks luotani mennyt oot! Miks, Herra, en sitä maistaa saa! Vain soittajaks vihattavain olen tullut, he huutavat: "Tänne hän kutsukaa nyt huiluilla, pilleillä helistämään," väen vieraan ja halvan temppeliin, niin rohkean pelkuri-uskoineen!

Ah Delila, armahin Delila, sinä anna mulle sun rakkautes.

7.

Miks vedät kätesi hiljaa pois, sinä, jota mun sieluni rakastaa? Sinä ruusuni orjantappuroissa. Povi valkea vaippasi purppuroissa, sun huulesi, ah, punan-hehkuva rihma, sinä sydämeni olet ottanut pois. Oi tuoksuva, armas, luomes kuin lumme, mua suutelet suullas hekkumassa, yö äänetön rientää ja kuun sirppi kiiltää ja varjot siimeiset siirtyy pois. Ah, hehkuva, uhkea Delila, sinä anna minulle rakkautes!

ANGELICA.

Angelica! Niin katsoit kalpeana, kun luotani sun syöksi tyly sana, et tiedä, mitä rakkauteni on! Se, jota kutsui runo-taivaan ovi, maan pääll' on tunnoton ja onneton. Et tiedä, mitä tämä sydän on: Raketti singoitettu taivohon! Kuin satu, jot' ei ruumistuttaa sovi. Kuin kupla hento, johon kuvansa luo kaikki, ihailtava kiiruulla. Kuin kulta-malja, joka kohta sakkaan on juotava. Kuin sointu laulun rakkaan. Vain ilta-pilvein puna aaltoihin: se hetken hohtaa. Lieska helvetin!

Angelica, sa voitko anteeks antaa? Ei mulla taivasta, ei maassa rantaa mun kaipuullani. Lieska helvetin! Vain satu, jossa näkee ritarin suloisen rouvan ynnä knaapin kainon. Suloisen rouvan, jonka murheen painon suun hymy, otsan haaveet ilmaisee, -- povella harso hopein värisee. Nyt eteens' armas lapsi polvistuvi. Jos lisää kuulet, katoo kaunein huvi. Äl' lähesty! Äl' liioin katso, haasta. Vain suurin tuntemattomuus voi maasta tään sielun nostaa, taivaan satuna. Vain outous rakkautta, Angelica!

Angelica, sun täytyy anteeks antaa, ei mulla taivasta, ei maassa rantaa mun kaipuullani! Tuska helvetin! Niin, kulta-malja, juoma taikurin: Isoldelle ja Tristanille keitti sen musta velho, toden heiltä peitti. Isolden muistatko ja herransa? He, hourut, rakastivat sieluina ja kielsivät syyntunnoin sulot ruumiin, mut kaiho sielunhekkuman vei uumiin. He haastoi tähden kautta toisilleen. Ja lähti kahden korven synkeyteen ja lepäs vierekkäin. Mut paljas miekka on välillään, ja mies on panssarniekka. Niin tähteen tuijottaen kuolemaa he vuotti, taivaan ainutt' onnelaa. He hourut! Niin vain satu keski-ajan voi päättyä, tuon lemmen kiduttajan! Jos väliltään ois miekka viety pois, ei kuolleet he, vaan vihanneet he ois! Mut silti: eikö moinen harhalempi lie ollut vihan totta totisempi? Miks toista lähetä, miks tutkia? Vain outous rakkautta, Angelica!

Angelica! Voit mulle anteeks antaa. Ei mulla taivasta, jos kuinka kantaa mua onni. On vain lieska helvetin. Vain näyttämö -- Francesca Riminin. Asetus: huuruin punailman täyttää, Mefisto katsojille parin näyttää, jok' ohi kiitää myrskyn pyörteissä, suu suulla, kädet, jalat kiihkeinä syleilee toista, hekkumaa he vääntyy. Ei lopu autuus, jossa he näin nääntyy? Ei, -- kunnes esirippu laskeutuu ja tuli sammuu, nauru kajahuu Mefiston; lavalla on paljaat rangat. Mut paloiko myös kiihkon yhdyslangat? Miks lähestyä, luoda katsetta, puhella, tunnustaa ja tutkia? Miks lahja käden, huulten, sielun, lihan? Iäinen hornan liekkikään ei ihan voi olla sille, jota polttavi suur kaipuu, tosin tuska, helvetti! Angelica! Sun syöksi vihan sana! Oot lähellä, siks olet loitoimpana, oi armas, joll' on taivasta täys povi. Miks kurja sydämein ei tyydy, sovi, vaan tahtoo yksin lisää murtua? Vain outous rakkautta, Angelica!

ISIS.

Egyptin maalla oli templi ammoin, luin lasna sadusta, se kammoin ja haavein sydämeni täytti. Siin' asui jumalatar, kerrottiin, niin kumman ihana, säteilevä, että tumman maan päällä oli harva, jok' ei tuota ois nähdä tahtonut, sen temppeliin.

Mut kuinka valtaansa se käytti, jos pyhätössään verhon takaa kelle se näkyi alastonna poloiselle, ja kuinka palattiin sen luota? Näin varoittivat papit: Onneton sen kauneus, häikäisevä valo on. Se, jolle ilmestyy, hän maahan suistuu ja kuolee sokaistuna niin. -- Mut silti moni tahtoi tuolla tavalla kauniin jalkain juureen kuolla.

Niin satu vanha mieleheni muistuu.

Ja usein tuntuu nytkin, konsa haikein mun valtaa miete, jonka tähden vaikein elo, heelmätönnä rientää pois, -- jumalatar yhä eloss' ois.

Ja muutkin tuntevat kai: jumalatar se elää. Mutta miss' on valtiatar? Miss' on sen temppeli? Ei tieto yllä!

Mut usein, konsa tuska maahan asti mun suistaa, voimani lyö raskahasti, sen eessä olleheni huomaan kyllä.

Ah, miltä näytti siis hän, joka pysyy salassa meiltä? ehkä joku kysyy. -- Hän kuinka kuvaella sitä voi, ken kuoloon-sokaistuna vaikeroi? Vain huoata hän jaksaa hevin:

Ol' ihanaa se kuitenkin! Kuin kulta on auringon, mi syytää tulta ja häikäisee ja sokeudella lyö. On kaikki pimeyttä, mutta yö soi vielä kaiuin raukenevin:

Se, jok' on päässyt valoon, rakastuu yöhön, kuolee sielun paloon. On onni pyyde: täyttyessään yltyy, ja rakkaus heelmä, kypsyessään kyltyy, ja sitä mukaa kaikki muu. Ken nähdä tahtoo, halussaan on hurma, ken tunsi, sydän kuoloon pakahtuu.

Siis valtaansa mun otti templin surma.

Ja silti elän, hengin, mietin, kuljen ja kivut kirkkaat sydämeeni suljen! Haa, parissanne liikkuu kuollut vain, kuin moni muukin, joka odottain ja haaveissansa kulki templiin sinne: hän näköään kyll' elää voi, ja lie viel' eessään pitkä elontie, mut kuollut hän on silti. "Miksi, minne?" hän kysyy, "kaikki sain". Hän elää, mut on ruumis. Ah, en kiitä mä tätä tapaa, jonka jumalatar nyt valinnut on meitä varten: ammoin Egyptin maalla surmasi hän heti sen, jonka loistollansa luokseen veti; nyt tappaa elävältä, verkkaan, vammoin. Niin, toisenlainen on nyt valtiatar kuin ennen, konsa sadun siitä luin lasna, kaipasin sen temppeliin!

MINNE?

Nyt minne pyrkii mun aatoksein, se uutta tahtova teitten lapsi, kun päivä päättyy taas rusko-iltaan? Ei lepoon tyydy ees uupunein se mielin, yösilmä, kulta-hapsi, maanteiltä vuosin jo kulkemiltaan.

Se maahan tahtooko matkata, miss' ilma kirkas on yllä palmuin ja keitaan valkeiden kartanoiden? kun papit torneista illalla "Il Allah!" huutaa, niin tuoksuun valmuin ma nukun keskellä aavikoiden.

Ah, onnen sielläkö saada vois! Sen veisi sieltä uus tie, uus kaipuu. Sen koti taivaan on ruskoin mailla. Siks aina matkaan sen täytyy pois, -- se kunnes kanssani lepoon vaipuu, maan hiekkaan, määräänsä yhä vailla.

Se sinne pyrkiikö, aatoksein? Mit' uutta tahtoo se, toivoo, lapsi? Ei lepoon tyydy ees uupunein se mielin, yö-silmä, kulta-hapsi, maanteillä vuosin jo kulkemiltaan!