Part 1

MUNKKI-KAMMIO

Runoja

Kirj.

JOEL LEHTONEN

Helsinki, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

SISÄLTÖ:

Alkuruno Onnen hetki Lili Katukuva Seelia Maaria Juhannusyö Viola Ulla Heinäkuu Brunetta Silkki-Eeva El picador Jeannette "Pyhä Fransiscus" Delila Angelica Isis Minne?

ALKURUNO.

Eräs mies, joka oli ennen ollut fiool-leikari, oli tullut luostariin ja luullen kuolevansa lauloi:

Myös multa päiwät kohta kai Nyt päättyy, -- ken uscoi tuota, Cuin Riemussa, Woimassa tanssata sai. Nyt poisko Maliain luota? No niin, ken Onnen warhain joi, Se Joucosta warhain mennä woi Näin weisaten: halleluia!

Olen elänyt. Caiwanut Leiwiskää En maahan sywälle sangen. Työt tehnyt, nautinnut, Tingintää Kyll' ylenkatsonut; langenn' En kumartamaan Päämiehiä maan, Jos heickoja poljinkin toisinaan. Työ Herran on anteexi antaa.

Mut cuink' Elo falski on lyhwä niin? Mies heico ja Hammas musta Ja harmaata tullut Haiweniin. Wain Crantzeja Taistelusta, Cosk' jotki nähty ja tunnettu on! Nyt siimeessä Munkki-Kammion Näin itzeni walmistaa machdan.

Wain Muistot Riemua nyt suo. Ja niistä kirckain ja armain On Piiri tuo, joca tygö ja luo Cuin ennenkin käy sulo Parmain, Naiskäsin pyyhkii Kyyneleet Ja kuiskii: Oomme myös naurelleet. Sir Cuolem' ei hirmuta mua.

Täynn' Rackautta on Mieli mun Quin Suo, joka kytee tulta, -- Se ihmekö, caick' Elon liekit kun Nyt tukahdutettu on multa! Oi neitzet ja Frouwat! riemuin lyö Juur' tähtenne Rinta, waick' ympär on Yö, Näin weisaten Valee-wirren.

Te Siunatut! Ympäri Jocaisen Pään Cunnian Gloorian loisin. Te keskellä Murheen Alhon sen Caick' käätä tahdoitte toisin. Mut aawistin silloin: on käypä näin. Maan Riemut jättäen pystypäin Käyn taiwaasen: halleluia.

ONNEN HETKI.

Taas hetken olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun ja kaupungissa pienoisessa, missä ma ennen lapsukaisna leikitsin. Se oli kaarisillan harjalla, jok' yli salmen pyörretumman vei ja jonne olin tullut, toipuva. Kuukauden yksinäni neljän seinän sisällä, sairas, olin ikävöinyt, väsynein pyytein, niinkuin munkki, vanki, kun haaveet, tunteen hyrskyt valloilleen sit' ennen päästin, juoden maljan, josta voi sakka pian paistaa, mutta myöskin ees hetkeks sielu sulo-unheen saa. Kuukauden yksinäni, vuottain, niinkuin yösiippa, joka seinänrakoon painuu. Vain kuullut tornikellon läppäykset, yks tunti toisen jälkeen, seurannut tuloa kesän koivussa, jok' eessä mun ikkunani puhkes silkkilehteen, ja kaipuun uneen silmät sulkenut. Nyt olin toipunut ja teitä astuin. Ja silloin olen onnellinen ollut, -- se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun.

Kun tulin sillalle, niin aurinko juur aleni taa Saimaan ulappain, suruisiin metsiin; tornikello tuttu löi verkallensa, luulen, yhdeksän. Ma seisoin kasvot kaupunkia päin. jonk' iltarusko kuulas kultaeli, punaiset päädyt, katot portahittain. Ol' ilma tyyni, kostea, ja virta se välkkyi vihreää ja valkeaa. Uus lehti, kukat tuoksui syreeneissä. -- Ja kaukaa jostain, takaa vetten, ilman soi viulu kirkas Ave-Mariaa.

Soi viulu kirkas Ave-Mariaa niin vienoa, mut salaa hehkuvaista ja intohimon pauhull' uhkaavaa. Ja tuolla talotöyryn taustalla ol' ilma siniharmaa, ukkospilvet nous sieltä raskaina ja hahmoin tummin. Viel' äänetöntä, tuul' ei huokunut. Vain ylimmäisen töyryn lehvät tuoreet jo enteellisnä liikkui, värähdellen, ja siellä, täällä taivaan liepehillä salamat hienot, pienet välkehti. --

Sen hetken olen onnellinen ollut. Se oli kaarisillan harjalla, se oli vieno ilta kesäkuun. Niin ohi kulki nainen, outo, mutta on sama, kuka: vertauskuva vain. Kahisi helma silkkinen, näin kuinka välähti vaate, kun hän loittoni, en kasvojansa nähdä kaivannut. Soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

Mun sielussani oli lepo, rauha, kuin kesäilta, joka kummut kultaa, mut myöskin toipuvaisen heräämys kuin kipu, suloinen yöliljain tuoksu. Se onnena mun silloin valtasi. Kun olin kauan ollut munkki, vanki, mut elo loihti harha-kuviaan hymyileviä, niinkuin tornit tuossa vetehen vihertävään kuvastuin. Ah, sielun tunsin jälleen ruumihista pois nousevan kuin vaippa henkien ois lennättänyt mua yli maan. Mut taustalla jo ukkospilvet nous kuin kuva tulevien, tuttuin tuskain, joit' ilman riemuakaan tokko ois? Mut iltarusko kaiken kultaeli, kun oli luonto äänetöntä, mutta jo enteellisnä lehvät värähteli, salamat hienot, pienet välkehti. Ja hehkuen ja intohimoisesti soi viulu kaukaa Ave-Mariaa.

Niin silloin olen onnellinen ollut. Se oli vieno ilta kesäkuun, se oli kaarisillan harjalla.

LILI.

Sun kuvasi tuossa, Lili, mun liljani, ruusuni. Siit' on jo aikoja, jolloin unta näit lapsellista, että oisin sun onnesi tarhuri. Nyt yksin ja kylmä oon, -- toisin vei myös sua vuosia kymmenkunta. Kuink' olet vakaa ja kalvas, Lili, mun hohtava ruusuni!

Sa muistatko, Lili, sen kevään muistatko, kukkani? Sen lehdon, jossa kai aukee yhä nyt metsäruusuja, nuoret tiellä kai laulain, poimien kulkevi. Ens kerran näin sinut, armas, siellä, toit mulle ruusun, ah nuoruus pyhä, ja katsoit kuin lemmikki, mun liljani.

Ja muistat taattosi talon! Puut vanhat, jotka sun ikkunas varjos. Sa istuit pianon eessä ja laulusi uhkui ja riemuitsi. Ja äitisi, silmät veessä hän hymyili onnellemme ja -- tarjos kuun vaihteeksi lampun valon. Syys näät oli silloin, konsa aukes mun hohtavin ruusuni.

Syysillan muistatko, Lili, sen kirjeen, jonka piirsit, lapsi, -- suo anteeksi armas muistoni: "On rakkaus niinkuin hauta." Ja huoaten, leikkien jatkuvi: "Ja elämä vaappuva viippalauta." Sen sulta sainko, oi kulta-hapsi, -- ja poistuit hehkuen, kiireesti, mun puhtahin ruusuni.

Ja jouluaamun muistatko kerran! Yön tähtisen, kuinka se sarasti. Sa hiivit valkoisna luokseni, suusi mun suudellen herätti. Sa olit niin nuori ja värjyväinen. Sun syliini toiko aamu jäinen. Ja sitten kirkkohon! Kulkusta kuusi soi eessämme luokissa, Lili, mun lumikelloni!

Ja kirkossa, Lili, -- ah, antaa papin saarnata! Poves ol' evankeliumi suloisempi, pään nukkunut siihen kallisti. Ja muistatko, muistatko, Lili... niin, mitä muistaisi!... Ei jäähyväisiä eessä sun oves, kun nukkui lapsoisten lempi, kuu talvinen kimmelsi.

Siit' on jo vuosia, Lili. Laps olin silloin, mit' ollut lienen: kuin lintu lentohon päässyt, uutta. mun sieluni riemuita himoitsi. Kai sitten onnea, onnettuutta sain tuntea, myös sinä onnes pienen, ja parhaan, viisas, leikkivä Lili, mun siunattu kukkani.

Me oltiin viisaita, Lili, ei silti liiaksi, Lilini. Nai ihmiset siks, että toistaan ei tunne. Yö ruusuinko haltiaks? Vöinä lasten se haave, jok' armaana leijaili? Oon yö. Ois kukkien armiasten pois kuihtuissa tullut viha ja runne. Nyt kukkii muistosi kauniina aina, kuin keväin ne metsäruusut, siellä, oi ruusuni, liljani!

KATUKUVA.

Pienessä maakaupungissa kadun pääss' on vanha linna. Siell' on muistot ylvään herran, Erik Tottin, joka ennen teräsrinnoin, ritareineen liikkui unissani lasna.

Kadun kaidan talot kaikki pienet, ruskeat ja tummat, tuvat maassa matalalla. Ahtaill' ikkunoilla kukkii verenpisarat ja ruusut. Mutta kaikkialla kaartuu kadun yli vaahteroiden taikka lehmuspuitten oksat, vanhain, vankka-runkoisien.

Siellä kesälaitumella mietin, muistelen ja nautin. Hyv' on siellä kadun nurmi lepuutella runo-varsaa, tuvassansa tummaisessa kesä kaunis kellahdella.

Hyv' on aamull' aikaisehen, aurinko kun hopeaisna huikaisee ja silmät avaa hetkeks armaat' unestansa. Varpuset ja pääskyt räiskää, telefooni-linja soittaa. Koivulehvät välkkelehtii. Viel' ei ihmisääntä kuulu.

Kunnes ikkunaisen alla portti naukuu, kannut kalkkaa, pieni tyttö maidon kantaa. -- Kas, jo kadull' luutinensa askaroipi ukko vanha, -- kun jo päivä lämpöisemmin ilakoipi kasteisissa pihan ruusupensastoissa.

Nytpä ajaa kotiansa hotellista jälkeen juhlain kamreeri, mies vanha, yksin kojuhunsa nukkumahan, niinkuin vanha eräkarhu ajelema, haavoittama erämiehist' ankarimman, oudon, raskaan elämämme.

Katu herää: metsäsaariin soutaa risunhakuun mummot. Jopa ikkunansa avaa tuolla tyttö itämainen, venäläinen kylpyvieras. Siinä aamuvalkeissansa palmikoi hän pitkät hapset, loimuu suuret, tummat silmät, hymyy ikkunasta aamuun, henkii povet nuoret, raikkaat.

Mutta pieni piikatyttö venerannasta käy vettä, kepsutellen kallellansa. Ah, kun katson tuota raiskaa, taas mun mieleheni muistuu kaukaisen Toscanan naiset, parhain portoista, Brunetta, käyvä kulho päänsä päällä luota kaivoin marmoristen. Missä lienee nyt Brunetta? Viinikuurnaa tallanneeko, vaiko sini-autereisten nukkuu sypressein jo alla. -- Niinpä täällä turhaan huokaan.

Laiva huusi, kuohut pauhaa. Tuolla salmein sokkeloissa soilottavat lautat, proomut. Päivänpaiste kasvaa, virta kimmeltää kuin kissankulta, kierii ohi niemen, jolla pinot loistaa kalliolla kultaisina heltehessä.

Ja jo ryssät, kylpyvieraat kaiuttavat melullansa katuamme kylällistä: Miehet laihat, fantastiset, parrat niinkuin jeesuksilla, hetkuvaiset, veltot harteet; naiset rintavat matroonat, oivalliset esikuvat matronaatin, jonka nimi Venäjä on, töppösvalta. Kaikuu huudot, raikuu naisten nauru turtur-kyyhkyn äänin. Punaiset on päivänvarjot, välkähtävät korot kenkäin, -- naiset, vetäin ketjuissansa jos ei miehiään, niin muita rähmäsilmä-rakkejansa. Nyt he haipuu, palaa rauha suomalaisille, tuon joukon ahnaille loiseläville, saunoillansa eläville. Idyllinen tyhjyys palaa. Rappusella loikoo koira kärpäsparven pöristessä; pojan-nalli portillansa seisoo liivi-pöksyisillään: äsken keritty pää hohtaa niinkuin punertava pallo.

Siell' on hyvä lapsen olla, nurmikolla kellahdella kanssa kelpo laiskurien, Strehlenaun, Abel Hermantin. Kunnes juureen suuren heiden nukahdamme kaikin neljin.

Nousemme, kun aurinkoisen varjo vaihtoi kadun vartta. -- No, nyt tulevat nuo tuolta, nuo, mun jokapäivähiset astujani: venäläinen rouva nuoren suomalaisen ylioppilahan kanssa. Nuor on naaras, punahuuli, tähtäilevä lorgnetilla halullisna, silmät kirkkaat. Ruusunpunertava harso hänen ohimoillaan liehuu. Niinkuin mikä itämainen on hän Venus, Vulgivaga, paremminkin kuin Astarte tai Efeson suur Diana. Mutta poika rinnallansa pitkä, roima, korvenvoima. Niin he kiemaellen kulkee, silmäin alla tummat renkaat. Matkan päästä tallustavi amma, mummo, hospotellen rouvan poikasien kanssa. Niin he kiirein loittonevat kaunihille kankahalle, heinäkuuta henkivälle.

Ah, tuo venäläinen daada ja tuo Suomen kansan toivo, hepä tietää aatteen, joka saattaa kansat lähennellä! Aatteen, jok' ei koskaan härski ole niinkuin kalaöljy muitten suurten aatelasten. Hepä tietää, ett' on hyvä kesä niinkuin elämämme, ei he tuhlaa kesäkuita, armonaikaa väärinkäytä. Moralistiks tulisinkin kateudesta, synkän saarnan pahaa vastaan kirjoittaisin synnin juuren sitkeydestä, -- kirjoittaisin, jos ei Luoja minunkin ois maistaa suonut yhtä pikanttia maljaa.

Mennyt onni! -- Illansuussa koivuin kulta-lehvistöissä hyttyset jo parvin hyrrää. Pientä katuani kulkee Kirjot kilkan-kalkatellen kuin myös Venäjän matroonat uhkuvilla utareilla, miehinensä, rakkeinensa.

Mummot soutaa saaristosta risukuormin, marjatuutein, neiet hehkuin, silmin raukein, kesän kauniin kukoistusta.

Yötä lyö jo tornikello. Katu tyhjä, majat nukkuu. Välitse vain puitten tummain heloittaa mun vuoteelleni täyskuu kullan-välkkyväinen.

Yössä kattotiilet lukee yksinäinen, ylväs kuumme, haaveileva runoniekka, -- kissain vongunta sen sielun virittävi kai sonettiin. Mutta sinkkikatto vanhan linnan välkkyy valkeana. Siell' on muistot ylvään herran Erik Tottin, joka ennen teräsrinnoin, ritareineen liikkui unissani lasna.

SEELIA.

Kuin vuosisatain taakse vaipuu jo muisto Seeliasta, haipuu muun usvaan, jota nähnyt niin lien kyllin, silmät uuvuksiin. Ma tuskin enää tumman, vienon nyt näen katseen, hymyn hienon. Mut valtaan lumon haikeaan ma joudun silloin aina vaan, ja sielussani satu silloin soi, syntyy, moisen auvon taru, jot' ei voi täyttää elo karu. Se miksi, miten syntynee? En tiedä. Näin vaan helkkyilee, jos Seeliaa nyt muistan milloin:

Ol' ennen nuori, nuori mies, -- mut missä, milloin? Herra ties, -- kai asui jossain autuailla hän muinaisilla kauko-mailla ja keski-ajan helmassa. Ja tämä nuori mies, hän kerran sai nähdä, unessansa yöllä sai nähdä Äidin taivaan Herran! Hän astui taivaan portaita maan päälle tänne, -- todeks työllä vain eroitan nyt unten kuvaa, -- ja hymyili: päin laskeutuvaa hän päivää hymys, ripsein alta niin kimalteli ihanalta:

Kuin kaipuu kaunein, jonka yksin voi taivas lientää lääkityksin. Ja seisten siinä säteiköissä, kuu jalkain alla, tähtivöissä, hän -- hansikkaita käteen veti, -- mik' omituisuus kuitenkin! Kas, kävelylle Madonna ol' lähdössä. -- Kuin unessa mies näki sen, ja heräs heti. Mut käden sydämelleen vei hän pyhästi, ja kuunaan ei lie Dante, purppuraisin vaattein, vavissut puhtahammin aattein, kun Beatricen taivaisen ens kertaa joutui etehen.

Ja sitten? Sitten monten lailla hän eli, -- jossain, kaukomailla. Hän kiersi teininä, ja viitoin punaisin ristisotaan riensi, -- ja pirun kanssa eli liitoin. Siks kunnes aika kiihkon liensi.

Nyt toiviolle karkeassa hän vaelteli kauhtanassa. Ja elon teillä hänkin suita kai suudellut lie joitakuita: yks neito tumma, virvatulta; tuo sini-kukka, kutrein kulta; yks Venus-vuorta huumaavaa, ken mitäkin. Mut huomatkaa, hän että unessansa kerran sai nähdä Äidin taivaan Herran!

Siks kaikki kaunein kuihtuvi ja henki muuttuu aineeksi. Nais-armaus puhtain tyhmyydeksi ja side hellin kahleheksi. Niin, kyllä tietää moni muu, kuink' ihmistunteet lakastuu, mut ehkä tietää kahden verran, ken määrätöntä haaveksuu, siks, että unessansa kerran sai nähdä Äidin taivaan Herran.

Ja niinpä viimein nuori mies, -- miss' eli, milloin? Herra ties; se sallii kuvitella kunkin, -- hän painui hiljaa majaan munkin. Ja siellä unten unheen jälleen hän saa nyt harha-elämälleen. Mut myöskin kaipuu patoutuu.

Mik' illan kirkkaus ikkunassa, -- hän kirjan eessä uneksuu. On virran kullat kulkemassa! Ja selliin puna-kulta valoin ja kimmeltävin ruuduin, taloin kesäinen kylä hohtavi. Ah, armas jälleen heinäkuu.

Nyt illankello helähti. Ja ohi munkin ikkunan käy nainen nuori: uhkean mies näkee vartalon, ja puna taas nousee poskiin, lumottuna hän sanat vanhain runoniekkain: "Che bella creatura!" toistaa; Oi mikä armas luojan luoma! Näin elämäkö kutsuu, loistaa?

Mut sitten virkkaa: Harha viekkain vain kaikki sille, jolla on unelmain pyyde rajaton! Vain virvatuli hiitten tuoma: käyt liki, kauneus kohta haipuu. Ei koskaan täyty siltä kaipuu, ken ihmeen unessansa kerran sai nähdä, runounten yöllä, sai nähdä Äidin taivaan Herran. Se unta vain. Mut uni tää se kauniin vertauskuvaks jää!

MAARIA.

Milloinka Jumala tähdet loi? Muita en mieti; mut Kointähden, luulen, silloin, kun Neitsyt Maaria hälle hellimmät hymyt, katseet soi. Silloinpa Herran nous pyhä Henki, korkeutta, kirkkauttaan hekumoi. Silloin hän, pauhussa kuin kevät-tuulen, mielessä suun sulo, Maarian parmaan uhkeus, johdolla kuin käden armaan, riemussa ratki armon ja anteen piirsi sen tähden taivahan kanteen, Maarian katseen niin ihannoi. Riemuksi kärsiväin ihmisienki rakkauden tähtösen keskelle harmaan arkemme soi. Silloin, silloin hän varmaan puhtaimman tuon pyhän laulunsa loi. Niin, Kointähtensä, mullekin vaivan öiss' ylös viittaaja, lohdutus aivan: myös mua kutsunut lemmen on Koi. Niin Isä armias Kointähden loi.

JUHANNUSYÖN JUMAL-HÄMÄRÄ.

1.

Keskellä juhannusyön, riemujen, karkelon yön, yön, josta alkaen taas pimenee suvi syksyä kohti, kaipaus mun valtaansa sai, huokaus raskaana nous. Auringonlaskun ja luoteen ruusuisten pilvien alla värjyen helmaan yön himmeni metsät ja puut, luoteen tuon, joka loisteli kirkkaana kuin helo kulta. Mut hymyn lounaassa päin yö sini-kuultavan loi. Himmentyi limokoivut, ja heidet kaikk' kukin valkein. myös kylät kattoineen, ruis-, nisu-vainiot, muut, -- uinahti yöks kaurapellonkin pientaren kaunoinen kukka. Salmilla veen virit ui kirkkahat kuin hopeaa. Niin, oli valkeutta kaikki, ah luoteen kultainen holvi, yö pyhä tuoksua täys tuomistoin, apilaan. Ja kisakentiltä nienten ja vuorien huipuilta vielä hulmuvat liekit ne nous, kokkojen sauhuja kiers. Missäpä ois kuva kauniimpi taistosta valkeuden nuoren ja lakastuksen ja yön kuin juhannuksen on yö? Ihmekö siis, että mun, lemutessa niin koivuin ja heitten, kaipaus valtaansa sai, huokaus raskaana nous.

Kokko ol' loimunnut meiltäkin kultaisin, liehuvin liekein taivaan korkeuteen, kirkkauden istuimen luo. Nyt se jo raukesi pois; alas rahvasta harjulta kutsui sirmakka pirttiin päin: riemuiten kaihoten soi sirmakka, sieluni soitin se parhain; kohtapa poiat neitoja katrilliin kaarevakauloja vei. Pois kisapirttiin kaikki, mut yksin ma jäin pihamaalle: kaipaus kalvoi niin, leikkiin sallinut ei. Seisoin ja katselin luoteisen kultiin, kun vienoinen tuuli muiltakin harjuilta toi sauhuja, hämmensi nuo usvaan valkoiseen, joka lahdista nous, norot verhoi. Sinnepä katselin nyt, pilvehen kaukaiseen, kun se yön otsalta himmynyt ei, punapilveen, mi hohti kuin olis nuoruutein sieltä niin viittoillut, kutsunut luo hymyellen ja kiusaten loitonnut kauas. Katsoin, ja vaivani tuo näin valitukseksi sai: Missä on nyt juhannukseni niin monet multa jo menneet? Miss' ilot muut, joist' ei jälkeä jäänyt, ei jää? Kaikkipa meilt' elo armoton vie, tyly antimist' aivan, -- juhlamme pois pakenee: sielläpä viimeksi löin leikkiä, siit' on jo vuosi, ja toisaalla taas sitä ennen, -- kunneka lapsuuden haan harjulta ens kokon näin. Minne ne kaikki on kaikonneet, sadon kaipuuta jättäin? Ah, miss' oisiko maa, jossa ei ihmisen ois riemuja parhaitaan iki-menneiksi aatella pakko? Missä ei kuukaudet käy, on iki-juhannusyö.

2.

Luin tarut lapsena siitä. Se on inehmoisille, onpa kultainen onnela tuo, verhoista pilvistöin puuntava on paratiisi ja kultaisten heelmien tarha, -- siell' ylin onnemme on -- haaveissa, pilvissä vain! Luin runot raikkaat, riemukkaat, solinaa sanan kauniin kuuntelin, kummastuin, mahtia hurmauduin laulun, mi asteli ees jaloin notkuvin, joustavin voimaa kuin kypärtöyhtöineen nuorekkaat sotilaat. Ah, näin pilvien palteilla astelevan jumalainki, korkeesta auvostaan loistavan piirihin maan.

Tuollapa lie nyt se autuuden maa, missä hattarat öiset ruusuina ruskottelee haudalla auringon. Siellä, niin, sielläpä templejä huomaan palteilla pilvein, kirkkaiden patsaiden päät, paistavat, kukkivat maat, virrat ja välkkyvät veet, -- kesä-öisissä pilvissä vainen ihmisen autuuden maat, haavehet lohdukseen.

Millaista on elo siellä -- kuin ennen, haaveissa lapsen? Ah, iki-autuus vaan kohtalo on jumalain! On iki-autuus heill', ilo, nuoruus, terveys ja mahti, kauneus, riemakkuus, rikkaus, viisaus, muu! Piireissä on pilarlinnain heill' asuntonsa, miss' ilma aina on kuulas ja sees kuin juhannuksena yö. Siell' asunnoissaan, tarhoissa taivaan ja taivasten taivaan kaunoiset aikaelee. Puutu he missään ei!

Koskaan ei äly himmene, ei hymy huulilta raukee sen jumalan, joka tult' ohjailee salamain. Ah, miks harhaamaan ain ihmistä haaveet johtaa? -- Koskaan valvotun yön jälkeen otsallaan raukeuden rautaa tuntenut ei myös tuo sotureiden päämies, miekkojen mies, taistoja tahtoo hän vain! Koskaan ei sydän sammunut, ei syvä haihtunut mahti kuin meri myrskyisin öin tai kuni kyyneleet lapsosen, jotka jo nauruksi muuttuvat, koskaan se siltä urholta haihtunut ei, ken yli aallokkoin aurinkoisien kiidättää, kevät-myrskyssä nauraa, tummana hiuskaa hius, ohjaa valjakkoaan seitsenkärjellä hän, maanpiiriä syleileväinen Poseidon.

Miks sydän ihmisen niin kerkeesti kylmentyy? Miks tuli armas, hehkunut vain parin vuosia sitten, sammuu: uurnassa nyt on pivo tuhkaa vain! Miks häpeältä se päivien viertyä tuntua saattaa? Toist' elo on jumalain, nuoruutta riemuavain. -- Tahtoisin nähdä, ah, soisinpa nauravan vielä myös Eroon, ens punan poskillaan, silmäinsä hurmauksen! Hänpä on laps, jonka hetkeksi vain inehmoiselle lainaa äitinsä armahinen, portilla nuoruuden; kunneka itse hän, tuo tytär vaahtoisen veen, Afrodite, luoksemme mahdissa käy: milloin kuin myrsky ja yö, lyö alas kukkamme, pois rakehillaan heelmämme riistää; harvoin kuin aurinko käy, suo sateen siunaavan. Rintaan tuonpa ei milloinkaan toki rakkaus julmaa haavaa jättänyt lie, puutetta riutuilevaa, jost' iäks saa inehmoinen kyynelien sumun sieluun, kalvautta huulilleen, ei sydän-kylmyyttä myös, ei sulaa inhoa lempeä kohtaan, ei kyllästymistä. Meitäpä piirissä maan onnikin synkentää. -- Niin, siellä autuuden kentillä huomaan ma myöskin Apollon, kirkkahan, rientävän ees väikkyen, varjona noin; vain kädenliikkeellä hän alas maan surut hetkiset suistaa, kantelo kimmeltäin soi käsivarrellaan. Milloinkaan hänen rintaansa uupumus yötä ja päivää, riutumus kalvanut ei, lauluton ei ikävyys! -- Kauniit siis ovat vallat! Kullassa luotehen kannen, pilvillä, ruusujen maill' auvossaan asustain! Leikkivät pilvien kentillä aamujen yhtyissä iltaan, huipuilla, jonneka maa kaukaa vain sinertää. Piireissä on pilarlinnan onnekkaat majat heillä, temppelit, pylväiköt, -- vieressään rypäleet raskaina tarhoissa nuokkuvat, Koin iki-kasteessa kiiltäin, -- niinp' ilopöytiinsä nuo lasnakin istuvan näin. Koskaan ei iho valtojen, kuultava kuin emo helmen, kuihtunut, runsaat ei suortuvat vaalenneet: kuin hyasintit ne vain yli kauniiden olkien kiertyy. Kas, miten luoteessa nyt maljat ne kimmeltää! Siintelevät sini-maat kuin orvokit ylhäälle sinne, -- neitsehet nektariaan valkoisin käsin tuo, helskähtää sävel lyyrasta soittajan mahtavan, kauniin, nuoruutta ainaista luo suonihin hehkullaan. Uupuu karkelon-kaipuu rinnassa neitseen nuoren, mut jumalriemu se on autuutta virkoova vain, -- ainainen on kevyt leikki ja unhoitus hetkestä hetkeen, piirissä pylväikköin, -- ruskoissa juhannusyön, jok' yli maan sekä metsien tummain kultana hohtaa: luoteen loistokkuus kuin pyhä ikuisuus.

3.