Part 7

»Saraseeni lähestyi munkkia, irroitti hänen kätensä sormi sormelta miekankahvasta ja antoi miekan liukua tuppeen. Sitten hän meni ikkunan luo, antoi väelleen merkin, ja saraseenit tarttuivat kreivitär Olympian kadulle jääneeseen kantotuoliin.

»Paettiin kiireesti pitkin pimeää katua, ensimäisenä Antiope neljän saraseenin kantamana, hänen vieressään munkki ja Ascanio, heidän jälessään turbanipäiset miehet ja viimeisenä Abu Muhamed.

»Riennettiin pienen torin yli, sitten valaistun kirkon ohi. Kun pakolaiset olivat tulleet pimeän kadun päähän, törmäsivät he yhteen toisen kulkueen kanssa, joka tuli heitä vastaan. Syntyi kiivas kina. 'Tilaa Sposinalle', huusi vastaantuleva joukko. Lähellä olevasta kirkosta saapui paikalle kuoropoikia, kädessä pitkät kynttilät, joiden lepattavaa liekkiä he koettivat toisella kädellään suojata. Kynttilöiden kellertävässä valossa näkyi kallellaan oleva kantotuoli ja kumoon menneet paarit. Sposina oli nuori, kuollut morsian, kansan lapsi, jota vietiin hautaan. Kuollut ei liikahtanut vaan antoi tyynesti jälleen nostaa itsensä paareille. Koolla oleva kansanjoukko näki munkin kiertävän kätensä Antiopen ympärille, joka oli hypännyt kantotuolista, ja tiesi samalla, että munkki sinä päivänä oli kihlannut Diana Pizzaguerran. Abu Muhamed palautti järjestyksen. Muitta onnettomuuksitta saavuttiin Vicedominien palatsiin.

»Astorren ja Antiopen tulo herätti palvelijoissa ihmettelyä ja säikähdystä. Sanomatta jäähyväisiä Abu Muhamedille ja Ascaniolle katosivat puolisot porttiholviin. Ascanio kääriytyi tiukemmin vaippaansa ja seurasi vielä vähän matkaa saraseenia, joka kiersi valvottavanaan olevaa linnaa, lukien sen torneja ja mitaten silmillään sen muureja.

»'Tehty päivätyö', sanoi Ascanio.

»'Autuas yö', vastasi saraseeni katsellen kimmeltävää tähtitaivasta. Tähdet kulkivat äänettöminä ratojaan, ihmiskohtaloita ohjaten tai ohjaamatta,— kunnes uusi päivä, Astorren ja Antiopen viimeinen, sytytti jumalaisen soihtunsa.

»Päivän sarastaessa oli tyranni veljenpoikansa kanssa noussut linnantorninsa pienen pyöreän ikkunan ääreen kuuntelemaan torille kerääntyneen ihmisjoukon kiihtynyttä sorinaa, joka kuohui ja kohisi kuin aaltoileva meri.

»Huhu kantotuolin ja paarien yhteentörmäyksestä edellisenä päivänä ja siitä syntyneestä mellakasta oli nuolen nopeudella levinnyt yli koko kaupungin. Sekä valveilla että unessa ajateltiin vain munkkia ja hänen häitään, miten tuo jumalaton ei ollut tyytynyt taivaallisen lupauksensa rikkomiseen, vaan oli rikkonut maallisenkin, pettänyt morsiamensa, heittänyt pois kihlasormuksensa ja suoraa päätä syttynyt toiseen naiseen ja kosinut häntä, viisitoista-vuotiasta tyttöstä, elämän keväimessä olevaa kukkaa. Revitystä kaavusta oli lentänyt ilmoille ahne petolintu.

»Arveltiin oikeudenmukaisen tyrannin jättävän huomioon ottamatta syyllisten korkean aseman ja panevan saraseeninsa vartioimaan taloa, johon puolisot olivat piiloutuneet. Luultiin hänen jo tänään ottavan käsiteltäväkseen näiden kahden ylhäisen rikoksen — nuori, rikollinen Antiope oli Canossan sukua, — saattavan siveän Dianan oikeuksiinsa ja heittävän syyllisten veriset päät ikkunasta kunnon kansalle, jota aateliston huono esimerkki oli loukannut.

»Silmäillen kiihtynyttä ihmisjoukkoa, antoi tyranni Ascanion kertoa edellisen päivän tapahtumat. Munkin rakastuminen ei näyttänyt ollenkaan liikuttavan Ezzelinoa; vain sormuksen vierähtäminen sillalle kiinnitti hetkeksi hänen huomiotaan uutena kohtalon ilmenemismuotona. 'Lausun paheksumiseni siitä, ettet eilen erottanut heitä toisistaan, kiitokseni taas, että vartioit heitä. Dianan kihlaaminen pysyy voimassa. Väkivallalla tai rahapussilla hankittu vihkiminen on kaikkea muuta kuin pätevä. Pappi, joka antoi säikäyttää itseänsä tai ei kestänyt rahan houkutusta, ansaitsee hirsipuun; roikkukoon siinä heti kun on saatu kiinni. Kysyn vielä kerran, minkätähden sinä et asettunut syyntakeettoman ja lapsen väliin, minkätähden et temmannut hoipertelevaa miestä huumaantuneen naisen sylistä? Annoit heidät toisillensa. Nyt he ovat aviopuolisoja'.

»Ascanio, jonka mieli yön levon jälkeen taas oli kevyt ja valoisa, koetti pidättyä hymähtämästä. 'Sinä, epikurolainen», soimasi Ezzelino häntä. Mutta nuorukainen alkoi imarrella tyrannia: 'siinä nyt ollaan, ankara setäni! Kunpa vaan ottaisit jutun ratkaistaksesi, olisi kaikki pelastettu. Olen kutsunut asianomaiset tuomioistuimesi eteen nyt yhdeksän aikaan.' Vastapäätä olevassa kirkontornissa löi kello yhdeksän. 'Jos vain tahdot, Ezzelino, niin luja ja taitava kätesi avaa solmut; sinullehan se on leikkiä. Rakkaus on valmis tuhlaamaan, ja itaruudelle on kunnia vierasta. Rakastuneelta munkilta saa tuo vanha saituri, joksi me kaikki tunnemme arvoisan Pizzaguerran, mitä ikänä hän pyytää. Germano tosin kyllä vetää esiin miekkansa, mutta käsket hänen pistämään sen takaisin tuppeen. Hänhän on sinun väkeäsi ja tottelee, vaikkakin kiristelee hampaitaan'.

»En tiedä, onko minulla oikeus suojella munkkia Germanon miekalta. Astorre viskasi ensin sandaalinsa menemään, sitten hän tallasi ritarikengät länttään ja antoi munkin _cantus firmuksen_ vaihtua pahanpäiväiseen katurenkutukseen. Saako hän enää elää? Voiko hän? Minä kyllä puolestani suon tuon häilyvän miesparan säilyttää henkensä. Mutta hänen kohtaloonsa en voi vaikuttaa mitään. Jos Germanon miekka on tuleva hänen osakseen, voin ainoastaan lykätä onnettoman hetken tuonnemmaksi. Joskus se kuitenkin on tuleva. Olen siitä varma. Senkaltaista olen kokenut.» Ja tyranni vaipui syviin mietteisiin.

»Ascanio katsoi arasti syrjään. Hän muisti kaamean jutun.

»Ezzelino oli kerran valloittanut linnoituksen ja tuominnut mestattaviksi linnaa puolustaneet kapinoitsijat. Lähinnä saapuvilla ollut sotilas sai käskyn heiluttaa mestauskirvestä. Kun erään nuoren, kauniin pojan vuoro tuli polvistua kuoloniskua saamaan, herättivät hänen kasvonpiirteensä tyrannin huomiota. Ezzelinosta hän näytti tutulta, ja hän kysyi nuorukaiselta, ketkä hänen vanhempansa olivat. Pojan äiti oli nainen, jota Ezzelino nuoruudessaan oli luvattomasti rakastanut. Tuomittu nuorukainen sai armahduksen. Mutta sekä oma uteliaisuus että mestattujen omaisten alituiset pistosanat yllyttivät poikaa ottamaan selon, miksi juuri hänet oli armahdettu, eikä hän saanut rauhaa ennenkuin pääsi arvoituksen perille. Kerrotaan hänen uhanneen äitiään tikarilla ja niin vihdoinkin saaneen tietää kammottavan salaisuuden. Häpeällinen syntyperä myrkytti hänen nuoren mielensä. Hän yhtyi uudelleen salaliittoon tyrannia vastaan, hyökkäsi kadulla hänen kimppuunsa ja sai surmansa saman sotilaan kädestä, joka oli surmannut kapinoitsijat ja saapui nyt ensimäisenä Ezzelinon avuksi. Hän siis kuoli kuitenkin tuon miekan lävistämänä.

»Ezzelino peitti hetkeksi kasvonsa kädellään, sillä hän näki jälleen poikansa kuoleman. Sitten hän nosti hitaasti päätään ja kysyi: 'mikä tulee Dianan kohtaloksi?'

»Ascanio kohotti olkapäitään. 'Dianaa seuraa onneton tähti. Hän on menettänyt jo kaksi miestä, toisen on vienyt Brenta, toisen häntä viehättävämpi nainen. Sitäpaitsi on hänellä kitsas isä. Hän menee luostariin. Mikäpä muu tulisi hänen osakseen'.

»Torilta alkoi samassa kuulua huutoja, kirouksia ja uhkauksia. 'Tappakaa munkki', yllyttivät muutamat, ja kun oltiin jo joka suunnalta yhtymäisillään tähän huutoon, muuttuikin kansan viha äkkiä kuin ihmeen kautta hämmästykseksi ja ihailuksi. Kuului vain: 'ah' ja 'miten kaunis'. Tyrannin ja Ascanion oli helppo ikkunasta seurata mitä torilla tapahtui. He näkivät Astorren ja hänen nuoren puolisonsa lähestyvän muulien selässä, siroilla berberihevosilla ratsastavien saraseenien ympäröiminä. Nuori ruhtinatar Vicedomini ratsasti hunnutettuna. Mutta kun tuhansia nyrkkejä väkijoukosta kohosi munkkia kohti, heittäytyi hän kiihkeästi miehensä eteen kuullen vain rakastavan sydämensä ääntä. Silloin repeytyi hänen huntunsa. Ei ainoastaan Antiopen kasvojen sulo ja hänen vartalonsa kukkeus, vaan ennen kaikkea sielun välitön kuvastuminen, tunteen täysi ilmehikkyys ja elämän palava sykintä saivat väkijoukon kokonaan lauhtumaan ja hurmaantumaan, kuten munkin edellisenä päivänä. Kukoistavana voittajana ratsasti nyt munkki lämpimän saaliinsa kanssa, varmana ja ikäänkuin lumottuna.

»Ezzelino seurasi miltei halveksien tätä kauneuden riemukulkua. Sen sijaan hän kääntyi myötätuntoisesti katsomaan seuruetta, joka saapui torille toiselta kadulta. Kolme ylhäistä henkilöä, kuten Astorre ja Antiopekin, koetti lukuisan saattojoukon seuraamana raivata tietä väkijoukon läpi. Keskellä nähtiin vanhan Pizzaguerran arvokas, lumivalkea pää, hänen vasemmalla puolellaan ratsasti Germano. Nuori soturi oli edellisenä päivänä joutunut vihan vimmaan, kun hän yövartiastoon kuuluvalta saksalaiselta oli kuullut munkin petoksesta. Suin päin oli hän syössyt kostamaan munkille, mutta saraseeni oli saavuttanut hänet ja kutsunut kaikki kolme Pizzaguerraa Ezzelinon tuomioistuimen eteen seuraavaksi aamuksi. Germanon oli täytynyt ilmoittaa Dianalle munkin uskottomuudesta, vaikka hän olisi sen tehnyt mieluummin vasta kostettuaan häpeän, ja hän oli ihmetellyt sisarensa mielenmalttia. Diana ratsasti isänsä oikealla puolella samanlaisena kuin ennenkin, jokin raskas ajatus vain näytti painaneen leveän niskan entistä syvemmäs.

»Kansa, joka hetki sitten olisi tervehtinyt petettyä naista myrskyisin suosionosoituksin ja vaatinut hänelle oikeutta, oli nyt niin kokonaan Antiopen silmien häikäisemä ja ymmärsi niin hyvin munkin menettelyn, että tyytyi ainoastaan säälien mumisemaan sorretulle: 'voi poloinen! Raukka! Ainainen uhri!'

»Kaikki viisi asianomaista ilmestyivät nyt tyrannin eteen, joka istui autiossa salissa, kaksi porrasta lattiaa ylempänä olevalla tuolilla. Kunnioittavan näköisinä seisoivat kantajat ja vastaajat Ezzelinon edessä: Pizzaguerrat, isä ja poika vierekkäin, vähän syrjempänä kookas Diana, ja munkki ja Antiope käsi kädessä. Ascanio nojasi tyrannin korkeaan istuimeen kuin tahtoen näyttää ottaneensa puolueettoman kannan kumpaankin lapsuudenystäväänsä nähden.

»'Jalosukuiset läsnäolijat', alkoi Ezzelino, 'en aio käsitellä teitä koskevaa juttua valtiollisena, jolloin rikottu lupaus olisi petosta ja petos merkitsisi majesteettirikosta, vaan anteeksiannettavana perheasiana. Oikeastaan on Pizzaguerrain, Vicedominien ja Canossain veri yhtä jaloa kuin minunkin; minun on ainoastaan kiittäminen ylevää keisaria siitä, että olen täällä voutinanne.' Ezzelino taivutti päätään mainitessaan hallitsijan nimen, hän ei voinut sitä paljastaa, koska oli muinaiseen tapaan aina ilman päähinettä — paitsi sotavarustuksissaan, — olipa sää millainen tahansa. 'Kaikki kaksitoista sukua muodostavat suuren perheen, johon minäkin erään kantaäitini kautta kuulun. Mutta miten onkaan tämän perheen jäseniä vähentynyt, muutamien joukkoomme kuuluneiden sokeuden ja rikollisen kapinoitsemisen tähden korkeinta maallista valtaa vastaan. Jos seuraatte neuvoani, niin koetamme me parastamme säilyttääksemme, mitä vielä on jäljellä. Tätä silmällä pitäen tahdon estää Pizzaguerroja kostamasta Astorre Vicedominille, vaikkakin periaatteellisesti pidän sitä oikeutettuna. Jos teidän on vaikea arvostella asiaa yhtä lempeästi», hän kääntyi Pizzaguerrain puoleen, 'niin ottakaa huomioon eräs seikka: minä, Ezzelino roomalainen, olen ensimäinen ja siis suurin syyllinen. Ellen sinä päivänä ja sillä hetkellä olisi ratsullani kiitänyt pitkin Brentan rantaa, olisi Diana nyt säätynsä mukaisessa avioliitossa ja munkki supattaisi rukouksia messukirjastaan. Ellen minä olisi komentanut saksalaisiani tarkastukseen eräänä määrättynä päivänä ja määrätyllä hetkellä, Germanoni ei olisi nostanut munkkia niin onnettomaan aikaan hevosen selkään, ja munkki olisi saanut ottaa Antiopelta sormuksen, jonka hänen paha henkensä saattoi vierimään juuri Antiopen eteen'.

»'Hyvä henkeni', riemuitsi munkki.

»'Jalosukuiset läsnäolijat, pyydän senvuoksi teidän apuanne tämän monimutkaisen kysymyksen selvittämiseen, sillä jos vaaditte ankaruutta, täytyy minun tuomita myös itseäni — ja ensi sijassa juuri itseäni'.

»Tästä harvinaisesta puheesta ei vanha Pizzaguerra joutunut ollenkaan hämilleen, ja kun tyranni kääntyi hänen puoleensa sanoen: 'jalosukuinen herra, teillä on oikeus syyttää', vastasi vanhus jurosti ja lyhyesti: 'hänen ylhäisyytensä Astorre Vicedomini kihlasi julkisesti ja säännönmukaisesti lapseni, Dianan, ja vaikkei Diana millään tavoin rikkonut häntä vastaan, purki hän kihlauksensa perusteettomasti, laittomasti ja häväisten kirkkoamme. Tämä ei ole niinkään vähäpätöinen asia ja se vaatii — ellei verta, jota teidän ylhäisyytenne ei toivo vuodatettavan — ainakin kallista hyvitystä', ja hänen kädenliikkeensä muistuttivat kauppiasta, kun tämä laskee vaakaansa punnuksen toisensa jälkeen.

»'Vaikkei Diana rikkonut?» toisti tyranni. »Minun mielestäni hän menetteli väärin. Hänhän oli tekemisissä heikkopäisen kanssa ja siitä huolimatta hän soimasi ja löi. Diana on äkkipikainen ja joutuu suunniltaan, kun luulee oikeuksiansa loukattavan'.

»Diana nyökkäsi päätään: 'se on totta, Ezzelino'.

»'Siksipä Astorre ei voinut häntä rakastaa, hän näki Dianassa raakalaisen'.

»'Jalosukuinen herra', vastusti munkki loukaten taaskin petettyä morsiantaan, 'en nähnyt ollenkaan Dianaa, näin vain nämä suloiset kasvot, joihin lyönti sattui, ja tunsin syvintä sääliä'.

»Tyranni kohotti olkapäitään: 'siinäpä näet, Pizzaguerra, munkki on kuin nuori, siveä tyttö, joka ensi kerran on maistanut väkevää viiniä ja käyttäytyy sen mukaan. Mutta me olemme vanhoja ja järkeviä. Miettikäämme, miten asia saisi parhaan ratkaisunsa'.

»Pizzaguerra vastasi: 'Ezzelino, olisin valmis tekemään hyvinkin paljon mieliksesi, mutta voiko kunnianloukkausta sovittaa muu kuin paljas miekka?' Dianan isä teki kädellään juhlallisen liikkeen, mutta lopulta näytti kuitenkin siltä kuin se olisi avoimena ojentunut rahaa vaihtamaan.

»'Astorre, tarjoa', sanoi vouti tahallaan kaksimielisesti, tarkoittaen joko 'tarjoa kätesi' taikka 'tarjoa rahaa ja tavaraa!'

»Munkki kääntyi tyrannin puoleen ja sanoi vilpittömästi ja uljaasti: 'jalosukuinen herra, jos tuomitset minut häilyväksi ja järjettömäksi, en siitä pahastu. Voimakas jumala, jonka olen tähän saakka kieltänyt, siksi etten aavistanut Hänen olemassaoloansa, on kostanut minulle ja voittanut minut. Myrskyn tavoin ajaa hän minua nytkin ja nostaa vaippani silmilleni. Jos vaaditte minun hengelläni maksamaan onneni — miten köyhä tämä sana onkaan, miten vaivainen! — maksamaan mitä elämässä on korkeinta, ymmärrän sen ja hinta on mielestäni mitätön. Mutta jos saan elää ja saan elää Antiopen kanssa, niin en tingi'. Hän hymyili autuaana. 'Ota kaikki, mitä minulla on, Pizzaguerra!'

»'Jalosukuiset läsnäolijat', puuttui tyranni puheeseen, 'minä otan tämän tuhlaajanuorukaisen holhoukseni alaiseksi. Hierokaamme kauppaa, me kaksi, Pizzaguerra. Kuulithan, että olen valtuutettu. Mitä arvelet sinä Vicedominien vuorikaivoksista?'

»Kunnianarvoisa vanhus vaikeni, mutta hänen toisiaan lähellä olevat silmänsä kiiluivat kuin kaksi timanttia.

»'Saat helmikalastamonikin', huudahti Astorre, mutta Ascanio, joka oli astunut kaksi porrasta alemmas, ei antanut hänen jatkaa.

»'Arvoisa Pizzaguerra, saat vuorikaivokset', houkutteli Ezzelino vanhusta. 'Tiedän kyllä, että sukusi kunnia merkitsee sinulle enemmän kuin mikään muu eikä ole mistään hinnasta ostettavissa, mutta tiedän samalla, että olet kelpo padualainen ja valmis uhraamaan jotain kaupungin rauhan hyväksi'.

»Vanhus vaikeni itsepintaisesti.

»'Ota kaivokset', toisti Ezzelino, 'ja myy rakkaus!'

»'Vuorikaivokset ja helmikalastamotko?' kysyi vanhus teeskennellen huonokuuloisuutta.

»'Vuorikaivokset, sanoin minä ja sillä hyvä. Ne tuottavat monta tuhatta puntaa. Jos vaadit enemmän, huomaan erehtyneeni aikomuksiisi nähden ja epäilen sinun tahtovan hieroa kauppaa kunniastasi'.

»Kun saituri, joka pelkäsi tyrannia, näki, ettei käynyt pyytäminen enempää, nieli hän vihansa ja ojensi munkille kuivan kätensä. 'Antakaa kirjallinen vakuutus, kaikkien mahdollisuuksien varalta», sanoi vanha Pizzaguerra ja veti esiin vyöstä riippuvasta pussistaan muistikirjan ja kynän, kirjoitti vapisevin sormin sopimuksen »coram domino Azzolino' ja antoi munkille allekirjoitettavaksi. Hän kumarsi voudille ja pyysi tämän suomaan anteeksi, ellei hän — vaikkakin kuului kahteentoista ylhäisimpään — vanhuudenheikkouden tähden saapuisi munkin häihin.

»Germano, joka seisoi isänsä vieressä, oli koko ajan koettanut hillitä raivoisaa vihaansa. Nyt hän oli riisumaisillaan toisen rautahansikkaansa ja olisi heittänyt sen munkin kasvoille, ellei tyranni käskevällä valtiaanliikkeellä olisi häntä estänyt.

»'Poika, tahdotko rikkoa yleistä rauhaa', varoitti myös vanha Pizzaguerra. 'Minun antamani sana on takeena myös sinusta. Tottele, muuten kiroon sinut ja jätän perinnöttömäksi', uhkasi vanhus.

»Germano nauroi. 'Tehkää te vain iljettäviä kauppojanne, isä', huudahti hän halveksien. 'Mutta sinä, Ezzelino, Paduan valtias, et saa kieltää minulta miehen oikeutta. Tämä on yksityinen asia. Ellen tottele keisaria taikka hänen voutiansa, saat ottaa pääni, mutta minun velvollisuuteni on surmata munkki, joka on loukannut sisartani ja ollut minulle petollinen. Oikeuttarakastavana et tahtone estää minua siitä. Jos uskottomuus jäisi rankaisematta, kuka voisi enää elää? Maailmassa ei ole tilaa meille molemmille, munkille ja minulle. Sen hän kyllä itsekin ymmärtää, kunhan taas tulee järkiinsä'.

»'Germano', huomautti Ezzelino, 'olen sotapäällikkösi. Huomenna saattaa sotatorvi jo kajahtaa. Sinä kuulut valtiolle etkä itsellesi'.

»Germano ei vastannut. Hän veti rautahansikkaan jälleen käteensä. 'Muinoin oli pimeydessä vaeltavilla jumala, joka ei jättänyt uskottomuutta rankaisematta', sanoi hän vihdoin. 'Eikä se kellojen soitosta liene muuttunut. Jätän asiani ratkaistavaksesi!' Hän kohotti nopeasti kätensä.

»'Hyvä on', hymyili Ezzelino. 'Tänä iltana vietetään Vicedominin palatsissa naamiohäät, kuten tapa vaatii. Minä panen ne toimeen ja pyydän teitä, Germano ja Diana, saapumaan juhlaan. Ilman panssaria, Germano! Ja kupeella lyhyt miekka!'

»'Julmuri!' vaikeroi sotilas. 'Tulkaa isä! Kuinka voitte enää jatkaa tätä häpeällistä näytelmää?' Hän riisti vanhuksen mukaansa.

»Entä sinä, Diana?» kysyi Ezzelino nähdessään enää edessään vain hänet ja äsken kihlautuneet. 'Etkö seuraa isääsi ja veljeäsi?'

»'Sinun suostumuksellasi, herra', sanoi Diana, 'on minun puhuttava pari sanaa Vicedominin puolison kanssa'. Hän katsoi munkin ohi tarkasti Antiopeen.

»Tyrannin tuomio oli kipeästi ja syvästi vaikuttanut Antiopeen, jonka kättä Astorre ei päästänyt. Milloin punehtui hänessä rakastava aviovaimo, milloin kalpeni syyllinen, joka näki Ezzelinon hymyilyssä ja suosiossa oikean, häntä moittivan tuomion. Milloin riemuitsi rangaistuksen välttänyt lapsi. Milloin heräsi nuoren aviovaimon, uuden Vicedomini-valtijattaren ensi itsetunto. Nyt Dianan puhutellessa häntä kasvoista kasvoihin, loi hän Dianaan arkoja ja vihamielisiä silmäyksiä.

»Diana ei siitä hämmentynyt. 'Katso tätä, Antiope!» sanoi hän. »Tässä sormessani' — hän ojensi sormensa — 'on sinun miehesi sormus. Sitä et saa unohtaa. Minä en ole taikauskoisempi kuin muutkaan, mutta sinun asemassasi olisi minun paha olla! Sinä olet rikkonut pahasti minua vastaan, mutta minä olen oleva lempeä ja hyvä. Tänä iltana vietät naamiohäät, niinkuin tapa vaatii. Minä tulen luoksesi. Saat katuvana ja nöyränä vetää sormuksen sormestani!'

»Antiope päästi tuskan huudon ja vetäytyi puolisonsa turviin. Astorren käsivarsien suojassa sanoi hän kiihkeästi: 'Minunko pitäisi alentua? Mitä käsket, Astorre? Minun kunniani on sama kuin sinun! Olen vain sinun omaisuuttasi, sinun sydämesi sykintä, hengityksesi ja sielusi. Jos sinä tahdot ja käsket —'

»Astorre kääntyi Dianan puoleen ja sanoi rauhoittaen hellästi vaimoansa: 'hän kyllä tekee sen. Lepyttäköön sekä hänen että minun nöyryyteni sinua. Ole vieraani tänä iltana, ja pysyköön kotini suosiossasi!' Hän kiitti Ezzelinoa armollisesta tuomiosta, kumarsi ja läksi puolisoineen. Kynnyksellä hän kääntyi Dianan puoleen kysyen: 'ja missä puvussa olet saapuva, että tunnemme sinut ja voimme osoittaa sinulle kunnioitustamme?'

»Diana hymähti halveksien. Hän katsoi jälleen Antiopeen ja sanoi ylpeästi: 'tulen koskemattomana ja neitseellisenä kuin jumalatar, jonka nimeä kannan.» Sitten hän toisti: »muista, Antiope, katuvana ja nöyränä!'

»'Oletko vilpitön, Diana? Etkö haudo mitään mielessäsi', kysyi tyranni epäillen, nähdessään vain petetyn morsiamen enää edessään.

»'En mitään', vastasi nuori nainen yksinkertaisesti.

»'Mitä tulee sinusta, Diana', kysyi vouti.

»'Ezzelino', puhkesi hän katkerasti puhumaan, 'tässä sinun tuomarinistuimesi edessä on isäni myynyt lapsensa kunnian ja sen hyvityksen parista lyijymöhkäleestä. Minä en ansaitse auringonvaloa. Minun kaltaiselleni soveltuu vain luostarikammio'.

»'Kaikkein erinomaisin setä', riemuitsi Ascanio. 'Naitat autuaimman parin koko Paduassa ja teet vaarallisesta jutusta viehättävän sadun, jolla minä vielä kunnianarvoisena vanhuksena huvitan takkavalkean ääressä lapsiani ja lastenlapsiani'.

»'Onpa minulla runollinen veljenpoika', ivasi tyranni. Hän astui ikkunan ääreen ja katsoi alas torille, jossa kansanjoukko vielä odotti kuumeentapaisessa jännityksessä. Asianomaiset oli Ezzelinon käskystä laskettu takaportista.

»'Padualaiset', alkoi Ezzelino voimakkaalla äänellä, ja tuhansiin nousevassa joukossa vallitsi haudan hiljaisuus. 'Olen tutkinut asiaa. Se oli monimutkainen, ja syyllisyyttä oli molemmin puolin. Jätin rankaisematta, sillä olen lempeä, kun hallitsijasta ei ole kysymys. Tänä iltana on Astorre Vicedominin ja Antiope Canossan naamiohäät. Minä, Ezzelino, panen ne toimeen ja kutsun teidät kaikki. Pitäkää puolenne, minä olen isäntä! Teidän vallassanne olkoot tänä iltana ravintolat ja kadut. Mutta Vicedominin palatsia älköön kukaan vahingoittako tai siihen astuko, muuten kautta käteni — ja palatkoon nyt askareihinsa jokainen, joka on ystäväni'.

»Torilta kuului epäselvää sorinaa, joka loittoni ja hiljeni.

»'Miten sinulla on paljon ystäviä', teki Ascanio pilaa.»

* * * * *

Dante hengitti syvään. Sitten hän lopetti nopeasti.

»Julistettuaan tuomionsa tyranni ratsasti keskipäivällä linnoitukseen, jota hänen toimestaan paraikaa rakennettiin. Hän toivoi ehtivänsä ajoissa Paduaan näkemään Antiopen nöyrtymistä Dianan edessä.

»Mutta vasten tahtoansa ja kaikkia laskelmiaan oli hänen pakko viipyä muutaman peninkulman päässä kaupungista olevassa linnoituksessa. Saraseeni ratsasti sinne hänen jälkeensä ja toi keisarilta omakätisen kirjoituksen, johon oli heti vastattava. Asia oli tärkeä. Ezzelino oli joku aika sitten yöllä hyökännyt Ferraran alueella olevaan linnoitukseen, jonka päällikköä, erästä sicilialaista, hän tarkkanäköisyydessään epäili petturiksi. Hän oli valloittanut sen ja pannut epäilyksen alaisen keisarillisen voudin kahleisiin. Staufilainen vaati nyt tiliä tästä viisaasta mutta varomattomasta teosta. Ezzelino nojasi otsaansa, joka oli ankarassa työssä, vasenta kättään vasten ja antoi oikean kätensä kiitää pergamenttia pitkin. Kynä viekoitteli ensimäisestä pergamentista toiseen ja toisesta kolmanteen. Hän esitti ylhäiselle apellensa perinpohjin suunnitellun sotaretken tarkoituksen ja onnistumismahdollisuudet. Näin vierähti häneltä hetket ja tunnit. Vasta noustessaan jälleen hevosensa selkään huomasi hän tähtien tutusta asennosta — ne loistivat ihmeen kirkkaina — tuskin saapuvansa Paduaan ennen keskiyötä. Ezzelino jätti seurueensa kauas jälkeensä ja kiiti vinhasti, kuin aave, yli öisen tasangon. Hän piti kuitenkin tarkasti silmällä tietä ja kiersi matalatkin kuopat, joiden yli hän olisi muulloin rohkeasti ratsastanut; hän ei tahtonut suoda kohtalolle tilaisuutta estää hänen matkaansa. Sitten syöksyi hän taas nuolena eteenpäin, mutta Paduan tulia ei vieläkään näkynyt.