Part 6

»Ascanio tahtoi karkoittaa todellisuuden, mutta Germanon portaissa kaikuvat askeleet toivat sen takaisin. Dianan veli astui päättävin ilmein munkin eteen, tarttui hänen käteensä ja sanoi: 'häiritty juhla, lanko. Sisareni lähettää minut — valehtelen, hän ei ole minua lähettänyt, sillä hän on sulkeutunut huoneeseensa, jossa itkee ja soimaa äkkipikaisuuttaan. Olemme ihan hukkua naiskyyneliin. Hän rakastaa sinua, mutta ei saa sitä millään tavoin sanotuksi — meidän sukuvikamme, olen samanlainen. Hän ei ole hetkeäkään epäillyt sinua. Sinä olet yksinkertaisesti kadottanut sormuksen, jos se oli sinun, mikä pikku Canossalla — mikä hänen nimensä onkaan, juuri niin, Antiopella — oli sormessaan. Heikkopäinen äiti on sen löytänyt ja punonut siitä sadun. Antiope on luonnollisesti tähän kaikkeen yhtä viaton kuin vastasyntynyt lapsi. Kuka uskaltaa ajatella toisin, saa minun kanssani tekemistä.'

»'Minä en ainakaan tee sitä', huudahti Astorre. 'Antiope on puhdas kuin taivas. Sormus vieri sattumalta', ja tuossa tuokiossa oli munkki kertonut kaikki.

»'Koeta antaa anteeksi myöskin sisarelleni hänen kiivautensa, Astorre», pyysi Germano. »Veri syöksyi niin hänen päähänsä, ettei hän nähnyt, kuka missäkin oli. Hän suuntasi lyöntinsä hourupäiseen, mutta se sattuikin viattomaan raukkaan. Antiope on kuitenkin Jumalan ja ihmisten edessä saatettava arvoonsa ja kunniaansa. Anna se minun huolekseni, lanko. Minä olen Dianan veli, asia on siis selvä'.

»'Sinä puhut ja puhut, mutta aikeesi on meille sittenkin hämärä, Germano. Mitä on mielessäsi? Miten voit antaa tyttöraukalle hyvitystä', kysyi Ascanio.

»'Hyvin helposti', vastasi Germano. 'Tarjoan Antiope Canossalle käteni ja otan hänet vaimokseni'.

»Ascanio tarttui otsaansa. Germanon päähänpisto teki hänet miltei hervottomaksi. Mutta kun hän oli tointunut ensi hämmästyksestään ja ajatteli lähemmin asiaa, ei hänestä tuo sankarillinen keino tuntunut niinkään huonolta. Hän katsahti kuitenkin levottomasti munkkiin. Astorre hillitsi itsensä ja pysyttelihe aivan hiljaa, tarkasti kuunnellen. Nuoren soturin kunniantunto soi heleänä äänenä hänen sielunsa erämaassa.

»'Siten saan kaksi kärpästä yhdellä iskulla, lanko', arveli Germano. 'Tytön arvo ja kunnia palautetaan — tahtoisinpa tietää, kuka uskaltaisi supattaa vaimostani jotain. Toiseksi sovitan minä teidät, kihlatut. Dianan ei tarvitse enää hävetä sinua eikä itseään ja hän on nyt perinpohjin parantunut kiivaudestaan, uskallanpa sanoa elinkaudekseen'.

»Astorre puristi hänen kättään: 'Olet kunnon mies'. Hänessä lujittui yhä tahto saada vielä uljaampi voitto taivaallisesta tai maallisesta himostaan. Mutta tämä tahto ei ollut vapaa, eikä hänen hyveensä epäitsekäs, koska se turvautui vaaralliseen viisasteluun. 'Samoin kuin minä tulen pitämään sylissäni naista, jota en rakasta, tulee Antiopeakin syleilemään mies, joka muitta mutkitta kosii häntä, ainoastaan hyvittääkseen toisen tekemän vääryyden», lohdutti Astorre itseään. »Meidän täytyy kaikkien kieltäytyä. Kieltäymystä ja itsekidutusta niin luostarin ulkopuolella kuin luostarissakin'.

»'En tahdo lykätä sitä, minkä kerran pitää tapahtua', ehätti Germano. Muuten hän vääntelehtii unettomana. En tiedä, kumpaako hän tarkoitti, Dianaa vaiko Antiopea. 'Sinä lanko, tulet todistajaksi; kosin kaikkien sääntöjen mukaan'.

»'Eihän toki', huudahti Ascanio kauhuissaan. 'Ei Astorrea mitenkään, ota minut!'

»Germano pudisti päätään. 'Ystäväni', sanoi hän, 'sinä et ole siihen sopiva. Sinusta ei ole vakavaksi todistajaksi avioliittoasioissa. Veli Astorrelle kuuluu oikeus saada kosia puolestani, enkä usko hänen luovuttavan sitä oikeuttaan muille. Asiahan koskee suureksi osaksi juuri häntä. Eikö niin, Astorre?' Munkki nyökäytti päätään. 'Valmistaudu matkalle, lanko. Laita itsesi koreaksi, ota vitjat kaulaasi'.

»'Ja kun kuljet pihan läpi, niin kasta pääsi kaivossa', laski Ascanio väkinäistä leikkiä. 'Entä sinä itse, Germano, panssari päälläkö? Noin sotaisassa asussa? Sopiiko noin lähteä kosiomatkalle?'

»'En ole pitkään aikaan ollut muussa puvussa, ja tämä sopii minulle hyvin. Miksi tarkastat minua noin kiireestä kantapäähän, Ascanio?'

»'Ihmettelen vain, miten tämä panssaroitu mies voi olla niin varma siitä, ettei häntä heitetä rynnäkköportaineen vallihautaan.'

»'Se ei voi tulla kysymykseenkään', arveli Germano tyynesti. 'Häväisty ja lyötykö ei huolisi ritarista? Silloinhan hän olisi vielä hullumpi kuin äitinsä. Onhan asia päivänselvä. Tule Astorre!'

»Ascanio jäi kädet ristissä rinnalla miettimään tapahtumien uutta käännettä, tietämättä veisikö se nämä kukoistavat lapset kisakentälle vai kalmistoon. Sillaikaa astuivat hänen lapsuudentoverinsa Canossan palatsiin, jonne ei ollut pitkä matka.

»Pilvetön päivä sammui heleänä hehkuvaan rusoon kellojen soidessa Avea. Munkki yhtyi hiljaa tavanmukaiseen rukoukseen. Kun kaikki muu kellon soitto oli jo ilmassa vaiennut, kajahti sattumalta vielä pari kertaa hänen verrattain korkealla sijaitsevan luostarinsa kellojen rauhallinen, surunvoittoinen ääni. Kaikkialla vallitseva rauha täytti myös munkin mielen.

»Hänen katseensa sattui nuoren soturin kasvoihin, ja hän alkoi tarkastaa tämän karaistuneita piirteitä. Niiden ilme oli valoisa ja iloinen ja se johtui epäilemättä velvollisuudentunnon tyydytyksestä mutta varmaan myöskin ilman harkintaa ja laskelmia sattuneesta onnesta, joka kuljetti häntä autuaitten saaren satamaan, kunnian paisuttaessa ritarillisuuden purjetta: 'Suloinen viattomuus', huokaili soturi.

»Munkki ymmärsi tuossa tuokiossa, että Dianan veli petti itseään kuvitellessaan olevansa epäitsekäs, hän huomasi, että Germano alkoi rakastaa Antiopea, ja että he siis olivat kilpailijoita. Hän tunsi terävän pistoksen sydämessään, sitten toisen niin repivän, että hän oli huutaa. Oli kuin kokonainen pesä kiukkuisia käärmeitä olisi piehtaroinut hänen rinnassaan. Arvoisat ystäväni, varjelkoon Jumala meitä kaikkia, sekä miehiä että naisia, mustasukkaisuudesta! Se on tuskallisin kaikista kärsimyksistä ja ketä se kalvaa, hän on onnettomampi kuin ne, jotka komediassani ovat joutuneet kadotukseen.

»Tuska väänsi munkin kasvoja ja hänen sydäntään kouristi, kun hän itsetietoisen kosijan perässä astui palatsin rappusia. Talo oli autio ja oman onnensa nojaan jätetty. Kreivitär Olympia oli kaikesta päättäen sulkeutunut huoneeseensa. Palvelijoita ei näkynyt, ja ovet olivat auki. Munkki ja Germano kulkivat useampien jo hämärtyvien huoneiden läpi kenenkään ilmoittamatta heidän tulostaan. Viimeisen huoneen kynnykselle he pysähtyivät, sillä he näkivät nuoren Antiopen istuvan ikkunalla.

»Apilaanlehden muotoon kaartuvasta ikkunasta heloitti voimakas iltarusko verhoten puoliympyräisenä valovyönä viehättävän olennon rintaa ja niskaa. Päälaelle koottu hiussykkyrä muistutti orjantappurakruunua, ja riutuvat huulet joivat taivaan kirkkautta. Lyöty tyttönen istui häpeän taakasta väsyneenä, silmät ummessa ja kädet hervottomina, mutta syvällä sisimmässään hän riemuitsi ja kiitti kärsimäänsä solvausta, sillä se oli iäksi yhdistänyt hänet Astorreen.

»Eikö vielä tänäkin päivänä, kuten maailmanloppuun asti, korkein rakkaus syty syvimmästä säälistä? Kuka voi kylmänä nähdä kauniin syyttömästi kärsivän. En ole mikään pilkkaaja, osaan kyllä eroittaa asiat toisistaan, mutta häväistiinhän Vapahtajaakin, ja me suutelemme hänen naarmujaan ja haavojaan.

»Antiope ei vaivannut päätään sillä, rakastiko Astorre häntä vai eikö. Hän tiesi sen, hänen ei tarvinnut epäillä. Hän oli siitä vielä varmempi kuin rintansa hengityksestä tai sydämensä sykinnästä. Astorre ja hän eivät olleet vaihtaneet ainoatakaan sanaa koko matkalla, jonka he olivat kulkeneet yhdessä. Kädet eivät puristaneet toisiaan lujemmin erotessa kuin matkalle lähtiessäkään; pusertamatta toisiaan ne kasvoivat yhteen. Ne yhtyivät kuin kaksi kevyttä henkistä liekkiä, mutta erotessa oli niitä yhtä vaikea riistää toisistaan kuin juuria maasta.

»Antiope oli kajonnut luvattomasti toisen omaisuuteen ja ryöstänyt Dianalta, mikä tälle kuului milteipä viattomuudessaan, sillä rakkaus oli vienyt häneltä sekä omantunnon että arvostelukyvyn. Padua, joka torneineen avautui hänen eteensä, äiti, Astorren munkkilupauksen hylkääminen, Diana, koko maailma oli häipynyt hänen näkyvistään. Oli olemassa vain pohjaton taivas täynnä valoa ja rakkautta.

»Astorre oli vielä viimeisellä portaalla käynyt sisäistä taistelua, jonka hän nyt luuli voittaneensa. 'Minä uhraan kaikki', kerskaili hän itselleen, 'ja olen Germanolle kosinnassa apuna'. Viime hetkellä huusi hän vielä avukseen kaikki pyhimyksensä, ennen kaikkea pyhän Fransiskuksen, itsekieltämyksen sankarin. Astorre painoi käsiään rintaansa vasten ja uskoi taivaan avulla surmanneensa käärmeet ja olevansa vahva kuin Herkules. Mutta neliarpinen pyhimys oli hyljännyt uskottoman opetuslapsensa, joka ei ollut pitänyt kaapuaan eikä munkkiköyttään kunniassa.

»Germano suunnitteli puhettaan, mutta ei päässyt niitä kahta perustetta pitemmälle, joista hän jo alussa oli ollut selvillä. Hän ei muuten vähääkään arkaillut — olihan hän jo usein sodassa saanut puhua saksalaisilleen — eikä tyttö häntä peloittanut. Odottamista hän vain ei voinut sietää enemmän nyt kuin taistelun edelläkään. Hän kilisytti miekkaa hiljaa panssaria vasten.

»Antiope lyyhistyi pelosta, katsahti ovelle ja nousi äkkiä seisomaan selkä ikkunaa vasten ja hämärään peittyvät kasvot kääntyneinä pimeässä tervehtiviä miehiä kohti.

»'Tuon lohdutusta Antiope Canossalle', alkoi Germano. 'Astorre Vicedomini, jota munkiksi kutsutaan, sisareni Dianan puoliso, on tullut mukaani päteväksi todistajaksi. Tulen nimittäin pyytämään sinua vaimokseni sinulta itseltäsi, koska isäsi ei ole elossa ja äitisi on siinä tilassa, missä hän on. Sisareni on loukannut sinua' — Germano ei saanut sanotuksi voimakkaampaa, Dianalle epäedullisempaa sanaa, sillä hän kunnioitti sisartaan — 'ja minä olen tullut veljenä sisareni tekoa sovittamaan. Kun lähestytte toisianne, Diana Astorren omana ja sinä minun vaimonani, voitte helpommin ojentaa toisillenne sovinnon käden'.

»Munkin herkkää mieltä loukkasi, että solvaus ja kärsimys, lyöjä ja lyöty näin häikäilemättä asetettiin samalle tasolle — vai kiemurteliko käärme? 'Germano, niin ei kosita', kuiskasi hän panssaroidulle toverilleen.

»Germano kuuli sen, ja kun Antiope varjossa pysyi vaiti, yrmistyi hän. Nuori soturi tunsi, että olisi pitänyt puhua hellemmin, mutta siitä huolimatta hän jatkoi vieläkin tylymmin. 'Koska isänne on kuollut ja äitinne on siinä tilassa', toisti hän, 'tarvitsette te miehen turvaa. Sen saitte nähdä tänään, nuori ruhtinatar. Ette kaiketi halua toista kertaa tulla häväistyksi ja lyödyksi koko Paduan nähden. Tulkaa omakseni heti empimättä ja minä suojelen teitä kiireestä kantapäähän'. Germano ajatteli panssariaan.

»Astorren mielestä oli kosinta pöyristyttävän karkea. Hänestä Germano kohteli Antiopea kuin sotavankia — vai sihisikö käärme? 'Niin ei kosita, Germano', läähätti hän. Soturi kääntyi häneen puoleksi. 'Jos osaat paremmin, niin kosi minun puolestani', sanoi hän nyrpeänä ja astui syrjään antaen tilaa Astorrelle.

»Silloin munkki lähestyi Antiopea, laskeutui toiselle polvelleen, nosti rukoilevasti kätensä ja katseli arasti kysyen herttaista päätä kuulakkaa kultataustaa vasten. 'Löytääkö rakkaus sanoja', mumisi hän. Hämärää ja äänettömyyttä.

»Vihdoin kuiskasi Antiope: 'kenelle kosit, Astorre?'

»'Veljelleni, Germanolle', sanoi munkki tukahdetusti. Tyttönen peitti käsillään kasvonsa.

»Germanon kärsivällisyys loppui. 'Puhun teille saksaa. Suoraan asiaan, Antiope Canossa', tokaisi hän kömpelösti, 'tuletko vaimokseni vai etkö?'

»Antiope huojutti pientä päätään vienosti ja hiljaa mutta kuitenkin» selvästi, vaikka huone yhä pimeni.

»'Sain kauniisti rukkaset', sanoi Germano kuivasti, 'tule lanko!' Ja hän läksi salista yhtä varmoin askelin, kuin oli tullutkin. Mutta munkki ei seurannut häntä.

»Astorre pysyi yhä hartaasti rukoilevassa asennossaan. Vihdoin hän tarttui vavisten Antiopen käsiin, jotka myös vapisivat, ja irroitti ne hänen kasvoiltaan. En tiedä kummanko huulet ensiksi lähenivät, sillä huoneessa oli aivan pimeä.

»Hiljaisuus oli myös niin syvä, että rakastavat olisivat helposti voineet eroittaa rukousten supatuksen seinän takana, jollei heidän korviinsa olisi vyörynyt vain rajattoman riemun ja taivaallisen onnen paisuttamia säveleitä. Antiopen huoneen vieressä oli pari porrasta alempana kotikappeli, ja seuraava päivä oli kolmas vuosipäivä Canossan kreivin kuolemasta. Heti sydänyön kuluttua oli pidettävä sielumessu lesken ja orvon läsnäollessa. Pappi oli jo saapunut ja odotti apulaistaan.

»He eivät kuulleet maanalaista muminaa eikä myöskään kreivitär Olympian tohvelien sipsutusta. Kreivitär haki tytärtään ja katseli nyt lamppunsa niukassa valossa rakastuneita ääneti ja tarkkaavasti. Nähdessään heidän syleilevän toisiaan kreivitär ei ollut ollenkaan ihmeissään siitä, että hänen hillittömän mielikuvituksensa rohkein valloitus oli nyt todellisuutena hänen silmäinsä edessä, eikä hän myöskään — olkoon se hänelle kiitokseksi sanottu — tuntenut minkäänlaista vahingoniloa. Hän ei iloinnut katkerasta kärsimyksestä, joka tästä koituisi rajulle Dianalle, sillä kaikista tunteista oli vienyt voiton äidin vilpitön ilo, kun hän sai nähdä lapsensa oikeaan arvoonsa asetettuna, rakastettuna ja haluttuna.

»Astorre ja Antiope jäivät ihmeissään katsomaan valoa, joka kirkkaana säteenä sattui lyhdystä suoraan heihin. Silloin mielipuoli kreivitär kysyi, äänessä herkkä, koruton sävy: 'Astorre Vicedomini, rakastatko sinä Antiope Canossaa?'

»'Yli kaiken', vastasi munkki.

»'Oletko valmis häntä puolustamaan?'

»'Koko maailmaa vastaan', huudahti Astorre uljaana.

»'Niin pitääkin, mutta tarkoitathan täyttä totta? Ethän hylkää häntä niinkuin Dianaa? Et kai petä minua? Ethän tahdo tehdä onnettomaksi heikkopäistä raukkaa, joksi minua kutsutaan? Etkä salli kenenkään enää häväistä lastani? Ethän hae verukkeita tai koeta siirtää asiaa tuonnemmaksi? Sinä olet valmis näyttämään minulle, miten hurskas kristitty ja kelpo aatelismies heti vie Antiopen alttarin eteen? Pappeja ei tarvitse hakea kaukaa. Kuuletko supatusta? Tuossa alhaalla on pappi polvillaan rukoilemassa'.

»Hän avasi matalan oven, josta pari jyrkkää porrasta vei alas kodin pyhäkköön. Astorre näki kömpelön holvikaton alla paljasjalkaisen munkin rukoilevan alttarin edessä, kynttilän lepattavassa valossa. Polvillaan olevan munkin vartalo ja ikä muistuttivat häntä itseään. Hänellä oli yllään pyhän Fransiskuksen kaapu ja vyötäisillä köysi, samoin kuin Astorrellakin oli ollut.

»Tuo paljasjalkainen munkki oli siinä polvillaan kuin Jumalan lähettämänä juuri tänä hetkenä viimeisen kerran varoittamassa Astorrea. Lääke muuttui kuitenkin myrkyksi Astorren polttavissa suonissa. Nähdessään entisen luostarielämänsä kuin ruumiillistuneena edessään valtasi hänet raivoisan uhman henki. Tallasin jalkoihini ensimäisen pyhän lupaukseni, miksi en tallaisi toista? Pyhät antoivat minun sortua. Ehkäpä he nyt auttavat ja suojelevat minua syntisenä. Hurjistuneena hän tarttui Antiopeen ja pikemmin kantoi kuin talutti hänet portaita alas; mutta kreivitär Olympia, jonka järki lyhyen selkeyden jälkeen taas oli sekaantunut, läimähytti oven kiinni, ikäänkuin ottaen vangikseen kauan pyydystetyn ja vihdoin tavoitetun otuksen, ja jäi kuuntelemaan avaimenreiästä.

»Mitä hän näki, ei tiedä kukaan. Tarinan mukaan olisi Astorre paljastanut miekkansa, uhannut paljasjalkaista ja vihdoin hänet surmannut, mutta se on mahdotonta, koska hänellä ei milloinkaan ollut miekkaa kupeellaan. Luultavampaa on, että paljasjalkainen — surullista kyllä — turmeltuneena munkkina pisti poveensa rahapussin, jonka Astorre oli ottanut mukaansa mennessään ostamaan Dianalle kihlasormusta.

»Ovella kuuntelevan kreivittären kasvoista huomaan kuitenkin, että pappi vastusteli, että munkit joutuivat käsikähmään, ja raskaassa holvissa tapahtui iljettävä kohtaus. Kreivitär ymmärsi, että kysymyksessä oli rikos, ja että lain koura ja petetyn morsiamen kosto tulisivat uhkaamaan häntä, koska hän oli tämän rikoksen alkuunpanija ja siis osallinen siihen. Sitä paitsi oli hänen miesvainajansa mestauksen vuosipäivä tulossa, ja hän arveli siksi, että hänen oma mieletön päänsä voisi joutua mestauslavalle. Hän oli jo kuulevinaan Ezzelinon askelten lähenevän ja karkasi pakoon huutaen 'auttakaa! Murhaaja!'

»Tuskissaan hän syöksyi käytävän ikkunaan, josta näkyi palatsin ahdas piha. 'Muulini, kantotuolini', huusi hän pihalle. Palvelijat nauroivat ristiriitaiselle käskylle — sillä muulia käytettiin maalle ja kantotuolia kaupunkiin lähdettäessä — ja alkoivat nousta veltosti nurkastaan, jossa he olivat kurpitsalyhdyn valossa juoneet ja pelanneet arpapeliä. Vanha tallimestari, ainoa palvelijoista, joka oli pysynyt emännälleen uskollisena, satuloitsi huolestuneena pari muulia ja talutti ne portista kadunpuoleiselle pihalle; hän oli seurannut kreivitär Olympiaa jo monelle turhanpäiväiselle retkelle. Muut palvelijat kuljettivat hänen takanaan pilaa tehden kantotuolia.

»Palatsin komeissa portaissa törmäsivät vastakkain kreivitär, joka heikkopäisillekin ominaisesta, voimakkaasta itsesäilytysvaistosta oli unohtanut rakkaan lapsensa, ja levoton Ascanio, joka ei ollut kuullut mitään asiain menosta ja rauhattomaksi tulleena oli siksi lähtenyt saamaan tietoja.

»'Signora, mitä on tapahtunut', kysyi hän kiireesti.

»'Onnettomuus', vaakkui kreivitär kuin lentoon pyrähtävä korppi, juoksi alas portaita, istuutui muulinsa selkään, kannusti sitä vimmatusti kantapäillään ja katosi pimeään.

»Ascanio kulki pimeiden salien läpi etsien ihmisiä ja tuli lopuksi Antiopen huoneeseen, jota valaisi kreivitär Olympian jättämä lyhty. Hänen siinä silmäillessään ympärilleen avautui kappelin ovi, ja kaksi ihanaa, aavemaista olentoa astui esiin ikäänkuin maan alta. Rohkea nuorukainen alkoi vavista. 'Astorre, teidät on vihitty!' Munkin sointuisa nimi kajahti holveissa kuin sotatorvi samana päivänä oli kajahtanut. 'Ja sormessasi on vielä Dianan sormus!'

»Astorre tempasi sen sormestaan ja viskasi menemään.

»Ascanio riensi avonaiseen ikkunaan, josta sormus oli hävinnyt. 'Se on vierähtänyt kahden katukiven väliin', kuuli hän kadulta ja näki turbaneja ja rautahaarniskoja välähtävän. Voudin yövartiasto oli alkanut yöllisen kierroksensa.

»'Pari sanaa, Abu Muhamed', huusi Ascanio päättävästi valkopartaiselle, joka avuliaasti vastasi: 'toivomuksesi on minulle käsky' ja samalla katosi palatsin porttikäytävään kahden saraseenin ja saksalaisen seuraamana.

»Abu Muhamed-al-Tabib ei ainoastaan valvonut katujen turvallisuutta, vaan hän tuli talojen salaisimpiinkin huoneisiin vangitsemaan maankavaltajia — tai niitä, joille vouti suvaitsi antaa tämän nimen. Keisari Fredrik oli lahjoittanut hänet vävylleen tyrannille, jolle Abu Muhamedin oli pitänyt hankkia saraseenilainen henkivartiasto. Itse oli Abu Muhamed jäänyt Paduaan sen johtajaksi. Hän oli arvokkaan näköinen ja hänellä oli sulava käytös. Abu Muhamed otti osaa niiden perheiden suruun, joiden jäseniä hän vei vankilaan tai mestauslavalle, ja lohdutti onnettomia lausuen huonolla italiankielellään arabialaisten runoilijain lauseita. Liikanimen 'al Tabib', joka merkitsee lääkäriä, oli hän luullakseni saanut pikemmin muutamain hänelle ominaisten lääkärimäisten, rohkaisevien kädenliikkeiden ja rauhoittavain lauseiden takia kuin kirurgisesta taidostaan. Sanalla sanoen Abu Muhamed koetti lempeydellään lieventää elämän traagillisuutta, eikä hän kovasta ja säälimättömästä virastaan huolimatta ollut Paduassa mikään vihattu henkilö. Myöhemmin, kun tyranni alkoi huvikseen kiduttaa ihmisiä, jota sinun, Cangrande, on mahdoton uskoa, erosi Abu Muhamed hänestä ja palasi lempeän keisarinsa luokse.

»Tultuaan salin kynnykselle antoi Abu Muhamed kolmelle seuralaiselleen merkin jäädä siihen odottamaan. Saksalainen, uljas mies, jolla oli kädessään soihtu, ei siinä kauan pysynyt. Hän oli saattanut Germanoa iltakellojen soidessa Vicedominien palatsiin ja tämä oli hänelle nauraen sanonut: 'nyt saat mennä! Minä kihlaan täällä siskoni Dianan munkille.' Saksalainen tunsi päällikkönsä sisaren ja oli jollain lailla salaisesti kiintynyt häneen, hänen kookkaaseen vartaloonsa ja rehellisiin silmiinsä. Nähdessään nyt munkin seisovan käsi kädessä pienen, siron naisen kanssa, joka hänen mielestään muistutti nukkea Dianan komean kuvan rinnalla, aavisti saksalainen uskottomuuden tapahtuneen, heitti vihoissaan loimuavan soihdun kivilattialle, mistä toinen saraseeneistä sen varovasti nosti, ja riensi ilmoittamaan Germanolle munkin petosta.

»Ascanio aavisti, mitä saksalaisella oli mielessä, ja pyysi Abu Muhamedin kutsumaan hänet takaisin. Mutta saraseenipäällikkö kieltäytyi. 'Hän ei kuitenkaan tottelisi, vaan surmaisi minut tai jonkun muun seurastamme, sanoi saraseeni rauhallisesti. Voinko mitenkään muuten palvella sinua? Pitääkö minun vangita tämä kukoistava nuori pari?'

»'Astorre, meidät tahdotaan eroittaa', valitti Antiope etsien turvaa munkin syleilyssä. Yhtä helposti kuin Antiope alttarin ääressä oli langennut rikokseen, oli hän myös menettänyt luontaisen rohkeutensa. Munkki, jota rikos päinvastoin oli rohkaissut ja kiihoittanut, astui askeleen saraseenipäällikköä kohti ja tempasi huomaamatta miekan hänen kupeeltaan. 'Varovasti, poika, muuten voit haavoittaa itseäsi', varoitti vanhus häntä hyväntahtoisesti.

»'Kuulehan, Abu Muhamed', alkoi Ascanio selittää, 'tämä raju nuorukainen on lapsuuteni leikkitoveri, sittemmin tunnettu munkki Astorrena: hänet olet varmaan nähnyt Paduan kaduilla. Hänen oma isänsä on petoksella toimittanut hänelle vapautuksen munkkilupauksesta ja kihlannut hänelle naisen, jota hän ei rakasta. Muutama tunti sitten vaihtoi hän sormusta morsiamensa kanssa ja nyt on hän tässä edessäsi toisen aviopuolisona'.

»'Sallimus', arvosteli saraseeni leppeästi.

»'Petetty morsian', jatkoi Ascanio, 'on Germanon sisar, Diana Pizzaguerra. Sinä tunnet Germanon ja tiedät, ettei hän suinkaan ole luulevainen. Hän päinvastoin luottaa mahdollisimman kauan, mutta jos hän kerran selvästi huomaa olevansa petetty, veristyvät hänen silmänsä, ja silloin hän surmaa'.

»'Niin on', vahvisti Abu Muhamed, 'hän polveutuu äitinsä puolelta Saksasta, joka on uskollisuuden koti'.

»'Neuvo minua, saraseeni. Tiedän yhden ainoan keinon, se ehkä pelastaa. Annetaan asia voudin ratkaistavaksi. Tuomitkoon Ezzelino. Väkesi vartioi sillaikaa munkkia hänen omassa palatsissaan ja minä kiirehdin setäni luokse. Tämän nuoren naisen viet sinä, Abu Muhamed voudin sisaren, kreivitär Cunizzan, hurskaan ja hyväntahtoisen valtiattaren luo, joka on hovineen ollut täällä jo muutamia viikkoja. Ota huostaasi tuo pieni, syntinen kaunotar. Uskon hänet sinun valkean partasi turviin'.

»'Voit sen tehdä', vakuutti Muhamed.

»Antiope kietoi kätensä munkin ympärille ja valitti vielä epätoivoisemmin kuin äsken: 'meidät tahdotaan eroittaa. Astorre, älä jätä minua! Älä edes hetkeksikään, älä silmänräpäykseksikään, muuten kuolen!' Munkki kohotti miekkaa.

»Ascanio, jolle väkivalta yleensä oli vastenmielistä, katsoi kysyvästi saraseeniin. Abu Muhamed silmäili isällisesti nuorta paria: 'syleilköön varjot toisiaan', sanoi hän sitten suopeasti, siksikö ehkä että oli filosofi ja elämä hänestä oli vain harhanäky, vai ajatteliko hän kenties näin: huomenna Ezzelino voi tuomita heidät kuolemaan, suotakoon rakastuneille perhosille heidän lyhyt hetkensä.

»Ascanio ei epäillyt elämän todellisuutta ja oli siksi sitä taipuvaisempi ymmärtämään saraseenin sanat jälkimäisessä merkityksessä. Ei ainoastaan kevytmielisyytensä — jos kohta hän olikin kevytmielinen — vaan myös hyvän sydämensä ja inhimillisyytensä vuoksi hänen oli mahdoton eroittaa rakastuneita toisistaan.

»'Astorre, tunnetko minut', kysyi hän.

»'Olit ystäväni', vastasi munkki.

»'Ja olen vieläkin. Uskollisempaa sinulla tuskin on'.

»'Älä eroita minua Antiopesta', rukoili munkki niin liikuttavalla äänellä, ettei Ascanio voinut vastustaa. 'Olkaa sitten yhdessä, kunnes joudutte oikeuden eteen'. Ascanio ja Abu Muhamed kuiskailivat keskenään.