Part 5

Näin saapuivat naiset Canossan palatsiin ja kohtasivat portin holvikäytävässä Vicedominin koristuksista aivan jäykän hovimestarin kuuden tuhlailevan-loistokkaasti puetun palvelijan seuraamana. Vetäytyen kunnioittavasti syrjään herra Burcardo antoi kreivitär Olympian ensin astua ylös rappusia, ja kun he olivat saapuneet autioon pylvässaliin, kumarsi hän kolmasti tarkkojen sääntöjen mukaan, joka kerralla yhä syvemmäs ja aina jonkun verran läheten, ja lausui hitaasti ja juhlallisesti: »Teidän jalosukuisuutenne! Astorre Vicedomini on lähettänyt minut nöyrimmästi kutsumaan teidät, korkea-arvoiset ruhtinattaret, hänen kihlajaisiinsa tänään» — hän nieli vaivoin: »kymmenen päivän kuluttua» — »iltakellojen soidessa».

* * * * *

Dante pysähtyi. Hänellä oli tarjona mitä runsain ainehisto, mutta hänen vakava luonteensa valikoi ja selvitti mielikuvituksen lankoja. Cangrande ei voinut olla häntä puhuttelematta.

»Ystäväni Dante», alkoi hän, »ihmettelen, miten selvät ja varmat ääriviivat olet etsannut firenzeläisen kultaseppäsi kuvaan. Ostettu tuomio on karkoittanut Niccolo Lippo dei Lippin kotiseudultaan. Hän on itse samalla kuitenkin mitä pahin nylkyri, silmänpalvelija, valehtelija, pilkkakirves, pelkuri ja säädytön puheessaan, kaikki 'firenzeläiseen tapaan'. Ja tämä on kuitenkin ainoastaan mitättömän pieni kipuna kirousten tulisateesta, jonka olet antanut tulla Firenzen yli, vain tippuva tähde etikkaa ja sappea vuotavista tertsiineistä, joita komediassasi tarjoat synnyinkaupunkisi maisteltavaksi. Ystäväni, ei ole jaloa häväistä kehtoaan ja herjata äitiään. Se ei kaunista, vaan tekee ikävän vaikutuksen.

»Kerron sinulle, Dante, nukkenäytännöstä, jota äskettäin olin katsomassa arenallamme valepuvussa rahvaan joukossa. Rypistät nenääsi alhaiselle maulleni, joka joutohetkinä tyytyy nukkeihin ja narreihin. Seuraa minua siitä huolimatta mielikuvituksessasi pienen näyttämön eteen. Mitä siellä nähdään? Mies ja vaimo tappelevat. Nainen saa selkäänsä ja itkee. Naapuri pistää päänsä ovenraosta, toruu, nuhtelee, sekaantuu asiaan. Mutta, mitenkäs käy. Urhoollinen nainen ei siedä tunkeilijaa, vaan asettuu miehensä puolelle. 'Minä tahdon saada selkääni', parkuu hän.

»Dante, ystäväni, ylevä henki, joka saa synnyinkaupungissaan huonoa kohtelua, sanoo samoin: 'otan mielelläni vastaan kurituksen'.»

Moni nuori ja terävä katse suuntautui firenzeläiseen. Hän peitti vaieten kasvonsa. Mitä hänen sielussaan liikkui ei tiedä kukaan. Kun hän taas kohotti päänsä, oli hänen otsansa yrmeämpi, suunsa katkerampi ja kaareva nenänsä terävämpi.

Dante kuunteli. Tuuli vinkui linnan nurkissa ja työnsi auki luukun, joka sattui sen tielle. Monte Baldo oli lähettänyt ensimäisen tuiskunsa. Takkavalkean valossa näkyi tupruavia ja hyöriviä lumihiutaleita. Runoilija katseli pyryä. Hiutaleet ajelivat valjuina toinen toistaan, ja niitten keskeymätön pako muistutti takkavalkean väikkyvän ruson hohteessa hänen elämäänsä, joka hänestä tuntui kuin käsistä luisuvalta. Hän värisi vilusta.

Danten herkät kuulijat alkoivat myös tuntea, ettei runoilijalla ollut omaa kotia, vaan että ainoastaan vaihtuvien suosijain epävarma ystävyys tarjosi hänelle katon pään päälle ja suojaa talvelta, joka peitti lumeen sekä kujat että valtatiet. »Koditon raukka», tulivat kaikki ajatelleeksi, ensimäisenä jalomielinen Cangrande.

Ruhtinas nousi pudistaen narrin kuin höyhenen viittansa liepeeltä, astui maanpakolais-raukan luo, tarttui hänen käteensä ja vei hänet omalle paikalleen tulen ääreen. »Tämä paikka on sinun», sanoi hän, eikä Dante vastustanut. Cangrande käytti hyväkseen vapaaksi tullutta jakkaraa. Siitä saattoi hän helposti tarkastaa kumpaakin naista, joiden välissä »helvetin läpi kulkija» istui tulen valossa kertomustaan jatkaen.

* * * * *

»Iltakellojen soidessa Paduassa kokoontui Vicedominin juhlasalin seeteriorsien alle kahdentoista ylhäisimmän suvun eloon jääneet jäsenet ja odottivat isännän astumista sisään.

»Diana pysyttelihe isänsä ja veljensä seurassa. Kuului hiljaista puheensorinaa. Miehet pohtivat perusteellisesti ja vakavasti kysymystä, mikä valtiollinen merkitys olisi kaupungin kahden huomatun suvun liittymisellä toisiinsa avioliiton siteillä. Nuorukaiset naureskelivat puoliääneen munkin naimisiin menoa. Rouvat olivat paavin kirjeestä huolimatta kauhuissaan munkkilupausten rikkomisesta, ainoastaan ne, joita vielä ummussaan olevat tyttäret ympäröivät, olivat arvosteluissaan lempeämpiä ja syyttivät joko olosuhteiden pakkoa taikka munkin hyväsydämisyyttä. Neitoset olivat pelkkänä odotuksena.

»Olympia Canossan läsnäolo herätti ihmettelyä ja tyytymättömyyttä, sillä hän oli puettu silmiinpistävän, melkeinpä kuninkaallisen loistavasti aivan kuin hänellä tulisi olemaan joku pääosa pian alkavassa juhlassa. Sanomattoman liukaskielisesti hän vakuutti jotain Antiopelle, joka pelosta sykkivin sydämin, kuiskaillen ja hartaasti pyytäen koetti saada kiihtynyttä äitiään vaikenemaan. Madonna Olympia oli pahanpäiväisesti suuttunut jo porraskäytävässä, missä Gocciola — herra Burcardo kun paraikaa otti vastaan kahta muuta perhettä — oli kunnioittavasti lausunut hänet tervetulleeksi levittäen kädellään hopeaisilla kulkusilla koristettua tulipunaista vaippaansa. Seisoessaan nyt salissa muiden joukossa kreivitär vaivasi seuraa liioitelluilla eleillään ja piti kaikkia levottomuudessa. Köyhimpiin hän katsoi vilkuilemalla ja nostaen leukaansa. Kaikki olivat yksimielisiä, ettei munkin olisi pitänyt kutsua häntä ja jokainen oli varma siitä, että hourupäinen tekisi munkille jonkin kepposen.

»Burcardo ilmoitti isäntänsä saapuneen. Astorre oli saksalaisista erottuaan kiiruhtanut heti takaisin sillalle löytämättä kuitenkaan enää sormusta tai naisia. Hän soimasi itseään siitä, mitä oli tapahtunut, vaikka oikeastaan oli sattuma ollut kaikkeen syypää, ja iltaa odottaessaan hän päätti vastedes toimia aina järkevästi. Tämä päätös vielä mielessään hän astui keskelle salia kokoontuneitten vieraitten piiriin. Yleinen huomio, joka oli häneen kiintynyt, ja ikäänkuin tähän ilmaan tarttuneet seuraelämän muodot ja vaatimukset estivät häntä esittämästä asiaa niin töykeänä ja osittain rumana, kuin se todellisuudessa oli, ja pakoittivat antamaan sille lievemmän ja miellyttävämmän muodon. Siten hän pysyi todellisuuden ja kaunistellun kultaisella keskitiellä ja piti nuhteettoman puheen.

»'Jalosukuiset vieraat ja säätyveljet», alkoi hän, »kuoleman viikate on meidän, Vicedominien, joukosta niittänyt runsaan sadon. Seisoessani mustaan puettuna tässä edessänne suren isää, kolmea veljeä ja kolmea veljenpoikaa. Että minä en vakavasti harkittuani — hänen äänensä sumentui — ja tunnollisen tutkistelun jälkeen Jumalan kasvojen edessä, ole kirkosta erottuani katsonut voivani kieltäytyä täyttämästä kuolevan isäni viimeistä tahtoa saada jatkua lapsessa ja lapsenlapsessa, arvostelette te joko hyväksyen tai moittien teissä vallitsevan oikeudentunnon tai lempeyden mukaan. Siinä tulette kuitenkin olemaan kanssani samaa mieltä, ettei minun sopinut menneisyyteni vuoksi valikoida tai epäröidä, vaan että ainoastaan lähinnä oleva ja luonnollisin olisi Jumalalle otollinen. Kuka olisi voinut olla minua lähempänä kuin veljeni neitseellinen leski, johon lohduton suru oli minut yhdistänyt. Kalliin kuolinvuoteen ääressä tartuin siis tähän käteen, kuten nytkin siihen tartun» — hän astui Dianan luokse ja toi hänet keskelle salia — »ja panen kihlasormuksen hänen sormeensa.» Diana puolestaan antoi munkille kultasormuksen sanoen: »tätä on pitänyt minun äitini, joka oli totuutta rakastava ja siveä nainen. Minä annan sinulle sormuksen, joka on pysynyt uskollisena.' Läsnäolijat mumisivat juhlallisen onnentoivotuksen, siten päättäen hartaan toimituksen, ja vanha Pizzaguerra, arvokas vanhus — saituus on terveellinen pahe, eikä estä elämästä vanhaksi — vuodatti tavanmukaiset kyyneleet.

»Kreivitär Olympia näki tuulentupansa leimahtavan liekkeihin ja rutisevin hirsin ja pylväin luhistuvan maahan. Hän astui askeleen eteenpäin, kuin olisi tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, että oli nähnyt väärin, astui toisen, yltyen raivossaan, ja seisoi kohta, harmaat hiukset pörhöisinä, aivan Astorren ja Dianan edessä antaen hurjan sanatulvan syöksyä huuliltaan.

»'Katala munkki', huusi hän. 'Sormusta vastaan tuossa sormessa todistaa toinen, aikaisemmin annettu'. Hän riuhtasi mukaansa Antiopen, joka seurasi häntä ahdistavassa pelossa liikuttavin, rukoilevin ilmein. Olympia-kreivitär kohotti tyttärensä kättä. 'Tämän sormuksen sinä olet pannut lapseni sormeen firenzeläisen kauppiaan luona sillalla tuskin tunti sitten.' Tällaisena esitti tapahtuman hänen mielikuvituksensa vino peili. 'Jumalaton munkki! Sinä avioliitonrikkoja, eikö maa avaudu ja niele sinua. Hirtettäköön luostarin porttivahti, joka kuorsasi pohmelossaan ja antoi sinun juosta tiehesi. Himojasi sinä tahdoit palvella, mutta sinun olisi pitänyt valita uhriksesi joku muu kuin syyttömästi vainotun, avuttoman lesken turvaton lapsi.'

»Marmorilattia ei kuitenkaan avautunut ja onneton nainen, joka luuli ilmaisseensa oikeutetun äidinvihansa liian lievässä muodossa, näki ympärillä olevien ilmeissä vain pilkallista hymyä tai kokonaan toisenlaista sääliä kuin mitä hän oli odottanut. Hän kuuli takanaan selvästi kuiskattavan: 'houkkio', ja hänen vihansa vaihtui äkkiä mielettömään nauruun. 'Siinä vasta houkkion näette', ivasi hän, 'joka saattoi niin typerästi valita näistä kahdesta. Saatte ratkaista, arvoisat vieraat, ja päättäköön jokainen, jolla on silmät. Katsokaa noita suloisia kasvoja, kukoistavaa nuoruutta', loppua en enää muista, sen vaan tiedän, että kaikki nuorukaiset Vicedominien salissa — ja useampi kuin yksi heistä lienee viettänyt kevytmielistä elämää — kaikki nuorukaiset, sekä pidättyneet että langenneet kääntyivät pois kuulemasta ja näkemästä Olympiaa, joka unhottaen kokonaan siveyden ja häveliäisyyden tunteen parittajan tavoin kaupitteli lastaan.

»Jokaisen salissa olevan kävi Antiopea sääli. Ainoastaan Diana, niin vähän kuin hän epäilikin munkin uskollisuutta, tunsi jonkinlaista hämärää suuttumusta kaunotarta kohtaan, jota niin julkeasti näytettiin hänen sulhaselleen.

»Antiope ehkä herätti Dianassa tyytymättömyyttä siksikin, että hän yhä vielä piti onnetonta sormusta sormessaan. Kenties hän teki sen ollakseen kiihoittamatta jo muutenkin riehuvaa äitiään ja toivoen että todellisuus särkisi tämän haaveet ja muuttaisi hänet ylpeästä nöyräksi, jolloin hän antaisi kaiken tapahtua ainoastaan silmiään pyörittäen ja jotain epäselvää mumisten. Tai kenties oli nuori Antiope itse pistänyt sormenpäänsä kumpuavaan satulähteeseen. Olihan kohtaus sillalla ollut ihmeellinen, ja jos munkki olisi valinnut hänet, olisiko se ollut kummempaa kuin ne vaiheet, jotka riistivät hänet luostarista.

»Nyt oli hän saanut julman rangaistuksen. Mikäli hillittömillä sanoilla voi häväistä, häpäisi häntä nyt hänen oma äitinsä.

»Tumma puna nousi hänen otsalleen ja niskaansa. Sitä seurasi toinen vielä tummempi, ja hän alkoi salin syvässä hiljaisuudessa katkerasti ääneensä itkeä.

»Harmaa raivotarkin kuunteli hämmästyneenä. Hänen kasvonsa vääntyivät hirvittävästi tuskasta, ja hänen vimmansa tuli kaksinkertaiseksi. 'Entä tuo', sähisi hän osoittaen Dianaa, 'kalliosta lohkaistu muovaamaton marmorimöhkäle! Tuo onnistumaton jättiläisnainen, Luojan hutilustyö! Hyi tuollaista pölkkymäistä elotonta ja sielutonta ruumista! Mutta kukapa olisi antanutkaan hänelle sielun? Äpärä äitinsäkö, typerä Orsola, vaiko tuo näivettynyt penninpyörittelijä tuossa? Vaivaisena almuna on hän senkin vähäisen osan sielua antanut, minkä on antanut.'

»Vanha Pizzaguerra pysyi tyynenä. Saiturin valpas ymmärrys esti häntä unhottamasta kenen kanssa hän oli tekemisissä. Mutta hänen tyttärensä Diana unhotti sen. Hänen ruumiinsa ja sielunsa raaka ivaaminen loukkasi häntä ja saattoi hänet vihan vimmaan. Kuullessaan hullun kreivittären vielä kajoovan hänen vanhempiinsa, häpäisevän hänen haudassa lepäävää äitiänsä ja julkisesti herjaavan isää, joutui hän suunniltaan, veti yhteen kulmakarvansa ja puristi nyrkkiään. Kiivas viha teki hänet kalpeaksi, se valtasi hänet kokonaan.

»'Narttu', huusi hän ja löi Antiopea kasvoihin; sillä rohkea tyttö oli epätoivossaan syöksynyt äitinsä eteen. Antiope kirkaisi sydäntä särkevästi.

»Mielipuolen päässä ratas teki täysikierroksen. Rajaton viha muuttui surkeaksi valitukseksi. 'Minun lastani on lyöty', vaikeroi hän, vaipui polvilleen ja nyyhkytti: 'eikö taivaassa enää olekaan Jumalaa'.

»Mitta tuli täyteen. Se olisi vuotanut jo ennemminkin äyräittensä yli, ja asiaan olisi jo aikaisemmin sekaannuttu, jollei kaikki olisi tapahtunut nopeammin kuin mitä ennätin kertoa, niin nopeasti, ettei munkki eikä lähellä oleva Germanokaan ehtineet tarttua Dianan käteen ja estää häntä lyömästä. Ascanio otti kreivittären syliinsä, eräs toinen nuorukaisista tarttui hänen jalkoihinsa ja niin he kantoivat hourupäisen kantotuoliin ja veivät kotiin, kreivittären juuri ollenkaan vastustamatta.

»Diana ja Antiope seisoivat yhä vastakkain, toinen toistaan kalpeampana, Diana katuvana ja masentuneena, Antiope mielenkuohusta mykistyneenä, huuliaan äänettömästi liikuttaen, kykenemättä edes sammaltamaan.

»Munkki täytti ainoastaan ritarillisuuden ja vieraanvaraisuuden vaatimukset tarttuessaan nyt Antiopen käteen ja lähtiessään saattamaan kotiin naista, jota hänen morsiamensa oli kohdellut pahoin. Jokaisen mielestä se oli luonnollista. Varsinkin lienee Diana itse toivonut sitä, että hänen väkivaltaisuutensa uhri joutuisi pois näkyvistä. Hänkin poistui isänsä ja veljensä mukana. Koolla olevien vieraitten mielestä oli hienotunteisinta nyt samalla hävitä viimeiseen mieheen.

»Tarjoilupöydän alta, johon oli katettu amarelleja ja kypronviiniä, kuului kulkusten kilinää. Narrikaapu tuli näkyviin, Gocciola ryömi nelinkontin esiin herkkuja väijymästä. Hänen mielestään kaikki oli päättynyt verrattomasti, sillä hänellä oli nyt täysi vapaus ahmia amarelleja ja tyhjentää lasi toisensa jälkeen. Niin hän nautti täysin siemauksin herkkupöydästä, kunnes kuuli askeleiden lähestyvän. Hän oli livahtamaisillaan tiehensä, mutta vilkaistuaan närkästyneenä häiritsijään huomasi hän paon tarpeettomaksi. Munkki oli palannut kotiin ja näkyi olevan yhtä riemastunut ja juopunut kuin Gocciola, sillä munkki» —

— »rakasti Antiopea», keskeytti Cangranden ystävätär nauraen kouristuksentapaisesti.

»Ruhtinatar, sinäpä sen sanot, hän rakasti Antiopea», toisti Dante surumielisesti.

»Tietysti! Kuinkas muuten! Mahdotonta estää! Niinhän tavallisesti käy!» kaikui koko kuulijapiiristä.

»Hiljaa, nuorukaiset», mumisi Dante. »Se ei ole tavallista. Vai arveletteko, että koko ruumiillaan ja sielullaan antautuva rakkaus on jokapäiväistä, kenties luulette vielä itsekin niin rakastaneenne tai rakastavanne. Erehdytte! Jokainen puhuu kummituksista, mutta harva on niitä nähnyt. Saatte kuulla kumoamattoman todistuksen. Tässä talossa kiertelee muodinmukainen satukirja. Selaillessani sitä varovasti olen kaikenlaisen lorun seasta löytänyt hiukan tottakin. Eräässä kohdassa sanotaan, että rakkaus on harvinaista ja useimmiten päättyy onnettomasti.» Tämän Dante sanoi vakavasti. Sitten hän alkoi laskea leikkiä: »Koska te kaikki olette rakkauteen niin perehtyneitä ja siinä täysinoppineita, eikä minun sitäpaitsi sovi antaa intohimon valtaaman nuorukaisen puhua hampaattomasta suustani, jätän kokonaan kotiinpalanneen Astorren yksinpuhelun ja sanon vain lyhyesti: kun järkevä Ascanio kuunteli hänen puhettaan, niin hän pelästyi ja rupesi saarnaamaan munkille järkeä.»

* * * * *

»Niin armottomastiko sinä aiot supistaa liikuttavaa tarinaasi, Dante», kysyi ruhtinaan helposti syttyvä ystävätär ojentaen rukoilevasti kätensä firenzeläistä kohti. »Anna munkin puhua, että saamme ihastuneina seurata, miten hän siirtyi karheasta naisesta hellään, kylmästä tunteelliseen, kivettyneestä sydämestä sykkivään —»

»Niin firenzeläinen», keskeytti Cangranden puoliso syvässä mielenliikutuksessa ja posket tummassa hehkussa, »anna munkkisi puhua, että saamme ihmetellä, miten hän kokemattomana ja erehtyvänä petti jalon naisen kavalan tähden. Sinä et tunne naisia. Usko minua», hän kohotti voimakkaan kätensä ja puristi sen nyrkkiin, »minä olisin myöskin lyönyt, mutta en järjetöntä raukkaa, vaan luonnollisesti juonittelijaa, joka tahtoi mistä hinnasta tahansa päästä munkin nähtäväksi.» Hän löi nyrkillään ilmaa. Hänen toverinsa vavahti.

Cangrande ei herennyt katselemasta molempia naisia, joiden vastapäätä hän istui. Hän ihaili puolisoansa ja iloitsi hänen voimakkaasta intohimostaan. Sinä hetkenä oli ruhtinatar hänen mielestänsä ehdottomasti kauniimpi kuin hänen pieni, hento kilpailijattarensa, sillä ainoastaan voimakas ruumis ja voimakas sielu voi olla ylevimpäin ja syvimpäin tuntemusten ilmaisijana.

Dante puolestaan hymyili ensimäisen ja ainoan kerran tänä iltana, nähdessään molempien naisten niin vinhasti kiikkuvan hänen satunsa keinussa. Hän ei voinut olla tekemättä hiukan kiusaa. »Jalot naiset», sanoi, hän, »mitä toivotte minulta? Itsekseen puheleminen on järjetöntä. Onko kukaan viisas mies koskaan puhunut itsekseen?»

Hämärästä kohosi vallaton kiharapää, nuori aatelispoika, joka lienee ollut kyyryssä tuttavallisessa piilopaikassa jonkun istuimen tai laahoksen takana, ja huudahti miehekkäästi: »suuri mestari, miten vähän tunnet itseäsi, tai olet tuntevinasi. Ole varma, Dante, ettei kukaan juttele sujuvammin itsekseen kuin sinä, joka menet niin pitkälle, ettet ainoastaan jätä meitä tyhmiä poikia huomaamatta, mutta annat vielä kaunottarenkin kulkea ihan vierestäsi häntä tervehtimättä.

»Todellako», kysyi Dante. »Missä ja milloin?»

»Eilen Adigen sillalla», nauroi poika. »Nojasit kaidepuihin, kun hurmaava Lucrezia Nani kulki ohitsesi, hipaisten toogaasi. Me pojat seurasimme ihastuneina häntä ja kaksi tulista soturia tuli häntä vastaan tavoittaen hänen vienojen silmiensä katsetta, mutta hänen silmänsä etsivät sinua, sillä kuka hyvänsä ei ole ehjin nahoin kulkenut läpi helvetin. Sinä, mestari, katselit Adigen keskellä vierivää aaltoa ja mumisit jotain.»

»Lausuin tervehdykseni merelle. Laine oli kauniimpi neitosta. Mutta palatkaamme molempiin narreihin. Kuunnelkaa, he puhuvat keskenään! Ja kaikkien runottarien nimessä, tästälähtien ei enää kukaan saa minua häiritä, muuten saavuttaa meidät keskiyö vielä satulieden ääressä.

»Kun munkki oli saattanut Antiopen kotiin ja astui taas saliinsa — unhotin kuitenkin mainita, ettei hän kohdannut Ascaniota, vaikka tämä oli vienyt samaa tietä kreivitär Olympian kotiin kantotuolissa. Ascanio oli nimittäin jättänyt masentuneen kreivittären palvelijoiden huostaan ja lähtenyt itse kiireimmän kautta setänsä, Ezzelino-tyrannin luo, tarjotakseen hänelle hullunkurisen tapahtuman aivan tuoreena. Hän toi Ezzelinolle mieluummin skandalijutun kuin ilmiannon salaliitosta.

»En tiedä, oliko munkki niin kaunis kuin Ascanio-veitikka oli sanonut hänen olevan. Mutta näen hänet nuoruuden parhaimmassa kukoistuksessa kiitävän kuin siivillä edestakaisin läpi salin, kuin Zefyrien kantamana tai Iriksen kuljettamana. Hänen silmänsä ovat pelkkää auringonpaistetta ja hän supisee itsekseen autuaitten kieltä. Gocciola, joka oli kulauttanut kurkkuunsa suuren määrän kypronviiniä, tunsi itsensä yhtä uljaaksi ja nuorekkaaksi. Marmorilattia haihtui hänenkin jalkainsa alla valkeaksi pilvenhattaraksi. Hän tunsi vastustamatonta janoa kuunnella Astorren raikkaiden huulten supinaa, niinkuin lähteen yli kumarrutaan sen lorinaa kuulemaan, ja alkoi munkin vieressä mittailla salin lattiaa milloin hajasäärin, milloin hyppivin askelin narrinvaltikka kainalossa.

»'Herttainen pää, joka oli valmis uhrautumaan isänsä puolesta, uhrautui myös äitinsä puolesta', kuiskasi Astorre. 'Miten hänen kasvonsa häpeästä hehkuivat, miten ne kärsivät lyönnistä! Ja miten hän kirkaisi! Onko tuo pää koskaan jättänyt minua rauhaan, senjälkeen kun näin sen mestauslavalla? Se eli minun sielussani ja seurasi minua kaikkialle, se väikkyi rukouksissani, säteili luostarikammiossani ja painautui tyynylleni. Enkö nähnyt tuota suloista päätä ja valkeaa, hentoa kaulaa pyhän Paavalin vieressä' —

»'Pyhän Paavalinko', hihitti 'Pisara'.

»'Pyhän Paavalin vieressä alttaritaulussamme' —

»'Siinäkö, jossa Paavalilla on musta, kihara tukka ja punainen kaula paksulla mestauspölkyllä, ja pyöveli kohottaa asettaan?' Gocciola kävi joskus fransiskaanilaisluostarin kirkossa.

»Munkki nyökkäsi päätään. 'Kun katselin taulua kauan, värähti ase ja sydäntäni kouristi. Olenhan tunnustanut sen ripissä luostarinpäällikölle'.

»'Mitä luostarinpäällikkö sanoi', uteli Gocciola.

»'Poikani', sanoi hän, 'älä pelkää, sinä olet nähnyt vain taivaallisesta riemukulkueesta toisten edelle rientäneen lapsen. Jumalaiselle pienelle kaulalle ei tapahdu mitään pahaa'.

»'Mutta', ilkeä narri teki hänelle kiusaa, 'lapsi on kasvanut näin suureksi'. Hän näytti kädellään. 'Ja teidän ylhäisyytenne munkkikaapu on painunut näin alas', virnuili hän pitäen kättään hiukan lattian yläpuolella.

»Halpamainen narri ei voinut vaikuttaa munkkiin. Kohtalokas tuli oli Antiopen kädestä syttynyt Astorren käteen ja se alkoi polttaa hänen suonissaan, ensin vienosti hivellen, sitten yhä kuumemmin ja kirmeämmin. 'Siunattu olkoon Isä Jumala, joka loi miehen ja vaimon', riemuitsi hän.

»'Evanko', kysyi narri.

»'Antiopen', vastasi munkki.

»'Entä se toinen, se suuri? Mihin sinä hänet laitat? Lähetätkö kerjuulle?' Gocciola pyyhki silmiään.

»'Kenen toisen', kysyi munkki. 'Onko olemassa ketään muuta kuin Antiope?'

»Tämä oli jo narrillekin liikaa. Hän alkoi tuijottaa pelästyksissään Astorreen, mutta samassa luja koura tarttui hänen kaulukseensa, laahasi hänet ovelle ja heitti menemään. Sama käsi otti sitten Astorrea olkapäästä.

»'Herää, unessakulkija', huudahti Ascanio, joka oli tullut takaisin ja kuullut munkin haaveellisen puheen. Hän veti huumaantuneen ystävänsä ikkunapenkille istumaan, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: 'Astorre, sinä olet järjiltäsi!'

»Munkki väisti ensin hänen tutkivaa katsettaan, kuin olisi se häntä häikäissyt, mutta käänsi sitten häneen juovuttavaa riemua loistavat silmänsä ja loi ne lopuksi arasti maahan. 'Ihmetteletkö', kysyi hän.

»'Yhtä vähän kuin liekin leimuntaa', vastasi Ascanio. 'Mutta koska et ole mikään sokea luonnonvoima, vaan sinulla myöskin on järki ja tahto, täytyy sinun tukahduttaa liekki, muuten se polttaa poroksi sekä sinut että koko Paduan. Pitääkö maailmanlapsen saarnata sinulle jumalallista ja inhimillistä lakia. Olet kihloissa, sitä todistaa sormus sormessasi. Jos nyt purat kihlauksesi, kuten jo teit munkkilupauksillesi, loukkaat sinä samalla kaikkia tapoja, velvollisuutta, kunniantuntoa ja kaupunginrauhaa. Ellet arvelematta paikalla tempaa sydämestäsi sokean jumalan nuolta, surmaa se sinut, Antiopen ja vielä muitakin, jotka tielle sattuvat. Astorre, Astorre!'

»Ascanion veitikka-huulista tuntuivat kummallisilta ne suuret ja vakavat sanat, joita hän hädissään antoi niiden lausua. 'Nimesi, Astorre', sanoi Ascanio puoleksi leikillä, 'kajahtaa sotatorvelta ja kehoittaa sinua taisteluun itseäsi vastaan'.

»'Minulle on annettu lemmenjuomaa', huudahti hän. 'Minä raivoan, olen ihan hullu. Ascanio, minä annan sinulle vallan ylitseni, pane minut kahleisiin!'

»'Minä kahlehdin sinut Dianaan», sanoi Ascanio. Tule, mennään yhdessä hänen luoksensa!'

»'Eikö Diana lyönyt Antiopea', kysyi munkki.

»'Olet nähnyt unta, kaikki on ollut unta. Sinä et ollut tajuissasi. Tule! Minä vannotan sinua, minä vaadin! Minä vien sinut vaikka väkisin'.