Part 8

»Vicedominin muurien peittyessä nopeasti yltyvään hämärään kokoontui juopunutta kansaa palatsin edessä olevalle pienelle torille. Nähtiin vallattomia, rajuja ja hullunkurisia kohtauksia. Väentungoksessa kiiri hillitön, miltei vihamielinen ilo, humaltunut huuma, johon yläkoulusta päässeet nuorukaiset sekoittivat iva- ja kokkapuheitaan.

»Alkoi kuulua venytettyä laulua, samantapaista kuin maalaisten virrenveisuu. Eräästä Vicedominin omistamista lukuisista kylistä oli saapunut talonpoikaiskulkue, vanhaa ja nuorta väkeä, munkkia onnittelemaan. Nämä ihmisraukat eivät olleet syrjäisessä kylässään kuulleet mitään siitä, että munkki oli jättänyt entisen säätynsä, tiesivät vain hämärästi nuoren perillisen naimisiin menosta ja olivat jo ennen päivänkoittoa lähteneet matkalle tavanmukaisin häälahjoin. Nyt he tulivat perille pitkän vaelluksen jälkeen maantienpölyssä. Kumarassa ja toisiinsa painautuen astuivat he hitaasti yli aaltoilevan torin; milloin vilahti kulkueesta nuori poika, miltei vielä lapsi kantaen hunajakakkua, milloin arka, ylpeä neitonen käsissään surkeasti määkivä lammas, jonka jalat oli sidottu yhteen. Jokainen toivoi hartaasti pian saavansa nähdä uuden isäntänsä.

»He katosivat vähitellen porttiholviin, jossa aina muulloin niin ystävällinen Ascanio ylläpiti järjestystä kimein, ärtynein äänin. Portin molemmin puolin loimusi tulisoihtuja, anastaen kokonaan vallan sammuvalta päivänvalolta.

»Kuta kauemmas ilta kului sitä rohkeammaksi ja hurjemmaksi tuli väkijoukko. Kun naamioidut, ylhäiset vieraat alkoivat saapua, tyrkittiin heitä, palvelijat työnnettiin syrjään ja heidän käsistään temmattiin soihdut, jotka tallattiin sammuksiin kivikatuun. Tungoksessa eroitettiin naiset miehistä, joiden seurassa he olivat, ja nyt voitiin mielin määrin tehdä heille kiusaa saamatta rangaistukseksi miekanpistoa, joka koska tahansa muulloin olisi seurannut tällaista hyökkäystä.

»Diana-jumalattareksi pukeutunut kookas nainen koetti lähellä palatsin porttia päästä erilleen muutamista papeista ja alakoulun oppilaista, jotka piirissä häntä ympäröivät. Eräs laihanpuoleinen mies tahtoi loistaa mytologian tiedoillaan. 'Et ole Diana', kehitteli hän puhuen nenäänsä, 'kyllä minä tiedän, kuka olet. Tässä on kyyhkysesi', ja hän osoitti hopeaista puolikuuta jumalattaren otsalla. Mutta naamioitu nainen ei ruvennut Afroditen tavoin mielistelemään, vaan suuttui kuin ankara Artemis. 'Menkää tiehenne, siat', komensi hän. 'Minä olen siveä jumalatar ja inhoan pappeja!' 'Kur, kur', kuhersi hongankolistaja tavoittaen häntä luisevalla kädellään. Mutta samassa hän parahti kimeästi ja nosti vaikeroiden kättään. Siinä oli lukemattomia haavoja, joista veri tulvana virtasi. Raivostuneen tytön oli onnistunut pistää kätensä viineen — hän oli salaa ottanut veljensä viinen — ja oli terävällä nuolella rangaissut inhoittavaa kättä.

»Tätä kohtausta seurasi toinen yhtä törkeä, vaikkakaan ei verinen. Hurjan ja huumaantuneen väkijoukon läpi raivasi itselleen tietä omituinen soittokunta törähytellen mitä sekamelskaisinta ja hirvittävintä, rämisevää, vinkuvaa ja korviaviiltävää soittoa, joka lähinnä muistutti raivoisaa, helvetillistä toraa. Siihen kuului kaikkein alhaisinta ja huonointa väkeä: taskuvarkaita, parittajia, ilotyttöjä ja katupoikia. Toiset puhalsivat pillejä, toiset paukuttelivat rumpuja, toiset vihelsivät, piipittivät, määkyivät ja röhkivät. Kuljettiin eriskummallisen parin edellä ja jäljessä. Isokasvuinen, rappiolle joutunut entinen kaunotar kävi käsi kädessä munkin kanssa, jolla oli yllään repaleinen kaapu. Munkki oli luostariveli Serapion, joka Astorren esimerkin kiihoittamana oli eräänä yönä karannut luostarista ja jo viikon ajan ryöminyt katuloassa. Palatsin pimeästä muurista ulkonevan valaistun komeron eteen pysähtyi joukko ja nainen huusi, matkien julkista kuuluuttajaa: 'kuuluutetaan ja tehdään tiettäväksi: kohta nukkuu munkki Astorre puolisonsa Antiopen vieressä!' Seurasi hillitön naurunremahdus.

»Kapeasta kaari-ikkunasta liehui Gocciolan kilisevä narrikaapu ja hänen surumieliset kasvonsa tulivat näkyviin.

»'Ole vaiti, hyvä ihminen', ruikutti narri itkussa suin. 'Häpäiset kasvatustani ja loukkaat häveliäisyyttäni'.

»'Älä veikkonen, siitä pahastu. Mehän vaan puhumme, mitä ylhäiset tekevät. Liimaamme nimiliput lääkepurkkeihin'.

»'Kuolemansyntini nimessä', riemuitsi Serapion, 'sen juuri teemmekin. Veli Astorren häät ovat ennen keskiyötä Paduan joka torilla kuuluutettavat. Eteenpäin, mars! Hei vaan', ja hän työnsi paljaan säärensä — jalassa oli vain sandaalit — esiin tahratun kaapunsa roikkuvista riekaleista.

»Pila, jota kansanjoukko kuunteli meluavalla riemulla, kaikui öisen linnan jyrkissä muureissa — palatsin ikkunoista olivat useimmat pihalle päin.

»Hiljaisessa, suojatussa huoneessa puki ja koristeli Sotte toisen kamarineidon avustamana Antiopea, Astorren ottaessa portaissa vastaan vieraita, joiden tulva ei näkynyt ollenkaan loppuvan. Antiopea tähyili hänen oma pelästynyt katseensa hopeapeilistä, jota toinen kamarineidoista kateellisen näköisenä piti hänen edessään paljain, julkein käsivarsin.

»'Sotte', kuiskasi nuori aviovaimo palvelijalle, joka palmikoi hänen hiuksiansa, 'olet minun näköiseni ja me olemme samankokoisia; vaihda minun kanssani vaatteita, jos vähääkään pidät minusta! Mene vetämään sormus hänen sormestaan! Katuvana ja nöyränä! Kumarru hänen eteensä kädet ristissä rinnalla, kuin olisit hänen halvin orjattarensa. Laskeudu polvillesi, ryömi maassa, alennu niin syvään kuin voit. Kun vaan saat häneltä sormuksen! Minä palkitsen ruhtinaallisesti.» Nähdessään Soten epäröivän, rukoili Antiope hartaasti: »ota häneltä sormus, saat kaikki kalleudet, jotka nyt ovat ylläni'. Turhamainen Sotte ei voinut enää vastustaa.

»Astorre oli hetkeksi riistäytynyt isännän velvollisuuksista ja pistäytyi katsomaan armastaan. Hän näki Antiopen ja Soten vaihtavan vaatteita ja arvasi. 'Ei, Antiope! Niin vähällä et pääse! Sanassa täytyy pysyä. Minä pyydän rakkaudeltasi tätä uhria. Minä vaadin!' Hän kumartui suutelemaan rakasta niskaa. Ankarien sanojen näin muuttuessa hyväilyksi tuli Ascanio kiireesti ilmoittamaan munkille, että Vicedominin alustalaisia oli saapunut ja että he tahtoivat viipymättä antaa lahjansa saadakseen yön viileydessä palata kotiansa. Kun Antiope kääntyi suutelemaan miestään, suuteli hän tyhjää.

»Hän antoi nyt nopeasti pukea päälleen. Pintapuolinen Sottekin pelästyi peilissä näkyvien kasvojen kalpeutta. Ainoastaan silmissä kuvastuva hätä ja yhteenpuristettujen hampaiden välke todisti elämää. Punainen juova, jälki Dianan iskusta, ilmaantui valkealle otsalle.

»Kun Astorren puoliso oli valmiiksi koristeltu, lähti hän sykkivin suonin ja takovin ohimoin turvallisesta huoneesta ja kiiti salien läpi etsimään Dianaa. Pelon synnyttämä rohkeus ajoi häntä eteenpäin. Riemuiten, valloitettu sormus kädessä tahtoi hän rientää puolisoansa vastaan, jolta hän aikoi säästää nöyryytyksen näkemisen.

»Naamioitujen joukosta hän pian löysi kookkaan metsästyksen jumalattaren, tunsi hänet vihollisekseen ja alkoi seurata häntä vavisten ja mumisten vihamielisiä sanoja. Diana kulki hitaasti juhlasalin läpi pieneen, himmeästi valaistuun, puolta matalampaan huoneeseen. Jumalatar näkyi olevan armollinen; hän ei vaatinut julkista nöyrtymistä, vaan tyytyi katuvaan mieleen.

»Antiope kumartui puolihämärässä Dianan eteen. 'Anna minulle sormus', sai hän vaivoin sanotuksi ja tavoitteli voimakasta sormea.

»'Oletko nöyrä ja katuva?' kysyi Diana.

»'Voisinko muuta olla, ruhtinatar', tuskitteli onneton kuin kuumeessa. 'Mutta sinä teet minusta pilaa, sydämetön! Miksi taivutat sormeasi ja koukistat sitä...'»

* * * * *

»Kuvitteliko Antiope vai tekikö Diana todellakin hänestä pilaa? Saattaako sormen koukistaminen mitään merkitä? Cangrande, olet syyttänyt minua epäoikeudenmukaisuudesta. En tahdo ratkaista.»

* * * * *

»Nuori ruhtinatar Vicedomini ojensi suoraksi notkean vartalonsa, katsoi säihkyvin silmin ankaraa Dianaa ja huusi: 'tyttö, ärsytätkö aviovaimoa?' Hän kumartui jälleen ja koetti molemmin käsin saada sormusta — silloin hänelle salamannopeudella selveni. Diana oli antanut hänelle vasemman kätensä, oikealla hän veti kostonhaluisena esiin viinestään nuolen ja surmasi Antiopen. Nuori nainen vaipui maahan, nojasi ensin vasempaan, sitten oikeaan käteensä, kääntyi kyljelleen ja jäi makaamaan nuoli kaulassa.

»Kun munkki oli sanonut jäähyväiset maalaisvierailleen ja ikävöiden vaimoansa lähtenyt häntä etsimään, löysi hän Antiopen hengettömänä. Hän päästi tukahtuneen huudon, heittäytyi polvilleen vaimonsa viereen ja veti nuolen hänen kaulastaan. Haavasta suihkusi verta ja Astorre meni tainnoksiin.

»Tultuaan taas tajuihinsa hän näki vieressään Germanon, kädet ristissä rinnalla. 'Sinäkö olet murhaaja?' kysyi munkki.

»'En surmaa naisia', vastasi Germano surullisena. 'Sen on sisareni tehnyt saadakseen oikeutta'.

»Astorren käsi tavoitteli nuolta ja löysi sen. Yhdellä hyppäyksellä oli hän pystyssä ja hyökkäsi raivon sokaisemana lapsuudentoveriaan vastaan käsitellen pitkää, veristä nuolta miekkanaan. Soturia hieman värisytti, kun hän näki mustaan puetun, kalpean kummituksen nuoli kädessä ja tukka epäjärjestyksessä.

»Hän väistyi askeleen, veti tupesta lyhyen miekkansa, jota hän sinä päivänä, ilman panssaria kun oli, piti kupeellaan, torjui sillä nuolen ja sanoi säälien: 'palaa luostariisi, Astorre. Sitä sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää!'

»Silloin hän äkkiä huomasi tyrannin, joka astui ovesta sisään hääjoukon seuraamana.

»Ezzelino ojensi kätensä rauhaa rakentaen, ja kunnioittaen sotapäällikkönsä käskyä antoi Germano aseensa vaipua. Raivostunut munkki käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän työnsi nuolen entisen ystävänsä rintaan, tämän katsellessa vastaantulevaa Ezzelinoa. Mutta hän sai samalla itse kuolettavan haavan, sillä nuori soturi oli samassa silmänräpäyksessä taas kohottanut miekkansa.

»Germano lyyhistyi ääneti maahan. Munkki otti Ascanion avulla vielä pari horjuvaa askelta, laskeutui makaamaan vaimonsa viereen, ja he nukkuivat huulet huulia vasten.

»Hääjoukko oli piirissä aviopuolisojen ympärillä. Ezzelino katseli kuolemaa. Hän laskeutui toiselle polvelleen ja painoi ensiksi Antiopen, sitten Astorren silmäluomet umpeen. Hiljaisuudessa kaikui jotain surumielistä avoimesta ikkunasta. Pimeästä eroittui sanat: 'nyt nukkuu munkki Astorre puolisonsa Antiopen rinnalla' ja kuului kaukaista naurua.»

* * * * *

Dante nousi. »Olen maksanut veroni takkavalkeasta ja lähden etsimään unen onnea. Rauhan Jumala suojelkoon meitä kaikkia!» Hän kääntyi ja meni ulos ovesta, jonka nuori aatelispoika hänelle avasi. Kaikkien katseet seurasivat häntä, kun hän läksi hitaasti astumaan soihtujen valaisemia portaita.

KUSTAA AADOLFIN HOVIPOIKA.

I.

Lähellä St. Sebaldia olevan nürnbergiläisen patriisitalon konttorissa istui isä ja poika toisiaan vastapäätä tilavan kirjoituspöydän ääressä, seuraten jännittyneen tarkkaavasti suurehkon liikkeen kehitystä. Kumpikin laski yhteen omalle paperiliuskalleen samoja pitkiä tilisarakkeita tarkistaakseen loppusummaa, tuloksia toisiinsa vertaamalla. Hento nuorukainen, isänsä täydellinen perikuva, nosti ensiksi terävän nenänsä sievästi piirretyistä numeroista. Hän oli jo saanut yhteenlaskunsa valmiiksi ja jäi, kapeilla huolekkailla kasvoilla pienen tyydytyksen ilme, odottamaan isäänsä, jonka lasku kävi hitaammin ja varovammin — kun palvelija astui huoneeseen ojentaen suurikokoisen, raskaalla sinetillä suljetun kirjeen. Ruotsin karabiniääriosaston kornetti oli muka tuonut sen. Tämä oli paraikaa katsomassa viereisen raatihuoneen salin maailmankuuluja maalauksia ja oli luvannut palata täsmälleen tunnin kuluttua. Kauppahuoneen pää tunsi ensi silmäyksellä hänen majesteettinsa Ruotsin kuninkaan Kustaa Aadolfin rohkean käsialan ja säpsähti kuninkaan omakätisyyden tuottamaa kunniaa. Oli kyllä tarjona se vaara, että kuningas, jota hän uudessa, Nürnbergin kauneimmassa talossaan oli kestittänyt ja juhlinut, käyttäisi isänmaallisen isäntänsä vieraanvaraisuutta lainan pyytämiseen. Koska hän oli suunnattoman rikas ja tiesi hyvin Ruotsin valtiorahaston tunnollisuuden, avasi hän kuninkaallisen sinetin jotenkin levollisena, antoipa jo hiukan valtaa itsetietoiselle hymyllekin. Mutta hän oli tuskin ehtinyt luoda silmäystäkään kuninkaallisen lyhyesti sepitetyn kirjeen harvoihin riveihin, kun hän vaaleni yhtä kalpeaksi kuin katon kipsiset korkokuvat, jotka esittivät pullottavina ja julkeina miten Abraham uhraa oman poikansa Isakin. Ja hänen kelpo poikansa, joka oli seurannut hänen kasvonilmeitään, kalpeni myös, sillä hän saattoi aavistaa pahaa, nähdessään värin äkkiä pakenevan isän kuihtuneilta kasvoilta. Hänen pelkonsa lisääntyi yhä, kun vanhus surumielisesti ja isällisen hellästi katsahti häneen paperinsa yli. »Jumalan nimessä, mitä on tapahtunut, isä?» änkytti nuorukainen. Vanha Leubelfing — he kuuluivat kumpikin tähän ylhäiseen kauppiassukuun — ojensi vavisten hänelle kirjeen. Nuorukainen luki:

Arvoisa Herra!

Tietäen ja hyvin muistaen poikanne toivomuksen päästä hovipojaksi palvelukseemme, ilmoitamme täten, että se käy päinsä ja toteutukoon tänä päivänä, koska entinen hovipoikamme Max Beheim-vainaja † (jonka edeltäjä Utz Volkamer-vainaja † ja hänen edeltäjänsä Götz Tucher-vainaja † kunnioituksella mainittakoot) kanunankuulan tämänpäiväisessä ottelussa vietyä häneltä molemmat jalat, rauhallisesti nukkui meidän syliimme. Erikoista tyydytystä tunnemme ottaessamme taas välittömimpään palvelukseemme evankelisen Nürnbergin asukkaan, joka kaupunki on meidän erityisessä suosiossamme. Ja että hyvä huolenpito ja jokapäiväinen kristillinen opetus tulee Teidän poikanne osaksi, vakuutamme Teille.

Teille hyvin suosiollinen

Gustavus Adolphus Rex.

»Voi taivaan tähden», vaikeroi poika salaamatta isältään pelkuruuttaan, »nyt on minulla taskussa kuolintodistus, ja te, isä — kaikella kunnioituksella sanoen — olette syypää ennenaikaiseen erooni täältä, sillä kukaan muu ei ole voinut antaa kuninkaalle niin väärää käsitystä pyrkimyksistäni ja toiveistani. Herra varjelkoon!» ja hän suuntasi katseensa ylöspäin, kipsisen patriarkan puukkoon, joka uhkaavana heilui juuri hänen päänsä päällä.

»Lapseni, saat sydämeni pakahtumaan», vastasi vanhus kyynelpisaran vieriessä hänen poskelleen. »Kirottu olkoon lasi tokaieria, jonka join liikaa...»

»Isä», keskeytti hänet poika, joka alakuloisuudestaan huolimatta säilytti mielenmalttinsa tässä surkeudessa, »isä, kerro, miten tämä onnettomuus on tapahtunut.»

»August», alkoi isä masentuneena tunnustaa, »muistathan ne suuret pidot, jotka kuninkaan kunniaksi panin toimeen, kun hän ensi kerran tuli kaupunkiimme... Ne tulivat minulle paljon maksamaan...»

»Kolmesataa yhdeksänkymmentä yhdeksän guldenia ja yksitoista kreutzeriä, isä; enkä minä saanut maistaa vähääkään niitten iloa», huomautti nuorukainen itkussa suin, »minun kun täytyi pysytellä huoneessani märkä pussi silmillä.» Hän osoitti oikeata silmäänsä. »Gustel, senkin huimapää, heitti pallon silmiini aivan hurjana ja mielettömänä ilosta, kun luuli saavansa nähdä kuninkaan. Hän kuuli torventoitotusta ja otaksui ruotsalaisten tulevan kaupunkiin. Mutta kertokaa, isä...»

»Kun ruoka jo oli korjattu pois ja me istuimme hedelmien ja maljojen ääressä, vyöryi riemun hyrske sekä ylhäällä salissa että alhaalla torilla, joka oli sullottu väkeä täyteen. Kaikki tahtoivat nähdä kuninkaan. Jyrisytettiin tuoppeja, juotiin avoimien ikkunoiden vieressä, esitettiin maljoja, joita seurasi riemuhuudot sekä ylhäältä että alhaalta. Ja melun keskeltä kuuluu kirkas, läpitunkeva ääni 'eläköön Kustaa, Saksan kuningas!' Tuli kuolemanhiljaisuus, sillä tämä oli sentään liikaa. Kuningas höristi korviaan ja siveli kädellään suippoa partaansa. 'Sellaista en tahdo kuulla', sanoi hän. 'Esitän eläköön-huudon evankeliselle Nürnbergin kaupungille!' Nyt vasta pääsi riemu täyteen valtaansa. Torilla laukaistiin tykkejä, ja nousi hirvittävä humu. Hetken kuluttua työntää kuningas minut sattumalta nurkkaan. 'Leubelfing, kuka huusi 'eläköön Saksan kuningas'?' kysyi hän minulta alentaen ääntään. Ja minut, vanhan juopuneen aasin, valtasi nyt kerskailunhalu' — Leubelfing iski nyrkillään otsaansa, ikäänkuin syyttäen sitä, ettei se ollut neuvonut häntä paremmin — ja minä vastasin: 'teidän majesteettinne, sen teki poikani, August. Yötä päivää hän haaveilee saavansa hovipoikana astua palvelukseenne'. Muistin päissänikin, että Götz Tucher oli ollut tässä toimessa, ja pormestari Volkamerin ja raatimies Beheimin suosittaneen poikiaan siihen. Sanoinkin tämän vain siksi, etten olisi naapureitani, vanhaa Tucheria ja suurisuista Beheimiä huonompi. Kukapa olisi voinut aavistaa kuninkaan kuluttavan nürnbergiläisen tavaran jo Bayerissa...'

»Entä jos kuningas olisi lähettänyt minua hakemaan, vaikka silmäni oli mustelmassa?»

»Olin ottanut senkin huomioon, August. Charnacé, se vietävän heittiö, melusi eteisessä. Hän oli jo kolmasti ilmoituttanut tulostaan eikä ollut enää ajettavissa pois. Kuningas salli siis lähettilään tulla sisään ja antoi hänelle meidän, patriisien, läsnäollessa sellaisen löylytyksen, että meidän saksalaista sydänalaamme oikein hiveli. Kaikessa tässä kiireessä en jättänyt kuitenkaan mitään punnitsematta...»

»Miten harkittua ja kuitenkin miten ajattelematonta, isä!» huokasi poika.

Isä ja poika alkoivat nyt yksissäneuvoin miettiä pelastuskeinoa ja kuiskailla keskenään. Tähän saakka he eivät olleet mielenkuohussaan muistaneet hiljentää ääntään viereisessä huoneessa työskentelevien virkailijain ja oppipoikain korvilta. Mutta he eivät keksineet mitään keinoa päästä pulasta ja heidän ilmeensä tulivat yhä huolestuneemmiksi ja tuskaisemmiksi, kun kuului voimakas alttoääni, joka ulkona käytävässä lauloi Kustaa Aadolfin lempivirttä:

»Maailma vaikk ois täynnänsä Pimeyden enkeleitä, Päällemme käyden päänänsä, Ei peljätä he meitä...»

ja sisään astui solakka tyttö, hoikka kuin seiväs. Hänen silmänsä olivat veitikkamaiset, tukka lyhyeksi leikattu, vartalo poikamainen ja käytös ratsastajan.

»Aiotko puhkaista korvamme, serkku?» toruivat Leubelfingit. Tyttö alkoi tarkastaa alakuloista paria ja vastasi: »Tulin pyytämään teitä ruualle. Mutta mitä on tapahtunut, herrat setäni ja serkkuni? Onhan nenänpäänne ihan valkeana!» Tyttö otti kursailematta kirjeen, joka oli jäänyt avuttomien miesraukkojen väliin, huomasi kuninkaan voimakkaasti piirretyn allekirjoituksen, luki ahmien ja sai tietää syyn sukulaistensa epätoivoon. »Ruualle, arvoisat herrat!» sanoi hän ja astui heidän edellään ruokasaliin. Mutta nähdessään miten kauan Leubelfingit liottivat suussaan jokaista ruokapalaa kävi hyväsydämisen tytön heitä sääli. Hän käski viedä ruuan pois, siirsi tuolinsa syrjemmäksi, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja toisen hennon jalkansa toisen yli sinisen hameensa alla, jonka vyöstä riippui tasku ja avainkimppu, ja pyysi heitä kertomaan juurtajaksain koko pulmallisen jutun. Hän kuunteli tarkkaavana ja miettien. Tyttö näytti olevan talossa kuin kotonaan ainakin ja saaneen siinä reippaalla luonteellaan määräämisvallan.

Leubelfingit kertoivat. »Kun oikein ajattelen», sanoi tyttö sitten rohkeasti, »niin muistan kuka huusi kuninkaalle tuon eläköönhuudon.»

»Kuka?» kysyivät Leubelfingit, ja tyttö vastasi: »ei kukaan muu kuin minä.»

»Peijakas sinut vieköön», jymisi vanhus. »Pukeuduit tietysti siniseen ruotsalaiseen sotilaspukuusi, joka riippuu esiliinojen takana vaatekaapissasi, ja livahdit ruokasaliin epäjumalasi luo, vaikka sinun olisi pitänyt pysytellä säädyllisesti naisten seurassa.»

»Minä en olisi päässyt minnekään», puolustelihe tyttö suutuksissaan. »Kun kaikki naiset, pikku Haller, iso Holzschuher, ylpeä Ebner, väärä Geuder ja typerä Cresser, _tutte quante_, jotka saivat viedä kuninkaalle kaupungin lahjan, molemmat hopeaiset maljakot, taivaankuvun ja maapallon, olisivat antaneet minulle perimäisen paikan.»

»Miten sinä, Gustel, kainona tyttönä, sillä kainohan sinä olet, voit ollenkaan käyttää miehen pukua», nuhteli sovinnaista tapaa tarkoin noudattava nuorukainen.

»Oman isäni pukua, jossa povitaskun vieressä vielä näkyy paikattu reikä, ranskalaisten miekan jälki?» vastasi tyttö vakavana. »Heti kun katson sivulle» — hän katsoi kuin olisi hänellä nyt ollut yllään isänsä puku — »näen läven, ja se vaikuttaa saarnan tavoin. Naisten hameet eivät sitäpaitsi tahdo minulle oikein käydä», sanoi hän lopuksi, siirtyen äkkiä tapansa mukaan vakavasta mielialasta iloiseen. »Eikä ihmekään, etteivät ne minulle sovellu, kun olen neljäntoista ikäiseksi saakka istunut isän ja äidin kanssa hevosen selässä lyhyessä puvussa.»

»Rakas serkku», valitti nuori Leubelfing puoleksi hellästikin, »isäsi kuoltua on sinua pidetty tässä talossa kuin lasta ainakin, ja tällaisen harmin olet nyt minulle tuottanut! Toimitat oman serkkusi kuin lampaan teurastettavaksi. Utz sai kuulan otsaansa, Götz kaulaansa...» Hänen ihonsa kurtistui kananlihaksi. »Jospa edes tietäisit hyvän neuvon, serkku!»

»Hyvänkö neuvon», sanoi tyttö pontevasti, »sen voin kyllä sinulle antaa: ole nürnbergiläinen ja ole Leubelfing!»

»Leubelfing!» tiuski vanha herra. »Täytyykö jokaisen nürnbergiläisen ja Leubelfingin olla samanlainen tappelupukari kuin isäsi Rupert — olkoon Jumala hänelle armollinen — joka kymmenvuotisena poikaviikarina viekoitti minut häkkivaunuihinsa, läksi ajamaan, kaatoi vaunut ja säilytti itse nahkansa, mutta minulta — häntä vanhemmalta — taittui pari kylkiluuta? Oli hänelläkin elämänjuoksu! Viisitoistavuotiaana karkasi ruotsalaisten leiriin, seitsemäntoista vanhana nai rummun pärinässä viisitoistavuotiaan tytön, kolmenkymmenen vanhana jätti mellakassa tämän maailman.»

»Hän kaatui puolustaessaan äitini kunniaa...», sanoi tyttö.

»Etkö keksi mitään keinoa, Guste?» ahdisti nuori Leubelfing häntä. »Sinä tunnet Ruotsin sotapalveluksen ja tiedät mitkä ruumiin viat vapauttavat siitä. Minkä pätevän syyn voin sanoa kuninkaalle?»

Tyttö purskahti hillittömään nauruun. »Pistämme sinut niinkuin nuoren Akilleksen uunin kuvassa tyttöjen joukkoon, ja kun viekas Odysseus levittää heidän eteensä sota-aseita, niin et karkaakaan kiinni miekkaan.»

»Minä en lähde», sanoi nuori Leubelfing, vihoissaan mokomasta mytologian tuntemisesta. »En ole sellainen, miksi isäni on minut kuninkaalle kuvannut.» Samassa hän tunsi laihoja käsivarsiaan likistettävän. Vanha Leubelfing riuhtoi poikansa vasempaa kättä ja valitti: »tahdotko tehdä minusta, kunniallisesta miehestä, kuninkaan silmissä valehtelijan ja vääristelijän?» Ja tyttö taas puristi hänen oikeata käsivarttaan huudahtaen närkästyneenä: »tahdotko pelkuruudellasi saattaa isäni mainehikkaan nimen häpeään?»

»Mene itse kuninkaan hovipojaksi», huusi nuorukainen ärtyneenä. »Olet ulkomuodoltasi ja käytökseltäsi siksi poikamainen, että kuningas yhtä vähän voisi aavistaa sinua tytöksi kuin tuo uunilla oleva Odysseus, josta sinä lörpöttelet, olisi voinut otaksua minua pojaksi. Lähde epäjumalasi luo ja ihaile häntä! Kukapa tietää», jatkoi hän, »vaikka olisit jo kuinka kauan tällaista mielessäsi hautonutkin. Sinähän uneksit öin ja päivin Ruotsin kuninkaasta, jota lapsena seurasit ympäri maailmaa. Kun toissa päivänä menin kamarisi ohi omaan huoneeseeni, kuulin haaveilevan äänesi jo kaukaa. Minun ei todellakaan tarvinnut kuunnella avaimenreiästä. 'Kuningas! Aseihin! Kunniaa!'» Hän matki komentosanoja kimein äänin.

Neitonen käänsi pois kasvonsa. Purppuranpuna syöksyi hänen otsalleen ja poskilleen. Sitten hän antoi taas lämpimäin, vaaleanruskeiden silmäinsä näkyä ja sanoi: »ole varuillasi! Voi lopulta käydä niinkin, vaikkapa vain siksi, etteivät Leubelfing-nimiset olisi kaikki jäniksiä!»

Ajatus oli lausuttu ja lapsekas haave pukeutunut rohkean mutta ei kuitenkaan aivan mahdottoman seikkailun muotoon. Isän veri kutsui. Uljuutta ja uskaliaisuutta oli liiaksikin, mutta naisellinen kainous ja säädyllisyys — serkku oli ollut oikeassa — ja kunnioitus kuningasta kohtaan asettuivat tielle. Silloin tempasi hänet tapahtumain pyörre ja vei mukaansa.