Part 2
Astorre ja hänen kälynsä suuntasivat kulkunsa neljän palatsin ympäröimälle pienelle torille ja astuivat komeimpaan palatsiin vievästä syvästä portista sisään. Pihalla he näkivät kahden miehen lepäävän kivipenkillä: kiireestä kantapäähän panssaroidun nuoren saksalaisen ja saraseeni-vanhuksen. Pitkällään oleva saksalainen oli pannut vaalean, hieman punertavatukkaisen nukkuvan päänsä istuallaan torkkuvan pakanan syliin. Vanhuksen lumivalkea parta nyökkäsi hänelle isällisesti. He kuuluivat molemmat Ezzelinon henkivartiastoon, jossa oli saksalaisia ja saraseeneja yhtä paljon. Ezzelino jäljitteli tässä suhteessa appeansa, keisari Fredrikiä. Tyranni oli siis täällä. Hän oli varmaankin katsonut velvollisuudekseen käydä vanhan Vicedominin luona. Astorre ja Diana kuulivatkin jo kierreportaisiin saakka Ezzelinon keskustelevan lyhyesti ja tyynesti, jota vastoin vanhus tuntui olevan aivan suunniltaan, puhui äreästi ja huusi. Munkki ja nainen seisahtuivat salin oven suuhun kalpeiden, pelosta vapisevien palvelijoiden joukkoon. Vanhus oli puristetuin nyrkein ja tuimasti kiroten ajanut nämä luotaan, kun he liian myöhään ja tuskin uskaltaen änkyttää olivat tuoneet hänelle sanoman rannalta. Vihdoin olivat he kuullessaan tyrannin pelottavat askeleet kokonaan jähmettyneet. Kuoleman uhalla oli kielletty ilmoittamasta tyrannin tulosta. Esteettömästi kuin aave astui hän koteihin ja taloihin.
»Ja sitä sinä, julmuri, kerrot niin tyynesti, kuin puhuisit hevosen tai viljan häviöstä», raivosi vanhus epätoivossaan. »Sinä olet vienyt minulta kaikki neljä, juuri sinä! Miksi piti sinun juuri sillä hetkellä ratsastaa rannalla, miksi piti sinun tervehtiä Brentalla soutavia? Sen teit sinä syöstäksesi minut turmioon. Kuuletko?»
»Kohtalo!» vastasi Ezzelino.
»Kohtaloko», huusi vanha Vicedomini. »Tähdistä lukemista, loihtimista, salaliittoja ja mestauksia, naisten heittäytymistä torneista katukiviin ja tuhanten nuolten lävistämien, sotaratsujen selästä kaatuneiden nuorukaisten surmaa mielettömissä, uhkarohkeissa taisteluissasi, sitä on hallituksesi ja toimintasi ollut, sinä kirottu Ezzelino. Veriselle tiellesi johdat meidät kaikki, sinun läheisyydessäsi muuttuu elämä ja kuolema väkivaltaiseksi ja luonnottomaksi, eikä kukaan enää heitä henkeään katuvaisena kristittynä kuolinvuoteellaan.»
»Teet minulle väärin», sanoi Ezzelino. »Minulla ei tosin ole kirkon kanssa mitään tekemistä, olen sen suhteen välinpitämätön, mutta en ole milloinkaan estänyt sinua tai vertaisiasi yhteydestä sen kanssa. Sen kyllä tiedät, muuten et uskaltaisi lähettää kirjeitä pyhälle paavinistuimelle. Mitä siinä paraikaa hypistelet käsissäsi, piiloitatko paavin sinettiä? Onko siinä sinun synninpäästösi, vai kirjekö se on? Anna tänne! Kirje, tosiaankin! Saanko sen lukea? Sinä sallit. Suosijasi, pyhä isä, kirjoittaa sinulle, että jos sukusi neljänteen ja viimeiseen poikaasi, munkkiin, saakka sammuisi, vapautetaan tämä _ipse facto_ munkkilupauksistaan siinä tapauksessa, että hän palaa maailmaan omasta vapaasta tahdostaan. Viekas kettu, paljonko kultaa tämä pergamentti on sinulle maksanut?»
»Ilkutko minulle», valitti vanhus itkien. »Saatoinko muuta tehdä toisen ja kolmannen poikani kuoltua? Ketä varten minä olisin koonnut ja säästänyt? Madoilleko, vai ehkä sinulle? Tahdotko ryöstää omaisuuteni? Jollet, niin auta sitten minua, kummi», — ollessaan vielä pannaan julistamaton, oli Ezzelino nostanut kasteesta Vicedominin kolmannen pojan, joka sittemmin taistelukentällä uhrasi henkensä hänen puolestaan — »auta minua tekemään munkki taas maallikoksi ja saamaan hänet naimisiin, käske hänen niin tehdä, sinä kaikkivaltias, anna minulle siten korvaus pojastani, jonka surmasit. Auta minua, jos välität minusta.»
»Se ei ole minun asiani», vastasi tyranni tuntematta pienintäkään mielenliikutusta. »Hän ratkaiskoon asian itse. ’Vapaaehtoisesti’ sanotaan kirjeessä. Miksi pitäisi hänen jättää alansa, jos hän on hyvä munkki, kuten uskon. Senkö vuoksi, ettei Vicedominien suku sammuisi?
»Sinä lasteni murhaaja, kyllä huomaan, mitä tahdot. Toivot periväsi minut, voidaksesi minun rahoillani käydä järjetöntä sotaasi», sähisi vanhus, raivoten vihassaan. Samassa hän huomasi miniänsä, joka epäröivän munkin edellä kulkien oli tullut näkyviin palvelijoiden joukosta ja astunut kynnyksen yli. Huolimatta ruumiillisesta heikkoudestaan riensi vanhus häntä vastaan horjuvin askelin, tarttui hänen käsiinsä ja tempoi niitä kuin vaatien Dianaa edesvastuuseen onnettomuudesta, joka oli kohdannut heitä molempia. »Minne olet jättänyt poikani, Diana», läähätti hän.
»Hän makaa Brentan pohjassa», vastasi nuori nainen surullisena ja hänen siniset silmänsä tummenivat.
»Missä ovat kolme pojanpoikaani?»
»Brentassa», toisti Diana.
»Sinustako saan korvausta. Sinut kai saan pitää», nauroi vanhus kaameasti.
»Jos Kaikkivaltiaan tahto olisi niin ollut», vastasi Diana hitaasti, »kuljettaisivat joen aallot nyt minua ja omaisesi seisoisivat edessäsi minun sijastani.»
Diana vaikeni. Sitten valtasi hänet äkkiä kiivas viha. »Jos läsnäoloni sinua vaivaa, niin kysele Astorrelta. Olin jo kuollut, mutta hän nosti minut hiuksista haudan syvyydestä takaisin elämään.»
Vanhus huomasi nyt vasta poikansa, munkin, ja hänen ajatuskykynsä palasi niin nopeasti ja varmasti, että katkera vaikeroiminen näkyi sitä vaan terästäneen eikä lamauttaneen.
»Todellako. Hänkö pelasti sinut Brentasta. Hm, merkillistä! Herran tiet ovat sittenkin ihmeelliset.»
Hän tarttui munkin käsivarteen ja olkapäähän, kuin olisi hän tahtonut saada valtaansa sekä hänen ruumiinsa että sielunsa ja laahasi hänet mukanaan nojatuolinsa luo, johon hän vaipui puristaen yhä poikansa käsivartta. Diana seurasi heitä, lankesi polvilleen istuimen toiselle puolelle käsivarret riipuksissa, mutta kädet ristissä, ja painoi päänsä tuolin käsinojaan, niin että ainoastaan elottomalta esineeltä näyttävä vaalea hiussykkyrä jäi näkyviin. Tätä ryhmää vastapäätä istui Ezzelino nojaten oikealla kädellään kääröllä olevaan paavin kirjeeseen kuin valtikkaansa ikään.
»Poikani, poikani», marisi vanhus tulvillaan yhtaikaa todellista ja teennäistä hellyyttä, »ainoa ja viimeinen toivoni, vanhuuteni tuki ja sauva, ethän toki sinä murtune näihin vapiseviin käsiini. Ymmärräthän», jatkoi hän jo kuivemmalla ja asiallisemmalla äänensävyllä, »ett’et voi enää jäädä luostariin, kun asian laita kerta kaikkiaan on näin. Poikaseni, onhan toki kirkonsääntöjen mukaista, eikö niin, että luostarin päällikkö sallii munkin erota, jonka isä on köyhtynyt tai taudin näännyttämä, että poika voisi viljellä perintötilaansa ja elättää isäänsä. Minulle sinä olet vielä paljon välttämättömämpi. Kun eivät veljesi eivätkä veljenpoikasi enää ole elossa, olet sinä tästälähtien kantava sukumme elämänsoihtua. Sinä olet liekki, jonka minä olen sytyttänyt, ja mitä hyötyä on minulla siitä, että se luostarikammiossa sammuu ja häviää. Minä voin sinulle sanoa», — hän oli huomannut lempeissä, ruskeissa silmissä vilpitöntä myötätuntoa ja munkin kunnioittava käytös näytti lupaavan nöyrää kuuliaisuutta — »olen sairaampi kuin luuletkaan. Eikö niin, Isaskar?» Hän kääntyi taakseen laihan olennon puoleen, joka pieni pullo ja lusikka kädessä oli hiljaa tullut eräästä sivuovesta ja asettunut vanhuksen tuolin taakse ja nyt nyökäytti myöntävästi kalpeata päätään. »Aikani on pian lähteä, mutta sanon sinulle, Astorre, että ell’et täytä toivomustani, kieltäytyy isä-raukkasi astumasta tuonen purteen ja jää kyyryssä istumaan hämärän tuville.»
Munkki silitti hellästi vanhuksen kuumeista kättä, mutta sanoi kuitenkin lujana: »muista munkkilupaustani.»
Ezzelino kääri auki kirjeen.
»Munkkilupaustasi», alkoi vanha Vicedomini mairitella. »Höllä solmu! Katkaistu kahle! Kun vain liikahdat, niin se putoaa. Pyhä kirkko, jota sinun tulee kuulla ja kunnioittaa, julistaa ne mitättömiksi ja olemattomiksi. Tuosta voit lukea.» Hänen kuihtunut sormensa osoitti paavin sinetillä vahvistettua pergamenttia.
Munkki lähestyi kunnioittavana hallitsijaa, sai häneltä kirjoituksen ja luki sen kahden silmäparin tarkkaamana. Hänen päätään pyörrytti ja hän astui askeleen taaksepäin, kuin olisi hän seisonut tornin huipulla ja tuntenut kaidepuiden äkkiä siirtyvän.
Ezzelino tuli horjuvan avuksi lyhyesti kysymällä: »Munkki, kenelle olet lupauksesi tehnyt, itsellesikö vai kirkolle?»
»Molemmille tietysti», huusi vanhus suuttuneena. »Tuo on vain kirottua viisastelua. Poikaseni, ole varuillasi hänen suhteensa, hän tahtoo tehdä meidät keppikerjäläisiksi.»
Tuntematta mitään vihaa vannoi Ezzelino tarttuen partaansa: »kun Vicedomini kuolee, perii hänen poikansa munkki hänet ja perustaa, siinä tapauksessa että suku sammuu häneen ja hän rakastaa minua ja synnyinkaupunkiaan, laajan ja suurenmoisen vaivaistalon, josta kaikki sata kaupunkia» — hän tarkoitti Italian kaupunkeja — »tulevat meitä kadehtimaan. No, kummi, kun et minua enää voi syyttää saaliinhimosta, sallinet minun tehdä munkille vielä pari kysymystä. Suostutko?»
Vanhuksen valtasi nyt sellainen kiukku, että hän sai kouristuksia, mutta hän ei kuitenkaan päästänyt munkin kättä, johon hän taas oli tarttunut.
Isaskar kohotti varovasti hänen kalpeille huulilleen väkevänhajuisella nesteellä täytetyn lusikan. Kituva vanhus jaksoi tuskin kääntää pois päätään. »Jätä minut rauhaan, sinä olet voudinkin lääkäri», voihki hän sulkien silmänsä.
Juutalainen katsoi tyranniin kiiltävän mustine, viisaine silmineen, ikäänkuin pyytäen vanhuksen epäluuloa anteeksi.
»Tuleeko hän tajuihinsa», kysyi Ezzelino.
»Luultavasti», vastasi juutalainen. »Hän elää vielä ja herää kaiketi vähäksi aikaa. Pelkään kuitenkin ettei hän enää saa nähdä auringonlaskua.»
Tyranni käytti hyväkseen tilaisuutta puhuakseen Astorren kanssa, joka hoiti tainnuksissa olevaa isäänsä.
»Vastaa minulle, munkki», sanoi Ezzelino haroen mielitapaansa sormillaan tuuheata partaansa, »onko kolme munkkilupaustasi, jotka vähän yli kymmenen vuotta sitten annoit, — otaksun sinut nyt kolmenkymmenen ikäiseksi — ollut sinulle suurikin uhraus?»
Astorre loi hallitsijaan puhtaan katseensa ja vastasi empimättä: »köyhyys ja kuuliaisuus eivät ole olleet mitään uhrauksia. En välitä omaisuudesta ja minun on helppo totella.» Hän pysähtyi ja punastui.
Tyrannia miellytti tämä miehekäs siveys. »Onko isäsi tyrkytellyt tai houkutellut sinua rupeamaan munkiksi», kysyi hän johtaen keskustelun toisaanne.
»Ei ole», sanoi Astorre. »Kuten sukupuustamme näkee, on meidän suvussamme jo kauan kolmesta tai neljästä pojasta nuorin aina ruvennut munkiksi, siksikö ehkä, että Vicedomineilla olisi esirukoilija vaiko perheen omaisuuden ja vallan säilyttämiseksi; olipa miten hyvänsä, tämä tapa on vanha ja arvossapidetty. Jo nuorena tiesin kohtaloni, joka ei ollut minulle vastenmielinen. Minua ei ole pakoitettu munkiksi.»
»Entä kolmas», lisäsi Ezzelino, tarkoittaen kolmatta munkkilupausta. Astorre ymmärsi hänet ja vastasi punastuen uudelleen, joskin lievemmin kuin äsken: »se ei ole ollut minulle helppo, mutta olen senkin voinut täyttää samoin kuin muutkin munkit, jotka ovat saaneet hyviä neuvoja. Minua opetti pyhä Antonius», lisäsi hän kunnioittavasti.
* * * * *
»Tämä ansiorikas pyhimys eli muutamia vuosia Paduassa fransiskaanien parissa kuten, arvoisat ystäväni, tiedätte», selitti Dante.
»Sitäkö emme tietäisi», sanoi eräs kuulijoista leikillisesti. »Olemmehan toki osoittaneet kunnioitustamme siellä luostarinlammikossa uiskentelevalle pyhänjäännökselle, tarkoitan hänelle, joka muinoin tämän pyhimyksen saarnasta kääntyi, kieltäytyi liharavinnosta, pysyi lujana päätöksessään ja nyt vielä vanhana, ankarana vegetarina» — hän nieli lopun pilapuheestaan, Dante kun rypisti hänelle otsaansa.
* * * * *
»Mitä hän sinulle neuvoi», kysyi Ezzelino.
»Käsittämään munkin tehtävän aivan yksinkertaisesti täsmälliseksi viraksi, jokseenkin samantapaiseksi kuin on sotapalvelus, jossa myös vaaditaan kuuliaisia lihaksia ja kieltäymystä, vaikkei kunnon soturi saa siinä kieltäymystä huomata. Otsani hiessä viljelemään maata, syömään ja paastoamaan kohtuullisesti, olemaan ripittämättä nuoria naisia, sekä tyttöjä että aviovaimoja, vaeltamaan Jumalan kasvojen edessä ja palvelemaan Neitsyt Maariaa yhtä puhtaasti kuin messukirjassa säädetään.»
Tyranni hymyili. Sitten ojensi hän siunaten tai varoittaen oikean kätensä munkkia kohti ja sanoi: »sinua onnellista johtaa tähti. Nykyinen päiväsi syntyy helposti eilisestä ja vaihtuu huomaamattasi huomeneksi. Sinun osasi ei ole niinkään vähäinen, harjoitat laupeuden töitä, joita kunnioitan, vaikka oma tehtäväni onkin toinen. Jos palaisit maailmaan, jonka lakeja oppisit tuntemaan liian myöhään, muuttuisi kirkas tähtesi vaivaiseksi virvatuleksi ja sammuisi sihisten muutaman kerran surkeasti liekehdittyään, taivaan ilkkuessa sille.
»Paduan hallitsijana puhun sinulle vielä eräästä asiasta. Elämäsi on ollut kansalleni kohottavaa ja kieltäymystä opettavaa. Köyhimmällekin olet tuottanut lohdutusta, kun hän on huomannut ravintosi yhtä niukaksi ja päivätyösi yhtä raskaaksi kuin omansa. Jos hylkäät kaapusi, ylhäisenä kosit ylhäistä ja nautit täysin siemauksin sukusi rikkauksista, niin on kuin riistäisit kansalta sen omaisuutta, se kun on tottunut pitämään sinua vertaisenaan. Se saisi aikaan tyytymättömyyttä, enkä ihmettelisi, vaikka siten nostaisit vihaa, tottelemattomuutta ja kapinaakin. Punoutuvathan asiat aina toisiinsa.
»Minä ja Padua emme tule toimeen ilman sinua. Kauneutesi ja ritarillisuutesi pistää kansan silmään, samoin rohkeutesi, joka on suurempi tai ainakin jalompi kuin talonpoikaisten veljiesi. Jos kansa vimmoissaan tahtoo surmata hänet» — hän osoitti Isaskaria — »siksi että hän koettaa parantaa isääsi, niinkuin oli käydä hänelle viimeisen ruton aikana, kuka silloin puolustaa häntä, niinkuin sinä puolustit mieletöntä joukkoa vastaan, kunnes minä ehdin sitä hillitsemään?»
»Isaskar, koeta sinäkin puolestasi saada munkki vakuutetuksi», sanoi Ezzelino ja kääntyi lääkärin puoleen hymyillen julmasti. »Hän ei saa jättää kaapuaan jo sinunkaan tähtesi.»
»Herra», puhui juutalainen supattaen, »tuo järjetön kohtaus, jonka rankaisit yhtä oikeudenmukaisesti kuin verisesti, tuskin uudistuu sinun valtikkasi suojassa, ja mitä minuun tulee, ei hänen ylhäisyytensä saa minun tähteni jäädä naimattomaksi, sillä minä uskon suvun jatkuvaisuuden Jumalan korkeimmaksi siunaukseksi.»
Ezzelinoa huvitti juutalaisen harkittu vastaus. »Mihin suuntaan käyvät sinun omat ajatuksesi, munkki», kysyi hän.
»Ne pysyvät vielä paikoillaan. En toivoisi kuitenkaan isäni enää heräävän — Jumala antakoon anteeksi syntisen toivomukseni — ettei minun tarvitsisi olla kova häntä kohtaan. Jospa hän vain jo olisi saanut pyhän ehtoollisen!» Astorre suuteli kiihkeästi tajuttoman isänsä kasvoja ja vanhus tuli siitä taas tajuihinsa.
Tointunut vanhus oli huokailevinaan raskaasti, nosti väsyneesti silmänluomensa ja katseli tuuheiden kulmakarvojensa alta rukoilevasti munkkia. »Kuinka olet päättänyt, mitä määräät minulle, rakkaani? Taivaanko vai helvetin?»
»Isä», pyysi Astorre liikutettuna, »päiväsi ovat lopussa ja hetkesi on lyönyt. Unhota maalliset huolesi ja surusi, ajattele sieluasi. Katso, pappisi ovat jo koolla täällä — hän tarkoitti kaupungin kirkon pappeja — ja odottavat saavansa antaa sinulle ehtoollista.»
Niin olikin. Ovi oli hitaasti avautunut viereiseen huoneeseen, josta loisti heikko, päivällä tuskin huomattava kynttilänvalo. Sieltä kuului vienoa kuorolaulua ja hiljaista, väräjöivää kellonsoittoa.
Vanhus tunsi jo vajoavansa Lethen kylmään virtaan ja tarttui munkkiin kuten pyhä Pietari muinoin Vapahtajaan Genetsaretin merellä. »Teethän sen minun tähteni», sopersi hän.
»Kun vaan voisin, jospa saisin», huokaili munkki. »Kaikkien pyhien nimessä, ajattele ijäisyyttä, isä, jätä kaikki maallinen. Hetkesi on tullut.»
Tämä peitetysti lausuttu kielto sytytti Vicedominin viimeisen elonkipinän liekkeihin. »Tottelematon, kiittämätön poika», huusi hän vimmoissaan.
Astorre viittoi papit luoksensa.
»Hitto vieköön», raivosi vanhus, »pysykää minusta kaukana voiteinenne ja kakkuinanne! Minulla ei ole enää mitään menettämistä, olen jo tuomittu ja jään siksi taivaan ilojenkin keskellä, jos vain poikani kevytmielisesti hylkää pyyntöni ja hävittää sukumme viimeisen idun.»
Kauhistunut munkki, jota moinen julkea kirkon häpäiseminen syvästi järkytti, näki isänsä olevan auttamattomasti ikuisen kadotuksen partaalla. Hän oli siitä varmasti vakuutettu — kuten minäkin hänen sijassaan olisin ollut ja heittäytyi polvilleen kuolevan isänsä eteen rukoillen kyynelten vieriessä, synkän epätoivon vallassa: »isä, rukoilen sinua, armahda itseäsi ja minua.»
»Lähteköön vanha kettu omille mailleen», mumisi tyranni, mutta munkki ei häntä kuullut.
Hän antoi hämmästyneille papeille taas merkin sielumessun aloittamiseen.
Silloin kyyristyi vanhus kokoon kuin uppiniskainen lapsi ja pudisteli harmaahapsista päätään.
»Menköön juonittelija matkoihinsa», sanoi Ezzelino kuuluvammin.
»Isä, isä», nyyhkytti munkki sydän pakahtumaisillaan säälistä.
»Teidän ylhäisyytenne, kristitty veljeni, oletteko valmis vastaanottamaan Luojanne ja Vapahtajanne», kysyi eräs papeista epäröiden. Vanhus vaikeni.
»Vastatkaa minulle, pysyttekö lujana uskossa pyhään Kolminaisuuteen», kysyi pappi jälleen ja tuli kalmankalpeaksi kuullessaan kuolevan Vicedominin huutavan voimakkaalla äänellä: »en pysy, enkä usko, kielletty olkoon ja häväisty ja —»
»Vaikene», huusi munkki ja hypähti seisaalleen. »Täytän tahtosi. Olen valmis mihin tahansa, kunhan et syöksy helvetin tuleen».
Vanhus huokasi, kuin olisi hän suorittanut raskaan työn ja katseli keventynein mielin, melkeinpä tyytyväisenä ympärilleen. Hän haparoi Dianan vaaleaa tukkaa, koetti auttaa häntä nousemaan, otti hänen kätensä, joka ei estellyt, avasi munkin kouristuneen käden ja liitti ne yhteen.
»Pyhään sakramenttiin kelvolliset», riemuitsi hän ja siunasi parin. Munkki ei vastustanut ja Diana sulki silmänsä.
»Nyt joutukaa, kunnianarvoisat isät, on luullakseni kiire, ja minä olen kristillisessä mielentilassa.»
Munkki ja hänen morsiamensa aikoivat vetäytyä pappisjoukon taakse mutta ehtivät ottaa ainoastaan pari askelta, kun kuoleva vanhus mumisi: »jääkää, että lohdutusta saaneet silmäni voivat nähdä teidät yhdistettyinä, kunnes sammuvat.» Astorren ja Dianan täytyi käsi kädessä jäädä odottamaan itsepintaisen vanhuksen katseen sammumista.
Hän supatti lyhyen synnintunnustuksen, sai pyhän ehtoollisen ja erosi elämästä pappien voidellessa hänen jalkopohjiaan ja huutaessa valtavasti hänen jo kuuroille korvilleen: »erkane, kristitty sielu». Kuolleilla kasvoilla kuvastui selvästi petoksen onnistumisen ilo.
Muiden polvistuessa tyranni seurasi istualtaan tyynellä tarkkaavaisuudella pyhää toimitusta, melkein kuin outoja tapoja katsellen tai samoin kuin tiedemies tarkastelee kivihautaan kuvattua muinaisajan kansan uhritoimitusta. Sitten hän nousi paikaltaan, meni kuolleen luo ja painoi kiinni hänen silmänsä.
Tämän tehtyään tyranni kääntyi Dianan puoleen ja sanoi: »jalosukuinen neiti, arvelen, että meidän on lähdettävä kotiin. Luulen vanhempienne jo kaipaavan teitä, vaikka tietävätkin teidän pelastumisestanne. Sitäpaitsi on yllänne oleva puku liian halpa sopiakseen teille».
»Olen teille kiitollinen, ruhtinas, ja seuraan teitä,» vastasi Diana pitäen kättään yhä vielä munkin kädessä. Diana oli tähän saakka välttänyt tulevan puolisonsa katsetta, mutta nyt hän katsoi munkkia suoraan silmiin, samalla kuin hänen poskillensa nousi hehkuva puna, ja sanoi matalalla mutta sointuvalla äänellä: »Herrani ja valtiaani, emme voineet antaa isämme sielun joutua kadotukseen, siksi tulin omaksenne. Osoittakaa minulle suurempaa uskollisuutta kuin luostarille. Veljenne ei rakastanut minua. Suokaa minulle anteeksi, että puhun näin; sanon yksinkertaisesti totuuden. Olen teille hyvä ja kuuliainen vaimo, mutta minussa on kaksi ominaisuutta, joita pyydän kohtelemaan varovasti. Olen kiivas, kun kajotaan oikeuksiini ja kunniaani ja kiusallisen tarkka siinä, ettei minulle saa luvata mitään, jota ei täytetä. Lapsenakaan en voinut sellaista kestää, ainakin kärsin siitä syvästi. En pyydä paljoa, enkä mitään mahdotonta, mutta mitä minulle kerran luvataan, on täytettävä. Menetän muuten kaiken luottamukseni, sillä minua loukkaa vääryys syvemmin kuin naisia tavallisesti. Mutta näin en saa puhua teille, herrani ja valtiaani, jota tuskin vielä tunnen. Minun tulee vaieta. Jääkää hyvästi, puolisoni, ja antakaa minun surra veljeänne yhdeksän päivää». Hän irroitti hitaasti kätensä munkin kädestä ja katosi tyrannin seurassa.
Papit olivat sillaikaa kantaneet ruumiin palatsin kappeliin, jossa he asettivat sen paareille ja siunasivat.
Astorre oli jäänyt yksin huoneeseen yllään menetetty munkkikaapu, jonka alla sykki katuva sydän. Palvelijat, jotka olivat tarpeeksi kuulleet ja päässeet perille omituisesta tapahtumasta, lähestyivät häntä arasti ja nöyrästi. Kunnianarvoisen munkin muuttuminen maallikoksi ja otaksuttu pyhänsolvaus, joka oli tapahtunut munkkilupausten rikkomisessa, — kirjeen sisällyksestä he eivät tienneet — oli järkyttänyt ja peloittanut heitä vielä enemmän kuin isäntien vaihto. Munkki ei voinut surra isäänsä. Kun hän taas oli päässyt henkiseen tasapainoon, hiipi hänen sydämeensä epäluulo — mitä sanonkaan — hänet valtasi kauhistava tietoisuus siitä, että hänen kuoleva isänsä oli väärinkäyttänyt hänen herkkäuskoisuuttaan ja sääliään. Hän huomasi vanhuksen epätoivon olleen salattua petosta ja julman herjauksen kuoleman kynnyksellä harkittua juonittelua. Vastahakoisesti, miltei vihoissaan hän ajatteli naista, joka oli tullut hänen omakseen. Häntä houkutteli oikullinen, munkkimainen päähänpisto rakastaa Dianaa ainoastaan velivainajansa sijaisena, mutta hänen terve järkensä ja rehellinen mielensä tuomitsivat tämän häpeälliseksi itsepuolustukseksi.
Kun Astorre tiesi omistavansa Dianan, hän ei voinut olla ihmettelemättä tulevan vaimonsa pontevaa puhetta, ankaraa totuudenrakkautta ja sitä, miten asiallisesti ja arkailematta hän oli selvitellyt heidän suhdettaan, paljon karheammin ja todellisemmin kuin legendan vienot naisolennot. Hän oli kuvitellut naisia viehkeämmiksi.
Munkki huomasi äkkiä olevansa veljeskunnan puvussa ja ymmärsi tunteensa ja ajatuksensa hyvin ristiriitaisiksi tuon puvun kanssa. Hän häpesi kaapuaan, se rupesi häntä vaivaamaan ja hän komensi: »tuokaa minulle maallinen puku». Toimeliaat palvelijat ympäröivät hänet, ja hän astui pian heidän piiristään velivainajansa puvussa, joka soveltui hänelle hyvin, he kun olivat olleet melkein yhdenkokoisia.
Hänen isänsä narri, Gocciola, heittäytyi samassa hänen jalkoihinsa osoittaen kunnioitustaan ja anoen eroa toimestaan ja pyysi samalla lupaa viranvaihtoon, sillä hän oli väsynyt elämään, hänen hiuksensa olivat harmaantuneet, eikä hänen sopinut lähteä maailmasta kilisevässä narrinkaavussa. Näin vaikeroiden hän sieppasi pois heitetyn munkkikaavun, johon palvelijat eivät olleet uskaltaneet koskea. Mutta hänen kirjavissa aivoissaan tapahtui yhtäkkiä keikahdus ja hän lisäsi himokkaasti: »ennenkuin sanon maailmalle ja sen pettymyksille jäähyväiset, tahtoisin kuitenkin kerran vielä syödä amarelleja. Häät eivät taidakaan olla tästä talosta kaukana.» Hän nuoli suupieliään harmahtavalla kielellään, polvistui munkin eteen, pudisteli kulkusiaan ja juoksi tiehensä, laahaten munkkikaapua perässään.
* * * * *
»Amarelleiksi tai amareiksi kutsutaan padualaisia hääleivoksia», selitti Dante, »niissä olevan kitkerän mantelinmaun vuoksi ja samalla leikillisesti viitaten ensimäisen konjugatsionin verbiin.» Tässä pysähtyi kertoja hetkeksi ja varjostaen kädellään otsaansa ja silmiään mietti kertomuksensa jatkoa.