Part 3

Cangranden eteen astui hänen hovimestarinsa, Burcardo-niminen elsassilainen, arvokkain askelin, kumartaen syvään ja pyytäen laajasanaisesti anteeksi, että tuli seuraa häiritsemään tarvitessaan Cangranden määräystä jossain taloudellisessa asiassa. Italian ghibelliniläisissä hoveissa eivät saksalaiset siihen aikaan olleet harvinaisuuksia, päinvastoin heitä etsittiinkin ja pidettiin parempina kuin kotimaisia miehiä heidän rehellisyytensä ja hovimenojen ja -tapojen synnynnäisen tajuamisensa vuoksi.

Kun Dante taas nosti päätään, huomasi hän elsassilaisen ja kuuli hänen puhuvan italiaa, jossa kovat ja pehmeät äänteet lakkaamatta sekoittuivat, tuottaen hoville huvia mutta loukaten kipeästi runoilijan herkkää korvaa. Dante katseli kauan kahta nuorukaista, Ascaniota ja panssaroitua sotilasta. Viimein hänen miettivä katseensa pysähtyi molempiin naisiin, kertomuksesta elostuneeseen Diana-ruhtinattareen, jonka marmorinvalkeille poskille oli noussut heikko puna, ja miellyttävään ja koruttomaan Antiopeen, Cangranden ystävättäreen. Dante jatkoi:

* * * * *

Vicedominien palatsin takaa alkoi laaja maa-alue, joka ulottui kaupungin lujiin, paksuihin muureihin saakka. Tämän ylhäisen suvun sammuttua on kysymyksessä oleva paikka kokonaan muuttunut. Tällä maa-alueella oli karjalaitumia, aitauksia, joissa pidettiin hirviä ja metsäkauriita, kalarikkaita lampia, varjoisaa metsää ja aurinkoisia viinitarhoja. Eräänä kirkkaana aamuna, seitsemän päivää isänsä kuoleman jälkeen, istui munkki Astorre seeterin tummassa varjossa, selkä puunrunkoa vasten ja kengänkärjet paahtavassa auringonpaisteessa. Munkki-Astorren nimen hän säilytti koko lyhyen elämänsä ajan padualaisten kesken, vaikkakin oli tullut maallikoksi. Hän istui tai oikeammin makasi vastapäätä suihkukaivoa, jonka vesi kumpusi viileänä vuona välinpitämättömän näköisen kivinaamion suusta. Läheisyydessä oli kivipenkki, mutta munkki oli valinnut istuimekseen rehevän, pehmeän nurmen.

Hänen siinä miettiessään tai unelmoidessaan hyppäsi kaksi nuorta miestä, toinen panssaroituna, toinen huolellisesti puettuna, vaikkakin matkatamineissa, pölyisten hevosten selästä palatsin edustalla olevalle torille, jonne keskipäivän aurinko jo paistoi. Ratsastajat, Germano ja Ascanio, olivat voudin suosikkeja ja munkin lapsuudentovereja, joiden kanssa hän oli opiskellut ja leikkinyt kuin veli viiteentoista ikävuoteensa eli novisiksi tulemiseensa saakka. Ezzelino oli lähettänyt nämä molemmat appensa, keisari Fredrikin luokse.

(Dante pysähtyi, ja kumarsi suuren vainajan muistolle.)

Suoritettuaan tehtävänsä he palasivat Paduaan tuoden mukanaan tyrannille päivän uutisen, keisarin kansliassa kopioidun jäljennöksen kristitylle papistolle kirjoitetusta ylimmän sielunpaimenen kirjeestä, jossa pyhä isä koko maailmalle soimaa nerokasta keisaria mitä törkeimmästä jumalattomuudesta.

Huolimatta siitä, että heille oli uskottu tärkeitä, ehkäpä kiireellisiäkin tehtäviä ja heidän huostassaan oli vaarallinen asiakirja, eivät he voineet sivuuttaa lapsuudentoverinsa kotia, ratsastaessaan tyrannin palatsille. Lähinnä Paduaa olevassa majatalossa, missä he nousematta satulasta olivat syöttäneet ja juottaneet hevosiaan, oli puhelias ravintoloitsija kertonut heille kaupunkia kohdanneesta suuresta onnettomuudesta ja vielä suuremmasta harmista, hääaluksen haaksirikosta ja munkkikaavun hylkäämisestä melkein kaikkia yksityisseikkoja myöten. Astorren ja Dianan kihlauksesta he eivät olleet kuulleet, sillä siitä ei vielä julkisesti tiedetty.

Te murtumattomat kahleet, jotka yhdistätte lapsuudentovereita! Astorren ihmeelliset vaiheet eivät antaneet näille kahdelle rauhaa, ennenkuin he omin silmin saivat nähdä ystävänsä, jonka he nyt taas olivat saaneet omakseen. Monen vuoden kuluessa he olivat nähneet munkin ainoastaan sattumalta kadulla, jolloin olivat tervehdykseksi nyökäyttäneet hänelle päätään, tosin ystävällisesti ja vilpittömän kunnioittavasti, mutta samalla sentään jonkun verran vieraasti.

Gocciola, joka heidän tullessaan palatsin pihalle istui matalalla muurilla syöden vehnästä ja heiluttaen jalkojaan, vei heidät puutarhaan. Kulkiessaan nuorukaisten edellä narri puhui vain omista asioistaan; ne näyttivät olevan hänelle talon onnetonta kohtaloa paljon tärkeämmät. Hän kertoi palavasti toivovansa autuaallista kuolemaa ja nieli samassa loput vehnäsestä, sitä hatarilla hampaillaan pureskelematta, niin että oli vähällä tukehtua. Nähdessään hänen hullunkuriset ilmeensä ja kuullessaan hänen hartaan ikävöimisensä luostariin, purskahti Ascanio niin raikkaaseen nauruun, että taivas varmaankin olisi siitä kirkastunut, ellei se olisi jo muutenkin näyttänyt niin iloiselta ja loistavissa väreissään hekumoivalta.

Ascanio sai vastustamattoman halun tehdä pilaa »Pisarasta» vapautuakseen hänen rasittavasta seurastaan. »Gocciola-raukka», alkoi hän, »luostariin saakka et koskaan pääse, sillä — mitä suurimpana salaisuutena uskon sen sinulle — tyranni-setäni on iskenyt sinuun halukkaat silmänsä. Jos tahdot tietää, on hänellä neljä narria: stoalainen, epikurolainen, platonikko ja skeptikko. Kun ankara hallitsija on leikkisällä päällä antaa hän heille merkin asettua salin neljään nurkkaan, jonka kaarevassa katossa taivas kiinto- ja kiertotähtineen heloittaa. Setäni astuu sitten keskelle huonetta, taputtaa käsiään ja neljän filosofin täytyy hypiskellen vaihtaa nurkkaa. Stoalainen päätti toissapäivänä ulisten ja vaikeroiden päivänsä, siksi että oli yhtäpäätä niellyt monta naulaa makarooneja, pohjaton kun oli. Setäni on ohimennen ilmoittanut minulle aikovansa ottaa uuden narrin vainajan paikalle ja pyytävänsä sinua, Gocciola-parka, munkilta, uudelta isännältäsi perintöverona. Niin on nyt asianlaita. Ezzelino tavoittelee sinua. Kuka tietää, vaikkapa olisi jo takanasi.» Tällä Ascanio viittasi siihen, että tyranni saattoi ilmestyä odottamatta minne tahansa, jonka johdosta padualaiset olivat alituisessa pelossa ja vavistuksessa. Gocciola kirkaisi, kuin olisi mahtavan hallitsijan käsi jo laskeutunut hänen olalleen, katseli ympärilleen ja vaikka näkikin vain oman lyhyen varjonsa, juoksi hän hampaat kalisten piiloon.

* * * * *

»Pyyhin kertomuksesta Ezzelinon narrit», sanoi Dante keskeyttäen puheensa ja tehden kädellään liikkeen kuin olisi kirjoittanut eikä kertonut. »Ascanio valehteli, koska tämä piirre ei sovi tyranniin. Ei ole yleensä luultavaa, että niin vakava ja pohjaltaan jalo luonne kuin Ezzelino olisi viitsinyt elättää narreja ja nauttinut heidän typeristä kujeistaan.» Tämän pistoksen Dante suuntasi selvästi isännälleen, jonka vaipan liepeellä Gocciola istui ja virnisteli runoilijalle.

Cangrande ei ollut huomaavinaan viittausta, mutta päätti maksaa sopivassa tilaisuudessa moninkerroin.

Tyytyväisenä, melkeinpä hilpeänä Dante jatkoi:

* * * * *

Vihdoin he huomasivat maallikoksi muuttuneen munkin, joka, kuten mainitsin, nojasi pinjan runkoa vasten —

»Seeterin runkoa vasten, Dante», oikaisi tarkkaavaksi käynyt ruhtinatar.

— nojasi seeterin runkoa vasten ja lämmitteli jalkateriään auringonpaisteessa. Hän ei huomannut molemmilta puolin lähestyviä ystäviään, niin kokonaan hän oli vaipunut haaveiluun, olipa se sitten tyhjää tai hyvinkin sisältörikasta. Vallaton Ascanio kumartui ja taittoi ruohonkorren, jolla kutkutteli munkin nenää, niin että tämä aivasti lujasti kolme kertaa. Astorre tarttui ystävällisesti lapsuuden toveriensa käteen ja veti heidät nurmelle viereensä kummallekin puolelleen. »No, mitä sanotte siitä», kysyi hän pikemmin arkana kuin uhmaavana.

»Ensiksi lausun vilpittömän kiitokseni luostarillesi ja sen esimiehelle», sanoi Ascanio leikillisesti, »että olet säilynyt siellä niin virkeänä. Olet nuoremman näköinen kuin me kumpikaan. Maallikon ahdas puku ja sileäksi ajettu leuka nuorentavat sinua luultavasti myöskin. Sinä olet kaunis mies, sen saat uskoa. Tässä sinä lepäät jättiläisseeterisi suojassa, ensimäisen ihmisen tavoin, jonka Jumala oppineitten arvelun mukaan loi kolmenkymmenen ikäiseksi, ja minä», jatkoi hän viattomannäköisenä, kun huomasi munkin punastuvan hänen sukkeluudestaan, »olen viimeisenä moittiva sinua, että olet jättänyt kaapusi, sillä suvun jatkaminen on kaiken elävän pyrkimys».

»En tehnyt sitä omasta tahdostani enkä vapaaehtoisesti», tunnusti munkki rehellisesti. »Täytin vastahakoisesti kuolevan isäni viimeisen pyynnön.»

»Tosiaanko», sanoi Ascanio hymyillen. »Tämän sinä, Astorre, voit kertoa ainoastaan meille, jotka sinua rakastamme. Muiden mielestä sinun epäitsenäisyytesi olisi naurettava, kenties halveksittavakin. Ja koska naurettavasta on puhe, niin pyydän sinua, Astorre, koettaessasi kehittyä munkista eläväksi ihmiseksi noudattamaan hyvää makua. Hankalan muutoksen tulee tapahtua asteettain, ja sitä on kohdeltava suurella varovaisuudella. Ota neuvostani vaarin. Matkusta esimerkiksi vuodeksi keisarin hoviin, josta alinomaa kulkee lähettejä Paduaan. Siellä sinä opit moitteettomimman ritarin ja ennakkoluulottomimman ihmisen seurassa — tarkoitan toisen Fredrikimme — myös tuntemaan naisia, jotta pääset heitä munkin tavoin liiaksi jumaloimasta tai halveksimasta. Keisarin henki vallitsee sekä kaupungissa että hovissa. Täällä Paduassa, missä elämä setäni aikana on tullut rajuksi, kohtuuttomaksi ja väkivaltaiseksi, saisit maailmasta väärän kuvan. Todellisemman tarjoo sinulle Palermo, jossa hallitsee inhimillisin hallitsijoista ja jossa siksi leikki ja tosi, hyveet ja himot, uskollisuus ja häilyväisyys, vilpitön luottamus ja terve epäluulo ovat sopivammassa suhteessa toisiinsa. Siellä vierähtää sinulta hupaisasti vuosi, seurustellessasi luvallisesti tai hiukan luvattomastikin omien ja muukalaisten naisten kanssa» — munkki rypisti otsaansa — »otat osaa sotaretkeen, antautumatta kuitenkaan ajattelemattomasti vaaralle alttiiksi — sinä muistat kutsumustasi — vain sen verran ett’et unhota, miten hevosta ja miekkaa hoidetaan — poikana sen kyllä osasit — säilytät iloisina ruskeat silmäsi, jotka — niin totta kuin aamunrusotar kultaa maan — loistavat ja säihkyvät kaikkialla avoimesti senjälkeen kuin jätit luostarin, ja sinä palaat luoksemme miehenä, joka hallitsee itseänsä ja muita.»

»Keisarin luona hänen täytyy naida schwaabitar», ehdotti panssaroitu soturi hyväntahtoisesti. »He ovat lempeämmät ja luotettavammat kuin meidän naisemme.»

»Vielä mitä», sanoi Ascanio varoittaen sormellaan. »Älä tympäisytä minua puhumalla liinapalmikoista.» Mutta munkki puristi Germanon kättä, jota hän ei vielä ollut päästänyt irti.

»Sano suoraan Germano», uteli hän, »mikä on sinun mielipiteesi tästä?»

»Mistä», kysyi tämä jurosti.

»Uudesta säädystäni?»

»Astorre, ystäväni», vastasi pitkäviiksinen nuorukainen hiukan hämillään, »kun jotain on tapahtunut, ei tavallisesti enää pyydetä neuvoja tai arvosteluja. Mihin kerran on ryhtynyt, siinä on pysyttävä. Mutta jos ehdottomasti tahdot tietää, mitä ajattelen, täytyy minun sanoa, että Saksassa annetaan pahoja nimiä lupauksien rikkomiselle, sotapalveluksesta karkaamiselle ja muulle senkaltaiselle. Mitä sinuun tulee, on asian laita aivan toinen, eikä tätä saa siihen verratakaan, — ja kuoleva isäsi sitäpaitsi... Astorre, rakas ystäväni, olet menetellyt hyvin kauniisti, mutta päinvastainen olisi ollut vielä kauniimpaa. Se on minun mielipiteeni», päätti hän koruttomasti.

»Jos olisit ollut täällä, Germano, et siis olisi suonut minulle sisaresi kättä?»

Nuori soturi oli kuin puusta pudonnut. »Sisareni kättä! Dianan, hänenkö, joka suree veljeäsi?»

»Juuri hänen. Hän on minun morsiameni.»

»Mainiota», huudahti tähän elämäntuntija Ascanio, johon Germano yhtyi ihastuneena: »miten hauskaa! Minun täytyy syleillä sinua, lanko!» Germano tunsi vilpittömyydestään huolimatta hyvin käyttäytymistaidon. Ja nyt hänen täytyi tukahduttaa huokauksensa. Niin sydämestään kuin hän kunnioittikin karheaa sisartaan, olisi hänen luontainen vaistonsa suonut munkille aivan toisenlaisen vaimon.

Hän väänsi viiksiään, ja Ascanio käänsi keskustelun peräsintä. »Astorre, oikeastaan täytyy meidän taas oppia tuntemaan toisemme», jutteli iloinen Ascanio. »Lapsuutemme ja nykyhetken välillä ovat sinun viisitoista mietiskelyssä kulunutta luostarivuottasi. Sisin olemuksemme ei ole muuttunut — kukapa olisi sen muuttanut — mutta me olemme tulleet aikaihmisiksi. Tuo esimerkiksi», hän osoitti Germanoa, »voi ylpeillä hyvästä sotilasmaineesta; mutta minun täytyy valittaa, että hän on puoleksi saksalaistunut. Ja hän», Ascanio koukisti kätensä kuin pikaria tyhjentääkseen, »ja sitten hän tulee syvämietteiseksi tai riitaisaksi. Halveksiipa hän vienoa italiaammekin. 'Minä puhun teille saksaa', kerskailee hän ja puhua mörisee epäinhimillistä karhun murinaa. Silloin hänen palvelijansa kalpenevat, velkojat pakenevat ja paduattaremme kääntävät hänelle komeat selkänsä. Siten hän on jäänyt ehkä yhtä neitseelliseksi kuin sinäkin, Astorre», ja Ascanio laski tuttavallisesti kätensä munkin olkapäälle.

Germano nauroi makeasti ja vastasi osoittaen Ascaniota: »ja tämä mies on löytänyt kutsumuksensa täydellisenä hoviliehakkona.»

»Siinäpä vasta erehdyt», vastusti Ezzelinon suosikki. »Minun kutsumukseni on nauttia elämästä huolettomasti ja iloisesti.» Tätä todistaakseen hän huusi ystävällisesti luokseen puutarhurin tyttären, jonka hän näki koettavan huomaamatta hiipiä heidän ohitseen vähän matkan päässä ja vilkuilevan uuteen isäntäänsä. Sievä lapsonen kantoi kirkkaasti hymyillen päänsä päällä viinirypäleitä ja viikunoita kukkurallaan olevaa koria ja katseli heitä pikemmin veitikkamaisesti kuin arasti. Ascanio hypähti pystyyn. Hän kietoi vasemman kätensä hennon tytön vyötäisiin ja otti oikealla korista rypäleen. »Minua janottaa», sanoi hän ja suuteli samalla tytön marjahuulia. Tyttönen oli ujostelevinaan, mutta ei kuitenkaan tehnyt vastarintaa, ett’ei pudottaisi hedelmiään. Tyytymättömänä kääntyi munkki pois tästä kevytmielisestä parista. Kun tyttö näki munkin tylyn liikkeen, juoksi hän pelästyneenä tiehensä ripotellen hedelmiä pitkin puutarhan käytävää. Kädessään korista ottamansa rypäleet, poimi Ascanio paenneen tytön jälestä vielä pari terttua. Toisen hän tarjosi Germanolle, joka kuitenkin heitti sen ruohikkoon, hän kun halveksi pusertamattomia rypäleitä, ja toisen veitikka tarjosi munkille, joka myös ensiksi oli siihen koskematta, mutta pisti pian huomaamatta suuhunsa mehevän marjan toisensa jälkeen.

»Minäkö hoviliehakko», jatkoi Ascanio, jota oli huvittanut kolmekymmenvuotiaan munkin turha kainous, ja rupesi taas hänen viereensä nurmelle pitkälleen. »Älä usko sitä, Astorre. Aivan päinvastoin, minä olen ainoa, joka hiljaa mutta selvästi varoitan setääni tulemasta säälimättömäksi ja epäinhimilliseksi.»

»Ezzelino on vain oikeudenmukainen ja rehellinen», arveli Germano.

»Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja logikastaan kannattaa puhua», valitti Ascanio. »Padua on läänitys ja Ezzelino on siinä voutina. Joka ei ole hänelle mieleen, kapinoitsee Saksaa vastaan. Ja maankavaltajaa kohtaa» hän jätti sen sanomatta. »Inhottavaa», mumisi hän. »Miksi me italialaiset emme ylipäänsä saa elää mitään omaa elämää lämpöisen aurinkomme alla? Miksi meidän pitää sietää tuon vieraan vallan painajaista, joka ahdistaa hengitystämme. En katso omaa etuani, minä olen sidottu setääni. Jos keisari kuolisi, josta Jumala häntä varjelkoon, hyökkäisi koko Italia kiroten ja sadatellen Ezzelino-tyrannin kimppuun ja nujertaisi siinä ohimennen veljenpojankin.» Ascanio katseli rehevän maan yllä kaartuvaa kirkasta taivasta ja huokasi.

»Meidät molemmat», lisäsi Germano kylmäverisesti. »Mutta siihen on vielä aikaa. Ezzelino on varman ennustuksen turvissa. Oppinut Guido Bonatti ja Paul Bagdadilainen, joka pitkällä parrallaan lakaisee pölyä kadulta, ovat — niin erimielisiä kuin nämä toisiaan kadehtivat viisaat tavallisesti ovatkin — selittäneet yksimielisesti hänelle uuden, oudon tähtisikermän seuraavalla tavalla: eräs niemimaan poika saavuttaa ennen pitkää koko Italian kruunun Saksan keisarin avulla, joka vuoriston toisella puolen taas yhdistää kaiken saksalaisen yhdeksi lujaksi valtio-omenaksi. Onko Fredrik tuo keisari? Ja Ezzelinoko kuningas? Sen tietää yksin Jumala, joka tuntee ajan ja määrän, mutta Ezzelino on antanut siitä oman kunniansa ja meidän päämme pantiksi.»

»Mikä järjen ja järjettömyyden sekasotku», huudahti Ascanio nyrpeänä, ja munkki ihmetteli tähtien valtaa, hallitsijain suunnatonta kunnianhimoa ja elämän kaikki mukaansatempaavaa virtaa. Peloittavalta kummitukselta näyttivät hänestä Ezzelinon julmuuden enteet, jossa viaton Germano luuli näkevänsä oikeudenmukaisuuden ruumiillistuneena.

Ascanio jatkoi ikäänkuin vastaten Astorren sanattomaan epäilykseen: »periköön paha heidät kummankin, sekä otsaansarypistävän Guidon että parrakkaan pakanan. He viekoittelevat setääni seuraamaan oikkujaan ja himojaan, ja tämä luulee tekojaan välttämättömyydeksi. Oletko nähnyt, Germano, miten hän niukkaa ateriaa syödessään tiputtaa läpikuultavaan kristallipikariinsa kolme tai neljä pisaraa sisilialaisen verta — sitä hän ei unhota — ja miten tarkasti hänen katseensa seuraa niiden hidasta leviämistä ja sekoittumista veteen? Ja oletko huomannut, miten mielellään hän painaa kiinni kuolleitten silmäluomia, niin että on tullut kohteliaaksi tavaksi kutsua vouti kuolinvuoteelle kuin juhlaan ja antaa hänelle tämä surullinen tehtävä? Ezzelino, ruhtinaani, älä tule julmaksi», huudahti nuorukainen tunteittensa vallassa.

»En ole sitä aikonutkaan, poikani», sanottiin hänen takanaan. Ezzelino oli huomaamatta tullut heidän luokseen ja vaikka hän ei ollutkaan mikään salassa kuuntelija, oli hän kuitenkin kuullut Ascanion tuskaisan huudahduksen.

Kaikki kolme hypähtivät äkkiä pystyyn ja tervehtivät hallitsijaa, joka istuutui penkille. Hänen kasvonsa olivat yhtä liikkumattomat kuin suihkukaivon kivinaamio.

»Lähettilääni», vaati hän heidät tilille, »mikä sai teidät tulemaan tänne ennenkuin minun luokseni?»

»Lapsuudentoverillemme Astorre Vicedominille on tapahtunut niin ihmeellistä», puolustelihe Ascanio, ja Ezzelino tyytyi selitykseen. Hän otti vastaan asiakirjat, jotka Ascanio ojensi hänelle polvistuen hänen eteensä, ja pisti poveensa kaikki muut paitsi paavin kirjeen. »Kas, tässä viimeinen uutinen! Lueppas Ascanio, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun!»

Ascanion lukiessa ulkomuistista apostolista kirjettä upotti Ezzelino kätensä tuuheaan partaansa ja kuunteli pirullisesti nauttien.

Kolmasti kruunattu kirjailija antoi nerokkaalle keisarille ensiksi erään ilmestyskirjassa mainitun hirviön nimen. »Tiedän, se on järjetöntä», sanoi tyranni. »Minuakin on Pontifex nimittänyt kirjeissään sopimattomin nimin, kunnes annoin hänelle kehoituksen käyttämään vastedes minua herjatessaan klassillista kieltä, koska nimeni on Ezzelino roomalainen. Miksi kutsuu hän minua tällä kertaa? Olen utelias. Etsi vain se paikka, Ascanio, — ihan varmasti siellä on — se missä hän nuhtelee appeani hänen seuransa vuoksi. Annappas!» Ezzelino otti kirjoituksen ja löysi pian kohdan, jossa paavi moitti keisaria siitä, että tämä suosi liiaksi tyttärensä puolisoa, Ezzelino roomalaista, maanpiirin suurinta pahantekijää.

»Aivan niin», sanoi Ezzelino mielissään ja antoi Ascaniolle takaisin kirjoituksen. »Lue minulle keisarin jumalattomuudesta, poikani», kehoitti hän hymyillen.

Ascanio luki, että Fredrik oli sanonut maailmassa olevan paljon harhaluuloja, mutta vain kaksi todellista jumalaa, luonnon ja järjen. Tyranni kohautti olkapäitään.

Tyrannin suosikki luki vielä, että Fredrik oli puhunut kolmesta silmänkääntäjästä, Mooseksesta, Muhamedista ja — Ascanio takertui sanoissaan — jotka muka ovat puijanneet maailmaa. »Pintapuolista», moitti Ezzelino, »heilläkin oli onnentähtensä; mutta oli miten oli, lause painuu mieliin ja tuottaa hiippaniekalle valtaa yhtä paljon kuin sotajoukko ja laivasto. Jatka!»

Nyt tuli omituisen tarun vuoro: Fredrik oli muka ratsastaessaan lainehtivan viljapellon läpi seuralaistensa kanssa laskenut leikkiä ja lausunut seuraavat kolme säettä, syntisesti viitaten pyhään ateriaan:

On jumaloita kuin tähkiä näitä, ne versoo kun kestävi kauniita säitä, vaan tuuli se nuokuttaa niiden päitä.

Ezzelino tuli miettiväiseksi. »Ihmeellistä», kuiskasi hän, »muistan tämän säkeen. Olen sen itse kuullut. Keisari huusi sen minulle iloisesti nauraen, kun ratsastimme Ennan temppeliraunioitten kohdalla viljavien vainioiden läpi, joilla Ceres-jumalatar on siunannut Sisilian turpeen. Muistossani se on säilynyt yhtä kirkkaana, kuin päivä paistoi silloin yli saaren. Mutta minä en ole kertonut tästä hauskasta pilasta Pontifex’ille, siihen olen liian vakava. Kuka on sen tehnyt? Nuorukaiset, saatte ratkaista. Meitä oli kolme ratsastajaa ja kolmas — olen hänestäkin yhtä varma kuin tästä loistavasta auringosta», — auringon säde lankesi juuri läpi lehdistön — »oli Pietari Vinealainen, keisarin eroamaton uskottu. Olisikohan hurskas kansleri sielunsa hädässä keventänyt omaatuntoaan kirjoittamalla Roomaan?... Ratsastaako saraseeni tänään? Niinkö! Kiireesti, Ascanio! Minä sanelen sinulle pari riviä.»

Ascanio veti esiin pienen taulun ja kynän, laskeutui maahan toiselle polvelleen ja kirjoitti käyttäen taivutettua vasenta polveaan alustana: »Korkea Valtias, rakas Appeni. Kaikessa kiireessä. Ainoastaan kaksi henkeä on kuullut paavin kirjelmässä mainitun runon — sillä Te olette liian nerokas toistaaksenne samaa — minä ja Pietarinne, matkalla Ennan viljavainioiden läpi, kun vuosi sitten kutsuitte minut hoviinne ja me ratsastimme saaren poikki. Siitä ei ainoakaan kukko muistuta, ellei evankeliumin kukko, joka todisti Pietarin petoksen. Herra, jos annatte arvoa minulle ja itsellenne, niin tehkää kanslerillenne ankara kysymys.»

»Veristä sanaleikkiä! Sitä en kirjoita, käteni vapisee», huudahti kalpeneva Ascanio. »En tahdo toimittaa kansleria kidutuspenkkiin», ja hän heitti kynän menemään.

»Virkavelvollisuus», huomautti Germano kuivasti, otti maasta kynän ja lopetti kirjoituksen, jonka hän työnsi rautakypärinsä alle. »Se lähtee jo tänään», sanoi hän. »Mitä minun halpaan personaani tulee, en ole milloinkaan pitänyt tuosta capualaisesta. Hänen katseensa ei ole suora.»

Astorrea värisytti keskipäivän auringosta huolimatta. Luostarinrauhan jättäneestä munkista tuntui maailman vilppi ja epäluulo kyykäärmeen liukkaalta luikertelulta. Ezzelinon ankarat sanat, jotka hän lausui noustessaan kivipenkiltä, herättivät Astorren syvistä mietteistä.

»Vastaa, munkki, miksi hautaudut kotiisi. Sen jälkeen kuin otit maallikon puvun yllesi, et ole liikahtanut kodistasi minnekään. Pelkäätkö yleistä mielipidettä? Asetu sitä vastaan, niin se vaikenee. Jos osoitat pienintäkään peräytymisen halua, on se heti kintereilläsi kuin ulvova susilauma. Oletko käynyt morsiamesi Dianan luona? Suruviikko on päättynyt. Kehoittaisin sinua jo tänään kutsumaan luoksesi sukulaisesi ja toimittamaan julkiset kihlajaiset Dianan kanssa!»

»Ja sitten paikalla perimmäiseen linnaasi», lisäsi Ascanio.

»En neuvo sinua sitä tekemään», varoitti tyranni. »Ei mitään pelkoa eikä peräytymistä. Tänään kihlaat Dianan ja huomenna vietät naamiohäät. Jääkää hyvästi!» Hän lähti ja viittasi Germanoa seuraamaan.’

* * * * *

»Saanko keskeyttää», kysyi Cangrande, joka kohteliaasti oli odottanut luonnollista pysähdyskohtaa kertomuksessa.

»Sinun on valta», vastasi firenzeläinen lyhyesti.

»Uskotko kuolemattoman keisarin käyttäneen sanoja: kolme suurta silmänkääntäjää?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan, uskotko sisimmässäsi.»

Dante pudisti päätään kieltäen selvästi.

»Ja kuitenkin olet tuominnut hänet jumalattomana helvettisi kuudenteen piiriin. Kuinka olet uskaltanut sen tehdä? Puolusta itseäsi!»

»Ruhtinaani», vastasi firenzeläinen, »komediani on aikamme käsityksen mukainen, joka syyttää Fredrik suuren ylevää henkeä mitä pahimmasta pyhän herjaamisesta, olkoon käsitys sitten oikea tai väärä. Mitä minä voin tälle hurskaalle mielipiteelle. Ehkä tulevat sukupolvet arvostelevat toisin.»

»Ystäväni Dante», kysyi Cangrande taaskin, »uskotko Pietari Vinealaisen syyttömäksi petokseen keisaria ja valtiota kohtaan?»

»Non liquet.»

»Tarkoitan: sisimmässäsi?»