Part 1

MUNKIN HÄÄT

Kirj.

Conrad Ferdinand Meyer

Suomentanut

Toini Kalima

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1912.

MUNKIN HÄÄT.

Avarassa liedessä roihuavan takkavalkean ääreen oli asettunut nuorta hoviväkeä mitä mukavimpiin asentoihin nuoren hallitsijan ja kahden kukoistavan naisen ympärille. Lieden vasemmalla puolella istui ruhtinaallinen ryhmä, johon muut liittyivät neljännesympyrässä, jättäen hovitapaa noudattaen tyhjäksi lieden koko toisen puolen. Hovin valtias oli Scala-sukuinen ruhtinas, jota kutsuttiin Cangrandeksi. Naisista, joiden välissä hän istui, lienee puolihämärään, lähimmäksi liettä vetäytynyt ollut hänen puolisonsa, tulen selvästi valaisema taas hänen sukulaisensa tai ystävättärensä. Merkitsevin katsein ja puoliääneen nauraen kerrottiin kertomuksia.

Tähän hilpeään ja vallattomaan seuraan astui arvokkaannäköinen mies, jonka isot piirteet ja pitkä puku tuntuivat olevan toisesta maailmasta. »Herra, tulen lämmittelemään lietesi ääreen», sanoi oudonnäköinen tulija samalla kertaa juhlallisesti ja ylenkatseellisesti, välittämättä mainita, että huolimattomat palvelijat olivat unhottaneet tai laiminlyöneet lämmittää hänen korkealla olevaa huonettaan, vaikka olikin kylmä marraskuunilta.

»Istuudu viereeni, hyvä Dante», vastasi Cangrande, »mutta jos tahdot seuramme iloksi lämmitellä, niin älä tuijota ääneti liekkiin, kuten tapasi on. Täällä kerrotaan juttuja, ja käsi, joka tänään on tertsiinejä takonut — astuessani tänään tähtitieteelliseen huoneeseeni kuulin kamaristasi kumeana lauluna runojen poljennollista lausuntaa — tuo tukeva käsi ei saa tänään kieltäytyä kevyesti tarttumasta leikkikaluun, pieneen hupaisaan juttuun. Anna loma jumalattarille» — hän tarkoitti kaiketi runottaria — »ja tyydy näihin ihaniin kuolevaisiin.» Scalalainen osoitti kevyin elein molempia vieressään olevia naisia. Kookkaammalle heistä, joka istui varjossa näennäisesti tunteettomana, ei väistyminen tullut mieleenkään, kun taas pienempi ja vilkkaampi antoi avuliaasti firenzeläiselle tilaa vieressään. Mutta tämä ei seurannut isäntänsä kehoitusta, vaan valitsi ylpeänä piirin päässä äärimmäisen istumapaikan. Joko hänelle oli vastenmielistä ruhtinaan kaksivaimoisuus — vaikkapa se saattoikin olla vain yhden illan huvia — tai tympäisi häntä hovinarri, joka istui lattialla Cangranden vieressä, hänen alasvaluneen vaippansa liepeellä.

Narri oli vanha, hampaaton ja mulkosilmä, suu lörpöttelystä ja makeisista veltostunut. Lukuunottamatta Dantea oli hän seurassa ainoa iäkäs. Hänen nimensä oli Gocciola, »Pisara», hänen tapansa kun oli tyhjennetyistä laseista herutella kurkkuunsa viimeiset tahmeat pisarat. Vierasta hän vihasi lapsekkaalla pahansuopeudella, sillä hän pelkäsi Danten kilpailevan hänen herransa suosiosta, joka ei juuri ollut valikoiva. Ilkkuvasti irvistellen julkeni hän nyt kiinnittää kauniin vierustoverinsa huomion runoilijan profilin varjoon, joka näkyi korkean huoneen valoisassa katossa. Danten varjo muistutti jättiläisnaista, jolla on pitkä, käyrä nenä ja riippuva huuli, kohtalon jumalatarta tai jotain senkaltaista. Vilkas tyttö ei voinut pidättää lapsellista nauruaan. Hänen vieressään istuva viisaskatseinen Ascanio auttoi häntä sitä peittämään kääntymällä Danten puoleen arvokkaan kunnioittavasti, josta hän tiesi tämän pitävän.

»Sinä Italian Homeros ja Vergilius», pyysi hän, »älä ylenkatso viatonta leikkiämme. Alennu seuraamme, mestari, ja kerro meille jotain, vaikka oletkin laulaja.»

»Minkä aineen olette valinneet», kysyi Dante, ei enää niin äreänä kuin alussa, mutta kuitenkin vielä tylynä.

»Täällä puhutaan viran äkillisestä vaihtamisesta, joka päättyy milloin mitenkin: hyvin, huonosti tai hullunkurisesti», vastasi nuorukainen ripeästi.

Dante näkyi miettivän. Hänen surumieliset silmänsä katselivat seuraa, johon hän ei näkynyt olevan aivan tyytymätön; sillä hän näki muutamia huomattavia päitä useiden typeräin rinnalla. »Onko kukaan teistä kertonut kaapunsa hyljänneestä munkista», kysyi hän suopeampana.

»Tietysti, Dante», vastasi vilpittömän näköinen, pitkäviiksinen panssaroitu soturi nimeltä Germano, ääntäen italiankieltä hieman saksalaiseen tapaan. »Kerroin juuri itse nuoresta Manucciosta, joka hyppäsi luostarinsa muurien yli päästäkseen sotilaaksi.»

»Hän teki oikein», selitti Dante, »hän oli erehtynyt taipumuksistaan.»

»Mestari», alkoi rohkea, jotakuinkin uhkea padualainen, Isotta-niminen nainen laverrella, »minä olen kertonut Helena Manentesta, jolta pyhät sakset olivat riistäneet jo muutamia kiharoita, kun hän äkkiä peitti muut käsillään ja peruutti pyhän lupauksensa. Hän oli nimittäin nähnyt kirkossa väkijoukossa lemmittynsä, joka oli raakalaisten orjuudesta pelastunut mitä ihmeellisimmällä tavalla ja joka nyt juuri ripusti irroitettuja kahleitaan» — hän aikoi lisätä: »muurille», mutta Dante keskeytti hänen pakinansa.

»Hän menetteli oikein», sanoi Dante, »sillä hän oli rakkaudelleen uskollinen. Mutta minä en tarkoita tällaisia tapauksia, vaan aivan toista, nimittäin sitä, kun munkki uskottomampana itselleen kuin kirkolle rikkoo pyhän, sisäisen lupauksensa ja hylkää kaapunsa, joka ei ole häntä ahdistanut, eikä tee sitä omasta halustaan, ei äsken heränneestä elämänilosta tai uudesta elinvoimasta, eikä myöskään siksi, että olisi huomannut erehtyneensä kutsumuksestaan, vaan tekee sen toisen mieliksi, vieraan tahdon johtamana, ehkäpä hartaasta kunnioituksesta toista kohtaan. Onko siitä jo kerrottu? Eikö? No niin, sitten minä kerron. Mutta sanohan, suosijani ja suojelijani, miten päättyy tällainen tarina?» Hän oli kääntynyt kokonaan Cangranden puoleen.

»Huonosti, ehdottomasti», vastasi tämä empimättä. »Ken vapaasti saa ottaa vauhdin hyppyyn, hän hyppää hyvin, mutta jota sysätään, hyppää huonosti.»

»Se on totta, herra», vakuutti Dante, »ja jos oikein ymmärrän, tarkoittaa apostolikin samaa kirjoittaessaan: mikä ei uskosta ole, on syntiä; toisin sanoen se, mikä ei johdu vakaumuksestamme tai luonteemme totuudesta.»

»Täytyykö munkkeja sitten niin välttämättömästi olla olemassa», nauraa hihitti joku hiljaa puolihämärästä, ikäänkuin ilmaistakseen, että on hyvä vapautua jokaisesta luonnottomasta tilasta.

Nämä rohkeat, harhauskoiset sanat eivät herättäneet mitään pahennusta, sillä tässä hovissa oli uskaliainkin puhe kirkollisista asioista sallittu, saatettiinpa sille nauraakin, jota vastoin peittelemätön tai varomaton sana hallitsijasta, hänen personastaan tai politikastaan saattoi olla tuhoisa.

Danten silmät etsivät puhujaa, joksi hän huomasi nuoren, ylhäisen papin. Tämä hypisteli sormillaan kallisarvoista ristiä, joka riippui hänen papinkaapunsa päällä.

»Minun puolestani ei munkkeja tarvita», vastasi firenzeläinen miettivästi. »Kuolkoot vain sukupuuttoon, niin pian kuin on noussut polvi, joka kykenee yhdistämään ihmissielun ylevimmät voimat, oikeudentunnon ja armeliaisuuden, mitkä eivät vielä näy soveltuvan yhteen. Hamaan tähän päivään saakka näkyy valtio pitävän huolta edellisestä, kirkko jälkimäisestä. Mutta koska armeliaisuuden harjoittaminen vaatii täysin epäitsekästä mieltä, osoittautuvat kaikki kolme munkkilupausta oikeutetuiksi, sillä, kuten kokemus opettaa, on helpompi kokonaan luopua maailman huvituksista kuin vain osaksi.»

»Eiköhän maailmassa ole enemmän huonoja kuin hyviä munkkeja», kysyi hengellinen epäilijä edelleen.

»Jos otamme huomioon inhimilliset heikkoudet, niin ei ole», arveli Dante. »Silloinhan täytyisi olla enemmän epäoikeudenmukaisia kuin oikeudenmukaisia tuomareita, enemmän pelkurimaisia kuin urhoollisia sotilaita, enemmän huonoja kuin hyviä ihmisiä.»

»Eikö sitten niin olekin», kuiskasi pappi puolihämärästä.

»Ei ole», ratkaisi Dante ja taivaallinen kirkkaus valaisi hänen ankarat piirteensä. »Eikö meidän filosofiamme kysy ja tutkistele, kuinka paha on tullut maailmaan. Jos suurin osa olisi pahoja, niin me kysyisimme, miten hyvä on tullut maailmaan.»

Nämä ylpeät, hämärät lauseet tekivät seuraan voimakkaan vaikutuksen, mutta herättivät samalla pelkoa, että firenzeläinen syventyisi skolastikaansa unohtaen kertomuksen.

Cangrande huomasi, että hänen nuori ystävättärensä vaivoin sai tukahutetuksi sievän haukotuksen. Hän puuttui siksi puheeseen ja kysyi: »Dante, ystäväni, aiotko kertoa meille oikein asiakirjoihin perustuvan tositapahtuman, vai kansansadun, vaiko oman seppelöidyn pääsi luoman tarinan?»

»Olen saanut aiheen eräästä hautakirjoituksesta», vastasi Dante hitaasti ja painavasti.

»Hautakirjoituksesta?»

»Niin! Näin sen vuosia sitten Paduan fransiskaaniluostarissa. Kivi, jossa se on, oli luostarinpuutarhan nurkassa, villin ruusupensaikon peitossa, ja sinne saattoi päästä vain jollei pelännyt nelinkontin ryömimistä eikä okaiden raapimista. Käskin luostarinpäällikön, tai oikeammin pyysin häntä, siirtämään kysymyksessä olevan kiven luostarinkirjastoon ja jättämään sen jonkun vanhuksen huostaan.»

»Mitä on sitten kiveen kirjoitettu», suvaitsi ruhtinaan puoliso välinpitämättömästi kysyä.

»Kirjoitus on latinankielinen», vastasi Dante, »ja näin kuuluva: '_Hic jacet monachus Astorre cum uxore Antiope. Sepeliebat Azzolinus_'.»

»Mitä se merkitsee», kysyivät muut uteliaina.

Cangrande käänsi sujuvasti: »Tässä lepää munkki Astorre puolisonsa Antiopen rinnalla. Heidät hautasi Ezzelino.»

»Kauhea tyranni», huudahti ruhtinatar tunteellisena. »Hän on varmaankin antanut elävänä haudata molemmat, siksi että nämä rakastivat toisiaan, ja on vielä ilkkunut maan povessa olevalle uhrilleen kutsumalla häntä munkin puolisoksi. Julmuri!»

»Tuskin», vastasi Dante. »Minä puolestani en ole niin kuvitellut, eikä se myöskään ole historiallisesti todennäköistä. Ezzelino vainosi pikemmin kirkolle kuuliaisia kuin pyhän lupauksen rikkojia. Minä käsitän sanan 'sepeliebat' lempeämmässä merkityksessä: hän toimitti heille hautajaiset.»

»Juuri niin, firenzeläinen», huudahti Cangrande iloisena. »Käsityksesi on sama kuin minunkin. Ezzelino oli hallitsijaluonne ja oli — kuten nämä kerta kaikkiaan ovat — jonkun verran raaka ja väkivaltainen, mutta yhdeksän kymmenettä osaa hänen ilkitöistään on kansan ja pappien sepittämää.»

»Jospa niin olisi», huokasi Dante. »Tarinassani hän ei muuten esiinny vielä sinä hirviönä, joksi kronikka hänet syystä tai syyttä kuvaa; hänen julmuutensa alkaa nyt vasta ikäänkuin heikosti suupielissä kuvastua.»

»Mahtava ilmiö hän on, musta pörhöinen tukka otsallaan, jommoiseksi olet hänet helvetin asukkaana kuvannut kahdennessatoista laulussasi», lisäsi Cangrande innokkaasti. »Mistä olet saanut tuon mustatukkaisen pään?»

»Sinusta», vastasi Dante rohkeasti, ja Cangrande oli mielissään.

»Kertomukseni muut henkilöt», uhkasi hän hymyillen, »aion myös ottaa piiristänne ja nimittää teidän nimillänne, jos suvaitsette» — hän kääntyi ympärillä olevien puoleen. — »Teidän sisimpäänne en kajoa, sillä sitä en voi lukea.»

»Kasvonilmeeni ovat käytettävinäsi», lupasi suurenmoisesti ruhtinatar, jonka välinpitämättömyys alkoi hävitä.

Kiihtyvää murinaa kuului seurasta ja joka puolelta kajahti: »kertomuksesi, Dante, kertomuksesi!»

»Minä kerron», sanoi Dante ja alkoi.

* * * * *

Taivaallisen ihanana kesäpäivänä huilujen vienosti soidessa liukui seppelöity alus täynnä juhlapukuista väkeä Brentan nopeilla mutta rauhallisilla aalloilla, missä joki hennossa kaaressa lähenee Paduan kaupunkia, siihen vielä koskematta. Umberto Vicedomini ja Diana Pizzaguerra olivat häämatkallaan. Padualainen toi morsiantaan virran yläjuoksun varrella olevasta luostarista, jonne kaupungin vanhan tavan mukaan ylhäistä sukua olevat tytöt vetäytyivät ennen häitään hartautta harjoittamaan. Morsian istui keskellä alusta purppuranpunaisilla patjoilla sulhasen ja tämän edellisestä avioliitosta olevain kolmen kukoistavan pojan välissä. Umberto Vicedomini oli kätkenyt maan poveen nuoruutensa rakastetun, ruton raivotessa Paduassa viisi vuotta sitten, ja oli vanhan ja kivulloisen isänsä alituisista kehoituksista hyvin vastahakoisesti päättänyt mennä toisiin naimisiin, vaikka olikin vasta parhaassa miehuuden iässä.

Airot oli nostettu veneeseen ja alus sai liukua virran mukana. Venemiehet säestivät vienoa soittoa hiljaa hyräillen. Yhtäkkiä vaikeni sekä laulu että soitto. Kaikkien katseet suuntautuivat oikeanpuoliselle rannalle, jossa uljas ratsastaja orittaan hilliten tervehti suurin kädenliikkein aluksessa olevia. Arkaa hyminää kuului veneessä istuvien joukosta. Soutajat tempasivat päästään punaisen lakkinsa, koko hääväki nousi seisomaan pelokkain kunnioituksen ilmein, myöskin sulhanen, Diana ja pojat. Alamaisesti tervehtivin elein, puoleksi taivutetuin polvin, käännyttiin rantaa kohti niin äkkiä ja varomattomasti, että alus menetti tasapainonsa, kallistui oikeaan ja kaatui. Kuului kauhun huuto, veteen syntyi voimakas pyörre ja joen autiossa keskustassa näkyi veden pinnalle nousevia ja vajoavia ihmisiä sekä haaksirikkoutuneesta aluksesta irtaantuneita seppeleitä. Apua ei kuitenkaan tarvinnut hakea kaukaa, sillä hiukan alempana oli pieni valkama, jossa asui kalastaja ja lauttamiehiä. Tänä päivänä odotti siinä myöskin hevosia ja kantotuoleja, joiden oli määrä kuljettaa hääväki Paduaan.

Kummaltakin rannalta pyrki pelastusvene onnettomuuspaikalle. Toisessa seisoi vanhan takkupartaisen lautturin vieressä Ezzelino, Paduan tyranni, joka vasten tahtoaan oli ollut syypäänä haaksirikkoon, toisessa, vasemmalta rannalta tulevassa, oli nuori munkki soutajineen, joka juuri samana hetkenä kuin onnettomuus tapahtui oli lähtenyt viemään pölyistä pyhiinvaeltajaa virran yli. Veneet kohtasivat toisensa keskellä virtaa ja niiden välissä näkyi vedessä uiskentelevan jotain, joka näytti vaalealta hiuskimpulta. Munkki tarttui siihen päättäväisenä, ollen polvillaan veneessä ja kurottaen kauas kätensä, kun taas lautturi kaikin voimin nojasi veneen toista laitaa vasten. Vetäen paksusta hiustukosta sai munkki näkyviin pään, jonka silmät olivat ummessa. Ezzelinon tultua avuksi saatiin virrasta nostetuksi nainen, joka märkine vaatteineen painoi sangen paljon. Tyranni hyppäsi omasta veneestään toiseen ja katseli jonkinlaisella mielihyvällä elottomia kasvoja, joiden ilme oli uhmaava ja onneton; lienevätkö häntä sitten miellyttäneet voimakkaat piirteet vaiko niissä ilmenevä kuolemanrauha.

»Tunnetko hänet, Astorre», kysyi hän munkilta. Munkki pudisti päätään, ja Ezzelino lisäsi: »se on veljesi vaimo.»

Munkin katsellessa arasti ja säälivästi kalpeita kasvoja avautuivat uinuvat silmät.

»Vie hänet rantaan», käski Ezzelino, mutta munkki jätti naisen soutajansa huostaan. »Etsin veljeäni», huudahti hän, »kunnes löydän.» »Autan sinua», sanoi tyranni, »epäilen kuitenkin, voimmeko hänet pelastaa, sillä näin miten hän poikiaan syleillen vajosi.»

Sillaikaa oli Brenta jo tullut täyteen veneitä. Etsittiin ruumiita koukuilla, seipäillä ja verkoilla, ja hallitsijan nähtiin myös innokkaasti ottavan osaa sekä etsimiseen että ruumiiden nostamiseen.

»Tule munkki», sanoi hän lopuksi. »Täällä sinulla ei enää ole mitään tekemistä. Umberto on poikineen ollut syvyydessä jo siksi kauan, että heitä on mahdoton enää saada henkiin. Virta on kuljettanut heidät mukanaan ja laskee heidät rantaan, kun on heihin kyllästynyt. Mutta katsohan telttoja tuossa!» Brentan rannalle oli hääaluksella tulevien vastaanottamiseksi pystytetty joukko telttoja ja niihin oli nyt kannettu sekä kuolleita että valekuolleita, joiden ympärille oli kokoontunut Paduasta kiireimmiten saapuneita vaikeroivia sukulaisia ja palvelijoita. »Tuolla, munkki, on sinulle armeliaisuuden työtä. Tee mitä virkaasi kuuluu! Lohduta eläviä, hautaa kuolleita!»

Kun munkki oli astunut rannalle ja maan vouti kadonnut näkyvistä, tuli ihmistungoksessa häntä vastaan Diana, hänen veljensä morsian ja leski, lohduttomana mutta koettaen itseään hillitä. Raskaasta tukasta valui vielä vettä, mutta puku ei ollut sama kuin vedestä nostettaessa. Joku talonpoikaisvaimo oli nähtävästi säälistä antanut hänelle kuivan hameensa ja korvaukseksi ottanut kallisarvoisen hääpuvun.

»Hurskas veli», sanoi Diana kääntyen Astorren puoleen, »kantotuolissani on hämmingissä viety kaupunkiin joku toinen, joko elävä tai kuollut, ja minut on jätetty tänne. Saata minut appeni, sinun isäsi luo.»

Nuori leski oli erehtynyt. Vanhan Vicedominin palvelijat olivat taikauskosta ja arkuudesta jättäneet hänet oman onnensa nojaan, eikä siis hämminki ollut saattanut heitä ymmälle. He eivät uskaltaneet tuoda Dianaa leskenä äkkipikaisen vanhuksen luokse, eikä myöskään viedä sanomaa ukon omaisten kuolemasta.

Nähdessään useiden munkkitoveriensa tekevän laupeudentöitä sekä teltoissa että taivasalla suostui munkki Dianan pyyntöön. »Lähtekäämme», sanoi hän ja alkoi nuoren naisen kanssa astua kaupunkiin vievää tietä, josta jo saattoi nähdä taivasta kohti kohoavat tornit ja kimmeltävät kuvut. Tiellä kulki sadoittain ihmisiä, rantaan kiiruhtavia ja sieltä palaavia. Munkki ja Diana kävivät keskellä tietä puhumatta sanaakaan keskenään ja joutuen usein erilleen ihmisjoukossa, mutta löytäen aina taas toisensa. Kun he olivat tulleet esikaupunkiin, teollisuuden tyyssijaan, näkivät he kaikkialla ääneensä keskustelevia tai kuiskailevia ryhmiä — tapaturma Brentalla oli saanut koko väestön jalkeille. Osaaottaen ja uteliaina katseltiin nuorta paria — olihan toinen menettänyt veljensä, toinen sulhasensa.

Munkin ja Dianan tunsi jokainen lapsikin Paduassa. Vaikkei Astorrea pidettykään pyhimyksenä, oli hän kuitenkin tunnettu mallikelpoiseksi munkiksi. Häntä olisi voinut syystä kutsua Paduan kaupunginmunkiksi, siihen määrin kansa häntä kunnioitti ja oli hänestä ylpeäkin, kun hän miehekkäästi, vieläpä ilomielin, oli luopunut ylhäisen aatelissukunsa etuoikeuksista ja suunnattomasta omaisuudesta ja antautunut tinkimättä, henkensä uhalla, palvelemaan halvimpia ja köyhimpiä ihmisraukkoja ruton tai jonkin muun yleisen kulkutaudin raivotessa. Hänen ruskea kihara tukkansa, lempeä katseensa ja hieno, ylevä käytöksensä olivat sitä paitsi juuri niitä ominaisuuksia, joita kansa toivoo pyhimyksiltään ja jotka siis olivat sen mieleen.

Diana oli tavallaan yhtä kuuluisa jo kookkaan vartalonsakin vuoksi, jommoista kansa ihailee enemmän kuin hentoa kauneutta. Hänen äitinsä oli ollut saksalainen, muutamien arvelun mukaan vielä Staufien sukua, vaikkakaan ei suvun laillinen jäsen. Saksa ja Italia olivat siis yhteisvoimin luoneet hänen komean vartalonsa.

Vertaistensa seurassa Diana oli jäykkä ja ankara, mutta alempiaan hän kohteli ystävällisesti, kuunteli heidän huoliaan, antoi lyhyitä ja selviä neuvoja ja suuteli ryysyisintäkin lasta. Hän antoi lahjoja runsaasti ja empimättä, varmaankin siksi, että hän häpesi isänsä, vanhan Pizzaguerran puolesta, joka Vicedominin jälkeen oli Paduan rikkain mies ja viheliäisin saituri.

Niinpä Dianaan mieltynyt kansa naitti hänet kapakoissaan ja juttutuvissaan joka kuukausi jollekin ylhäiselle padualaiselle. Mutta todellisuus ei välittänyt näistä hurskaista toiveista. Kolme seikkaa oli kihlausta vaikeuttamassa: Dianan korkealle kaartuvat, usein synkät kulmakarvat, hänen isänsä itaruus ja veljensä Germanon uskollisuus tyrannia kohtaan, joka milloin tahansa saattoi kukistua ja viedä samalla uskollisen palvelijansa sukuineen perikatoon.

Hänet kihlasi vihdoin ilman rakkautta, kuten yleisesti tiedettiin, Umberto Vicedomini, joka nyt oli Brentan pohjassa.

Kumpikin kulkija oli niin vaipunut omaan suruunsa, ettei huomannut vilkasta supatusta, joka seurasi heidän kintereillään, tai ei välittänyt siitä. Väkijoukkoa ei kummastuttanut, että munkki kulki nuoren naisen kanssa, sillä siinä ei huomattu mitään merkillistä. Munkin velvollisuushan oli lohduttaa häntä ja olivathan he molemmat matkalla vanhan Vicedominin luokse lähimpinä ja luonnollisina sanantuojina tapahtumasta.

Naiset surkuttelivat, että Diana oli ollut ottamaisillaan miehen, joka olisi nainut hänet vain korvatakseen kalliin vaimovainajansa, ja valittivat samassa hengenvedossa, että hän jo ennen avioliittoa oli kadottanut tuon miehen.

Miehet sitävastoin pohtivat viisaan- ja tärkeännäköisinä kysymystä, jonka Paduan ensimäisen suvun neljän jäsenen hukkuminen Brentaan luonnollisesti oli herättänyt. Vicedominien rikkaudet olivat tulleet puheenparreksi. Perheen pään, yhtä tarmokkaan kuin viekkaan miehen, oli onnistunut päästä hyviin väleihin sekä Paduan moninkerroin kirotun tyrannin että kirkon kanssa, joka taas puolestaan oli tuominnut tyrannin kadotukseen. Koko elämänsä aikana hän ei ollut ottanut osaa minkäänlaiseen julkiseen toimintaan, vaan oli suunnannut koko sitkeytensä ja mallikelpoisen tahdonlujuutensa yhteen ainoaan päämäärään: sukunsa rikastuttamiseen ja sen menestymiseen. Nyt hänen työnsä oli hukkaan mennyttä. Hänen vanhin poikansa ja molemmat pojanpoikansa olivat Brentassa, hänen toinen ja kolmas poikansa olivat myös tänä onnettomana vuonna saaneet surmansa, toinen kaksi, toinen kolme kuukautta sitten. Vanhemman heistä oli tyranni ottanut mukaansa tuimalle sotaretkelle ja jättänyt taistelukentälle, ja nuorimman, josta ennakkoluuloton isä oli tehnyt venezialaismallisen suurkauppiaan, olivat merirosvot jossain Itämaiden rannikolla ristiinnaulinneet lunnaitten myöhästymisen takia. Neljännestä, Astorresta, oli tullut munkki. Padualaiset, jotka olivat kärkkäitä johtopäätösten tekoon, eivät hetkeäkään epäilleet, ettei isä tekisi mitä hyvänsä saadakseen poikansa peruuttamaan munkkilupauksensa. Kadulla kiisteltiin nyt kiihkeästi onnistuisiko hän ja suostuisiko poika.

Jouduttiin lopulta niin äänekkääseen ja kiivaaseen sanasotaan, ettei sureva munkkikaan enää voinut epäillä, ketä sanat »egli» ja »ella» [egli = hän (miespuolinen), ruotsin han, ella = hän (naispuolinen), ruotsin hon. Suom. huomautus] tarkoittivat, joita kuului väkijoukosta. Enemmän Dianan kuin itsensä vuoksi kääntyi hän siksi varjoisalle, ruohoakasvavalle pienelle kadulle, jonka hänen sandaalinsa hyvin tunsivat, se kun kulki hänen luostarinsa muurin vartta. Täällä oli niin viileätä, että melkein värisytti, mutta tännekin siimekseen oli jo ehtinyt tieto kauheasta tapahtumasta, joka oli vallannut kaikkien padualaisten mielet.

Paksusta muurista ulkonevan ruokasalin avoimista ikkunoista kuului luostariveljien keskustelua myöhästyneestä päivällispöydästä — onnettomuus Brentalla oli hävittänyt kaupungista kaikki aikakäsitteet — niin eripuraisena ja kimeänä, niin täynnä »-inibus» ja »-atibus» päätteitä — puhuttiin latinaa tai kiisteltiin dekretaleista lainatuilla lausetavoilla — ettei munkin ollut vaikea arvata saman pulmallisen kysymyksen olevan täälläkin ratkaistavana kuin kadulla. Vaikkei hän ehkä tiennytkään mistä, tiesi hän kuitenkin kenestä oli puhe. Mutta häneltä jäi huomaamatta —

Kesken kertomusta Danten silmät etsivät kuulijoiden joukosta ylhäistä pappia, joka oli piilossa vierustoverinsa takana.

— häneltä jäi huomaamatta kaksi kuopalla olevaa, palavaa silmää, jotka muurinaukosta tuijottivat häneen ja naiseen hänen rinnallaan. Ne silmät olivat kovaonnisen, kadotetun munkki Serapionin, joka kitui luostarissa sekä henkisesti että ruumiillisesti. Hänen liiaksi vilkas mielikuvituksensa oli heti päättänyt, että veli Astorre oli jo saanut tarpeekseen paastoista ja itsekidutuksesta pyhän Fransiskuksen sääntöjen mukaan, ja hän kadehti Astorrea vimmatusti niiden maallisten rikkauksien ja ilojen tähden, jotka kohtalon oikusta olivat tulleet hänen osakseen. Hän väijyskeli kotiinpalaavaa Astorrea voidakseen lukea hänen ilmeestään, mitä tämä oli tulevaisuuteensa nähden päättänyt, ja hänen katseensa ahmivat nuorta naista, josta hän ei voinut irroittaa silmiään.