Part 13

-- Siihen on syynä eräs toinen juttu, sanoi Baklushin. -- Kun minut asetettiin tuomioistuimen eteen, haukkui kapteeni minua häijyllä tavalla. Minä en voinut sitä kärsiä ja sanoinkin hänelle: "Mitä haukut? Etkös näe, heittiö, että olet oikeuden edessä!" Siitä syystä ruvettiin minua uudelleen tuomitsemaan; kaikesta yhteensä sain neljätuhatta selkääni ja jouduin sitten tänne erityiseen osastoon. Mutta samalla kun minä sain rangaistukseni, rangaistiin myöskin kapteeni; hän tuomittiin menettämään arvonsa ja lähetettiin sitten sotamiehenä Kaukaasiaan. Jääkää hyvästi, Aleksanteri Petrowitsh! Muistakaa tulla näytelmäämme katsomaan.

X.

Joulu.

Vihdoin tuli joulukin. Aattona ei tehty enää paljon työtä. Käytiin tosin räätälin-verstaissa ja muissa työhuoneissa; mutta kohta kuitenkin palasivat kaikki takasin vankilaan, joko yksitellen tai joukoissa, ja puolen päivän jälkeen ei ketään enää lähetetty mihinkään. Aamullakin suurin osa kävi omilla asioillaan; toiset olivat viinan hankkimispuuhissa, toiset taas menivät katsomaan tuttujaan, sukulaisiaan tai myöskin kokoomaan palkkaa ennen tekemistään töistä; Baklushin ja muut näytelmän puuhaajat kävivät upseerien palvelijain luona saadakseen tarpeellisia pukuja. Jotkut häärivät ainoastaan siitä syystä, että näkivät toistenkin häärivän, ja vaikka muutamilla ei ollut mitään saatavana, näyttivät hekin siltä, kuin olisivat jostain odottaneet rahaa; sanalla sanoen, kaikki luulivat, että huomispäivänä tapahtuu jotain tavatonta. Illaksi toivat vankien asioilla käyneet invaliidit mukanaan kaikenlaista ruokatavaraa: lihaa, porsaita, jopa hanhiakin. Hiljaisimmat ja tarkimmatkin vangit, jotka olivat säästäneet koko vuoden pitkään saamansa kopeikat, pitivät velvollisuutenaan viettää joulua suurellisesti, arvokkaasti. Huominen päivä oli vangillekin oikea juhla, jonka lakikin hänelle semmoiseksi tunnusti. Sinä päivänä ei häntä saanut lähettää työhön, ja semmoisia päiviä oli vuodessa kolme.

Ja kenpä tietääkään, mitä muistoja semmoinen päivä herätti näiden pahantekijäin sielussa! Suuret juhlapäivät painuvat syvästi alhaisen kansan muistoon alkaen aina lapsuudesta saakka. Ne ovat raskaan työn tekijöille lepopäiviä ja perhejuhlia. Katkeralta tuntuu näiden päivien muisteleminen vankilassa. Juhlapäivän viettäminen oli pukeutunut täällä määrättyyn muotoon; harvat viettivät sitä juomingeilla; kaikki olivat totisia ja näyttivät puuhaavan jotakin, vaikka useilla ei ollutkaan mitään puuhattavaa. Juomaritkin kokivat olla juhlallisen näköisinä... Nauru oli ikäänkuin kielletty. Mielialassa ilmestyi tavatonta herkkätuntoisuutta sekä kiusallista kärsimättömyyttä, ja ken poikkesi yleisestä tavasta, vaikka vahingossakin, sitä kohdeltiin haukkumasanoilla ja riidalla, ikäänkuin hän olisi osoittanut ilmeistä juhlan halveksimista. Tämä vankien mieliala oli merkillinen, jopa liikuttavakin. Puhumattakaan synnynnäisestä juhlan kunnioittamisesta, aavistaa vanki sielussaan, että hänellä juhlaa viettäessään on jotakin yhteistä muun maailman kanssa, ettei hän siis vielä olekkaan hukkan joutunut hylkyläinen, koska vankilassa voipi olla samaa, mitä muuallakin. Että heissä vallitsi semmoisia tunteita, sen saattoi selvästi huomata.

Akim Akimitsh teki niinikään valmistuksia juhlaa varten. Hänellä ei ollut mitään perheellisiä muistoja, sillä hän oli kasvanut orpona vieraan hoidossa ja joutunut viidentoista vuotiaana raskaaseen palvelukseen; eikä hänen elämässään ollut erityisiä ilojakaan, sillä hän oli aina viettänyt aikansa säännöllisesti, yksitoikkoisesti, poikkeamatta rahtuakaan velvollisuuksistaan. Ei hän ollut erittäin jumalinenkaan, sillä ulkonainen hyvä käytös saattoi hänessä nähtävästi himmentymään kaikki muut ominaisuudet, kaikki himot ja halut, sekä hyvät että huonot. Sentähden valmistuikin hän juhlaa vastaan ottamaan hätäilemättä, kiihkoilematta, ilman mitään surullisia, hyödyttömiä muistelemisia, hiljaisesti ja sävyisästi, täyttääkseen ainoastaan sen, mitä velvollisuus vaati. Eikä hänen tapansakaan ollut särkeä päätänsä ajattelemisella. Tapahtumien merkitys ei liikuttanut häntä suuresti, mutta osoitettuja sääntöjä noudatti hän erinomaisen tarkasti. Jos häntä olisi käsketty huomenna menettelemään aivan päinvastoin kuin tänään, olisi hän tehnyt senkin yhtä mielellään ja yhtä tarkasti. Kerran, ainoastaan yhden kerran oli hän koettanut viljellä omaa ajatustaan, vaan sepä saattoikin hänet -- vankeuteen. Läksy ei voinut olla vaikuttamatta. Ja vaikk'ei hän koskaan voinut käsittää syyllisyyttään, johti hän kuitenkin tuosta tapauksesta sen säännön, ettei milloinkaan, ei missään tapauksessa pidä ajatella, sillä ajatteleminen "ei ollut hänen järkensä asia", niinkuin vankien kesken oli tapana sanoa. Pitäen suuressa arvossa ulkonaisia temppuja, katseli hän jonkunlaisella kunnioituksella jouluporsastaankin, jonka hän oli täyttänyt puurolla ja paistanut (omakätisesti, sillä hän osasi paistaakin), ikäänkuin se ei olisikaan ollut tavallinen porsas, vaan joku erityinen ja juhlallinen. Ehkä oli hän jo lapsuudestaan tottunut näkemään joulupäivänä porsaan pöydällä ja tehnyt siitä sen johtopäätöksen, että porsas oli sinä päivänä aivan välttämätön; minä olen vakuutettu siitä, että hänellä olisi ollut koko ikänsä omantunnon vaivoja, jos hän yhtenäkään jouluna olisi ollut porsasta syömättä. Ennen juhlaa kävi hän vanhassa jakussaan ja vanhoissa peräti kuluneissa, vaan kuitenkin soveliaasti paikatuissa housuissa. Mutta nyt huomattiin, että hän oli säästänyt arkussaan uutta, jo neljä kuukautta takaperin annettua pukuansa siinä iloisessa toivossa, että saisi uudistaa sen jouluna. Niin hän tekikin. Jo aattoiltana otti hän pukunsa esille, tarkasti ja puhdisti sen sekä koetti sitten, oliko se hänelle sopiva. Silloin tuli selville, että kaikki oli puvussa kuin olla piti, napit, nipit ja leukaa hivelevä korkea kauluskin; muistuttipa vyötäisten kohta jonkunlaista sotilasvormuakin, ja mielihyvillään pyörähti Akim Akimitsh pienen peilinsä edessä, jonka hän jo kauan sitten oli koristanut kultapaperista tehdyllä kehyksellä. Ainoastaan yksi hakanen jakun kauluksessa ei ollut paikallaan. Huomattuaan epäkohdan, päätti Akim Akimitsh korjata sen; hän muutti hakasen, koetti uudestaan ja nyt oli kaikki hyvin. Sitten kääri hän pukunsa jälleen kokoon ja kätki sen huomiseksi arkkuun. Hänen tukkansa oli keritty jokseenkin hyvin; vaan peiliin katsoessaan huomasi hän kuitenkin, ettei se ollut aivan sileä; siinä oli joku, tosin peräti mitätön epätasaisuus, ja hän lähti oitis "majuurin" luo sitä tasoituttamaan. Ja vaikk'ei Akim Akimitshia olisi kukaan ruvennut huomenna tarkastelemaan, tahtoi hän kuitenkin tasoituttaa tukkansa omantuntonsa rauhoittamiseksi, täyttääksensä siten kaikki juhlan vaatimat velvollisuutensa. Nappien, olkanauhojen ja napinlävien kunnioittaminen oli juurtunut hänen mieleensä välttämättömänä velvollisuutena ja hänen sydämeensä -- kauneuden korkeimpana esikuvana. Asetettuaan kaikki järjestykseen, toimitti hän vanhimpana vankina heiniä kasarmiin ja valvoi tarkasti niiden levittämistä laattialle. Täällä oli tapana, jonka syytä en kuitenkaan tunne, tuoda jouluksi heiniä kasarmien laattioille. Lopetettuaan sitten kaikki puuhansa, rukoili Akim Akimitsh Jumalaa, laskeusi makuusijalleen ja nukkui oitis sikeään uneen, herätäkseen huomenaamuna niin varhain kuin mahdollista. Tavallisia töitä ei sinä iltana toimitettu; maidanista ei ollut puhettakaan. Kaikki odottivat huomista päivää.

Se vihdoin koittikin. Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, avattiin kasarmit ja vankeja lukemaan tullut aliupseeri toivotti kaikille rauhallista juhlaa. Hänelle vastattiin samalla tavoin, kohteliaasti ja ystävällisesti. Kiireisen rukouksen jälkeen riensi Akim Akimitsh, samoin kuin kaikki muutkin vangit, joilla oli hanhia ja porsaita kyökissä, katsomaan, mitenkä niitä valmistettiin, missä mikin oli j.n.e. Pienien, lumella ja jäällä peitettyjen akkunain läpi näkyi, että kummankin kyökin kuudessa uunissa roihusi kirkas valkea, joka oli viritetty jo ennen aamun koittoa. Pitkin pihaa kuljeskeli aamuhämärässä vankeja turkit hartioilla: he menivät kyökkeihin. Jotkut malttamattomimmat olivat jo kerinneet käydä anniskelijain luona. Yleensä käyttäytyivät kuitenkin kaikki erittäin siivosti ja hiljaisesti. Ei kuulunut tavallisia haukkumasanoja eikä riitoja. Kaikki ymmärsivät, että päivä oli tärkeä ja juhla suuri. Muutamat kävivät toisissa kasarmeissa toivottamassa onnea tutuilleen. Oli huomattavana jotakin ystävyyden tapaista. Mainitsen sivumennen, ettei vankien kesken tavallisissa oloissa ollut nähtävänä minkäänmoista ystävyyttä; yleisestä ystävyydestä puhumattakaan, ei tapahtunut edes niinkään, että joku yksityinen olisi tehnyt ystävyyden liiton toisensa kanssa. Semmoista ei täällä tullut juuri koskaan kysymykseen, ja se on huomiota ansaitseva seikka; niin ei ole asian laita vapaana ollessa. Seurustellessaan toistensa kanssa olivat kaikki ynseitä ja kuivakiskoisia, lukuun ottamatta muutamia harvoja poikkeuksia; semmoinen oli täällä yleisesti noudatettavaksi otettu tapa. Minä läksin myöskin ulos kasarmista; päivä alkoi juuri valeta; tähdet himmenivät; hieno, kylmä usva nousi ylös. Kyökkien piipuista kohosi savupatsaita. Muutamat vastaani tulevat vangit toivottivat minulle ystävällisesti onnea. Minä kiitin ja vastasin heille samoin. Heidän joukossaan oli semmoisiakin, jotka sitä ennen eivät olleet vaihtaneet kanssani yhtään sanaa.

Juuri kyökin luona saavutti minut eräs sotilaskasarmin vanki. Jo keskeltä pihaa huomasi hän minut ja huusi: "Aleksanteri Petrowitsh! Aleksanteri Petrowitsh!" Hän juoksi kiireisesti kyökkiin päin. Minä pysähdyin odottamaan. Hän oli nuori, pyöreäkasvoinen, hiljainen ja harvapuheinen mies, joka koko vankeusaikanani ei ollut sanonut minulle vielä sanaakaan; minä en tiennyt edes hänen nimeäänkään. Hän pysähtyi eteeni hengästyneenä ja katsoi minuun, tyhmänlainen, mutta samalla onnellisuutta ilmaiseva hymy huulilla.

-- Mitäs tahdotte? kysyin minä hiukan kummastuneena, kun näin, että hän seisoi vaan edessäni eikä sanonut sanaakaan.

-- Ka mitäpä, nyt on juhla ... sai hän sanotuksi ja huomattuaan itsekin, ettei ollut enää mitään muuta sanottavaa, pujahti kiireesti kyökkiin.

Huomattava on, ettemme me senkään jälkeen seurustelleet koskaan toistemme kanssa emmekä sanoneet toisillemme sanaakaan aina siihen asti, kun minä pääsin pois vankeudesta.

Kyökissä, kuumaksi lämmitettyjen uunien luona oli suuri tungos ja ahdinko. Jokainen valvoi omaansa; keittäjät rupesivat valmistamaan ruunun ruokaa, sillä tänä päivänä syötiin päivällinen aikasemmin kuin tavallisesti. Ei kukaan maistellut vielä ruokia, vaikka monen olisi tehnyt mieli; muiden nähden tahdottiin noudattaa hyvää tapaa. Odotettiin pappia ja vasta sitten aiottiin lakata paastoamasta. Päivä ei ollut vielä täysin valennut, kun portin takana korpraali rupesi huutamaan: "Kokit tänne!" Tällaista huutoa kesti kahden tunnin kuluessa melkein lakkaamatta. Siten kutsuttiin kokkeja kyökistä ottamaan vastaan kaupunkilaisten antimia. Niitä tuotiin runsaassa määrin, tuotiin kalatsia, leipää, piirakoita, renikoita, bliniä ja muita leivoksia. Luulenpa, ettei kaupungissa ollut yhtään porvari-emäntää, joka ei olisi muistanut lähettää joululahjoja vankeudessa oleville "onnettomille." Oli hienojakin leivoksia runsaassa määrin, oli myöskin vähempiä lahjoja -- joku puolenkopeikan kalatsi tai muu vehnäleipä, jonka toinen köyhä oli toiselle köyhälle viimeisestään antanut. Kaikki otettiin vastaan yhtä kiitollisesti, katsomatta antimien ja antajien erilaisuuteen. Vastaanottaessaan paljastivat vangit päänsä, kumarsivat ja toivottivat antajille onnea, jonka jälkeen he veivät lahjat kyökkiin. Kun niitä oli keräytynyt suuria kasoja, kutsuttiin vanhimmat ja ne saivat jakaa lahjat tasan kutakin kasarmia kohden. Siinä ei ilmaantunut mitään riitaa, eikä eripuraisuutta: jako toimitettiin rehellisesti ja kukin kasarmi sai osansa. Meidän kasarmiamme varten määrätty osuus jaettiin täällä yksityisten kesken, ja sen työn toimitti Akim Akimitsh yhdessä erään toisen vangin kanssa; omin käsin he jakoivat ja antoivat kullekin osansa. Ei kellään ollut mitään vastaan sanomista; kaikki olivat tyytyväisiä; eikä kukaan epäillyt, että antimia olisi voitu salata tai harjoittaa vääryyttä jaossa. Järjestettyään asiat kyökissä, ryhtyi Akim Akimitsh pukeumistoimeen, jonka hän teki säädyllisellä ja juhlallisella tavalla, jättämättä yhtään hakasta kiinni panematta; vasta sen jälkeen toimitti hän varsinaisen rukouksensa. Hän rukoili jokseenkin kauan. Samalla rukoili myöskin koko joukko muita vankeja, enimmäkseen ijäkkäitä miehiä; nuoret eivät rukoilleet kauan; noustuansa vuoteelta ristivät vaan hätimiten silmänsä ja niin tekivät he pyhinäkin. Rukouksen toimitettuaan tuli Akim Akimitsh luokseni ja toivotti minulle juhlallisen näköisenä rauhallista joulua. Minä pyysin häntä kanssani teevedelle, ja hän puolestaan tarjosi minulle porsaan paistia. Hetkisen kuluttua tuli luokseni myöskin Petrow onnea toivottamaan. Hän oli nähtävästi jo ryypännyt, ja vaikka tulikin luokseni kiireisesti, ei hän kuitenkaan sanonut monta sanaa, seisoi vaan hetkisen edessäni, ikäänkuin jotain odotellen ja läksi kohta luotani kyökkiin. Sillä välin tehtiin sotilaskasarmissa valmistuksia papin vastaan ottamista varten. Tämä kasarmi oli sisustettu toisin kuin muut, siinä olivat laverit asetetut seinien viereen, eikä keskelle huonetta niinkuin muissa kasarmeissa; niinpä olikin se koko vankilassa ainoana huoneena, jonka keskus oli vapaa. Semmoisen sisustuksen tarkoituksena lienee ollut se, että tähän kasarmiin olisi voinut tarpeen tullessa koota vangit. Keskelle huonetta asetettiin puhtaalla liinalla katettu pieni pöytä, jonka päälle pantiin jumalankuva. Vihdoin tuli pappi, kantaen ristiä ja pyhää vettä. Rukoiltuaan ja laulettuaan jumalankuvan edessä, kääntyi hän vankien puoleen ja nämä tulivat hartaan näköisinä ristin luo. Sen jälkeen kävi pappi kasarmeissa ja pirskoitti niihin pyhää vettä. Kyökissä kehui hän vankilan leipää, joka oli koko kaupungissa tunnettu hyvän makuiseksi, ja vangit päättivät lähettää hänelle kaksi äsken leivottua leipää; ne sai eräs invaliidi viedä oitis perille. Kun pappi vei ristin pois, saatettiin sitä samalla hartaudella kuin se oli vastaan otettukin, ja kohta sen jälkeen saapui paikalle komendantti majuurin seurassa. Komendanttia täällä rakastettiin ja kunnioitettiin. Hän kulki majuurin kanssa kaikkien kasarmien läpi, toivottaen kaikille rauhallista juhlaa, pistäytyi sitten kyökkiin ja maistoi kaalisoppaa. Se oli oivallista; sinä päivänä annettiin joka vangin osaksi naulanverta lihaa. Sitä paitsi oli valmistettu hirssipuuroa ja voita oli annettu runsaasti. Kun komendantti oli lähtenyt pois, ruvettiin majuurin käskystä päivälliselle. Vangit väittelivät hänen silmiänsä. He eivät suvainneet hänen vihaisia katseitaan silmälasien alatse, kun hän vilkui oikealle ja vasemmalle, nähdäkseen, eikö olisi jossain epäjärjestystä tai virheellisyyttä.

Käytiin päivälliselle. Akim Akimitshin porsas oli paistettu oivallisesti. Mutta minä en voinut käsittää sitä seikkaa, että kohta majuurin lähdön jälkeen ilmestyi tavattoman paljon päihtyneitä, vaikka viisi minuuttia sitä ennen kaikki olivat melkein aivan selviä. Nyt nähtiin koko joukko punottavia kasvoja, nähtiin myöskin balalaikoja. Puolalainen kulki jo viuluineen jonkun humalikkaan jäljissä, palkattuna koko päiväksi, ja vingutti hänelle iloisia säveliä. Keskustelu kävi yhä sekavammaksi, meluavammaksi. Päivällinen syötiin kuitenkin ilman suurempia häiriöitä. Kaikki tulivat ravituiksi. Vanhukset ja jotkut muutkin menivät oitis ruoan jälkeen levolle, ja niin teki Akim Akimitshkin ajatellen arvattavasti, että suurena juhlana on päivällisen jälkeen välttämättömästi nukahdettava. Vanhauskoinen ukko kiipesi lyhyen ruokalevon jälkeen uunille, avasi siellä kirjansa ja rukoili melkein lakkaamatta aina sydän yöhön asti. Hänen oli vaikea nähdä "mokomaa häpeätä", niinkuin hän nimitti vankien räyhäävää elämää. Kaikki tsherkessit istautuivat rappusille ja katselivat humalaisia inhon sekaisella uteliaisuudella. Minä kohtasin Nurran; "huonosti, huonosti!" sanoi hän pudistaen päätään, "hyvin huonosti! Allah on siitä suuttuva." Isai Fomitsh sytytti ylpeästi kynttilän nurkkaansa ja rupesi työtä tekemään, ikäänkuin olisi tahtonut osoittaa, ettei hän pitänyt juhlaa missään arvossa. Siellä täällä pantiin toimeen "maidaneja." Invaliideja ei pelätty laisinkaan ja aliupseerin varalle, joka itse puolestaan koki olla mitään näkemättä, asetettiin vartijoita. Vartijaupseeri pistäysi sinä päivänä kolmasti vankilaan. Mutta humalikkaat piiloutuivat ja maidanit lakkautettiin, kun hän tuli sisään; sitä paitsi ei hän näkynyt tahtovan kajota vähäpätöisiin epäkohtiin. Ja päihtymistä pidettiin tänä päivänä vähäpätöisenä epäkohtana. Vähitellen kävi elämä yhä meluavammaksi. Syntyi riitoja. Selviä oli kuitenkin enempi osa, niin että humalaisia voitiin pitää silmällä. Mutta kovinpa viimemainitut joivatkin. Gasin riemuitsi. Hän käveli tyytyväisen näköisenä makuupaikkansa edustalla, jonne hän oli kantanut viinansa kasarmien takana olevasta kätköpaikasta, ja hymyili viekkaasti, kun joku tuli häneltä ryyppyä tahtomaan. Itse ei hän juonut pisaraakaan. Hän aikoi ruveta siihen toimeen vasta juhlan lopulla, kun ensin olisi kerännyt rahat muiden taskusta. Kasarmeissa kajahtelivat laulut. Mutta elämä alkoi jo käydä tuskallisen tukahuttavaksi ja lauluista ei ollut kaukana itku. Jotkut kuljeskelivat balalaika kädessä, turkki hartioilla ja heläyttelivät kieliä reippaan näköisinä. Erityisessä osastossa muodostui kahdeksanmiehinen laulukuntakin. Se lauloi oivallisesti balalaikojen ja kitarrien säestäessä. Varsinaisia kansanlauluja laulettiin vähän. Niistä muistan vaan yhden, näin alkavan:

Nuorna ollessain Ma kestailin vain.

Minä kuulin täällä toisinnoksenkin samaan lauluun. Loppuun lisättiin muutamia säkeitä:

Mull' on pirtissäin Järjestetty näin: Luskat pestynä, Kaali keittynä, Pielet siistinä, Piiras pöydällä.

Enimmiten laulettiin n.s. vanginlauluja, jotka kaikki olivat yleisesti tunnettuja. Yhdessä semmoisessa, joka alkoi sanoilla: "ennen muinen..." kuvailtiin leikillisesti, kuinka vanki ennen oli iloinnut ja viettänyt herraselämää, vaan sitten joutunut linnaan; ennen oli hän syönyt blamangeta ja juonut sampanjaa, vaan vankilassa -- "kun sai kaalia ja vettä, söi niin että hampaat narskui."

Laulettiin myöskin surumielisiä lauluja. Yksi sellainen vanginlaulu oli näin kuuluva:

Luojan päivä valkeneepi, Vahti koiton rummuttaa; Ovet vanhin aukaseepi, Kirjur' meidät tarkastaa.

Ihmiset ne eivät tiedä, Mitä täällä kärsitään; Luoja meit' ei heitä vielä, Huku emme täälläkään, j.n.e.

Eräs toinen, luultavasti jonkun vangin sepittämä laulu oli vielä surullisempi; sillä oli kaunis sävel, vaikka sanat olivatkin vastenmieliset. Sitä ei laulettu yhdessä. Usein tapahtui kuitenkin, että joku yksityinen vanki istahti vankilan portaille ja ajatuksiinsa vaipuneena rupesi sitä yht'äkkiä korkealla äänellä laulamaan. Sellainen laulu särki sydäntä. Äänet olivat täällä jokseenkin hyvät.

Sen ollessa alkoi jo hämärtää. Surua ja murhetta oli nähtävänä juoppouden ja melun keskellä. Se, joka tunti takaperin oli nauranut, itkeä nyyhkytti nyt jossain nurkassa ylen määrin päihtyneenä. Jotkut olivat jo kerinneet pari kertaa tapellakin. Toiset taas hoipertelivat kalpeina pitkin kasarmeja ja hakivat riitaa. Ne taas, joiden humala ei ollut ärtyisää laatua, etsivät ystäviä, jotta olisivat voineet purkaa heille surunsa. Nuo ihmisraukat tahtoivat viettää hauskasti juhlaansa -- ja kuitenkin oli se päivä heille raskas ja surullinen. Sillä kaikki viettivät sitä ikäänkuin toiveissaan pettyneinä. Petrow kävi vielä pari kertaa luonani. Hän joi vähän ja oli melkein selvä mies. Mutta hän odotti viimeiseen hetkeen asti jotain, jonka välttämättömästi piti tapahtuman, jotain tavatonta, juhlallista. Hän ei tosin puhunut siitä, mutta se näkyi hänen silmistään. Hän samosi kasarmista kasarmiin ilman väsymystä. Mutta mitään muuta kuin juoppoutta ja riitaa ei tapahtunut. Sirotkin käveli myöskin uudessa punaisessa paidassaan kaikissa kasarmeissa, siistinä ja puhtaana, hiljaan ja lapsekkaasti, ikäänkuin hänkin olisi odottanut jotakin. Vähitellen kävi elämä kasarmeissa inhoittavaksi, kärsimättömäksi. Tosin oli paljon hupaisiakin kohtauksia, mutta mieleni tuntui kuitenkin raskaalta ja minun oli sääli ympärilläni olevia ihmisraukkoja. Tuolla kiisteli kaksi vankia siitä, kenen olisi toistansa kestitseminen. Näkyi, että he olivat jo kauan kiistelleet, jopa olleet riidassakin keskenään. Toisella heistä oli vanhaa vihaa toveriansa vastaan. Hän valitteli ja tahtoi näyttää toteen, että toveri oli tehnyt hänelle vääryyttä: oli myyty joku turkki, kätketty joitakin rahoja viime vuonna laskiaisen aikaan. Jotakin oli vielä sitä paitsi... Syyttäjä oli korkeakasvuinen, jäntevä ja älykkään näköinen mies; luonteeltaan oli hän hiljainen, vaan humalassa ollessaan tahtoi hieroa ystävyyttä toisten kanssa ja purkaa heille sydäntänsä. Riitelemään ja velkomaan rupesi hän ainoastaan siitä syystä, että voisi sitten tehdä sitä lujemman sovinnon riitaveljensä kanssa. Toinen oli vankkaruumiinen, lyhyenläntä mies; kasvot hänellä olivat pyöreät, viekkaan näköiset. Hän oli juonut ehkä enemmän kuin ystävänsä, mutta ei ollut sentään humalassa. Hän oli lujaluontoinen ja pidettiinpä häntä varakkaanakin; nyt katsoi hän kuitenkin jostain syystä parhaaksi olla ärsyttämättä lavertelevaa ystäväänsä, jonka hän sen vuoksi vei anniskelijan luo; ystävä taas vakuutti, että toinen oli velkaa ja että hänen sen vuoksi piti tarjota ryyppy, "jos tahtoi olla rehellisenä miehenä."

Anniskelija, joka kohteli ostajaa kunnioituksella ja lavertelevaa ystävää hieman halveksivaisesti, koska tämä joi vieraan kulungilla, otti viinansa esille ja kaatoi sitä kuppiin.

-- Ei, Stepan, oletpa niinkin velkaa, sanoi laverteleva ystävä, nähdessään, että oli päässyt voitolle.

-- En minä viitsi kanssasi kiistellä, vastasi Stepan.

-- Ei, Stepan, sen sinä valehtelet, vakuuttaa edellinen ottaen viinakupin anniskelijalta; -- sinä olet minulle velkaa; eihän sinulla ole häpyäkään! Konna olet sinä, Stepan, sanalla sanoen konna!

-- Älä mutise, äläkä läikytä viinaa maahan! Kun annetaan, niin juo! huusi anniskelija lavertelevalle ystävälle.

-- Juonhan minä, ole siitä huoleti! Onneksesi, Stepan Dorofeitsh! sanoi hän kääntyen kohteliaasti toverinsa puoleen, jota äsken oli sanonut konnaksi. -- Ole ikäsi onnellinen! Hän joi kupin pohjaan, rykäsi ja pyyhki suunsa. -- Ennen kulutin minä paljon viinaa, huomautti hän kääntyen kaikkien puoleen; mutta nyt alkaa ikä painaa. Kiitoksia, Stepan Dorofeitsh.

-- Ei kestä.

-- Ja niin minä puhunkin sinulle Stepan, aina vaan siitä; ja sitten vielä siitäkin, että sinä olet suuri konna...

-- Mutta minä sanon sinulle, sen juoppolalli, keskeytti kärsimyksensä lopettanut Stepan, että meidän on nyt tehtävä hyvä ero. Mene sinä haarallesi ja minä menen omalleni. En viitsi enää kuulla lorujasi.

-- Etkös sinä sitten aiokaan antaa rahoja?

-- Mitä hiiden rahoja sinulle antaisin?

-- No hyvä! Toisessa maailmassa tulet vielä itse tarjoomaan, mutta siellä en huoli niitä enää. Meikäläisen raha on työllä ja hiellä ansaittua.

-- Mene hiiteen.

-- Mitä mutiset; näytä tie!

-- Mene, mene!

-- Konna!

-- Roisto!

Ja niin alkoi riita, vielä ankarampi kuin ennen kestitsemistä.

Lavereilla istui kaksi ystävää. Toinen heistä oli korkeakasvuinen, punaposkinen, lihava mies. Hän melkein itki, sillä kovin oli mielensä liikutettu. Toinen taas oli kivuloisen näköinen, laiha ja pitkänenäinen; hänen pienet silmänsä olivat luodut maata kohden. Hän oli saanut aikanaan jommoisenkin opillisen kasvatuksen. Joskus maailmassa oli hän ollut kirjurina ja esiytyi nyt toverilleen tietomiehenä, joka seikka jälkimäistä hiukan harmitti. He olivat juoneet koko päivän yhdessä.

-- Hän löi minua! huudahti lihava mies pudistaen vasemmalla kädellään kirjurin päätä.

-- Vaan minä sanon sinulle, ettet sinäkään ole oikeassa ... alkoi kirjuri opettavaisesti, katsoen yhä vaan kiinteästi maahan.