Part 14

-- Hän löi minua, kuulethan! keskeytti toinen pudistaen vielä kovemmin ystävätään. -- Sinä oletkin ainoa ystäväni koko maailmassa; sen tähden sanonkin sinulle: hän löi minua!...

-- Mutta minä sanon sinulle, että sellainen puolustus on häpeäksi, rakas ystävä! vastasi kirjuri suopealla äänellä; -- parasta on, kun myönnät, että syynä juoppouteen on yksinomaan sinun oma heikkoutesi.

Lihava mies hoiperteli hiukan takaperin ja katsoi tylsän näköisenä itseensä tyytyväiseen kirjuriin; mutta sitten löi hän äkkiä suurella nyrkillään ystäväänsä vasten kasvoja, ja siihen loppuikin heidän ystävyytensä siksi päiväksi. Laiha mies kaatui tunnottomana laverien alle...

Kasarmiimme tuli erityisestä osastosta eräs tuttava, tavattoman hyväsydäminen, iloinen, älykäs ja leikkisä mies. Hän oli sama vanki, joka ensi päivänä kyökissä ruokaillessa oli kysellyt rikasta miestä ja vakuutellut, että hänellä on kunniantuntoa sekä juonut sitten kanssani teetä. Hän oli noin neljänkymmenen vanha, tavattoman paksulla nenällä varustettu mies. Kädessä oli hänellä balalaika, jota hän huolettomasti soitteli. Hänen jälkeensä seurasi pienikasvuinen, isopäinen vanki, jota minä hyvin vähän tunsin. Hän ei juuri vetänytkään kenenkään huomiota puoleensa. Mies oli hiukan kummallinen, epäluuloinen ja jörömäinen; hän teki työtä räätälin verstaassa ja koki nähtävästi elää muista erillään. Nyt humalassa ollessaan seurasi hän kuin varjo Warlamowia. Hän oli suuressa mielenkiihkossa, heilutti käsiään, löi nyrkkiään seinään, lavereihin ja olipa vähällä itkeäkin. Warlamow puolestaan ei ollut häntä huomaavinaankaan. Omituista oli, etteivät nämä miehet sitä ennen juuri koskaan seurustelleet toistensa kanssa; heillä ei ollut ammatin eikä luonteen puolesta mitään yhteistä. He kuuluivat eri osastoihinkin ja asuivat eri kasarmeissa. Matalakasvuisen nimi oli Bulkin.

Nähtyään minut, veti Warlamow suunsa nauruun. Minä istuin makuusijallani uunin vieressä. Hän seisahtui miettivän näköisenä kauemmaksi vastahani, heilautti sitten päätään ja astui reippaasti eteeni; kosketellen hiljaan soittimia ja kopautellen jalallaan laattiaa vasten rupesi hän laulamaan:

Kaunokainen, pieni, armas Visertää ku' laulurastas, Oma kultani.

Hamehessa muhkeassa, Silkkisessä loistavassa, On hän viehkeä.

-- Vanhukselle Aleksanteri Petrowitshille! sanoi hän sitten ja katsoi silmiini, veitikkamainen hymy huulilla; olipa hän melkein ruveta minua suutelemaan. Hän oli humalassa. Lauseparsi "vanhukselle sille ja sille..." tarkoittaa, että sille ja sille vanhukselle toivotaan onnea, ja sitä käytetään alhaisen kansan keskuudessa koko Siperjassa, vaikkapa puhuteltu ei olisikaan kahtakymmentä vuotta vanhempi. "Vanhuksen" nimellä tahdotaan osoittaa kunnioitusta, arvon antamista.

-- No mitenkäs nyt jaksatte Warlamow?

-- Ka tuossahan menee. Nyt on juhla, siitäpä humalakin; antakaa anteeksi!

-- Hän valehtelee, aina vaan valehtelee! huusi Bulkin lyöden hurjapäisesti nyrkkiään lavereja vasten. Mutta toinen ei kääntänyt häneen sittenkään mitään huomiota ja se seikka näytti kovin hullunkuriselta, sillä Bulkin oli yhtynyt Warlamowiin aivan ilman mitään syytä, ainoastaan sen vuoksi muka, kun Warlamow "aina vaan valehteli." Jos hänellä olisi ollut tukkaa päässä, olisi hän repinyt sitä harmissaan. Näyttipä siltä kuin hän olisi ottanut velvollisuudekseen vastata Warlamowin käytöksestä, ikäänkuin kaikki Warlamowin viat olisivat olleet hänen omallatunnollaan.

-- Aina vaan valehtelee, aina valehtelee. Ei ole yhtään totista sanaa hänen puheessaan! huusi Bulkin.

-- Mitäs se sinua koskee? virkkoivat muut vangit.

-- Ilmoitan teille, Aleksanteri Petrowitsh, että minä ennen olin hyvin kaunis ja että tytöt pitivät minusta ... rupesi Warlamow taas juttelemaan.

-- Valehtelee! Taas valehtelee! keskeytti Bulkin vinkuvalla äänellä. Vangit nauraa hohottivat.

-- Mutta minä heidän edessään ylvästelin; paita oli päälläni punainen, housut plyysiset; olin kuin mikähän kreivi Butilkin ja join kuin ruotsalainen, sanalla sanoen, miten vaan tahdotte!

-- Valehtelee! vakuutti Bulkin jyrkästi.

-- Siihen aikaan oli minulla kaksinkertainen kivikartano. Mitäpäs tuosta; kahdessa vuodessa kadotin molemmat kerrokset, niin että jäikin jäljelle ainoastaan portti ilman pylvähiä. Mitäs luulette, rahat ovat kuin kyyhkyläiset, tulevat ja menevät!

-- Valehtelee! vakuutti Bulkin vakuuttamistaan.

-- Kun sitten tulin jälleen tuntooni, lähetin täältä vanhemmilleni kirjeen; luulin, että lähettävät minulle rahaa. Sillä sanottiin, että minä olin vastahakoinen vanhemmilleni; siitä on jo seitsemäs vuosi, kun lähetin.

-- Eikö ole tullut vastausta? kysyin minä leikillä.

-- Ei ole, sanoi hän ja nauroi itsekin, tuoden nenäänsä yhä likemmäksi kasvojani. -- Mutta minulla on täällä, Aleksanteri Petrowitsh, henttu...

-- Teilläkö henttu?

-- Onufriew äsken sanoi: "vaikka minun kultani on rokonarpinen ja ruma, niin on hänellä kuitenkin koko joukko vaatteita; mutta sinun on sen sijaan kerjäläinen, pussi selässä käypi."

-- Onko se totta?

-- On kuin onkin! vastasi hän ja nauroi itsekseen; toisetkin nauroivat. Kaikki tiesivätkin todella, että hän oli tehnyt liiton jonkun kerjäläisakan kanssa.

-- No, mitäs sitten? kysyin minä haluten päästä hänestä erilleni.

Hän oli vaiti ja katsoi minua ystävällisesti silmiin; sitten sanoi:

-- Etteköhän suvaitsisi antaa minulle hiukan viinarahaa? Minä olen, Aleksanteri Petrowitsh, juonut teetä koko päivän, sanoi hän ottaen rahoja vastaan; -- ja niin olenkin minä sitä särpinyt, että rintaani ahdistaa ja vatsani hölkkää kuin puteli...

Bulkinin hurjapäisyys ei tiennyt enää mitään rajoja. Hän viittaili käsillään kuin vimmattu ja olipa vähältä itkeäkin.

-- Hyvät ihmiset! huusi hän kääntyen kaikkien puoleen; -- hän yhä valehtelee. Sanokoon mitä hyvänsä, niin aina, aina, aina vaan valehtelee.

-- Mitäs se sinua koskee! huusivat hänelle vangit ihmetellen miehen kiivautta; olethan sinä kovin kiukkuinen ihminen.

-- En suvaitse valetta! huusi Bulkin säkenöivin silmin ja lyöden täysin voimin nyrkkiään lavereja vasten; -- en suvaitse, että hän valehtelee!

Kaikki nauroivat. Warlamow otti rahat, kumarsi minulle ja aikoi mennä ulos kasarmista, tietysti anniskelijan luo. Vasta silloin oli hän huomaavinaan Bulkinin.

-- Tule pois! sanoi hän tälle pysähtyen kynnykselle ikäänkuin toinen olisi ollut hänelle tosiaankin tarpeellinen. -- Sen nuppula! lisäsi hän päästäen Bulkinin kulkemaan edellään ja alkaen jälleen rämpyttää balalaikaansa.

En huoli jatkaa enää tämän hälyävän elämän kuvailua! Vihdoin päättyi päivä. Unissaan puhuivat ja hourailivat vangit enemmin kuin muina öinä. Siellä täällä oltiin vielä maidanien ääressä. Kauan odotettu juhla oli mennyt ohitse. Huomenna oli taas arkipäivä, oli taas mentävä työhön.

XI.

Näytelmä.

Kolmantena päivänä juhlan jälkeen aiottiin antaa teaatterinäytäntö. Valmistavia puuhia oli arvattavasti paljon, mutta kun näyttelijät itse ottivat kaikesta huolehtiakseen, emme me muut tienneet, miten pitkälle asia oli edistynyt ja mitä kulloinkin oli tekeillä. Emme oikein tienneet sitäkään, mitä aiottiin näytellä. Näyttelijät kokivat näiden kolmen päivän kuluessa työmatkoilla ollessaan hankkia niin paljon pukuja kuin mahdollista. Kun Baklushin tapasi minua, näpäytteli hän mielihyvillään sormiaan. Luulenpa, että hän puhui hyvää majuuristakin. Muuten oli meille aivan tietämätöntä, oliko majuurilla vihiä teaatterihommastamme. Ja jos hän siitä tiesi, oli epävarmaa, aikoiko hän antaa siihen varsinaisen suostumuksensa, vai tahtoiko hän olla ainoastaan vaiti, pitämättä väliä vankien puuhista, kunhan vaan kaikki oli oikeassa järjestyksessä? Minä puolestani luulen, että hän tiesi teaatteripuuhasta, mutta ei tahtonut siihen sekaantua hyvin ymmärtäen, että ehkäpä kävisi vielä hullummin, jos hän kieltäisi; silloin voisivat vangit ruveta juomaan ja räyhäämään, niin että oli parempi, jos he saivat jotain muuta tekemistä. Minä luulin majuurin ajatelleen sillä tavoin siitä syystä, että semmoinen ajatus oli luonnollisin ja järjellisin. Olisipa voinut tehdä senkin päätelmän, että jos vangit itse eivät ryhtyisi teaatteripuuhaan tai johonkin muuhun samanlaiseen toimeen, pitäisi esimiehien tehdä jotain asian hyväksi. Mutta koska majuurimme ajatteli aivan toisin kuin muut ihmiset, voin minä erehtyä suuresti luullessani, että hän tiesi vankien teaatterihommasta ja aikoi sen sallia. Majuurimme tapaisen miehen piti aina ahdistaa toisia ja riistää heiltä oikeuksia. Siltä kannalta oli hän tunnettuna koko kaupungissa. Mitä huoli hän siitä, jos sellaisen menettelyn kautta syntyisikin levottomuuksia! Levottomuuksiahan voidaan rangaista (arvelevat majuurimme kalttaiset miehet) ja pahantekijöitä kohtaan onkin käytettävä lain koko ankaruutta, siinä kaikki! Semmoiset tyhmät lain valvojat eivät tiedä, eivätkä voikaan tietää, että lain puustavin tarkka seuraaminen käsittämättä sen tarkoitusta ja henkeä onkin juuri syynä epäjärjestyksiin. "Laissa niin sanotaan", väittävät he ja ihmettelevät suuresti, kun heiltä vaaditaan sitä paitsi tervettä järkeä. Semmoinen vaatimus tuntuu heistä liialta ylellisyydeltä, suvaitsemattomuudelta.

Vanhin aliupseeri ei vastustellut vankien toimia ja mistään muusta eivät nämä välittäneetkään. Minä olen ihan varma siitä, että teaatteripuuha oli syynä siihen, ettei vankilassa joulun aikana tapahtunut mitään suurempaa epäjärjestystä, riitaa tai varkautta. Minä kuulin itse, kuinka vangit koettivat hillitä humalaisia toverejansa sillä perustuksella, että näytelmän toimeen paneminen voitaisiin heiltä kieltää. Aliupseerille lupasivat vangit käyttäytyä moitteettomasti. He sanoivat tahtovansa täyttää ilolla lupauksensa ja olivat mielissään, kun heitä uskottiin. Huomattava on muuten, että näytelmän salliminen ei tuottanut esimiehille mitään uhrauksia. Näyttämöä ei pantu kuntoon ennakolta; sillä siihen toimeen tarvittiin ehkä vaan neljännestunnin aika. Näytteleminen kesti puolitoista tuntia ja jos äkkiä olisi tullut esimiehiltä käsky sen lakkauttamisesta, olisi semmoinen käsky voitu panna samassa silmänräpäyksessä toimeenkin. Puvut olivat kätketyt arkkuihin. Mutta ennenkuin kerron, mitenkä teaatterihuone oli järjestetty, tahdon puhua ohjelmasta s.o. siitä, mitä aiottiin näytellä.

Erityisesti kirjoitettua ohjelmaa ei ollut. Vasta toisella ja kolmannella kerralla ilmestyi eräs semmoinen, jonka oli kirjoittanut Baklushin herroja upseereja ja yleensä säätyhenkilöitä varten, jotka jo ensi kerralla olivat käynnillään kunnioittaneet teaatteriamme. Herroista oli läsnä tavallisesti vartijaupseeri ja kerran pistäytyi teaatteriimme tisuuriupseerikin. Niinikään kerran kävi siellä myöskin insinööriupseeri; heitä varten toimitettiinkin kirjoitettu ohjelma. Ajateltiin, että maine vankien näytelmästä leviää kauas linnassa, jopa kaupungissakin, jossa mitään muuta teaatteria ei ollut. Sanottiin, että kerran asian harrastajat olivat kaupungissa panneet toimeen seuranäytelmän, siinä kaikki. Vangit iloitsivat kuin lapset vähimmästäkin menestyksestä, jopa kerskailivatkin siitä. "Kenpä tietää", sanoivat he, "ehkä korkeimmatkin päälliköt saavat kuulla asiasta ja tulevat katsomaan; saavatpa sitten nähdä, mimmoisia näyttelijöitä meillä on. Tämä ei olekkaan pelkkä sotamiesteaatteri, jossa näytettäisiin kaikenmoisia kummituksia, liikkuvia venheitä, karhuja ja pukkeja. Täällä on näyttelijöitä, varsinaisia näyttelijöitä ja ne näyttelevät herrasnäytelmiä; semmoista teaatteria ei ole kaupungissa. Kenraali Abrasimowin luona sanotaan kerran olleen näytelmän. No ehkäpä puvut lienevät olleet paremmat, vaan mitä keskusteluun tulee, niin kyllä meikäläiset vievät voiton! Ehkäpä teaatterimme maine saapuu kuvernöörinkin korviin, ja jos hyvin käy, niin tulee hän itse katsomaan. Eihän kaupungissa ole muuta teaatteria..." Sanalla sanoen, vankien mielikuvituksella ei ollut rajoja; jopa he toivoivat saavansa palkintoja ja työn vähennystäkin, vaikka toiselta puolen eivät itsekään voineet olla nauramatta omille toiveilleen. He olivat täydellisiä lapsia huolimatta siitä, että moni heistä oli täyttänyt jo neljäkymmentä vuotta. Vaikk'ei mitään ohjelmaa ollutkaan, tiesin minä näyteltäväin kappaleiden pääsisällön. Ensimäinen kappale oli nimeltä "Filatka ja Miroshka kilpailijoina." Baklushin oli viikkoa ennen kehunut minulle, että hän on näyttelevä Filatkan osaa tavalla semmoisella, ettei sitä "Sant-pietarinkaan" teaattereissa ole paremmin näytelty. Hän käveli kasarmeissa ja kehui itseään kovin hävyttömästi, mutta samalla myöskin leikillisesti; joskus lateli hän jotain, jota hänen oli näkymöllä sanottava, ja muut nauroivat huolimatta siitä, oliko hänen jutuissaan mitään naurettavaa vai ei. Muuten on myönnettävä, että vangit tälläkin kertaa pitivät arvostansa vaarin: Baklushinin tempuille ja jutuille nauroivat joko nuorimmat joukosta tai arvokkaimmat, joiden asema oli niin vakavalla kannalla, ettei heidän tarvinnut pelätä lausua suoraan ajatuksiaan, olivatpa ne sitten mimmoisia tahansa. Toiset sitä vastoin kuuntelivat teaatterijuttuja välinpitämättöminä, tahtomatta kuitenkaan niitä tuomita tai vastustaa. Vasta näytelmäpäivänä tuli uteliaisuus yleiseksi. Mitähän nyt tulee? Kuinkahan meikäläiset suoriutuvat? Mitähän majuuri sanoo? Onkohan tällä kertaa menestys yhtäläinen kuin toissa vuonna? j.n.e. Baklushin vakuutti minulle, että kaikki näyttelijät olivat hyvin valitut, että jokainen oli paikallansa; että esirippukin oli olemassa; että Filatkan morsiamen osa oli annettu näytettäväksi Sirotkinille, -- ja saattepa itse nähdä mimmoinen Sirotkin on naisen puvussa! lisäsi hän siristäen silmiään ja maiskutellen kieltänsä. Tilanhaltijan puolisolla tulisi olemaan reunuksella varustettu hame yllä ja auringonvarjo kädessä, hänen miehensä taas esiytyisi olkanauhoilla varustetussa upseerin nutussa sekä keppi kädessä. Sitten seuraisi toinen draamallinen kappale nimeltä "Kedril-syömäri." Nimitys herätti minussa uteliaisuutta; mutta vaikka kuinka olisin tiedustellut, en voinut päästä kappaleen perille. Kuulin vaan, että se oli saatu käsikirjoituksena joltakin etukaupungissa asuvalta aliupseerilta, joka arvattavasti itse oli ottanut osaa sen näyttelemiseen jossain sotamiesteaatterissa. Etäisissä kaupungeissa ja lääneissä on meillä todellakin semmoisia näytelmäkappaleita, jotka ylipäänsä ovat vähän tunnettuja, ehkäpä painamattomiakin, mutta jotka yhtähyvin ovat jostain ilmestyneet ja kuuluvat välttämättömästi kansanteaattereihin muutamassa osassa Venäjän maata. Minä sanoin varta vasten "kansanteaattereihin." Olisipa hyvin toivottavaa, että joku tieteen harrastajoistamme rupeisi tarkemmin kuin tähän saakka tutkimaan kansanteaatteria, joka on olemassa ja ehkäpä ei olekkaan varsin vähäpätöinen. Minä en tahdo uskoa, että kaikki, mitä sittemmin näin vankien näyttelevän, olisi ollut täällä mietittyä. Paljon oli saatu perintönä muualta; sillä kerran säädetyt ja hyväksytyt menettelytavat ja käsitteet kulkevat suvusta sukuun. Niitä on opittava sotamiesten, tehtaalaisten sekä porvarien parissa. Ne ovat säilyneet myöskin kylissä ja maaseutukaupungeissa aatelisperheiden keskuudessa. Luulenpa, että moni vanha näytelmäkappale on levinnyt alustalaisten kautta käsikirjoituksena pitkin Venäjää. Entisen ajan tilanhaltijoilla ja moskovalaisilla herroilla oli omat teaatterinsa, joissa alustalaisia oli näyttelijöinä. Ja näissä teaattereissa saikin kansan draama alkunsa. Mitä "Kedril-syömäriin" tulee, en saanut siitä ennakolta muuta tietoa kuin sen, että näkymöllä ilmestyisi pahoja henkiä, jotka veisivät Kedrilin pois. Mutta mitä merkitsi Kedril, ja minkätähden se ei ollut Kiril? Oliko kappale syntyänsä venäläinen vai ulkomaalainen, sitä en saanut mitenkään selville. Sanottiin myöskin, että lopuksi näytetään "pantomiini musiikin kanssa." Kaikki tämä oli tietysti hyvin hupaista. Näyttelijöitä oli noin viisitoista henkeä -- kaikki reipasta väkeä. He häärivät itsekseen, pitivät harjoituksia, välistä kasarmien takana, ja koettelivat piilotella itseään muilta. Sanalla sanoen, he tahtoivat hämmästyttää meitä jollain tavattomalla, odottamattomalla.

Arkipäivinä suljettiin vankila varhain, niin kohta kuin yö alkoi lähestyä. Mutta joulujuhlana tehtiin poikkeus; vankilaa ei suljettu ennen ehtoorummutusta. Tämä poikkeus oli tehty teaatterin tähden. Juhlan kuluessa lähetettiin melkein joka ilta vartijaupseerille nöyrä pyyntö "jättämään portit auki näytännön tähden"; samalla lisättiin, että eilenkin oli näytäntö ja portit olivat auki, ilman että mitään häiriöitä tapahtui. Vartijaupseeri arveli näin: "totta on, ettei häiriöitä eilen tapahtunut; ja kun he lupaavat, ettei tänäänkään tapahdu, niin arvattavasti pitävät he itsestään huolen, ja se onkin parasta. Jos taas antaisin kieltävän vastauksen, niin kenties (kukapa noita pahantekijöitä menee takaamaan!) tekevät tahallaan jonkun ilkiötyön ja vartijat saavat siitä vastata." Lisäksi tulee vielä sekin, että vahdissa on ikävä seistä, parempi on mennä teaatteriin, kun semmoinen kerran on olemassa, eikä suinkaan mikään tavallinen sotamiesteaatteri, vaan vankien teaatteri, ja vangit taas ovat uteliasta väkeä; ja onhan vartijaupseerilla aina oikeus käydä näytäntöjä katsomassa.

Jos tisuuriupseeri tuli saapuville ja kysäsi: "missä on vartijaupseeri" niin vastattiin, että "hän meni vankilaan vankeja lukemaan", joten asiasta helposti selvittiin. Sillä tavoin sallivat vartijaupseerit näytäntöjen pitämistä joka ilta juhlan kuluessa sulkematta kasarmeja ennen iltarummutusta. Vangit tiesivät entisestään, etteivät vartijat kiellä ja sen tähden olivatkin levollisia.

Seitsemännellä tunnilla tuli Petrow minua noutamaan ja me menimme yhdessä näytäntöä katsomaan. Meidän kasarmistamme lähtivät kaikki muut paitsi vanhauskolainen ukko ja puolalaiset. Viimeksi mainitut suostuivat tulemaan vasta viimeiseen näytäntöön tammikuun neljäntenä päivänä, kun heille oli vakuutettu, että teaatterissa oli hauska olla ja ettei mitään vaaraa ollut pelättävänä. Puolalaisten ylpeä käytös ei vaikuttanut laisinkaan loukkaavasti vankien mieliin; päinvastoin otettiin heidät teaatterissa hyvin ystävällisesti vastaan. Annettiinpa heille paraat paikatkin. Mitä taas tulee tsherkesseihin ja Isai Fomitshiin, tuotti teaatterimme heille mitä suurinta nautintoa. Isai Fomitsh antoi joka kerta kolme kopeikkaa, mutta viimeisellä kerralla pani hän lautaselle kymmenen kopeikkaa ja onnellisuus loisti hänen kasvoistaan. Näyttelijät kokosivat läsnä olijoilta vapaehtoisia lahjoja kulunkien suorittamiseksi ja omaksi virkistyksekseen. Petrow vakuutti, että minulle annettaisiin paraita paikkoja, koska minä muka muita rikkaampana arvattavasti annan enemmän rahaakin ja sen ohessa olen semmoisissa asioissa enemmän jäljillä kuin muut. Niin tapahtuikin. Mutta kerron ensin salista ja sen sisustuksesta.

Sotilaskasarmimme, jossa näytelmät pidettiin, oli noin viidentoista askeleen pituinen. Pihalta tultiin portaille, portailta eteiseen ja eteisestä kasarmiin. Tämä pitkä kasarmi oli, kuten olen jo maininnut, sisustettu toisin kuin muut: laverit olivat asetetut pitkin seiniä, joten huoneen keskus jäi vapaaksi. Käytävän puolella oleva osuus huonetta oli jätetty katselijoille; siten jäi sen toinen puoli, joka oli yhteydessä viereisen kasarmin kanssa, näkymöä varten. Ennen kaikkia hämmästytti minua esirippu. Se oli noin kymmenen jalkaa pitkä, ja sitä kannatti todellakin ihmetellä; sen pinnalle oli öljyvärillä maalattu puita, huvimajoja, lampia ja tähtiä. Se oli kokoon kyhätty palttinasta, sekä uudesta että vanhasta, kellä mitäkin oli annettavana, vankien rääsyistä ja paidoista, joita miten kuten oli yhteen ommeltu; se osa, johon ei riittänyt palttinaa, oli koottu pienistä paperiliuskoista. Maalarimme, niiden joukossa etupäässä A--w, olivat sitä somasti koristelleet. Semmoinen ylöllisyys ihastutti synkkämielisimpiäkin vankeja, jotka näytelmän kuluessa muuttuivat samanlaisiksi lapsiksi kuin heidän vilkasluontoisemmatkin toverinsa. Kaikki olivat hyvin tyytyväisiä ja kehuivat näytelmää. Valaistusaineena käytettiin pieniksi pätkiksi leikattuja talikynttilöitä. Esiripun eteen oli asetettu pari kyökeistä tuotua penkkiä ja niiden etupuolelle kolme neljä tuolia, jotka oli saatu aliupseerin huoneesta. Tuolit olivat määrätyt ylemmille upseereille; penkit taas aliupseereille, kirjureille, konduktööreille ja muille alemmille päällysmiehille, joilla ei ollut upseerin arvoa. Näitä syrjäisiä katsojia oli väliin enemmän, väliin vähemmän, mutta viimeisellä kerralla ei ollut penkeillä yhtään tyhjää paikkaa. Penkkien takana seisoivat vangit, kunnioituksesta muita läsnä olijoita kohtaan, lakittomin päin, jakut tai puoliturkit yllänsä huolimatta siitä, että huoneessa oli raskas, hiestyttävä ilma. Vangeille oli tietysti jätetty liian vähän tilaa. Paikka paikoin, etenkin takariveissä oli heitä melkein päälletysten, jota paitsi muutamat olivat sijoittuneet lavereille sekä kulissien taa ja kävivätpä jotkut alinomaa teaatterin takana olevassa toisessa kasarmissakin katsellakseen näytäntöä sieltä peräkulissin ylitse. Ahtaus takariveissä oli luonnoton ja verrattava ainoastaan siihen ahtauteen, jota minä äskettäin näin saunassa. Eteisessä, jonka ovea pidettiin auki, oli kahdenkymmenen asteen pakkanen; mutta siitä huolimatta nähtiin sielläkin koko joukko katselijoita. Meidät, s.o. minut Petrowin kanssa, päästettiin oitis etupuolelle melkein penkkeihin saakka, jossa oli paljon parempi olla kuin muiden takana. Minua pitivät vangit asiantuntijana, koska muka olin ollut paremmissakin teaattereissa; he olivat usein nähneet, että Baklushin neuvotteli kanssani ja kohteli minua kunnioituksella; minulle oli siis nyt annettava kunniasija. Vaikka nuo pahantekijät olivatkin kerskailevaa ja kevytmielistä väkeä, oli heidän luonteessaan kuitenkin muitakin ominaisuuksia. He voivat nauraa minulle, kun näkivät, että olin huono työmies; ja Almasow saattoi halveksia meitä aatelisia ja kerskailla siitä, että hän osasi polttaa alabasteria. Kaiken tämän vainon ja pilkan vaikutti se seikka, että me kuuluimme samaan säätyyn kuin heidän entiset herransa, joista heillä ei ollut hyviä muistoja. Mutta nyt teaatterissa väistyivät he edestäni. He tunnustivat, että siinä asiassa minulla oli parempi arvostelukyky kuin heillä, että minä olin nähnyt ja tiesin enemmän kuin he. Ynseimmätkin heistä (minä olen varma siitä) toivoivat nyt, että minä kehuisin heidän teaatteriansa ja päästivät minut mielellään paraimmalle paikalle. Minä puhun nyt muistellen silloisia vaikutuksia. Minusta näytti silloin -- sen muistan aivan hyvin -- ettei heidän arvostelussaan ilmaantunut laisinkaan itsensä alentamista, vaan päinvastoin oman arvonsa tuntemista. Paras ja huomattavin piirre kansamme luonteessa on oikeudentunne ja sen noudattamisen halu. Ulkokullattua pöyhkeilemistä ja etukynteen pyrkimistä, ansiosta huolimatta, ei kansassa ole. Kun vaan otetaan pois ulkonainen kuori ja katsotaan ytimeen tarkemmin ja ilman ennakkoluuloja, havaitaan kansassa semmoisia ominaisuuksia, joita moni ei olisi voinut aavistaakaan. Meidän tietomiehemme eivät voi kansalle paljoa opettaa. Päin vastoin saavat he itse oppia siltä yhtä ja toista.