Part 12

Minä muistan aivan selvään, kuinka Isai Fomitsh lauantaisin kuljeskeli vankilassa työttömänä kokien kaikin voimin olla mitään tekemättä, niinkuin laissa oli määrätty. Muistan myöskin, kuinka hän joka kerta rukoushuoneesta palatessaan kertoi minulle kummallisia juttuja ja tahtoi saada minut uskomaan kaikenlaisia omituisia huhuja ja uutisia Pietarista, sanoen kuulleensa ne kansalaisiltaan, jotka taas olivat saaneet tietonsa asiantuntijoilta.

Mutta olenpa jo puhunut liian paljon Isai Fomitshista.

Koko kaupungissa oli vaan kaksi yleistä saunaa. Toista niistä piti eräs juutalainen, ja se oli numerosauna, jossa numerolta maksettiin 50 kopeikkaa ja joka oli laitettu säätyhenkilöitä varten. Toinen taas, aiottu etupäässä alhaisoa varten, oli vanha, likainen ja ahdas; siihen saunaan vietiin meidät. Ulkona oli pakkanen ja auringon paiste. Vangit olivat mielissään, kun pääsivät kasarmeistaan kaupunkia katselemaan. Leikintekoa ja naurua kesti pitkin koko matkaa. Koko joukko ladatuilla pyssyillä varustettuja sotamiehiä oli meitä saattamassa. Saunassa jaettiin meidät heti kahteen osastoon; toiset saivat odotella kylmässä eteisessä sill'aikaa kun toiset kylpivät, joka toimenpide oli tarpeellinen saunan ahtauden tähden. Ja sauna olikin todella niin ahdas, etten oikein voinut käsittää, mitenkä toinenkaan puoli meistä voi saada siinä sijansa. Mutta Petrow ei luopunut minusta; itsestään, ilman pyyntöäni oli hän minulle avullinen, ja tarjoutui minua pesemäänkin. Samalla ehdotteli apuansa myöskin erityiseen osastoon kuuluva Baklushin, joka oli täällä tunnettuna vallinkaivajan nimellä ja josta minä olen jo ennen maininnut, että hän oli iloisin ja miellyttävin kaikista vangeista. Me olimme jo hiukan tutustuneet keskenämme. Petrow auttoi minua myöskin riisuutuessa, sillä tottumattomana viivyin minä siinä toimessa kovin kauan. Sen ohessa oli eteisessä melkein yhtä kylmä kuin ulkona. Huomattakoon myöskin, että vangin on hyvin vaikea riisua vaatteitansa, jollei hän ole siihen täysin tottunut. Ensiksikin täytyy osata nopeasti päästää auki kahleiden alla olevat säärystimet. Nämä säärystimet, jotka tehdään nahasta, ovat noin neljän verssokan pituisia ja ne kääritään alushousujen päälle, siinä missä rautakahle ympäröipi jalkaa. Pari tällaista säärystintä maksaa kokonaista kuusikymmentä kopeikkaa hopeassa, mutta siitä huolimatta hankkii jokainen vanki ne itselleen, koska ilman niitä olisi mahdoton kulkea. Rautakahle on jokseenkin väljä, niin että voi pistää sormen sen ja jalan väliin; näin ollen hieroo kahle nahkaa ja jos vanki olisi yhdenkin päivän ilman säärystimiä, ennättäisi hän saada haavoja jalkaansa. Mutta säärystimien riisuminen ei ole sentään kovin vaikea asia. Vaikeampi on oppia irroittamaan alusvaatteita kahleiden alta. Siinä onkin koko temppu... Äkkinäisen on mahdoton arvata, mitenkä se käy laatuun. Ensiksi opetti meitä siihen Tobolskissa eräs vanki Korenew, joka oli ollut ryövärien päällikkönä ja istunut viisi vuotta seinään kahlittuna. Mutta vangit tottuivat siihenkin ja suorittivat tempun ilman mitään vaikeuksia. Minä annoin Petrowille muutaman kopeikan, jotta hän niillä hankkisi saippuaa ja niinihuiskun; vangeille annettiin tosin ruunun saippuaakin, kullekin pieni palanen, noin kahdenkopeikaisen kokoinen ja yhtä paksu kuin se juusto, jota illoin tarjotaan haukattavaksi "keskisäätyläisten" luona. Saippuaa myytiin eteisessä yhdessä sbitenin [juoma, joka on sekoitettu kuumasta vedestä ja siirapista. Suom. muist.], kalatsien ja kuuman veden kanssa. Kunkin vangin osalle tuli isännän kanssa tehdyn sopimuksen mukaan kapallinen kuumaa vettä; ken tahtoi peseytyä puhtaammaksi, sai puolesta kopeikasta toisenkin kapallisen, joka annettiin eteisestä saunaan sitä varten tehdyn aukon kautta. Riisuttuaan otti Petrow minua kädestä kiinni, huomauttaen, että minun oli hyvin vaikea astua kahleissa. "Vetäkää ne ylemmä pohkeille", sanoi hän pitäen minusta kiinni aivan kuin holhooja; "kas tässä varovasti, tässä on kynnys." Minua oikein hävetti; mieleni olisi tehnyt vakuuttaa Petrowille, että kyllä minä yksinkin voisin päästä perille; mutta sitä hän ei olisi uskonut. Hän kohteli minua aivan kuin pientä, ymmärtämätöntä lasta, jota jokaisen tulee auttaa. Petrow oli kuitenkin kaikkea muuta kuin palvelija; jos minä olisin häntä loukannut, niin olisipa hän kyllä tiennyt, kuinka olisi minua kohdellut. Rahaa vaivojen palkaksi minä en hänelle ollenkaan luvannut, eikä hän sitä pyytänytkään. Mikäs saattoi hänet pitämään minusta semmoista huolta?

Avattuamme saunan oven, tuntui minusta, ikäänkuin olisimme tulleet helvettiin. Kuvitelkaa mieleenne noin kaksitoista askelta pitkä ja yhtä leveä huone, johon on tunkeutunut vähintäin kahdeksankymmentä, ehkäpä satakin henkeä; sillä olihan meitä kummassakin osastossa yhteensä noin kahdensadan hengen paikoille. Silmiä pimittävä höyry, karsta, lika ja ahtaus vaikuttivat, ettei tiennyt mihin jalkansa olisi laskenut. Minä hämmästyin ja tahdoin kääntyä takasin, vaan Petrow rohkaisi minua. Vihdoin pääsimme me lavitsoille saakka, sitten kun olimme tunkeutuneet laattialla istuvien läpi ja tuon tuostakin pyytäneet heitä kumartamaan, jotta olisimme voineet harppailla heidän ylitsensä. Mutta kaikki paikat lavitsoilla olivat jo anastetut. Petrow ilmoitti minulle, että paikka oli ostettava ja oitis ruvettava kaupan hieromiseen erään akkunan luona istuvan vangin kanssa. Kopeikasta luovuttikin hän paikkansa ja sai Petrowilta rahan, jonka tämä nyrkkiinsä puristettuna oli tuonut mukanaan saunaan; noustuaan penkiltä istahti paikkansa myönyt eteeni pimeälle, likaiselle laattialle, jossa kosteaa tahraa oli karttunut melkein puolen sormen paksulta. Mutta kaikki paikat lavitsain edustallakin olivat anastetut. Koko laattialla ei ollut kämmenen suuruista alaa, jossa ei olisi istunut kyyryssä olevia vankeja loiskutellen vettä kapoistaan. Toiset peseytyivät seisoaltaan ja likainen vesi valui heistä suoraan laattialla istuvien kerittyihin päihin. Lauteilla ja sinne vievillä portailla istui kyyryssä olevia peseytyviä vankeja. Peseytyminen ei kuitenkaan ollut pääasia. Alhaison kesken käytetään harvoin lämpimää vettä ja saippuaa; saunamies kylpee vaan kuumassa löylyssä ja valelee sitte itseään kylmällä vedellä -- siinä kaikki. Noin viisikymmentä vastaa kohosi ja laskeutui lauteilla samalla kertaa; kaikki hakkasivat itseänsä niin paljon kuin jaksoivat. Löylyä lyöttiin tuon tuostakin. Se ei ollut enää löylyä, vaan polttavaa tulta. Kaikki huusivat ja nauraa hohottivat samalla kun kahleet pitkin laattiaa kalahtelivat... Jotkut takertuivat astuessaan toisten kahleisiin ja tarttuivatpa heidän omansakin alempana istuvien päihin, niin että he lankeilivat, riitelivät ja vetivät kanssansa niitäkin, joihin olivat takertuneet. Likaa valui joka paikassa. Kaikki olivat ikäänkuin huumauksen tilassa; kuului vinkumista ja kiljuntaa. Aukon luona, josta annettiin vettä, tungeskeltiin ja riideltiin. Kuuma vesi räiskyi kapoista laattialla istuvien päälle. Ei aikaakaan, niin akkunasta tai raotetusta ovesta pilkisti esiin pyssyllä varustettu viiksikäs sotamies nähdäkseen, eikö ehkä olisi syntynyt jotain epäjärjestystä. Vankien kerityt päät ja punaiseksi kuumentuneet ruumiit näyttivät kamalilta. Löylystä kuumentuneessa ruumiissa näkyivät selvään raippojen ja keppien jäljet, niin että vankien selät olivat ikäänkuin täynnä verisiä haavoja. Hirveät jäljet! Minä tunsin kylmän väristyksen ruumiissani niitä nähdessäni. Kun löylyä lyötiin, täytti höyry sakeana, kuumana pilvenä koko saunan; kaikki rupesivat nauramaan, huutamaan. Höyrypilven lomatse välähtelivät piiskatut selät, kerityt päät, koukistuneet kädet ja jalat; ja kaiken sen ohessa nauraa hohotti Isai Fomitsh täydestä kurkusta ylinnä lauteilla. Hän kylpi niin, että olisi luullut hänen pyörtyvän, mutta yhtä hyvin ei hän sittenkään näyttänyt saavan tarpeeksi löylyä; kopeikalla palkkasi hän itselleen kylvettäjän, vaan se ei sietänyt kuumuutta, heitti vastan kädestään ja meni valelemaan itseään kylmällä vedellä. Isai Fomitsh ei hellittänyt sittenkään, vaan palkkasi toisen ja kolmannen; eikä hän huolinut rahamenoistakaan, vaan muutteli kokonaista viisi kylvettäjää. "Onpa tuo Isai Fomitsh aika mies kylpemään!" huusivat vangit alhaalta. Isai Fomitsh tunsi, että hän sillä hetkellä oli muita korkeammalla, oli voittanut kaikki muut, ja niinpä huudahtikin hän juhlallisella, kimeällä, hullunkurisella äänellä: la-la-la-la-la. Tulin ajatelleeksi, että jos me kaikki olisimme helvetissä, niin olisi näky samanlainen kuin täällä saunassa. Minä en malttanut olla ilmoittamatta tätä arveluani Petrowille; hän katsahti ympärilleen, mutta ei virkkanut sanaakaan.

Minä tahdoin ostaa hänelle paikan viereeni; vaan hän istahti jalkojeni juureen ja sanoi, että hänen oli mukava olla. Baklushin osteli meille sillä välin vettä ja kantoi sitä tarpeen mukaan. Petrow ilmoitti, että hän pesee minut kiireestä kantapäähän, niin että "tulette puti puhtaaksi", ja kutsui minua hartaasti kylpemään lauteille. Siihen en kuitenkaan suostunut. Petrow saippuoitsi minut ylen ympäri. "Ja nyt pesen minä pikku jalkanne", virkkoi hän lopuksi. Minä aioin sanoa, että kyllähän itsekin voisin pestä, mutta sitten en kuitenkaan huolinut vastustella häntä, vaan antauduin kokonaan hänen huostaansa. "Pikku jaloilla" ei hän tahtonut laisinkaan imarrella minua; hän arvattavasti ei voinut pitää jalkojani tavallisina jalkoina siitä syystä, että semmoiset olivat ainoastaan tavallisilla ihmisillä, eikä minunlaisella miehellä.

Kun Petrow oli pesutoimensa lopettanut, saattoi hän minut kädestä taluttaen ja varoitellen joka askeleella takasin eteiseen, jossa hän oli avulias pukeutuessani; ja kun sitten oli saanut minut aivan valmiiksi, riensi hän jälleen kylpemään.

Kotiin tultuamme tarjosin minä hänelle lasillisen teetä. Hän joi sen ja kiitti. Minun pisti päähäni olla vieraanvarainen ja minä tarjosin hänelle ryypyn. Petrow oli sangen tyytyväinen, ryyppäsi, yskähti ja sanoi minulle, että olin hänet täydellisesti virkistänyt; sitten lähti hän nopeasti kyökkiin, ikäänkuin häntä olisi siellä paraillaan tarvittu. Kohta ilmestyi luokseni toinen toveri, Baklushin (vallinkaivaja), jonka minä saunassa ollessa olin niinikään pyytänyt kanssani teetä juomaan.

Baklushinilla oli erittäin miellyttävä luonne. Totta on, että hän oli taipumaton, jopa riitaisakin, eikä suvainnut, että hänen asioihinsa sekaannuttiin, sanalla sanoen, osasi pitää puoliansa. Mutta hän ei ollut pitkävihainen, ja luulenpa, että kaikki vangit pitivät hänestä paljon. Minne hyvänsä hän menikin, kaikkialla otettiin häntä mielihyvällä vastaan. Hän oli tunnettu kaupungissakin hauskana miehenä, joka ei koskaan kadottanut iloisuuttaan. Hän oli korkeakasvuinen, ijältään noin kolmenkymmenen vanha, ja syylällä varustetut, tavallisen kauniit kasvonsa osoittivat reippautta sekä avomielisyyttä. Toisia matkiessaan väänteli hän kasvojaan usein niin hauskalla tavalla, ettei kukaan voinut olla nauramatta. Hän kuului leikinlaskijoihin, mutta ei kuitenkaan osoittanut myöntyväisyyttä ilon vihaajille, eikä häntä enää kukaan soimannutkaan "turhamaiseksi ja hyödyttömäksi ihmiseksi." Hänessä oli intoa ja elävyyttä. Hän tutustui kanssani jo ensi päivinä ja ilmoitti minulle olevansa sotamiehen poika sekä palvelleensa ennen vallinkaivajana, jopa olleensa muutamien korkeiden henkilöiden suosiossakin. Minulta rupesi hän oitis kyselemään Pietarin oloja. Hän luki kirjojakin. Tultuaan luokseni teetä juomaan, kertoi hän kaikkien hauskuudeksi, kuinka luutnantti Sh. oli aamulla antanut majuuriamme nenälle, ja istahtaen sitten viereeni ilmoitti hän minulle, että vankilassa puuhailtiin paraillaan näytelmää. Juhlina oli täällä näet tapana panna semmoisia huveja toimeen. Näyttelijät olivat jo tiedossa ja myöskin kulisseja valmistettiin vähitellen. Muutamat kaupunkilaiset olivat luvanneet antaa pukuja, jopa naisten vaatteitakin; erään passarin avulla toivottiin saada myöskin upseerin univormu, varustettuna olkanauhoilla. Kunhan vaan majuuri ei kieltäisi näytelmää niinkuin viime vuonna. Mutta viime vuonna joulun aikaan olikin majuuri pahalla tuulella; hän oli joutunut tappiolle korttipelissä ja sitä paitsi oli vankilassakin tapahtunut vallattomuuksia; senpä tähden kielsikin hän vihoissaan näytelmän, vaan nyt ehk'ei olisikaan yhtä jäykkä. Sanalla sanoen, Baklushin oli innoissaan. Näkyi, että hän oli tärkeimpiä toimeenpanijoita uudessa hommassa, ja minä päätin myöskin mennä kaiken mokomin aiottua näytelmää katsomaan. Baklushinin ilo teaatteripuuhan johdosta miellytti minua. Me jouduimme pitempiin pakeisiin. Muun muassa kertoi hän minulle, ettei hän palvellutkaan aina Pietarissa; että hän siellä oli tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen ja joutunut sen vuoksi R:in linnapataljoonaan, kuitenkin aliupseerina.

-- Sieltäpä minut lähetettiinkin tänne, huomautti Baklushin.

-- Mistä syystä? kysyin minä.

-- Niin mistäkö? Ajatelkaahan, Aleksanteri Petrowitsh, siitä, että rakastuin.

-- No siitä nyt ei lähetetä Siperjaan, sanoin minä nauraen.

-- Tosi on, lisäsi Baklushin, -- että minä sitä paitsi ammuin kuoliaaksi erään saksalaisen. Pitihän sitten joutua tänne saksalaisen takia!

-- Mitenkäs tuo asia tapahtui? Kertokaa, se huvittaa minua.

-- Juttu onkin hyvin hullunkurinen, Aleksanteri Petrowitsh.

-- Sitä parempi. Kertokaa.

-- No, ehkäpä tuon kerron. Kuunnelkaa sitten...

Nyt kuulin minä murhajutun, joka ei ollut juuri hullunkurinen, vaan sen sijaan hyvin omituinen.

"Asia oli näin", alkoi Baklushin. "Kun saavuin R:iin, näin minä, että kaupunki oli komea ja suuri -- ainoastaan saksalaisia oli liian paljon. Minä tietysti olin nuori mies, olin esimiesteni suosiossa, kävelin lakki kallellaan ja aika kului hupaisesti. Saksalaisnaisille iskin joskus silmää, ja yksi heistä, Loviisa nimeltään, sai minut itseensä mieltymään. He molemmat, Loviisa sekä hänen tätinsä, olivat pyykinpesijöitä. Täti oli vanha, äkäpussi semmoinen, mutta elanto oli hänellä varakkaanpuoleista. Minä alottelin ensin akkunan ohi kulkiessani, mutta sitten rupesin varsinaisesti rakastamaan. Loviisa puhui venäjääkin hyvin, hiukan sorauttamalla, ja oli semmoinen kaunotar, ettei mihin panna. Minä alussa hänelle puhuin sitä ja tätä, vaan hän sanoi minulle: 'ei, sitä en voi, Sasha, tahdon säilyttää viattomuuteni, ollakseni sinulle oivallisena vaimona', ja hän vaan nauroi heleällä äänellään. Niinpä ryhdyinkin minä naimapuuhiin. Ja miks'en olisikaan mennyt hänen kanssaan naimisiin? Jo oli aikomukseni mennä överstiluutnantin luo lupaa pyytämään... Mutta kuinkas kävikään! Loviisa kerran ei tullutkaan yhtymäpaikallemme, ei tullut toisella, eikä kolmannellakaan kertaa... Minä lähetin hänelle kirjeen, mutta siihen ei tullut vastausta. Mitäs tämä on, ajattelin minä. Jos hän tahtoisi tehdä minusta pilaa, niin voisihan hän kuitenkin vastata kirjeeseeni ja tulla myöskin yhtymäpaikalle. Mutta nyt ei hän tahtonut tehdä pilaakaan, vaan kerrassaan katkaisi kaiken yhteyden. Syy on varmaankin tädissä, arvelin minä. Hänen luokseen en tohtinut kuitenkaan mennä; sillä vaikka ämmällä olikin tieto asiasta, koettelimme me kuitenkin vältellä hänen silmiään. Minä olin kuin pyörryksissä, kirjoitin viimeisen kirjeen ja sanoin: jollet tule, niin tulen minä itse tätisi luo. Siitä säikähtyi Loviisa ja tuli. Itkusilmin sanoi hän, että eräs heidän kaukainen sukulaisensa, nimeltä Schulz, ammatiltaan kelloseppä, rikas ja vanhanpuoleinen mies, oli ilmoittanut haluavansa mennä hänen kanssaan naimisiin -- että muka tekisi hänet onnelliseksi, ja ettei itsensäkään tarvitsisi olla naimattomana; hän oli jo kauan rakastanut Loviisaa, jo kauan aikonut ilmaista rakkauttaan. 'Katsos nyt Sasha, hän on rikas ja siinäpä onkin minun onneni; ethän sinä tahtone riistää sitä minulta?' Minä näin, että tyttö itki ja syleili minua... Oh, arvelin itsekseni, onhan hän oikeassa! Eihän sotamiehestä ole juuri naimaan, vaikkapa hän olisikin aliupseeri! Ja niin sanoinkin minä hänelle: hyvästi sitten Loviisa, jää Herran halttuun; en tahdo sinulta onneasi riistää... Onko sulhosi pulska mies? -- Ei, vastasi hän, onpahan jo vanhanpuoleinen, pitkänenäinen ... ja tyttö itsekin rupesi nauramaan. Minä läksin hänen luotaan. Mitäpäs siitä; ei ollut onnekseni! arvelin itsekseni. Seuraavana aamuna menin tuon kellosepän puodin edustalle, sillä Loviisa oli ilmoittanut minulle kadun. Katsoin akkunaan: siinä istuikin saksalainen, kelloa korjaili; ijältään oli hän noin neljänkymmenen viiden paikoilla, könkönenäinen, silmät selkiselällään, hännystakki hartioilla ja pystykaulus kaulassa, kovin oli juhlallisen näköinen. Minä sylkäsin. Olisipa tehnyt mieleni särkeä hänen akkunansa siinä paikassa ... mutta sitten ajattelin: mitäpä apua siitä olisi; olkoon niinkuin on! Tulin hämärissä kasarmiin, viskausin lavitsalle ja, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, siinä puhkesin minä itkuun...

"Kului siitä päivä, kului toinen, jopa kolmaskin. Loviisaa en nähnyt. Mutta kuulin kuitenkin eräältä kummilta (se oli niinikään vanha pyykinpesijä, jonka luona Loviisa joskus kävi), että saksalainen oli saanut vihiä rakkaudestamme ja päättänyt sen vuoksi kosia mitä pikemmin. Muutoin olisi hän vielä pari vuotta viivytellyt. Loviisan oli hän muka pakoittanut valalla lupaamaan olla minusta mitään tietämättä; kuulin hänen myöskin pitävän Loviisaa ja tämän tätiä epätiedossa, koska muka itsekään ei ollut asiaa aivan varmaan päättänyt. Sitten sain vielä tietää, että saksalainen oli huomiseksi, s.o. sunnuntaipäiväksi kutsunut heidät luokseen kahville yhdessä erään kolmannenkin sukulaisen, vanhan ukon kanssa, joka ennen oli ollut kauppiaana, vaan eleli nyt peräti köyhänä jossain kellarikerroksessa. Kuultuani, että ensi sunnuntaina ehkä koko asia päätetään, jouduin minä vihan vimmaan, niin etten voinut itseäni hillitä. Koko sinä päivänä en ajatellutkaan muuta kuin sitä asiaa, ja tuon saksalaisen olisin minä syömällä syönyt.

"Sunnuntaiaamuna en tiennyt vielä mitään, vaan jumalanpalveluksen jälkeen pistin sinellin päälleni ja läksin saksalaisen luo. Minä aioin tavata heidät kaikki. Mutta minkä tähden olin oikeastaan lähtenyt ja mitä aioin perillä sanoa, sitä en itsekään tiennyt. Pistin kuitenkin revolverin taskuuni, jos sitä ehkä tulisi tarvis. Tämä revolverini oli huononpäiväinen, varustettuna vanhanaikaisella lukolla; poikana ollessani olin minä sillä ampunut. Tuskinpa voi sitä enää käyttääkään. Yhtä hyvin latasin minä sen kuulalla; ajattelin, että jos he rupeavat ylvästelemään ja ajamaan minua pois, niin otan minä revolverin esille ja säikäytän heidät. Minä tulin. Verstaassa ei ollut ketään; kaikki istuivat takahuoneessa. Paitsi heitä ei ollut sisällä yhtään henkeä. Palkollisia olikin talossa ainoastaan yksi saksalainen piika. Minä astuin puotihuoneeseen: sinne vievä huononpuoleinen ovi oli haassa. Sydämeni löi, minä seisahduin ja kuuntelin; he puhelivat keskenään saksaa. Silloin survasin minä jalallani ovea, joka samassa aukeni. Näin, että pöytä oli katettu. Siinä oli suuri kahvikannu, ja kahvi kiehui väkiviinan avulla. Vehnäskorppuja oli myöskin ja tarjottimelle oli asetettu viinakarahvi, silliä, makkaraa sekä pullo viiniä. Loviisa ja täti olivat molemmat juhlapuvuissa ja istuivat sohvassa. Vastapäätä heitä istui sulhanen, kammattuna, hännystakissa ja korkeassa pystykauluksessa. Syrjempänä istui toinen saksalainen, vanha ukko, paksu, harmaahapsinen; hän ei puhunut mitään. Kun minä astuin sisään, vaaleni Loviisa. Täti hypähti pystyyn, vaan painui sitten taas istumaan; saksalainen rypisti silmäkulmiansa, oli hyvin vihaisen näköinen, nousi ylös ja sanoi:

"-- Mitä te tahdotte?

"Minä jouduin hiukan hämille, mutta kovinpa minua suututtikin.

"-- Mitäkö tahdon! Vieraaksesi tulin, otappas nyt vastaan ja tarjoa ryyppyä!

"Saksalainen mietti hiukan ja sanoi: Istukaas!

"Minä istuin. -- Annappas, sanoin, viinaa!

"-- Tässä on viinaa, vastasi hän; juokaa.

"-- Annappas sinä minulle hyvää viinaa, sanoin. -- Kovin pisti minun vihakseni.

"-- Tämä on hyvää viinaa.

"Minua harmitti, että hän halveksi minua. Pahinta oli kuitenkin, että Loviisa näki ja kuuli kaikki. Minä otin ryypyn ja sanoin:

"-- Mitäs sinä, saksalainen, rupesit kopeilemaan. Tehdään sovinto. Minä tulin luoksesi ystävänä.

"-- Minä en voi olla teidän ystävänne, sanoi hän; te olette raaka sotamies.

"Silloin minä vimmastuin.

"-- Sinä sen pökkelö, mokoma makkarantekijä, sanoin minä. Tiedätkös, että minä tästä hetkestä voin menetellä kanssasi niinkuin tahdon? Voinpa sinut revolverillakin ampua!

"Minä otin esille revolverin ja ojensin sen suoraan hänen päätänsä kohden. Toiset istuivat puolikuolleina; eivät tohtineet äännähtääkään, ja ukko vapisi nurkassa kuin haavan lehti.

"Saksalainen oli ihmeissään, mutta ei kadottanut kuitenkaan malttiansa.

"-- Minä teitä en pelkää, sanoi hän, ja pyydän, että te kunniallisena ihmisenä lakkaatte heti pilanteostanne: minä teitä en ollenkaan pelkää.

"-- Valehtelet, sanoin minä, pelkäätpäs! Etpähän tohdi päätäsikään liikauttaa; siinäpähän istut kuin naulattu.

"-- Ei, sanoi hän, sitä ette mitenkään uskalla tehdä.

"-- Miksi en uskaltaisi?

"-- Sen tähden, että se on kovin kielletty ja että teitä siitä ankarasti rangaistaisiin.

"Olipa se peijakkaan saksalainen! Jollei hän olisi minua yllyttänyt, niin olisi hän vielä nytkin elossa; riidasta koko asia syntyikin.

"-- Niinkö luulet, etten tohdi, sanoin.

"-- Niin luulen.

"-- Enkö tohdi?

"-- Te sitä ette ollenkaan tohdi...

"-- Tuossa on sinulle sitten, sen makkara! Niin sanoen minä laukasin ja hän kaatui tuoliltaan. Toiset rupesivat huutamaan.

"Minä pistin revolverin taskuuni ja kun sitten saavuin linnan luo, viskasin sen portin vieressä kasvavien viholaisten sekaan.

"Tulin kotia ja heittäydyin pitkäkseni; ajattelin, että nyt pannaan minut heti kiinni. Kului tunti, kului toinen, mutta minua ei pantukaan kiinni. Illan suussa ahdisti minua katkera suru; minä läksin ulos: tahdoin kaiken mokomin nähdä Loviisaa. Minä tulin kellosepän asunnon kohdalle. Siellä oli paljon kansaa ja poliiseja. Minä pistäysin kummin luo ja pyysin häntä kutsumaan ulos Loviisaa. Kohta sen jälkeen tuli Loviisa, heittäytyi kaulaani ja sanoi itkusilmin: 'kaikkeen olen minä syypää, kun tottelin tädin tahtoa.' Hän sanoi minulle, että täti äskeisen tapauksen jälkeen oli niin säikähtynyt, että makasi nyt sairaana eikä puhunut mitään; olipa hän kieltänyt Loviisaakin puhumasta, sillä hän pelkäsi kovasti. Meitä ei ollut kukaan nähnyt, sanoi Loviisa; sillä saksalainen oli lähettänyt ulos piikansakin, joka olisi repinyt häneltä silmät, jos olisi saanut tietää, että isäntänsä aikoi mennä naimisiin. Itse oli hän kahvin keittänyt, itse myöskin leivät hankkinut. Mitä sukulaiseen tulee, oli hän koko ikänsä ollut vaitelias; tapauksen jälkeen oli hän ensimäisenä ottanut lakkinsa ja mennyt matkaansa. Varmaan on hänkin asiassa vaikeneva, sanoi Loviisa. Niin tapahtuikin. Kahteen viikkoon ei minua otettu kiinni, eikä edes epäiltykään. Näinä kahtena viikkona, uskokaa tai älkää, Aleksanteri Petrowitsh, nautin minä mitä suurinta onnellisuutta. Joka päivä tapasin Loviisaa; kovin oli tyttö kiintynyt minuun. Hän itki ja sanoi: 'minä tulen mukanasi sinne, jonne sinut lähetetään; kaikki uhraan minä sinun tähtesi.' Minä olin valmis luopumaan vaikka elämästäni; niin oli sydämeni liikutettu. Mutta kahden viikon kuluttua pantiin minut kiinni. Ukko ja täti olivat tehneet keskenään suostumuksensa ja antoivat ilmi rikokseni..."

-- Malttakaahan, keskeytin minä Baklushinia; -- rikoksestanne olisi teidät tuomittu ainoastaan kymmeneksi tai kahdeksitoista vuodeksi siviiliosastoon; mutta te olette yhtähyvin erityisessä osastossa. Kuinka se on mahdollista?