Part 6

"En muuta kuin unessa, mutta sen jälet näkee usein ... milloin niinkuin hiiren jälet hangella, tai niinkuin linnun jälet hiekassa tai oravan jälet vitilumella. Vieppäs sille välistä kaikkein parastasi, jota mielesi oikein tekisi ja jota et raatsisi mitenkään antaa pois, vie nuorta maitoa pikku tuokkosessa riiheen tai rusinasoppaa.

"Minä vien!"

"Ja pistä kauralyhde talveksi aidanseipääseen. Se hyvästyy uhrista ja jää."

"Minne te menette?"

"Menen katselemaan, miten haltijoita muissa taloissa hoidetaan, ja neuvomaan, jos tarvitaan. Tulen taas tännekin tarkastamaan."

"Tulkaa pian taas!"

"Saatanpahan taas tullakin."

Minä päätin, että minä olen tässä talossa se, joka en päästä pois hyvää haltijaa. Eikä se tästä päässytkään. Mutta olisi kai se minulta päässyt montakin kertaa--ilman sinua.

Alan nähdä hyvän haltijan joka paikassa, kaikessa, mikä minusta on hyvää ja hauskaa ja mieluista ja kaunista. Se juoksee edelläni ongelle rantaan ja metsään marjaan. Se on minulle toveri, minä haastelenkin sen kanssa. Palvelen sitä ja uhrailen sille. En pyydä enää Jumalalta, enkä Jeesukseltakaan. Niistä minulle yhä paljon puhutaan, mutta ne ovat niin kaukana. Minulle on puhuttu myöskin enkeleistä, mutta nekin ovat minusta kaukana. En pääse niitä lähelle, ne leijailevat siellä ylhäällä ja laulavat jossain ylistystä karitsan kunniaksi. Ja joulutonttukin oikeastaan pelotti, niin kauan kuin siihen uskoin. Olihan kyllä hauska, että se tuli, mutta ehkä vielä hauskempi, että se meni ja päästiin jakamaan sen lahjoja.

* * * * *

Maailmani on laajentunut ulospäin ja syventynyt sisäänpäin. Mielikuvitukseni antaa minulle joka päivä jotain, milloin ylhäältä ja ulkoa ja kaukaa, milloin läheltä ja sisästä. Minä teroitan silmäni kuumiksi lähteeseen ja kaivoon ja muurahaispesään ja se on kaikki yhtä ihmeellistä. On ilo näin pyrkiä pois, mutta samalla on, niinkuin leijan lienee turvallista tuntea, että sen nuora on kiinni kotikartanon tikapuussa. Se ei päässyt minulta koskaan irti, ei ollut elämässäni niin ankaraa myrskyä. Mutta kai se kuitenkin olisi katkennut, jollet sinä silloin olisi siihen tarttunut ja vetänyt minua varovasti tänne alas. Teit sen tietämättäsi silloin ja ehkä monta kertaa ennenkin. Kiinnität minut yhä edelleenkin tänne. Enkä nyt ymmärrä suurempaa onnea kuin saada ja voida pysyä ja elää siinä ympäristössä, missä olen syntynyt ja haaveillut ja nähnyt näkyjä, joita hyvä haltija on minulle täällä aina näyttänyt, näyttänyt keskipäivälläkin.

Vähän minä olen maailmaa muualla nähnytkään. Pienin pääskynenkin, vähäisin västäräkkikin on nähnyt sitä enemmän. Nehän ovat nähneet sitä paljonkin, outoja maita ja meriä. Mutta tännepäs ne nekin tulevat, sukupolvi toisensa perästä. Ne saavat täältä rähjäisen räystään alta, kivirauniosta, jotain, joka tuo heidät tänne uudelleen ja aina uudelleen. Ei se ole aina emo, joka heidät tuo, se on paikka, joka vetää. Ei ole minulla, niinkuin heillä--sukuni loppuu minuun. Mutta ehkä on muita, jotka tulevat. Tyhjä pesämme ei ehkä sittenkään jää tyhjäksi. Tulipa kuka tuli, ne saavat näistä nekin tietää, kuinka täällä on oltu ja eletty ja iloittu ja voidaan elää ja pitäisi elää ja iloita. Myöskin sitä varten minä tätä kirjoitan enkä vain omiksi iloikseni. En ehkä olisi kirjoittanut mitään, jos kaikki aina olisi käynyt hyvin eikä tätä viimeistä tullut. Olemme ehkä juuri täten saavuttaneet elämämme tarkoituksen, sinä ja minä.

Olisihan vielä paljonkin näitä kukkia keväiseltä niityltä. Mutta eihän niitä kuormittain eikä sylen täydeltä. Muistojenkin kukat ovat pantavat valikoiden kimppuun ja sitaistavat silkillä. Jos ne kaikki poimisin, olisi niitä aina yhtä paljon jälellä. Kasvaisi muistellessa aina uusi poimitun sijalle niinkuin sadun lumotussa puutarhassa. Niitä keräten en pääsisi sinua sen lähemmä. Haluan sinne, missä sinä olet kaikin mukana.

* * * * *

Minulla ei koskaan ole ollut muuta ystävää kuin erämaa ja sinä. Ennenkuin elin sinun lumoissasi, elin erämaan lumoissa. Rakastin ensin sitä ja sitten sinua ja sitten kumpaakin yhdessä ja vuoroon. Eikä kumpikaan kadehtinut toistaan eikä tunkenut toista tieltään. Te minua tenhositte molemmat, rannattomat, pohjattomat, hämyiset ja häipyvät ja samalla läheiset ja tutut ja omat, sinä ennen kaikkea sieluinesi ja sydäminesi, --joihin halusin eksyäkin ja joista en omin neuvoin pyrkinyt pois enkä edes halunnut selvyyteen, siihen, mikä minussa oli omaa. Ikäväni teihin takaisin oli sietämätön, jos minun joskus täytyi elää teistä erossa.

Olin kierrellyt Kurkisuon ja sen takalistot ja tavannut siellä kurjet ja sen muut ihmeet. Olin mättäällä maaten vaivaiskoivupensaan suojassa tähystellyt niitä ja katsellut niitä silmästä silmään, kunnes ne tunsivat minut ja minä heidät, eivätkä peljänneet, vaan koikkivat ja kirkuivat ympärilläni vähän matkaa minusta. Eivätkä ne nekään, enemmän kuin ne pikkulinnut ennen, olleet minulle, mitä muille, vaan niinkuin henkiä ja haltijoita ja semmoisia. Olin viritellyt ansoja ja tuonut kannannaiset kuormat teiriä, pyitä ja metsäkanoja. Mutta ei minua viehättänyt niin paljon saalis kuin hurma saada hiiviskellä siellä ja kuukkia ja tuntea onnen tunnetta nautinnosta olla ja elää siellä yksin ja sulautua siihen ja joutua sen lumoihin.... Ja niinhän minä oikeastaan olen kaikkea muutakin elänyt ja tehnyt, aatteissa, tunteissa ja tunnelmissa, henkisiä harrastaessani, muokatessani maata, kyntäessäni ja kylväessäni. Ja silloin minun täytyi, erämaan rakkauteni ollessa tulisimmillaan, siitä erota. Mutta jos en olisi siitä eronnut, en olisi yhtynyt sinuun....

On kirkas syyspäivä kaupungissa. Istun kylmällä, keltaiseksi maalatulla koulun penkillä, edessä ruma, musta taulu ja jankkaava, ikävä opettaja. Ikkunasta näkyy suuri tyhjä kauppatori, mutta sen takana kohoo matalain puutalojen yli havumetsäisiä mäkiä, seassa keltaisen heleitä koivuja. Siellä, niiden takana, kymmenien peninkulmien päässä, mutta kuitenkin siellä päin, on koti ja kodin takana Kurkisuo ja sen takaiset kellastuvat vaarat. Kaikki ne näen samalla kertaa. Siellä ollen minä samalla näen ja kuulen kaiken, mitä luokalla tapahtuu, seuratessani kuitenkin opetusta. Vaan vastaellessanikin minä kuulen kuhertelevat teeret, jotka arkoina pakenevat lähestyessä, näen pienen punaisen Anti-koirani vilahtavan puiden välissä häntä kippurassa. Kuuluu kohina kuin puu kaatuisi, kotkotusta ja kiihkeää, kimakkaa haukuntaa, metsopoikue on puussa, ahon laidassa--ja minä olen täällä. Minulla on ikävä ja kaipaus, niin että rintaa raastaa, olen ensi kerran elämässä oikein todella onneton, sielussani sairas sydänjuuria myöten. Olen kuin vankina vieraassa vihollismaassa. On kuin elämäni täällä tulisi menemään hukkaan, niinkuin olisin iäti kadotettu. En ole osannut tutustua täällä kehenkään, ainoa oikea ystäväni, Anti, istuu siellä kotona rappusilla ja odottaa minua, ja kun minua ei kuulu, lähtee vihdoin yksin metsiin, vastahakoisesti, vain aikansa kuluksi, hyvin tietäen, ettei hän sieltä yksin mitään saa.

Minäkin menen suotta aikojani metsälle ilman pyssyä, joka iltapäivä, jokainoa sunnuntai ja lupapäivä, kaupungin ulkopuolelle, jossa käyskentelen, ja saanhan edes nähdä harakan, kuulla variksen, ja jos orava kurahtaa puuhun ja saan katsoa sen pieniin, ruskeihin silmiin ja sitä haastatella ja sille kirskautella niinkuin se minulle, niin on pitkäksi aikaa helpompi ollakseni. Se oleskelee samoilla seuduilla ja löydän sen sieltä toistekin--kunnes sitten en enää löydä.

Lumen tultua hiihtelen yksin enkä mene toisten poikien kanssa mäkeen. Löydän jäniksen jälet, etsin niitä myöten sen makuuksen, joka on jäätynyt kovaksi, se pääsee monta kertaa menemään, mutta laskee viimein niin lähelle, että näen mustat korvain käret ja ruskeat silmät. En aja sitä ylös, hiivin ohi, jätän sen siihen ja käyn toistekin katsomassa, kunnes sekin sitten kerran on poissa kaikkine jälkineen.

Hankiaisten aika--on juuri se aika, jolloin mentiin isän kanssa kokemaan haukirysiä Kurkilammin puron niskaan--enkä saa olla siellä. Sainhan sitten--muistatko, minä ja Lauri, minä isänä, Lauri minuna--mutta sitä muistelen sitten, kun tulen siihen aikaan. Mutta nyt minä ... kaupungin lähellä on lampi, ja kaupunkilaisten rysiä rannan poreessa ... nyt minä aamulla varhain ennen kouluun menoa menen sinne ja saan nähdä vaajan tutisevan ja joskus itsekin nostaa ja tyhjentää jonkun rysän.

* * * * *

Aurinkoiset, keväiset aamut kun istun ja luen avonaisen ikkunan ääressä, kun kiurut laulaa ja käet kukkuu ympäristössä ja soitto vallitsee koko kaupungin, joka ei vielä ole herännyt päivälliseen pikku kolinaansa--on lauantai ja huomenna on sunnuntai. Ja sunnuntaina minä makaan aholla, lämpimän kiven kupeessa, edessäni lintuverkko, jonka voin vetäistä nuoralla kiinni ja verkon keskellä lintuhäkki, jossa on hemppu, joka laulaa luokseen toisen hempun, vaikka on häkissä, ja toinen tulee rakastettunsa luo, vaikka vankilaan. Mutta kun olen vienyt ne kotiin ja ruokkinut niitä päivän pari ja ne lakkaavat laulamasta, päästän ne ensin toisen ja sitten toisen ulos ikkunasta, kourastani, jossa ne värähtelee, ja lentävät peltojen yli toinen toisen jälkeen.

Sitten kohtasin _hänet_ siellä, taas yhden edeltäjistäsi. Hän tuli minua vastaan kuin ilmestyksenä minulle tuntemattomasta, semmoisesta, jota en ollut koskaan ennen nähnyt--hieno tyttö, jonka rikkaalla, ylhäisellä isällä oli kaupungin komein talo sen laidassa, eristetty ja ylhäinen, minne hän useimmittain ajoi, joskus vain käveli, soittosalkku kädessä. Tiesin, milloin hän tulee ja menee, hiivin häntä kohtaamaan kuin metsälintua ja sain hänet nähdä, mutta en koskaan tavata, en edes katsettaan. En tiennyt hänestä paljoakaan enemmän kuin tiesin punaisestakaan tytöstä, enkä mihin hän sitten joutui. Hänellä on kirkkopaikkansa heidän omassa penkissään ylhäällä kuorissa, minä asetun oven suuhun nähdäkseni hänen kulkevan ohi, ihan ohitseni, jotta hänen hihansa hipaisisi minun hihaani ja ehtiäkseni heti hänen jälessään näkemään, kun hän nousee rekeen, huulilla aina samanlainen hieno hymy.

Tiedän, mikä ikkuna on hänen huoneensa ikkuna ja käyn joka ilta sanomassa sille hyvää yötä. Menen sen alle kuutamoiltoina, kuulemaan, kun hän soittaa. Käyn siellä viimeisen kerran varhaisena talviaamuna, rientäen toisten pukeutuessa, ennenkuin on astuttava rekeen lähteäkseni joululomalle. Ikkuna on pimeä, ja uudin alhaalla; edellisenä iltana se oli ollut valaistu, kaikki ikkunat, myöhään yöhön, hänellä oli tanssiaiset. Nyt tuulee raskaasti, etelästä suurilta seliltä. Minulle on kaikki yhtä synkkää, pimeää ja toivotonta. Tiedän, ettei hän koskaan saa edes tietää minun olevan olemassa, mutta sittenkin minä siinä pysyn, jossain haaveessa, jossain tulevaisuudessa toteutuvassa ihmeessä--_jos_ hän sittenkin saisi tietää. Ei muuta kuin saisi tietää. Mutta vaikkei saisikaan, niin minä säilytän tämän tunteeni omanani. Se on minulle kallisarvoinen aarre, josta kenelläkään ei ole tietoa, oma kasvattini, häkkilintu, jota pidin kädessäni ja jonka päästin, kun se pyrki, sentähden, että pyrki eikä tahtonut olla minun enkä saanut sitä pitää. Päätän pysyä sille iäti uskollisena, sillä minä en koskaan voi löytää ketään toista semmoista kuin hän. Tietysti en! Nythän sille jo voisin hymyillä, mutta en tahdo, sillä nythän tiedän, että se oli siinä muodossa uskollisuutta vain omalle itselleni, tunteelleni, alkavalle, samalle, joka sitten pysyi ja pysyy yhä. Ihanteelle, semmoisena kuin se silloin ensi kerran ilmestyi. Se hetki on minulle nyt vain hauska, miellyttävä muisto. Silloin se oli katkera kuin ikuinen ero. Tuuli huoahteli raskaasti ja kosteasti pimeältä ulapalta. Tornikello löi viittä. Koko kaupunki oli pimeä, vain joku työmiehen ikkuna jo valaistu.--"Minne se nyt juoksi? Siinähän se tulee. Missä sinä?"--Hevonen odotti jo valmiina valjaissa. Seurasi pitkä matka nytkyttelevän, ritisevän reslan pohjassa. Pitkä aamupuhde, lyhyt auringoton harmaa päivä ja taas pitkä puhde ja pitkä yö, pitkä matka pois,--valittava, nyyhkyttävä tiuku vanhan takkuisen hevosen kaulassa, umpikeli,--_pois,_ vaikka kotiin, sillä ei sielläkään nyt tuntunut olevan mitään lohdutusta eikä viihdytystä eikä korvausta. Vasta sitten, kun Anti ilosta ulvoen karkaa vastaan kotijärven jäällä, josta se on kuullut tutun tiuvun ja hyppää rekeen ja nuolee nenän, huulet ja posket,--ja minä sitten hänen kanssaan kaiket päivät hiihtelen Kurkisuon lumiset ulapat ja saaret ja takalistot, vasta sitten minä pääsen hänestä rauhaan.

En kuitenkaan kaipauksestani häneen. Hän oli poissa, kun tulin takaisin. Minulta unohtuivat hänen piirteensä, jäi vain muisto vartalosta ja käynnistä ja palmikosta. Jäi muutakin, jäi kaiho johonkin, jota ei saa eikä usko koskaan saavansa, mutta jota kuitenkin ihmeenä odottaa. Enkä tiedä mitään sen kauniimpaa ja suloisempaa kuin sellainen kaiho, silloin kun se ei kalva, ensimäinen tietoinen onnenkaipuu, selvä ja määrätty, vaikka hämärä, kirkas, vaikka utuinen, hyvin kaukaisen onnenmaan ikävä, saavuttamattoman, mutta kuitenkin saavutettavan kaipuu, vaikkei sillä hetkellä tiedä, milloin ja miten. Ja sama se, vaikkei mitenkään eikä milloinkaan. On vain ilo kaivata ja nautinto kuvitella.

Vaistosin sentään jo silloinkin tulevan, tietämättömän onnen yhden ehdon: että on vaaroja, joita on vältettävä, epäpuhdasta, josta on peseydyttävä, rietasta ja rumaa, jota on paettava, rikkaruohoa, jota on kitkettävä joka ilta ja aamu, jotta sielu pysyisi hoidettuna kuin äidin taimilava, josta hän poimii pienimmänkin ohdakkeen ja vesiheinän enteen--ja minä päätin ja minä koetin ja minä voitin. Se oli uutta voittamista joka päivä, kilpasillaoloa, aina edistyvää ennätystä, mikä antoi varmuutta ja uskallusta ja myöskin ylpeyttä.

Ja silloin minä myös pääsin kosketuksiin sen kanssa, mikä on kaunista, suurta, jaloa ja ylevää. Sinä kai nyt taas tulit _siinä_ muodossa minua vastaan, kiersit taas sitä tietäsi eteeni, hiiviskellen hyvänä haltijana ympärilläni. Minne minä liikuinkaan, haparoiden, ojennellen sokkoisia sormiani, aina tulin kehään, jossa kohtasin sen, minkä sitten saavutin. Vaikka vielä väistyitkin, niinkuin haamu, niinkuin metsänneito, jota kuvittelin kuulevani, jonka vilahtavan viidakossa, vaikken koskaan saanutkaan nähdä, et milloinkaan kaikonnut minusta ulkopuolelle sen kehän, jossa oli liikuntapiirini.

Jos osaisin, runoileisin tähän ylistysrunon runoudesta, siitä suuresta ja jalosta, joka selvittää omat hämärät aavistelut, tulkitsee, mitä ei ymmärrä, ottaa hoitoonsa sydämen hauraat, hapuilevat aaluvat, asettaa ne aurinkoon ja antaa niille siinä sijan, suuntaa vaistoilevan varren kasvamaan sinne päin, minne sen on kasvettava ja kostuttelee sen arkoja juuria. Harmaakattoisen, rakoseinäisen, nokiuunisen, ikävän koulupoikakammion seinät hohtavat ja kuultavat läpi, se on kuin lasinen maja keskellä lumottua puutarhaa, missä eletään kaikki elämänilot, tapahtuu ja toteutuu kaiken maailman kaunis minun silmieni edessä ja minä elän mukana, niinkuin kaikki olisi minun. Elän ihmetellen ja iloiten ominani toisten ilot ja onnet, joskus myös heidän surunsa surren, mutta ainoastaan sen verran, etten sorru.

Mistä lienen saanut luettavakseni ne kirjat--en muista--jotka lukitsivat ja iäksi liittivät minut sinuun ja siihen, jota minulla ei vielä ollut, mutta jonka täytyi tulla, ja ellei tullut _se_, olkoon mikään tulematta, elän elämäni erakkona itsessäni, elän sen kuvitellen, että minulla se on, vaikkei olisikaan--tunteitten ihanne.

Enkä elä ainoastaan tässä tunteiden onnessa, saan jo silloin ja rinnan sen kanssa aavistusta siitä onnen hurmasta, jonka antaa aate, kun herää halu ajatella ylevästi, pakko toteuttaa, mitä pitää oikeana ja totena, niinkuin se ja se sankari, ritari, marttyyri--taistella, kaatua ja kuolla. Minä sanelen: "enempi kuin elo moinen kuolo."

Haen ystävää innostuakseni näistä yhdessä, en löydä ketään, joka hehkuisi niinkuin minä. Katsovat minua kummanaan, pitävät minua joskus hauskuutenaan ja huvinaan, useimmiten pilkkanaan, olen heille haaveilija --niinkuin kai olinkin--mikä oli heistä sama kuin houhottaja, niinkuin kai myöskin olin.... Arkiuduin omiini. En tavannut vastakaikua mistään muusta kuin itsestäni, ainoastaan metsäni minulle vastasi, tämän oman maailmani ranta, _tämä_ erämaani, täynnä omia ihmeitäni. Siinä elin aina siihen asti, kuin se sittemmin oli myöskin sinun. Sillä elimmehän uudelleen nekin ajat yhdessä, sinä tahdoit sen, sanoit tahtovasi päästä toverikseni siinäkin ajassani, tutustuaksesi silloiseenkin sieluuni-- muistatko ne talvi-illat, kun luimme yhdessä kaikki ne kirjat, nyt kultakirjaisiin kansiin sidottuina--tuossahan ne ovat vieläkin!

Oli torin varrella talo, rikkaan kauppaneuvoksen, ikkunat niin alhaalla, että voi nähdä kadulta sisään. Iltaisin paloi siellä aina lamppu pöydällä sohvan edessä. Sen yläpuolella seinällä oli tauluja: metsoja soitimella, teiriä metsäpolulla, tyyni lahdelma, jossa kellui vesilintuja, keskimäisenä seinällä suuri kotka, joka nosti ilmaan valkoista jänistä kaatuneen hongan alta.

Joulun alla on siellä kerran taidenäyttely, kaikki mitä kaupungista on saatu kokoon, häveliäiden köyhien hyväksi.

Mies kantaa neuvoksen portista yhtä ojokäsin päänsä päällä näyttelyyn, minä juoksen hänen jälessään, kurkistan alle, seuraan kouluun saakka, hän asettaa sen hetkeksi käytävään ja minä saan katsella sitä siinä, kunnes hän lähtee noutamaan toista ja minä seuraan mukana ja odotan portilla, reputan taas miehen jälessä ja saan taas nähdä, seuraten kuin nälkäinen leipäpalaa. Sillä tavalla minä saan nähdä kaikki taulut, jotka mies kantaa siitä talosta ja muista. Lopulta ne ovat kaikki rivissä, koulun käytävässä. On lupapäivä, siihen keräytyy muitakin poikia, mutta tulee myös joku herra ja ajaa meidät pois. Vaan minä olen nähnyt tarpeeksi sillä kertaa.

Olen saanut silmätä uusin silmin entiseen maailmaani, erämaahani ja sen elämään. Minulle alkaa kaikki elää tauluina, sekä se, mitä senjälkeen näen, että varsinkin se, mitä olen ennen nähnyt--kurjet, kun ne ojentelevat kaulojaan, koikkivat ja lentävät--koirani, kun se istuu pihamaalla minua odotellen--jänis makuullaan näreen juuressa. Minulle tulee palava jano nähdä tauluja yhä enemmän. En saa niitä nähdäkseni muualta kuin kauppaneuvoksen ikkunasta, johon ne ilmaantuvat taas, kun näyttely muutaman päivän jälkeen suljetaan. Sinne en päässyt, sillä minulla ei ollut sitä markkaa, minkä pääsylippu maksoi.

Sain sen sijaan käsiini kuvakirjoja, sen verran kuin niitä sain. Mutta yksi niistä avasi minulle koko Suomen. Sieltä löysin meidän oman kirkon ja pappilan ja Koiraniemen, virran ja vesilintuja siinä kaislikon reunassa, ja pappilan laiturin, puuttui vain punainen tyttö sen päästä, mutta sen minä sijoitin siihen itse.

Löydän vielä jostain kuvitetusta sadusta neidon kuvan, jonka alle on kirjoitettu 'totuuden jumalatar'. Sen otsarivasta loistaa tähti ja sen kasvot säteilevät oikeutta ja ankaruutta ja ylevyyttä.

Oli keväinen päivä, jäät olivat juuri lähteneet ja kesälaivat tulleet. Puut tekivät lehteä koulun pihalla, aurinko lämmitti seinää ja kivijalkaa. Etelästä huokui leuto tuuli. Seisoin siinä ja odotin muutamien muiden poikain kanssa laulajatarta, jonka tiesimme tulevan välitunnilla harjoittamaan juhlasalissa, laulaakseen siellä illalla. Pyrähtää portista sinivalkoinen neitonen, silkkiä kahisten, helmat hulmuten tuulessa. Hän astuu valkoisin silkkikengin joustavasti kuin lintu kahisevassa vasta ajetussa hiekassa, kädessä päivävarjo, keltainen päältä ja punainen alta. Se rasahtaa suppuun. Hän huomaa meidät, hymähtää, nyökäyttää meille päätään ja ponnahtaa juoksuaskelin rappuja ylös.

Juhlasalin ikkunat ovat auki, kaikki. Hänen askeleensa kaikuvat ulos, nyt hän on salissa meidän kohdallamme. Hän laulahtelee siellä kulkiessaan, vaikenee, helähyttää pitkän sävelen soittokoneesta, juoksutellen kimakimmasta karkeimpaan. Sitten hän laulahtaa ääntään koettaen, keskeyttää, alkaa uudestaan, visertää, visertää. Vahtimestari sulkee ikkunat ja sitten kaikki kuuluu heikommin.

Kun hän palaa, olemme yhä siinä. Hän kysyy hymyillen, mitä varten me seisomme siinä. Minua rohkeampi poika sanoo:--"Me kuunneltiin teitä."-- "Onko teillä lippuja?"--"Ei ole."--"Tässä on".--Hän pistää sormenpäänsä pieneen samettisalkkuun ja ottaa sieltä tukon lippuja, jotka antaa meille. Tuuli on paiskannut portin kiinni, me hyökkäämme sinne ja repäisemme auki molemmat puoliskot. Hän nauraa heleästi ja valkoiset hampaat välkkää.

Minä pääsen laulajaisiin! Minä olen saanut häneltä _itseltään_ lipun! Minun täytyy kiilloittaa kenkäni, joita ei koskaan ennen ole kiilloitettu, lainata kaulus ja kravatti toverilta, jolla niitä on monta, käydä leikkauttamassa tukkani.

Löydän seisomapaikan salissa uunin kulmassa, sillä lippuni on seisomapaikka. Kateederi on siirretty nurkkaan. Koulun kello seisoo, sen molemmat luodit on pantu ikkunalle, lyömäluoti ja käymäluoti, _koulun_ vanhan kellon, joka on yhtä arvokas ja yhdenarvoinen kuin rehtori, ja joka ei kenestäkään välitä eikä ketään kunnioita, ei keneenkään mukaudu, vaan kaikki siihen, joka saa käydä rukoustenkin aikana ja lyödä rehtorinkin puhuessa, sen on täytynyt vaieta, sen heilurin pysähtyä, se tyttö on sen niin määrännyt, häntä ei saa häiritä.... Se laulahtaa lyhyen säveleen seinän takana rehtorin huoneessa, sen ääni hulmahtaa oven täydeltä sisään, kun rehtori avaa oven ja kumartelee siinä taakseen huoneeseen ja tulee punastuen, vanha rehtori punastuen, saliin, jossa kaupungin hienosto ja koko opettajisto ja niiden rouvat istuvat koulun penkeillä, meidän penkeillämme, kuin koulupojat, harras, kunnioittava ilme kasvoillaan.

Lintunen liitää sisään ja astahtaa korokkeelleen, valkopukuinen, keltapalmikoinen, kädessä kimppu punaisia ruusuja, jotka hän asettaa soittokoneen kannelle. Hän tervehtii kaikkia, yli salin, katse kuin valoviuhka koskettaen kaikkia, minuakin.

Hän on hymyillyt--sitten hän yhtäkkiä on käynyt totiseksi, melkein surulliseksi--sitten hän riemahtaa--sitten hän laulaa iloisen laulun, toisen vallattoman, veitikkamaisen,--sitten taas kaihoisan kansanlaulun-- olen heti hänen vallassaan, hän nostaa, laskee, heittelee, viehättelee mihin tahtoo--minä olen kuin lehti virran vietävänä, tahdoton tyynessä virissä, samoin kuohujen pyörteessä, samoin kiven huopeessa kieriessäni, nauttien siitä, riemuiten, meninpä mihin menin, odottaen yhä uutta, huieten pyörtymyksestä hänen vallassaan, voimatta, tahtomatta vastustaa-- menettäen tajuntani kaikesta muusta.

Hän laulaa erikoisesti minulle, yksinomaan minulle--on tullut enkeli taivaasta ottamaan minua sinne. Olen kuin irtautunut jostain, luonut yltäni jotain, vapautunut aineesta ja maasta, minulla on uudet, kiiltävät vaatteet. Löydän itsestäni uusia tunteita, sanomattoman riutuvan onnen, itkun ja hurman--ei vain kaivattuna, vaan toteutuneena. En saa koskettaa häntä, en tarttua häntä käteen--voi autuutta, jos saisin!... Minusta täytyy tulla jotain muuta, jotain parempaa, jotain suurta ... mitä, en tiedä, ainoastaan tunnen.

Että jotain niin ihanaa on!... Että niin voi laulaa ja olla! Että on sellainen ihminen! Tässä karussa koulusalissa, näiden kolkkojen vankilaseinien sisällä!

Hänet saatettiin kotiinsa kauppaneuvoksen taloon ... ylioppilaat laulavat hänelle yöllä, hän tulee ikkunaan, josta olen katsellut tauluja, kiittää, seisoo, niin kauan kuin laulavat, kiittää taas ja katoo. Vaeltelen koko kesäisen yön puistossa ja rannoilla, odottaen aamua, jolloin hän lähtee. Hän seisoo laivan kannella, syli kukkia täynnä, hän taittaa niitä ja heittää laivan loitotessa sulavalla liikkeellä niitä alas jäähyväisiä huiskuttavalle saattoväelle. Saan yhden lennosta kiinni--ei mikään satu ole ollut minulle niin kaunis.

Hän oli viimeinen edeltäjäsi. Hän meni sinne, mistä sinä tulit. Ei ole enää pitkältikään siihen, kun tulit.

Aarretulet jo palavat kätköjensä yllä.