Part 7

Olen muistellut näitä pyhäisin. Arkena minulla ei ole aikaa, sillä minulla on tässä talossa kaksin verroin työtä nyt, kun lähdit, ja minä tahdon hoitaa sitä niinkuin sinunkin aikanasi, ja yhtä hyvin yksin kuin me ennen kaksin. Olen yhä ainaisen valvontasi alla, ja ehkä minä juuri siksi näissä toimissani niin viihdyn. Mutta pyhänä minä puhelen kanssasi. Pyhäthän olivat aina ennenkin näille pyhitetyt.

Katselin, mitä tähän saakka olen saanut poimituksi näitä muistojeni kukkia. En ole saanut sieltä esiin muuta kuin kukkia, eikä siellä liene muuta ollutkaan. Vai muistanko vain ne, kukat keväiseltä niityltä. Tahtoisin sanoa "pyhäiseltä". Sillä kukkaniitty pyhänä poimittaessa ei ole sama niitty kuin arkena. Oli aivan toinen helotus heinikossa, kun lapsena juoksin sinne pyhäaamuna, pyhävaatteet yllä, pestyt ja valkoiset, ja itsekin pesty ja puhdas. Ruiskukka sinertää sunnuntaina toisin kuin maanantaina. Mikä sen tehnee? Oma juhlamielikö? _Juhlamieli_ sen tehnee-- sillä samoin oli juhlapäivänä minä tahansa, olipa nimi- tai syntymäpäivä, häät, ristiäiset tai--hautajaiset. Kun pikkusisar oli kuollut ja pantu valkoiseen kirstuunsa,--hän, joka syntyi silloin, kun käki tuli pihaan,-- ja äiti sanoi: noutakaa lapset, kieloja!--niin me pyörähdimme niitä noutamaan, kilvan, hypellen ja viserrellen, ja poimimme ne ja panimme sen pieniin, kalpeihin kätösiin, jotka lepäsivät ristissä rinnan päällä valkoisella kuolinliinalla--enkä ymmärtänyt, miksi vanhemmat ihmiset itkivät. Silloin oli kesä ja aurinko paistoi--on muuten merkillistä, etten näiltä ajoilta muista ainoatakaan kesäistä sunnuntaita, ettei olisi ollut tyventä ja kirkasta ja herttaista, tai jos tuuli, niin aina etelästä. Niinkuin nytkin: hellä tuuli liikuttelee uutimia, ikkunasta näkyy kirkko ja avatut tapulin luukut, äsken siellä soitettiin yhteen ja nyt kai siellä on saarnan aika, koska kellot riippuvat liikkumattomina.

Kuinka monet miespolvet lienevätkään tuon tästä näin nähneet, ja kuinka monet tullevat näkemään! Tämä sama ikkuna etelään, sama tuuli, sama sunnuntaimieli--enkä saa tähän iäksi jäädä. Jos voisi nukahtaa pöytänsä ääreen ja parta kasvaisi kuin Barbarossalla--olisin valmis lähtemään vasta sitten, kuin saapuisi noutajatar nostamaan siitä unesta toiseen, ikuiseen, jonka ei sanota olevan unta, vaan iankaikkista valvomista ilman uupumusta ja levon tarvetta.

* * * * *

Tähän saakka minulla siis ei ollut arkea elämässäni.

Mutta nyt leviää ympärilleni arki, niinkuin harmaa, yli koko taivaan rannan ulottuva pilvi, niinkuin hiljalleen kumoutuvan kattilan reuna. Ei kylläkään kokonaan läpikuultamaton, mutta kuitenkin päivän peittävä, auringon ottava, harmenemistaan harmeneva ja harmentava. Ei linnut laula, ei haltijat hiivi. Se laskeutuu alas, sakenee heraiseksi usvaksi, ei niin sakeaksi, ettei lähimpiä näkisi, mutta näköpiiri ei ulotu edemmä kuin portinpieleen. Ei kuulukaan mitään. Suhahtaa joskus kuin siipi--missä? Tulee joku lintu näkyviinkin ja menee--mutta minne? Ei istu puuhun, ei laskeu järvelle, ei katoa kaukaisuuteen, vaan niinkuin nuoli ammuttuna huopateltan seinästä sisään ja seinästä ulos, reikää jättämättä. Harrin kuin kala veden pohjassa, ympärillä sen ontto, ahdas, aina yhtä pieni näköpiiri.

Aivan päinvastoin kuin se lapsuuteni sumuharso, joka liikehti auringon alla, repeili, aukeili ja näytteli aukeamiensa läpi niemiä ja saaria ja rantoja ja ulapoita. Tästä ei osaa mihinkään ulos, tässä ei tee mieli edes haparoida niinkuin pimeässä. Ja kuitenkin pitäisi olla matkalle lähdön aika, ja olisi noustava siivilleen löytääkseen elämänsä ja onnensa ja niiden tarkoitusten tien pään.

Tämä on sitä aikaa--ensimäisen ja ainoan ylioppilasvuoden--jolloin olin eksyksissä sinusta, en missään kosketuksissa kanssasi, jolloin olin kadottanut kaipuunkin sinuun ja kaikkeen, mikä oli yhteydessä kanssasi. Johdot entisyyteen, erämaahankin, kaikkein rakkaimpaani ja tutuimpaani, ainoaan ystävään, olivat katkenneet. Sieltä ei kuulu minulle mitään. Minut oli määrätty siirtymään muuanne, tehtäväni ja tulevaisuuteni ovat muka toisaalla, lukutiellä, jollain semmoisella--mutta ei sinnekään ollut sielun johtolankoja. Sisääni ei tunge mitään ulkoapäin herasumuisen ympyrän ahtaasta piiristä.

En saa sieltä mitään, missä tuntisin tarpeen uudelleen elää, voidakseni edelleen elää. Se oli tyhjyyden ja onton kumahtelun aikaa elämässäni, sillä siinä ei ollut mitään siitä, mikä siinä sitten on ollut tarkoitusta, mikä siinä on ollut sinua.

Siinä oli sinua vain sikäli, mikäli tunsin sinua menettäväni, enkä läheskään aina tuntenut edes sitäkään. Olin uskoton kaikelle, mille olin, äsken ylös aatteiden ja ihanteiden aurinkoon kimmotessani, lupautunut olemaan uskollinen. Tein melkein aina sitä, mistä tiesin, ettei olisi pitänyt. Menetin uskot, haaveet, heitin pois aatteet, niinkuin vanhat vaatteet. Menetin mielestäni oikeuden häneen, johon olin vaistonnut tulevani yhtymään, joka kerta kuin tein jotain, jota ei olisi pitänyt. Mutta en siitä välittänyt. En välittänyt edes katua. Tapasin silloin tällöin paremman itseni, pidin sitä hetkisen uteliaana kourassani, mutta kun se pieni lintu sykki ja alkoi lämmittää, kouristin sen kuoliaaksi, päästämättä sitä lentoon. Se ei saanut tulla takaisin toiste minua muistuttamaan ja häiritsemään. Hymähtelin parhaita muistojani, kun ne sittenkin joskus tulivat yllättäen. Nauroin itselleni ja muille lapsellisia tunteitani, kaihoisia kuutamohaaveiluja, ihastumisia ja puhtauden ihanteita. Huumaavin haaveeni oli ollut olla puhdas sille, joka oli tuleva. Mutta mikä oikeus kenelläkään on minuun? Mitä velvollisuutta minulla on käydä tilille? Jos hän joskus kysyy, sen häneltä salaan. Saatoin silmää räpäyttämättä, kun minulle sopi ja etuni vaati, valehdella mitä hyvänsä, kenelle hyvänsä. Ei ole mitään sitovaa eikä velvoittavaa yli sen, mihin ei itse tahdo itseänsä velvoittaa. Sen verran olit vielä herrani ja mestarini, että näin ajatellen ja tehden tunsin sinut kieltäväni.

Olisin voinut pettää, jollei olisi ollut pelkoa ilmitulemisesta. Täytyyhän maailmassa menestyä, mutta ei maailmassa menesty, ellei itse pidä itsestään huolta. Itsekkäisyys ja itsensäsäilyttämisvaisto on annettu avuksi ja aseeksi. Asuintoverini, vanha ylioppilas sanoi: "Viettele tuo tyttö, hullu olet, jollet sitä tee--tekee sen kuitenkin toinen"--kai olisin senkin tehnyt, jos olisi ollut tilaisuutta--tein sen ajatuksissani. Tapaan itsessäni itsekkyyden, omahyväisyyden ja sydämettömyyden kuiluja, joihin katselen pyörtymättä, häpeämättä, punastumattakaan--sillä semmoisiahan ovat muutkin.

Se aika minua nyt tympäisee--alkoi muuten tympäistä jo piankin, ja siksi kai sitä myös niin pian pakenin. Riennän sen yli kuin vetelän suon, joka _on_ rämmittävä, päästäkseen toiselle rannalle.

Mistä se tuli tämä? Siitä kai, että olin heikko ja henkisesti turvaton. Kuljin siinä sumussa, ilman johtotähteä, ilman toverillista tukea mistään --ei mitään henkiheimolaisuutta kenenkään kanssa siihen, jota sielu ja sydän tarvitsee. Kaikki oli suunnattu ulkokohtaiseen. Elettiin isänmaallisuuden, suomalaisuuden humussa, puoluekiihkossa, joka repäisi ja innostutti--mutta se oli taistelua, kansalaissotaa, veljesvihaa, sotatilaa--se oli kuin leirielämää, jossa ei ole aikaa sisäisen elämän arvoille. Juhlapuheinnostusta, kvartettilaulutunnelmaa, joukkohuumausta, ei mitään yksilöllistä ylentymistä. En saanut itseäni varten kiinni mistään erikoisesta, se oli kaikki ylimalkaista ulkonaista touhua. Ja kaikkein korkealentoisimmatkin juhlat päättyivät juominkeihin ja juomingit laitakaupungille.

Ei ollut henkiä ilmassa, eivät mitkään salaperäisyyden siivet suhisseet ympärilläni niinkuin ennen tätä aikaa, ei näkynyt hyvän haltijan jälkiä millään vitilumella--vuokra-asunnot, kapakat--katupoikaelämää, oltiinpa sitten "talolla" tai toveripiireissä, teatterissa tai kapakassa ... oli tunnussanana: "Ei saa olla tuntehikas".... "Ei ole elämää kuoleman jälkeen".... Ja me sanelimme sitä runoa, jossa mustalainen laulaa:

Entä jälkeen kuoleman? Kukapa sen tietää, tuskin tutkimistakaan asia tuo sietää: kuihtuu kukka, kaatuu puu, linnun laulu lakastuu. Niin käy elävitten. Mikäs tulee sitten?

En löytänyt henkiheimolaisuutta. Tovereita oli, mutta ei ystäviä eikä yhteisymmärtäjiä. Menen mukana, panen sieluni pohjiaan myöten semmoiseen, joka ei ole minun, ja ihastun siihen, valheellisesti, teennäisesti, vain tempautuen, ja on seuraavana päivänä tekokiihkoisuuden kohmelo. Ei ole tämä minua, sen tunnen, se on vierasta vieroa.

Olihan minulla tähän saakka ollut olevinaan jonkunlainen uskokin, se kaikkein ihmisten yhteinen, kaunis kylläkin ja turvallinen--soudetaan suvisena sunnuntaiaamuna tyyntä salmea, ohi pappilan, kirkon rantaan, noustaan sen mäelle, tervehditään juhlavaatteisia tuttavia, pistetään ystävällistä kättä, kysytään kuulumisia, seisotaan katsomassa pappien tuloa lehtikujaa myöten ja heidän vieraitaan hienoja herrasväkiä-- kajahtaa urkujen ensi sävel--mennään kirkkoon--istumme ja veisaamme ja kuuntelemme pappia, tiedämme, mitä hän puhuu, vanhaa ja tuttua, mutta kuuntelemme kuitenkin--mieli ylenee yhteisestä virrestä, käy hartaaksi rukouksista ja messuista ja heltyy ripistä ja on tyytyväinen vapauttavasta amenesta. Sama jokapyhäinen ateria, mutta ateria kuitenkin, jota mieli vaatii viikokseen, ei muista nautittuaan, mutta kaipaa, jos olisi jäänyt ilman. Jota varten täytyy nähdä se vaiva ja näkeekin mielellään, että lähtee pitkienkin matkojen takaa taipaleelle, samalla tosin muitakin asioita ajaakseen, olemaan yhdessä henkiheimoisten kanssa, sanoakseen toisten kanssa kuinka koneellisesti tahansa: uskon,--yhteinen asia ja yhteinen usko, mikä antaa tukea ja turvallisuutta, karsina, aita, jonka sisässä on viihdykästäkin--oli minullekin, minkä huomaan siitä, ettei ollut viihdykästä, kun laumasta haihduin.

Oli hyvä, miltei huoleton olla, kun tiesi ja uskoi, että vaikka et omin voiminesi mitään mahtaisikaan, viimeisessä tiukassa tulee apu, että on se, joka ei hylkää eikä heitä, ei kaikkein kurjinta ja vaivaisinta ja avuttominta ja ansiottomintakaan. Kaikki on sovitettu, kaikki pestään pois. Ei niin, ettei itseni pitäisi tehdä kaikkea voitavaani, ponnistaa viimeisimpänikin, vaan ettei tarvitse joutua epätoivoon, ei pelätä lopullisesti sortuvansa, ei jäädä oman onnensa nojaan, ei kaatua oman avuttomuutensa ojaan. On kuin vakuutettu sekä tapaturmaisen kaatumuksen varalta että jokapäiväisen lankeemuksen varalta ja iankaikkisen kadotuksen varalta--saaden voimiensa ja varainsa mukaan suorittaa vuotuinen eränsä, tietäen, että pyrkimys ja halukin merkitään muistiin eikä vain saavutus. Mutta kun se ei ole vain armon, vaan myös ansion varassa, niin se ponnistaa pyrkimykseen ja saavutuksiin. Siinä yhteisuskossa oli minun hyvä olla.

Mutta sekin meni minulta siellä niinkuin sunnuntaipurjehtijan purje kaatuu kumoon yllättävässä niemen nenän salavihurissa, toverien remussa. Syytin purjetta ja purtta niinkuin pakana epäjumalaansa, silloin kun tämä ei auta, uhreista huolimatta. "Mikä sinä olet, ethän kyennytkään palvojaasi pelastamaan, vaan heitit oman onnensa nojaan?"--ja tapaa itsensä pulikoimassa emäpuun päällä. Vanhan lapsuuden uskon viimeiset rippeet karisti tuo toveri, asuintoverini, vanhempi minua, rappiolle joutunut, vippivelkainen, joka ei uskonut mitään, mutta tiesi kaikki, oli pilkallinen, terävä, kaiken arvostelija ja repijä, kaiken ivaaja, eniten itsensä. Paha henkeni--ja sittenkin hyvä.

"Jumalan uskon", puhui hän kerran, "omalla tavallani tosin, teoriana, joka tarvitaan selvittämään yhtä ja toista, mutta olkoon menneeksi, että Jumala on, ylin järki, ylin johto tai jotain semmoista, mutta ei hänellä ole poikaa, jonka muka lähetti maailmaan kuolemaan ihmisten syntien edestä."

Uskalsin sentään, hänen varmuudestaan huolimatta, tällä kertaa huomauttaa, että kun se kuitenkin on raamatussa niin, ja kun raamattu on jumalansanaa--?

"Ja sinä uskot?"

"Totta kai."

"No, olkoon sitten, mutta ei raamattukaan anna tukea sille, että Jeesus oli Jumalan poika. Hän oli ihmisen poika, siis ihminen, niinkuin hän itsekin sanoo."

"Sanoo hän itsestään toisinkin."

"Sanoo kyllä, luuli, ei ehkä tiennyt niin itsekään, kuvitteli olevansa ja ehkä kuolikin siinä harhaluulossa, vaikka minä kyllä sitä suuresti epäilen, ettei hän sittenkin olisi tullut toisiin ajatuksiin, jos ei ennen, niin ristinpuulla, ylenannettuna, kahden varkaan väliin."

Hän kävi sitä todistamaan, että Jeesus ei ole jumalanpoika--hän toisessa vuoteessa, minä toisessa, oli aamuyö, oli oltu vuosijuhlassa.

"Mutta silloinhan menisi kaikki myttyyn, syntisen lunastus, pelastus?"

"Vaikka menisikin, minun puolestani menköön ja on mennytkin--se nyt on eri asia, joka ei kuulu tähän. Mutta ei sen tarvitse mennä siihen. Jos sinun on välttämätöntä uskoa johonkin itseäsi parempaan, ylempään, valittujen avustajaan, syntisen koiran suosta nostajaan, niin usko Jeesukseen itseäsi parempana ihmisenä, ihanneihmisenä, täydellisimpänä, joka on elänyt, koeta jälitellä häntä, jos voit--ja onhan niitä muitakin: Sokrates, Franciscus Assisi, marttyyrit, historia on täynnä niitä schutsmanneja--minä en välitä. Mene yliopiston kirjastoon ja lainaa ja lue Bibelns lära om Kristus--Rydberg myös todistaa, en muista nyt, kolminaisuudestako vai Kristuksen jumaluudesta--että käsikirjoitusten jäljentäjät ovat lisänneet eräitä paikkoja--vississä tarkoituksessa, niinkuin on todistettu."

"Todistettu?"

"On, usko minua, _siitä_ ei ole epäilystäkään, että eräitä paikkoja on jälkeenpäin lisätty, ensin sulkujen sisään, sitten viety tekstiin, sitten jätetty sulut pois, sitten alleviivattu ja lopuksi painettu ne paikat lihavalla raamattuun."

Hän sanoi sen niin varmasti, niinkuin se olisi ollut itsestään selvä vastaanväittämätön asia, tieteellinen totuus, aikoja sitten ratkaistu. Sitten hän haukotteli ja nukkui samassa.

Eikö siis olekaan lunastusta, ei pelastusta, ei mitään apua ulkoapäin, ylhäältä päin, tässä kurjuudessa? Eikö ihmisellä olisi apua muusta kuin itsestään, eräästä esimerkistä, jota on koetettava noudattaa? Mahdollisuuskin, että niin voisi olla, huimasi, juuri kuin olin menettänyt yhden tuen, näytin saaneeni toisen.... Ryhdyn siis rakentamaan sille pohjalle. Alan jo huomenna, rupean pyrkimään ihanne-ihmiseksi, käyn toteuttamaan--semmoinen päätteleminen käy pian sillä iällä. Heräsi uhmakin. Kaikki voimat kokoon, kaiken heikkouden uhallakin! En ole vielä suossa suuta myöten. Uin maihin omin avuin, vaikkei pelastusrengasta ristinpuun korkeudesta minulle heitettäisikään.

Minä yhtäkkiä luulin omistavani sen voiman, ihmisen oman voiman. Olin ainakin saanut oljenkorren. Miksei toinen ihminen voisi sitä mitä toinenkin? Hän on voinut kuolla, miksen minä voisi elää. Tuntui kuin minussa sinä yönä olisi tapahtunut suuri ihmeellinen heräys.

Tahdoin sanoa sen hänelle heti aamulla, kuulla, mitä hän ajattelisi. Olin ollut hänen oppilaansa huonossa ja hyvässä. Hän nukkuu ja kuorsaa. Herättyään hän on kärtyinen, päivän hän juoksee rahaa lainaamassa vekseliensä uudistuksiin. Vasta illalla hän virkoo kapakassa ja on valmis aatteilemaan.

Vaikka pelkään, että hän tavallisuutensa mukaan pilkkaa, en nyt välitä. Hän kuuntelee intomielistä ihastustani elämäni uuteen ohjelmaan. Hän yhtäkkiä ei pilkkaakaan. Katsoo minuun surumielisesti ja säälien.

"Tee voitavasi, koeta parastasi, minäkin olen koettanut useampaan kertaan sillä pohjalla. En koeta enää--ei ole ollut siitäkään apua. Henki on altis, mutta liha on heikko. Se on ihana paikka raamatussa, ylen ihana ja tosi kuin Jumalan sana. Mutta ehkä sinä onnistut. Minä en viitsi enää, olen kaikessa tapauksessa mennyttä miestä. Minä kerron sinulle, missä määrin en onnistunut. Koetin viimeksi muutama päivä sitten--jaa, kai se oli pari kolme yötä sitten--milloin minä olin viimeksi koko yön poissa ja tulin ihan märkänä kotiin?"

"Lauantaina."

"Niinpä niin, sunnuntaita vasten, se sopii. Päädyin lopulta sinne, 'Punaiseen helvettiin', Svean luo. Se on muuten ainoa helvetti, joka on olemassa ja jossa olen ollut ja jonne aina menen--sitä toista ei, ikävä kyllä, ole, siellä olisi sielun ainakin lämmin olla. Nyt ruumis kuopataan kuin koira ja sielu menee kankaalle ja menköön--mutta minä olisin ennemmin tahtonut mennä mereen, ja johan minä sitä varten meninkin sieltä jäälle Ursinin kallioiden kohdalta, mihin Groohaaran punainen majakkatuli pilkottaa. Katso, minä olin herännyt siellä--hyi!--tyhjä kukkaro, tyhjä ruumis, tyhjä sielu ja paha maku suussa. Oli ihan tyven vastasataneen lumen jälkeen ja paistoi aamuyön kuu. Sirpalesaaren ulkopuolella oli musta meri. Pelastus, vapautus, unhotus! Ei, vaan oma voima, viimeinen ponnistus, nyt minä sen teen, kuolen pois kaikesta suuresti, jalosti, hienosti, näytän itselleni, näytän koko maailmalle, kuolen itse omien syntieni sovitukseksi, kuolen niinkuin roomalainen ammeeseen-- Suomenlahden lainehisin. Rähjä! Siitä ei tullut mitään.... Mikä epätoivo ja häpeä, ettei taaskaan ollut kestänyt, oli antanut jalkansa luiskahtaa, otteensa heltiä--ratkaisevimmalla hetkellä--ja kun se niin heltii ratkaisevimmalla hetkellä, heltii se aina. Tiedätkö, miksi minä olen tämmöinen? Siksi, ettei minulla elämässäni ole ollut ketään, joka olisi minua rakastanut. Jokaisella pitää olla elämässä joku, joka häntä rakastaa ja jota hän. Solvejg! Lue se kirja. Onko sinulla tulta?"

Istuimme Esplanaadin kaiteella, jonne olimme joutuneet, kun ravintola oli suljettu. Hän sai tulta ja sytytti. Putoili leppoisasti lunta.

"Minä tallustelin lumessa puolipolveen--saakelin raskasta talvipalttoossa ja kohmelossa.--Sinulla, keltanokalla ei ole aavistustakaan siitä, mitä on rakkaus ja kaipaus"--hän on kai noin kuusitoista vuotias--"kaikki, kaikki, mikä on ihaninta ja puhtainta, minä menen nyt kuolemaan häntä ajatellen, puhdistaun häntä ajatellen"--hän kulkee takaperin niinkuin siellä puutarhassa, jossa hän hyppeli käytävällä, kirsikkamarja suussa ja toista minulle tarjoten, houkutellen juoksemaan jälessään--"semmoista tyttömäistä veitikkamaisuutta, niinkuin ne ... voi ihanuutta, voi kauneutta, voi puhtautta sydämen ja sielun! Näin hänet siinä edessäni jäällä. 'Hän kanteloa soitti ja laulun lauleli, hän tunteheni voitti ja heltyi syömeni' ... ei hän soittanut, vaikka kyllä hän soittaakin ja laulaa, kuorossa, täällä, hän on tyttökoulussa. Minä kiiruhdan, mutta hengästyn enkä jaksa edemmä kuin Sirpalesaaren päähän. En voi astua askeltakaan paksussa lumessa ja talvipalttoossa ja kohmelossa, täytyy levätä, lysähtää märkään hankeen, en jaksa fyysillisesti ... ja kun olen levännyt, en jaksa psyykillisesti; kammon kuolemaa, vaikkei minulla ole elämästä odotettavana ei niin mitään. Minä sanoin silloin itselleni tekosyyksi sen, että huomenna lankee vekseli ja että kunnon miehen kunnia muka vaatii, että se on järjestettävä, ennenkuin järjestää tämän toisen--mutta se oli tietysti tekosyy. Minä en uskalla, minulla ei ole voimaa edes kuolla--lähdin Ursinin kalliolta ja päädyin Sirpalesaareen ... toivon, että sinä pääset pidemmälle, poikani ... mene ja tee toisin ... uusi uskosi sinua auttakoon. Amen. Nyt mennään kotiin. Onko sinulla markka ... ei, minulla onkin. Ishvoshjik!"

Seuraavana päivänä minä lähdin--pakenin. Etten joutuisi siellä vieraalla maalla omine voimineni hukkaan minäkin, koska ei kukaan minuakaan rakasta.

Sinähän olit silloin siellä, mutta enhän sinusta mitään tiennyt. Sinähän olit se tyttö, joka oli hypellyt hänen edessään puutarhan polulla. Hän ei saanut sinusta voimaa kuollakseen, minä sain sinusta voiman elääkseni-- vielä kuolemasikin jälkeen.

Tulin tänne erämaahani enkä palannut sinne enää koskaan.

Sääli, että meni tämä suloinen sunnuntai hukkaan näissä. Kuuluu kirkonkellon loppukumaus. Jumalanpalvelus on päättynyt, kirkkoväki tulee, toiset ajaen, toiset soutaen.

* * * * *

Puhuimmehan näistäkin menneistäni joskus. Sinä, joka ymmärsit kaiken, et koskaan oikein ymmärtänyt, et päässyt perille siitä, miksi on tarpeen sellainen auttaja, pelastaja ja tuki. Sinä et koskaan ollut semmoista tarvinnut. Olit syntymästäsi sitä tekoa, että helähdit heti oman äänesi, niinkuin parhaasta metallista valettu kello--hopeakello. Se kello oli tietämättäsi soinut hänenkin, vanhan toveriparan, särkyneeseen sieluun. Sinulle ei ollut tuottanut mitään vaivaa olla hyvä, jalo ja puhdas, olit terve ja tahraton sekä ruumiillisesti että sielullisesti. Mikä ihana ihminen sinä siinäkin suhteessa olit! Ilman kiusausta korvessa, ilman taistelua, voittamisesi tarvetta tai tappion vaaraa.... Ei mennyt sittenkään hukkaan tämä sunnuntai, saatuani sanoa vielä tämän.

On vielä yksi taival, ennenkuin tulen perille, sinne, missä sinun aikasi alkaa. Se on vuosilta ja tapahtumilta pitkäkin, mutta elämyksiltä lyhyt, sillä niitä ei oikeastaan ollut kuin yksi ainoa: kaipuu. On kuin ajaisin ja ajaisin, yksin, talotonta taivalta, vaikka ajan paljonkin ohi. Ajan paljon ohi, näen tieni varrella taloja ja kyliä, poikkean niihin, olen mukana tapahtumissa ja ihmisten touhuissa. Isä kuolee, saan haltuuni tämän talon ja hoidan sitä äidin kanssa. Me menestymme, otan osaa kunnallisiin ja kansallisiin. Uurtelen tavallaan uraakin, sillä minä näytän heille, että herrastakin voi tulla talonpoikana mies eikä renttu, vielä parempi talonpoika kuin talonpoika itse. Minähän täällä yritän, neuvon ja otan alotteita heidänkin hyväkseen. Pysyn pystyssä--omin voimin--olen täydellisesti hermojeni ja lihasteni ja jänteideni ja tunteitteni herra--tulen helposti toimeen ilman sitä vanhaa yhteisuskoa-- saan itsessäni aikaan sisäisesti paljoa enemmän kuin kukaan muu--katselen säälien heitä, jotka hakevat turvansa lunastuksista ja pelastuksista ja semmoisista. Mitä lienenkin menettänyt, en ole menehtynyt. Tunkee joskus epäily: kannattaako? en koskaan saa palkkaani, en koskaan kohtaa häntä? Missä minä täällä hänet kohtaisin? Mutta vaikkei hän tulisikaan, en tee tätä palkan vuoksi, minä sittenkin olen uskollinen; koska en saa olla hänelle, jota minulla ei ole, niin saanhan itselleni, ainoalle, joka minulla on.

Eikä kuitenkaan mikään kaikesta tästä kaiu _muistelun_ arvoisena mielessäni eikä ole tämän taipaleenteon oikea sisältö. Sieltä tänne saakka soi senaikuisen elämän ainoana johtosävelenä se, mikä yksinäiselle matkamiehelle: reen alati yksitoikkoinen ritinä, tiuku, kulkunen, joka soittaa aina vain samaa aihettaan: kaipuuta, kaipuuta, onnen ikävää, milloin vähän äänessä nousten, milloin vähän laskien--ylämäet, alamäet, metsätiet, viittatiet niemestä niemeen, varsinkin talottomat taipaleet, loppumattomasti. Enkä tiedä, mihin matka on päättyvä ja milloin, tuskin minnekään ja milloinkaan.

Kaikki muu kuin kuolee, kaipuu yksin elää, vuodesta vuoteen, aina tyydyttämätön, aina hivuttava, välistä jäytäväkin, se ainainen yksinäisyys, ystävän ikävä, ja toverin ja henkiheimolaisen tarve.

Sitä elättää erämaa ja autiot ulapat, niiden avaruus, suuruus, hiljaisuus ja yksinäisyys ja matkojen kaukaisuus. Sitä elättää kolkko viima, paahtaessaan pohjoisesta--tai on tyven ja revontulet palavat. Sitä elättää kuikan huuto yli suurten selkien--kuovi, joka valittaen kutsuu soiden takaa omaansa,--halli, joka ulvoo haikeuttaan peninkulmien päähän, vaaralta vaaralle, toverilleen, jota ei koskaan ole tavannut, vaan jota kuitenkin vaistoo, niinkuin viimeisessä toivottomassa kaihossa, tienneekö itsekään minkä, tai ulvoo sitä taivaalle kylmään kuuhunkin, mihin sillä ei ole mitään mahdollisuutta päästä.

Sitä elättää hankia sulattava päivä ja myöhään yöhön tippuva räystäs-- puro, joka kevätyönä soittaa--tai kun kesätuuli kulkee sihisten yli heilimoivan pellon--tai kun käy syysmyrsky ulapalta ja notkistaa vastarannan puut ja lepänlehdet nurin, valkoisen puolen päällepäin.... Tai kun on tämmöinen ypöyksinäinen sunnuntai-ilta ja hanuri kuuluu sillalta ja heilläkin tuntuu olevan haikea ikävä, vaikka tanssivat.