Part 5

Maailmanrantani oli siirtynyt loitomma. Minussa oli herännyt halu päästä näkemään sen taa, minun sydänalastani kuin vetää sinne, suurille soille ja tuntemattomiin metsiin. Alkaa tehdä mieleni sinne yksin.

Minua ei mikään elämässäni ole kiehtonut niinkuin ne takalistot ja erämaat ja metsät ja metsäjärvet ja kosket. En tiennyt vielä silloin, mitä ne tulisivat minulle olemaan ja mitä kaikkea siellä oli minulle kätkettynä. Siellä oli salaperäiset säynevirrat ja loiskivat lohisuvannot. Siellä oli minulle aina uudelleen löydetty autuuteni asunto ja kaikkien kaipuitteni hoiva. Siellä vaeltelin ja soutelin yksin, siellä sinunkin kanssasi, silloinkin kanssasi, kun et vielä ollut mukana. Siellä oli lempiviikkomme lehtimaja. Kun sieltä kosket laskettua ja vedet lehtipurjeessa viileteltyä veneeni kokka karahti kotirantaan, seisoit sinä rannassa, ihastellen kalojani ja riistaani.... Siellä oli laulujen ja kanteleen maa. Siellä uusiintui minulle ruumis ja sielu.

Minunhan on täytynyt pitää perunkirjoitus sinun jälkeesi, sinun, muka vainajan, niinkuin jonkun jälkeen, joka muka olisi kuollut. Täytyy kaivaa esiin kaikki kellarista ullakolle asti ja merkitä joka esine kirjaan ja panna niille raha-arvo. Sinunkin kultasi, hopeasi, sormukset, vaatteet. Tein sen keveällä sydämellä, sillä ethän ole kuollut. Tein sen melkein hauskuudekseni--kun ajattelin niitä arvoja, mitkä niillä on maailmalle ja mitkä minulle. Mitä vaivaisveroa tulisinkaan maksamaan, jos panisin niihin niiden todellisen arvon, niiden ainoan, sen, mikä niillä on minulle. Ja tämähän on tavallaan perunkirjoittamista tämäkin, mitä kirjoitan, kalleimman omaisuuteni arvioimista, ainoan, mitä minulla oikeastaan enää on: muistojeni.

Muistatko--muistatko sen vanhan kirjan, Genovevan, joka oli kulunut minun käsissäni ja joka myöskin kului meidän lastemme käsissä. Sinä löysit sen kerran ullakolta vanhasta kirjavasusta ja luit sen yhteen menoon siinä polvillasi niillä sijoillasi ja osasit sen melkein ulkoa kertoessasi pojille uudestaan ja aina uudestaan, sillä he eivät uupuneet sitä kuuntelemasta, ja olivat siitä yhtä ihastuneita ja järkytettyjä kuin minä ja siskoni lapsuudessamme. Löysin nyt taas sen siitä samasta vasusta ja minulle loiskahti vastaani laine voimakkaimpia lapsuuteni muistoja.

Olemme kaikki lapset yksin kotona talvisena sunnuntai-iltana. Vanhemmat ovat jossain vieraisilla. On kova pyry ulkona, lumi räiskyy ikkunoihin ja koivut kohisevat talon ympärillä, jäisten oksien raapiessa salin seiniä. Meille on niinkuin usein ennenkin haettu kotimieheksi Laukkasen Anni, Satu-Anni, koulumestarin kivuloinen ja kalpea tyttö, joka ei milloinkaan leiki eikä hymyile. Hän istuu kynttilän ääressä lukien milloin mitäkin mukanaan tuomaansa tai meiltä löytämäänsä kirjaa. Hän odottaa, että olemme leikkineet loppuun ja telmineet itsemme uuvuksiin ja pyydämme häntä kertomaan 'juttuja'. Kokoonnumme hänen ympärilleen puolipimeään saliin, jonka pöydällä tuikkii yksi ainoa räiskyvä talikynttilä. Me suuremmat istumme tuoleilla, kyynärpäät pöytään nojaten ja leuat käsien varassa, pikkusisar pyrkii Annin syliin ja kietoo käsivartensa hänen kaulaansa, ettei häntä pelottaisi. Jo ennenkuin Anni alkaakaan, meidät valtaa väristys, meitä pelottaa vähän, mutta on suloista samalla, sillä me tiedämme, että kaikki, mitä Anni kertoo, päättyy niin, että aina lopulta on hyvä olla,

"Kerro juttuja, kerro juttuja!"

"Mistäs minä nyt sitten kertoisin? No minä kerron vaikka tästä Kenoveevasta", sanoo hän ja sulkee kirjan, jota oli lukenut.

"Kerro, kerro!"

Me tiesimme sen, me osasimme sen ulkoa, mutta me tahdoimme kuulla sen vielä kerran.

"No, minä sitten kerron Kenoveevasta ja hänen pojastaan Mertsistä ja miehestään jalosta Sikristä ja pahasta Kolosta."

"Ja kesystä hirvestä!"

"Kenoveeva oli yhden Rapantin herttuan ja hänen puolisonsa ainoa tytär", alkaa Anni. "Jo lapsena oli tytöllä hyvin tarkka ymmärrys ja jalo ja lempeä sydän. Kun herttuatar istui rukkinsa ääressä ja kehräsi, istuutui myös viisivuotinen Kenoveeva kauniille jakkarallensa ja otti kiinni langan päästä ja taisi pian pienillä sormillaan kehrätä kaikkein hienointa rihmaa. Kehrätessään hän osasi asettaa äidilleen kaikenlaisia painavia kysymyksiä, ja kun häneltä kysyttiin, hän vastasi erinomaisen selvästi ja sievästi, niin että kaikki sanoivat ihmetellen: tuosta lapsesta tulee varmaan jotain erinomaista. Hän jakeli köyhille lapsille vaatteita, joita itse oli valmistanut, ja antoi äidilleen sen rahan, jonka oli saanut isältään omiin tarpeihinsa ja omiksi vaatteiksensa. Aamulla varhain ja illalla myöhään hän kantoi sairaille virvoituksia. Ja kun hän kasvoi täysikasvuiseksi, oli hän yhtä viaton ja herttainen kuin kaunis ja häntä mainittiin kaikkien hyvien avujen esikuvana."

"Entäs sitten?"

"Sitten se oli niin, että Sikri, joka oli urhoollinen ritari, pelasti sodassa herttuan hengen. Palkaksi siitä hän pyysi Kenoveevaa puolisoksensa ja vanhemmat antoivat ilomielin hänelle tyttärensä vaimoksi. Kun se aamu valkeni, jolloin Kenoveevan täytyi aviomiehensä kanssa matkustaa pois, itki hän katkerasti ja hänen äitinsä sulki hänet vapisevalle sydämellensä ja sai itkultaan tuskin sanotuksi: 'Jää hyvästi, Kenoveeva, Jumala johdattakoon sinua. Elä koskaan tee mitään, mitä sinun Jumalan ja vanhempiesi edessä täytyisi hävetä.'--Ja piispa Hiltovi, joka oli pariskunnan vihkinyt, siunasi heitä ja sanoi Kenoveevalle: 'Elkää itkekö, nuori jalo rouva, Jumala on teille suuren onnen valmistanut-- vaikka kokonaan toisenlaisen kuin yksikään meistä tässä läsnä olevista luulee. Se päivä tulee, jolloin kaikki tänne kokoontuneet Jumalaa siitä ilokyynelin kiittävät. Herra olkoon kanssanne!' Nämä hurskaan miehen sanat täyttivät kaikkien läsnäolevien mielen kummallisella aavistuksella. Sitten auttoi kreivi ihanan, katkerasti itkevän puolisonsa komean ratsun selkään ja kumpikin ratsasti pois."

"Entäs sitten?--Mitenkäs sitten kävi?"

"Sikri ja Kenoveeva elivät onnellisesti ja rauhallisesti Sikrin linnassa muutaman viikon. Eräänä iltana myöhään istuivat molemmat illallisen jälkeen arkihuoneessa; Kenoveeva kehräsi ja lauloi, Sikri soitti kanteletta ja säesti Kenoveevan laulua. Silloin kuului sotatorven soitto.--'Mitä kuuluu?' kysyi kreivi sotapäälliköltä.--'Sotaa kuuluu, saraseenit ovat hyökänneet maahan, he uhkaavat hävittää kaikki tulella ja miekalla. Kuningas käskee jo tänä iltana lähteä sotaan.' Päivän vaietessa olivatkin jo kaikki Sikrin ritarit koolla linnan suuressa salissa. Kenoveeva astui esiin ja ojensi puolisollensa miekan ja keihään ja sanoi:--'Kanna näitä aseita Jumalan ja isänmaan puolesta heikkojen ja turvattomien suojaksi ja hirmuksi pahantekijöille!' Näin puhuttuaan vaipui Kenoveeva kalpeana kuin kädessään oleva silkkinen nenäliinansa miehensä syliin. Surullinen aavistus tulevista kärsimyksistä täytti hänen sydämensä.--'Voi Sikri, jos et sinä enää palajakaan!' valitti hän.--'Ole turvassa, ilman Jumalan tahtomatta ei kukaan voi minua vahingoittaa. Lähinnä Jumalan haltuun uskon sinut ja kaikki, mitä minulla on, tämän uskollisen palvelijani Kolon haltuun. Ja nyt, rakas vaimoni, jää hyvästi.' Kreivi Sikri nousi komean ratsunsa selkään ja ratsasti, salatakseen kyyneleitään, kiiruusti pois. Kenoveeva kiiruhti torniin ja katseli sieltä rakkaan puolisonsa jälkeen, sitten hän sulkeutui huoneeseensa eikä koko päivänä maistanut eineen muruakaan."

"Kerro jo kesystä hirvestä!"

"Kreivin hoviherra, se Kolo, oli hyvin paha ja ilkeä mies. Kun ei Kenoveeva antanut hänen tehdä, niinkuin se tahtoi, vaan uhkasi ajaa hänet sentähden kokonaan pois, niin Kolo lähetti Sikrille sotaan semmoisen panettelukirjeen Kenoveevan päälle, että Sikri luuli pahaa rouvastaan ja käski ensin heittää hänet vankeuteen ja sitten viedä mestattavaksi. Mutta ennenkuin Kenoveeva vietiin, kirjoitti hän puolisolleen kirjeen, jossa vakuutti viattomuuttaan ja pyysi, ettei hän Koloa, tuota soaistua raukkaa, surmaisi vihassaan.--'Anna hänelle anteeksi, niinkuin minä hänelle anteeksi annan, sillä minä en tahdo pienintäkään kostonpyyntöä ottaa mukaani iankaikkisuuteen eikä minun kauttani ole yhtäkään veripisaraa vuodatettava.'"

"Eihän sitä mestattu, eihän?"

"Ei, sillä Jumala hellytti pyövelien sydämet. Kun he tulivat noutamaan häntä ja hänen poikaansa, joka hänelle oli syntynyt vankilassa--"

"Sen nimi on Mertsi ..."

"... niin Kenoveeva laskeutui polvilleen ja rukoili.--'Nouse ylös, Kenoveeva', sanoi jäykästi ja rumalla äänellä toinen miehistä, jonka nimi oli Heintsi ja jolla oli tulisoihtu kädessään. 'Ota lapsesi ja seuraa meitä!' Kenoveeva vastasi: 'Jumala, ole minulle armollinen, minä olen sinun kädessäsi', nousi ylös ja seurasi heitä. Toisella miehellä oli suuri miekka kädessä. He veivät Kenoveevan suureen synkkään metsään. Taivaalla loisti lukemattomat tähdet, kuu oli laskeutumaisillaan, tuuli puhalteli kylmästi ja he tulivat lakealle paikalle, jota ikivanhat puut ympäröivät. 'Tässä', sanoi Kuntsi, se miekkamies, 'seisahdu, Kenoveeva, ja rupea polvillesi.' Kenoveeva laskeutui polvillensa. 'Nyt anna minulle lapsesi, ja sinä, Heintsi', sanoi hän sille toiselle miehelle, 'sido hänen silmänsä.' Vaan Kenoveeva puristi lasta rintaansa vastaan ja katsahtaen ylös taivaaseen hän huusi: 'Oi, Jumala, anna minun kuolla, ainoastaan pelasta lapseni!'--'Elä turhia viivyttele', sanoi julma mies. 'Minkä kerran täytyy tapahtua, se tapahtuu. Anna tänne.' Vaan Kenoveeva valitti ja rukoili yhä: 'Oi, katsokaa tuonne ylös taivaaseen. Näettehän kuun, katsokaa, se peitäkse pilven taa ikäänkuin ei voisi nähdä sitä tekoa, jonka aiotte tehdä. Kuulkaa, kuinka tuuli nousee, ettekö kuule, miten kauheasti puut heiluvat ja miten kovasti kaikki lehdet värisevät. Koko luonto kauhistuu viattoman murhaa. Voitteko Jumalan silmien edessä tehdä semmoista kauheata tekoa? Muistakaa, että on Jumala, jonka tuomioistuimen edessä teidän kerran täytyy tili tehdä!'--Heintsi, joka oli ollut ääneti, pyyhkäisi veden silmistään ja sanoi: 'Annetaan hänen elää. Jos sinä tahdot verta vuodattaa, niin pistä miekkasi Kolon rintaan, mutta tämä ei ole eläessään tehnyt muuta kuin hyvää. Ajattelehan toki, kuinka paljon hyvää hän sinullekin taudissasi osoitti.'--'Hänen täytyy kuolla', sanoi Kuntsi. 'Jos me annamme hänen elää, täytyy meidän itsemme kuolla eikä se auta häntä kuitenkaan.'--'Voimmehan tehdä näin: annamme hänen tehdä valan, että hän jää ainiaaksi metsään.' Ja kun toveri häntä oikein houkutteli ja hänen sydäntään hellytteli, niin sanoi Kuntsi: 'Olkoon niin.' Ja hän vannotti Kenoveevalle valan, ettei tämä ikinä lähtisi pois erämaasta. Ja sitten kulettivat he Kenoveevan ja hänen lapsensa vielä kauemmaksi erämaahan vuorten ja laaksojen yli kaikkein kauheimpaan seutuun, jossa ei ihmisen jalka vielä ollut käynyt. Siellä Kenoveeva vaipui väsyneenä ja voimatonna tammipuun alle ja miehet jättivät hänet siihen ja menivät tiehensä."

Oli ollut ihan hiljaista, sen kun Anni vain kertoi, koko ajan kynttilään katsoen, tasaisella äänellä, ja koivun oksat raapivat seinää ja uunin pelti välistä vongahteli.

"Milloinka tulee se kesy hirvi?"

"Kohta se tulee."

"Kerro pian!"

"Kenoveeva jäi tunnottomana makaamaan tammen alle. Viimein havahti hän ja käsitti olevansa yksin erämaassa. Kuu oli aikoja sitten laskenut ja pimeys peitti maan. Tuuli vinkui ja humisi metsässä. Etäällä ulvoi susi. Hän jäi lapsi sylissä istumaan puun alle ja odotti päivän nousua. Koko seutu oli viljelemätön, karu ja kauhea katsella. Ei missään muuta kuin kallioita, orjantappuroita ja sammalia. Kenoveeva värisi vilusta ja lapsiparka rupesi surkeasti itkemään. Hän lähti lapsi sylissä kulkemaan lumessa ja sateessa yhä kauemmas korpeen, tietämättä minne. Vielä kerran kapusi hän kallion yli ja näki nyt hirvittävien vuorten välissä laakson, jossa kasvoi puita ja pensaita. Hän kapusi alas ja huomasi taampana tammipuun oksien alla aukon. Tämä johdatti luolaan ja Kenoveeva astui luolaan. Siellä hän oli lapsineen suojassa sateelta ja tuulelta, mutta hänen oli kauheasti nälkä ja lapsi alkoi itkeä. Silloin Kenoveeva laskihe polvilleen, pani lapsensa viereensä, katsahti ylös taivaaseen, pani kätensä ristiin ja rukoili: 'Oi, sinä rakas taivaallinen Isä, ravitsethan sinä kaarneetkin--'"

"Mitä ne on kaarneet?"

"Ne on raamatunkielessä samat kuin jokapäiväisessä kielessä korpit ... 'ravitsethan kaarneetkin, jotka tuolla lentelevät, sinä voit myöskin minut lapsineni elättää tässä erämaassa, jos tahdot.' Ja katso, silloin pilvet äkkiä hajosivat ja aurinko paistoi lämpimästi luolaan. Jotakin ritisi pensaassa ja samassa seisoi hirvilehmä luolan edessä."

"Aih!" pääsi meiltä kuin yhdestä suusta odotuksen ja jännityksen jälkeen.

"Kenoveeva pelästyi ensin, vaan tuli sitten rohkeammaksi ja silitteli sitä. Hirvilehmä nuoli hänen kättään ja laskeutui maahan hänen eteensä. Susi oli repinyt sen vasikan ja sen utaret juoksivat. Kenoveeva otti poikansa ja antoi sen imeä hirven utaretta ja lehmä oli siitä vain hyvillään, kun liika maitonsa sitä rasitti. Itselleenkin Kenoveeva lypsi hirven maitoa, asetti sitten lapsensa sammalvuoteelle ja laskeutui hänen viereensä ja nukkui.

"Ja uskollinen eläin, joka sen jälkeen ei enää luopunut hänestä, lepäsi jaloissa ja lämmitti niitä."

"Siihenkö se loppui?" haukotteli pikku sisar.

"Ei se vielä loppunut, mutta eiköhän pitäisi jo mennä nukkumaan?"

"Ei vielä, ei, kerro, niinkuin se sitten kävi."

"Sitten kävi niin, että ne elivät siellä monta vuotta ja joivat sen hirven maitoa ja söivät mitä löysivät juuria ja marjoja ja pähkinöitä ja omenoita ja muita hedelmiä, ja Mertsi kasvoi isoksi pojaksi. Mutta sitten, kun niille alkoi tulla vaatteista puute, niin yhtenä päivänä äkkäsi Kenoveeva nuoren metsäkauriin, jonka kettu oli tappanut ja aikoi juuri syödä sen suuhunsa. Hän hätyytti ketun pois ja nylki kauriin ja teki sen nahkasta Mertsille pienen hihattoman turkin. Ja eräänä toisena päivänä, kun Kenoveeva oli etsimässä hedelmäpuita korkean vuoren rinteellä, tuli hirvittävä susi vuorta ylöspäin kantaen lammasta kidassaan. Se seisahtui ja katsoi vihaisin, kiiluvin silmin Kenoveevaa. Kenoveeva säikähti niin, että alkoi vapista, vaan pian hoksasi hän, mitä oli tehtävä, kaappasi seipään ja karkasi suden päälle ja antoi sille semmoisen kumauksen päähän, että susi jätti lampaan ja heitti pyörryksissään kipperon kapperoisiaan hyvän matkaa kuperkeikkaa vuorelta alas ja pakeni ulvoen. Sen lampaan nahkasta laittoi hän itselleen lämpimän turkin.

"Mutta kreivi Sikri oli jo aikoja sitten palannut sodasta ja saatuaan tietää, että hänen puolisonsa oli syyttömästi mestattu, rupesi hän sitä suremaan niin, että oli tulla mielipuoleksi. Eikä häntä tahdottu saada millään tavalla viihtymään eikä minnekään lähtemään, hän vain istui puolisonsa huoneessa ja murehti häntä. Mutta eräänä päivänä hän kuitenkin lähti metsästämään. Hän tapasi hirven jälet ja lähti niitä seuraamaan. Ne veivät luolaan. Hän katsoi sisään ja näki ihmeekseen ihmisen haamun makaavan luolan perällä.--'Jos olet ihminen, niin astu päivän valkeuteen!--Kuka olet ja mitä täällä teet?' kysyi hän sitten, nähtyään naisihmisen tulevan ulos, jolla oli yllään lampaan nahka ja hänen olkapäitänsä peittivät pitkät hiukset.--'Sikri', vastasi nainen heikolla äänellä, sillä hän oli sairastunut ja vasta juuri taudistaan sen verran toipunut, että parahiksi pysyi pystyssä.--'Sikri, minä olen puolisosi Kenoveeva, jonka tuomitsit kuolemaan. Mutta Jumala tietää, että minä olen viaton.'--'Oi!' huusi hän. 'Sinä puolisoni eronnut henki, tuletko syyttämään minua surmastasi?'--'Sikri', sanoi Kenoveeva itkien, 'rakas puolisoni, en ole minä mikään henki, olen totisesti sinun Kenoveevasi, vaimosi.' Mutta Sikri vain tuijotti häneen, niinkuin olisi nähnyt aaveen. Viimein, kun vaimonsa yhä puhutteli häntä ja tarttui hänen käteensä, hän tointui kuin raskaasta unesta.--'Niin, totisesti, sinä olet Kenoveeva!' huusi hän ja lankesi polvilleen vaimonsa eteen. Silloin tuli Mertsikin metsästä.

"Hän oli puettuna metsäkauriin nahkaansa ja tarpoi paljain jaloin paksussa lumessa. Kun hän näki kreivin kauniissa ritarivaatteissa ja iso höyhentöyhtö hatussa, säikähti hän ja seisahtui. Nähdessään kyyneleet, jotka runsaina valuivat pitkin hänen äitinsä poskia, hän huusi: 'Kuka tämä on? Tahtooko hän sinut tappaa? Elä itke, äiti! En salli sinulle mitään pahaa tapahtua.'--'Hän on isäsi', sanoi Kenoveeva.--'Poikani!' huusi Sikri, 'rakas poikani, tule syliini.' Hän suuteli poikaa, otti hänet syliinsä, syleili toisella kädellään Kenoveevaa ja katsahtaen kyynelet silmissä taivaaseen sanoi:--'Jumalani, tämä on sanomattoman suuri onni, lohdutus ja autuus murheelliselle sydämelleni, että saan yhtaikaa nähdä tässä lapseni ja rakkaan vaimoni, joka on minulle kuin kuolleista herätetty.' Sitten kreivi puhalsi torveen ja hänen ritarinsa ja palvelijansa kiiruhtivat joka taholta paikalle. Hän lähti ratsastamaan linnaan ja tuomaan Kenoveevalle vaatteita ja järjestämään siellä kaikki hänen vastaanottamistaan varten. Linnasta tuotiin vaunut, joihin he istuivat kaikki kolme. Heitä vastaan tuli suuri joukko ihmisiä. Mitä lähemmä linnaansa Kenoveeva tuli, sitä suurempi ihmispaljous seisoi kahden puolen tietä. Kaikki tervehtivät heitä ilohuudoilla. Kun he tulivat mäelle, josta linna näkyi, alkoivat siellä kaikki kellot soida. Kansa näki Kenoveevan pelastuksessa Jumalan erinomaisen suojelun ja vietti hänen tuloaan pyhänä juhlana."

"Entäs hirvi? Jäikö se metsään?"

"Eihän se jäänyt. Hirvi kulki koko matkan vaunujen rinnalla. Ja Sikri teetti sille sitten oman navetan. Siellä se sai asua öisin, mutta päivisin se sai vapaasti käyskennellä linnan pihalla, tulipa usein pyrkimään portaita myöten linnaankin, pyrkipä aina Kenoveevan huoneeseen asti eikä lähtenyt pois, ennenkuin se vähäksi aikaa päästettiin sisään. Se oli hyvin kesy, söi kädestä. Metsästyskoiratkaan pihalla eivät sitä hätyyttäneet eikä kukaan tehnyt sille mitään pahaa. Lapsilla oli suuri ilo tästä kauniista eläimestä, ne antoivat sille leipää ja silittivät sitä. Äidit sanoivat: 'Hyvä Isä, jos tätä eläintä ei olisi ollut, olisi rakkaan kreivinnan ja nuoren kreivimme täytynyt kuolla erämaassa.'-- 'Senpätähden ei pidä yhtään eläintä kiusata', sanoi sen hoitaja. 'Jos ei meillä olisi härkää auran eteen valjastaaksemme eikä lehmää, joka antaisi meille maitoa, kävisi meille yhtä kolkosti kuin kreivittärellemme olisi käynyt erämaassa ilman tätä hirveä'."

"Siihenkö se loppui?"

"Olihan sitä siinäkin taas kerrakseen."

Anni oli totinen, tuijotti kynttilään, niisti sen näpillään ja sanoi opettavasti, niinkuin tapansa oli, että siitä tästä tosikertomuksesta selviää, miten kauheata on, että saattaa olla maailmassa niinkin pahoja ihmisiä, että syyttömät saatetaan sillä tavalla kärsimään. Mutta totuus ja oikeus voittaa ja paha saa palkkansa ja pelastuneille tulee vielä parempi olo kuin on ollut ennen.

Aisakello helähti ulkona ja äiti tuli sisään, pudistellen lumia vaatteistaan.

"Hyvät lapset, vieläkö te valvotte, menkää toki hetipaikalla nukkumaan! Sinun poskesihan palavat, niin että käteen polttaa."

Ne polttivat omaankin käteeni.

"Mitä te olette täällä tehneet?"

"Me on kerrottu satuja."

Minulle se ei ollut satua, vaan totta. Kesy hirvilehmä, semmoinen kesy hirvilehmä!--oli totta. Olisin minäkin tullut toimeen sen maidolla kuinka kauan tahansa. Minäpä olisin vielä onkinut kalojakin suuren Kurkisuon lammista ja virittänyt ansoja jäniksille ja linnuille ja etsinyt kurkien munia. Sillä metsä, johon Kenoveeva oli viety surmattavaksi, oli ihan meidän aidan takana ja erämaa, jossa hän oli elänyt, oli siellä suuren Kurkisuon takana, ja luola, jossa he olivat asuneet, oli siinä vuoressa, joka näkyi sieltä soiden takaa. Silloin kun ne olivat siellä, oli siellä omenapuita ja saattaapa olla vielä nytkin, koska metsässä kasvaa makeita herukoitakin, jotka ovat makeampia kuin äidin mustat viinimarjat.

Lapset kannettiin torkkuen vuoteeseen ja nukkuivat, ennenkuin heidät ehdittiin riisuakaan.

Minä valvoin vuoteessani vielä kauan, miettien, olinko nähnyt semmoista ihmistä, joka olisi ollut niinkuin Kenoveeva ensin vanhempainsa kotona ja sitten Sikrin linnassa ja sitten erämaassa ja jolle olisi voinut tapahtua niinkuin hänelle. En löytänyt häntä tuttavistamme, mutta minun oli kuitenkin hyvä olla, että semmoinen ihminen on ollut, niin kaunis ja viisas ja hyvä ja jalomielinen, että rukoili vainoojiensa puolesta ja antoi surmaajilleen edeltäpäin anteeksi niinkuin Kenoveeva Kololle. Minä lupasin itselleni, etten enää koskaan lehmiä niittyyn ajaessani lyö niitä kepillä selkään enkä pistele sikoja pahnaan.

Minä luulen, että minulle siitä alkoi rakentua kuva ihmisestä, jossa en tahtoisi olevan mitään pahaa, mitä minussa ja muissa. Kai olin jo silloin nähnyt semmoistakin, mikä oli, niinkuin olin päätellyt, ettei pitäisi olla. Oli ihmeen hyvä ollakseni sadun pyhimystä ajatellessani. Eikö liene hän minulle ollut yksi edeltäjistäsi, sinä rakas siellä ylhäällä, missäpä lienetkin, sinä, joka rukoilit armoa niille, jotka surmasivat poikasi silmiesi edessä.

Lienee ollut niihin aikoihin, koska sen nyt samalla muistan--kun Konttisetä ensi kerran tuli taloon, tuli jalkaisin ja meni jalkaisin, avopäin ja paljain jaloin. Ei tiedetty, mistä hän tuli ja minne meni, eikä kuka hän oikein oli, lempeäsilmäinen, hymyilevä hissuttelija, yrttien keräilijä, voiteiden keittäjä ja elukoiden parantelija. Taisi olla hyvinkin köyhä, koska sai äidiltä lähtiessään evästä konttiinsa ja isältä tupakkaa, ja kiitteli siitä liikutettuna moneen kertaan, ylistellen ystävällisiä ihmisiä ja anteliasta taloa.

Olimme hyvät ystävät, sillä hän vuoleksi minulle kaarnaveneitä ja kävi kanssani ongella, minä onkien, hän enimmäkseen jutellen. Minulla oli häntä aina ikävä, kun hän lähti, niinkuin Taaton tätiä ja Laukkasen Annia,--joka kuoli sinä samana talvena, jona kertoi Kenoveevasta.

Kerran istui hän konttiaan kiinni sitoen aitan rappusilla, köyttäen kenkiään kontin päälle, ja tarttui keppiinsä, joka oli paksu leppäinen roskulakeppi.

"Tässä talossa on hyvä haltija," sanoi hän, "ja se tulee tässä ehkä aina pysymään," sanoi hän, nousten ja katsahtaen ympärilleen.

"Mikä se on hyvä haltija?" minä kysyin.

"Se on se, joka toimittaa talossa kaiken, mikä siinä on kaunista ja hyvää."

"Mikä täällä on kaunista ja hyvää?"

"Vaikkapa sekin, kun kaikki ovat iloisia ja onnellisia ja ystävällisiä, kun kaikki saavat olla terveitä ja pysyvät hyvällä tuulella, kun lapset ovat kilttejä, kun niiden posket punottavat niinkuin sinun ja silmät loistaa, ja kun on kaunis näköala tuonne järvelle ja noin täyteläinen ruispelto, ja on hyvä hevonen niinkuin teillä ja hyvälypsyisiä lehmiä ja aina, milloin vain tulee, on puhtaat huoneet ja siisti pihamaa ja makea saunan löyly matkavaarinkin kylpeä, ja hiekkapohjainen uimaranta, ja näinpähän teillä kerrankin veneen, joka ei vuoda."

Minä aloin jo käsittää ja jatkoin:

"Ja kun äiti antaa nisuleivän ja paljon voita sen päälle ja pyhinä meillä on rusinasoppaa ja lettuja kermahillon kanssa--ja kun minulle tulee hyvä mieli, kun on ollut paha mieli."

"Jospa niinkin, jospa niinkin, näytpä tietävän."

Olin juossut, reputtanut hänen vierellään maantielle saakka.

"Tässä talossa on semmoinen hyvä haltija, eli toisin sanoen henki. Minä sanoisin, että se on pyhä henki, mutta elä sano kenellekään, että olen sitä siksi sanonut. Uskovaiset voisivat pahastua."

"En minä sano."

"Sitä ei vain saa pelottaa talosta pois."

"Millä lailla ei?"

"Monellakin lailla, vaikkei aina tiedä tarkoin eikä arvaa olla varuillaan. Mutta sen, että se on pois lähdössä, huomaa siitä, kun kaikki alkaa käydä päinvastoin."

"Ettäkö silloin tulee sairaaksi ja pahalle tuulelle eikä lehmät lypsä...."

"Eikä saa pyhänä rusinasoppaa eikä lettuja", hymyili setä.

"Ja kiukuttelee suotta eikä tottele", säestin minä.... "Voi, jos se lähtee, jos kuka pelottaa sen pois."

"Se usein jää, jos on jokukaan, joka ei ..."

"Minä en...."

"Sitten se pysyy."

"Minkä näköinen se on?"

"Ukon naama ja lapsen ruumis ja ripeys ... ja sen henki on esi-isäin henki."

"Oletko sinä nähnyt sen?"