Mr Britling pääsee selvyyteen I

Part 6

Chapter 62,928 wordsPublic domain

"Minun olisi pitänyt tehdä selkoa noista nuorista. Ne ovat sitä lajia väkeä, jota täällä nykyään tuotetaan aivan suunnattomia määriä. He vastaavat tavallaan Venäjän intelligentsijaa, vastuutonta keskiluokkaa, jolla on aatteita. Teddy, nähkääs, on minun sihteerini. Hän on muistaakseni jonkin kilburnilaisen asianajajan poika. _Times'in_ Datcher häntä minulle suositteli. Hän tuli ja vuokrasi aluksi pari kalustettua huonetta naapuritalosta. Sitten ilmestyi yht'äkkiä tuo nuori nainen."

"Miss Cornerin sisar?"

"Hänpä juuri. Kyläkunta hiukan pahastui. Huoneiden vuokraaja tuli puhumaan kanssani yksityisesti. Teddy on hyvin arkatuntoinen, kun on kysymyksessä hänen persoonallinen riippumattomuutensa, hän pitää jokaista selityksenpyyntöä loukkauksena ja oli luultavasti sanonut vanhalle emännälle vain tällä lailla: 'Tämä on Letty -- alkaa asua luonani.' Minä tiedustelin asiaa häneltä hyvin varoen. 'Ahaa', virkkoi hän ikäänkuin olisi jonkin vähäpätöisen seikan unohtanut. 'Niin, minä menin naimisiin joululoman aikana. Saanko esitellä hänet mrs Britlingille?' Me saimme heidät muuttamaan erääseen vuokraamaamme huvilaan. Rouva on erään colchesterilaisen sanomalehtimiehen ja kirjanpainajan tytär. Tuskin jouduitte puheisiin hänen kanssaan."

"Enemmän minä puhelin hänen sisarensa kanssa."

"No niin, he ovat aatteellista väkeä kumpainenkin. He ovat sangen sivistyneitä sikäli että he todellakin ajattelevat itsenäisesti. Melkein intohimoisen itsenäisesti. Kuten Teddykin. Ellei hän usko ajatusta oikein omakseen, niin hän aikaa alusta ja ajattelee toisin tavoin. Sisar on opettajatar ja aikoo hankkia maisterinarvon Lontoon yliopistossa. Samalla hän osoittaa sukupuolensa heikkouksia."

"Nimittäin -- --?" kysyi mr Direck säikähtyneenä.

"Hän käyttää liian paljon aikaansa talousaskareihin ja sisarensa lapsen hoitamiseen."

"Hän on tosiaankin erittäin mieltäkiinnittävä ja ihastuttava nuori nainen", sanoi mr Direck. "Hänessä on vapautuneisuutta, joka muistuttaa Lännen opiskelevia naisia -- ja jotakin muuta, mikä ei ole ensinkään amerikkalaista."

Mr Britling seuraili omain ajatustensa juoksua.

"Minun talossani on muutamia huvittavia vastakohtia", sanoi hän. "Lienettekö puhutellut meidän saksalaistamme?

"Hän kyselee alinomaa. Ja vastasipa hänelle mitä vanhaa rihkamaa tahansa, hän menee yläkertaan huoneeseensa kirjoittamaan sen muistiin. Jälkeenpäin hän kysyy suunnilleen samaa asiaa saadakseen ihmetellä vastauksien erilaisuutta. Hän katselee koko maailmaa sääntöperäisen epäilevästi. Hän tahtoo luokitella ja määritellä maailmansa. Hän vainuaa aivan oikein siinä piilevän taipumusta epäsäännöllisyyteen ja epäjohdonmukaisuuteen. Hän ja Teddy ovat mitä ihmeellisimpiä vastakohtia, sillä viimemainitun luottamus olevaiseen on likellä hävyttömyyden rajoja. Teddyssä meidän kansallinen huolettomuutemme saavuttaa tuhmanrohkean laajuuden. Hän saattaisi varsin hyvin jättää kellonsa keskelle Claveringsin puistoa ja kuukauden päästä, kun sattuu tarvitsemaan ajanmittaajaa, luulla voivansa käväistä sen sieltä hakemassa -- ajatellen ehkä oravan sitä uskollisesti vartioineen. Hän on itse melkein kuin orava -- kokoamisvaisto vain puuttuu. Hän ei kykene kysymään mitään; hän on aivan varma, että kaikki kuitenkin on hyvin. Hän pitäisi kysymistä jonkinlaisena epäluottamuksen ilmauksena -- jonkinlaisena epäkohteliaisuutena. Saksalaiseni sitävastoin, jos olette huomannut, on tavallisesti vakavan ja huolestuneen näköinen. Hän kerää vaikutelmiaan kuten omantunnontarkka junailija matkalippuja. Oletteko nähnyt, kuinka erinomaisesti pianolarullani ovat numeroidut ja luetteloidut. Hän sen on tehnyt. Hän ryhtyi siihen heti tänne saavuttuaan, aivan kuin hyvä kissa kohta taloon tultuaan alkaa tappaa hiiriä. Sitä ennen oli pianolamusiikkimme yhtenä kaaoksena. Otettiin mitä käteen sattui.

"Ja hän on saksalaisen _näköinenkin_", sanoi mr Britling.

"Epäilemättä", myönsi mr Direck.

"Hänellä on hyvä iho, jokseenkin täyteläinen ruumiinmuoto, miellyttävä luonnonlaatu, mutta sitäpaitsi lyhyeksi leikattu tukka, joka on melkein kuin ajeltu, kömpelyys, silmälasit -- nämä ovat seikkoja, jotka on häneen ulkoapäin istutettu. Samoin hänen käytöksensä. Ja ajatustapansa. Ja huolestuneisuutensa. Tänne saapuessaan hän oli tosiaankin nähtävä. Hänellä oli ylioppilaslakki päässä, reppu selässä ja viulu mukanansa; olisi luullut, että mies oli leikattu jostakin kuvakirjasta. Ei kukaan uskaltaisi painaa niin saksalaista saksalaista mihinkään kirjaan. Jos nuori ranskalainen, nuori italialainen tai nuori venäläinen tänne tullessaan ehkä näyttävätkin vierailta, ei heissä kuitenkaan ole sellaista erikoista kansallista leimaa kuin saksalaisessa. Hän ei ole ilmetty ranskalainen, italialainen tai venäläinen. Muut kansat eivät ole tehtyjä; heitä ei ole valmistettu eikä luotu, vaan he kehittyvät -- tuhansien selittämättömien syiden varassa. Saksalaisissa johtava tahto viettää voittojansa. Minun täytyi tässä eräänä päivänä huomauttaa, että poikani saksaa puhuessaan huusivat. 'Niin, mutta saksaa puhuessa _täytyy_ huutaa', sanoi hra Heinrich. 'Niin sitä kouluissa opetetaan.' ja totta se onkin. Heitä opetetaan huutamaan ja työntämään rinta ulos Samoinkuin heitä opetetaan lukemaan ilmoitustauluja ja ajattelemaan politiikkaa. Heidän kylkiluunsakaan eivät ole heidän omiaan. Meidän hra Heinrich ajattelee verraten vapaasti. Hän kysyi minulta eräänä päivänä: 'Miksi minä oikeastaan rupesin kielitiedettä opiskelemaan? Mutta', lisäsi hän miettien, 'sitä tietä minun on meneminen.'"

Mr Britling näytti lopettaneen, mutta juuri kun mr Direck suunnitteli keskustelun johtamista takaisin miss Corneriin Teddyn välityksellä hän vaipui syvemmälle tuoliinsa, mietti ja alkoi jälleen.

"Heinrichin huolekkuuden ja Teddyn huolettomuuden välinen vastakohta on luullakseni lähemmin tarkastettuna kaikkein oleellisimpia. Se koskee kaikkea. Se ilmenee kasvatuksessa, valtiotaidossa ja moraalissa. Joko tuottavuus tai vastaanottavaisuus. Ne ovat näissä kysymyksissä alinomaisina äärimäisyyksinä. Kultainen tie lienee tässä, kuten aina, keskitie. Luullakseni täytyy omaksua ja tehdä siitä sitten minkä voi... Oletteko olionkaan puhutellut vanhinta poikaani?"

"Hän on todella mieltäkiinnittävä nuorukainen", vastasi mr Direck. "Uskallan väittää, että hänessä piilee paljon. Lyhyt keskustelumme teki minuun erinomaisen vaikutuksen."

"Niin, siinä on yksi vaikeuksistani", sanoi mr Britling.

Mr Direck odotti jotakin lähempää selitystä tähän äkilliseen siirryntään.

"Teidän elämässänne ei ole vaikeuksia vielä ollut. Odottakaahan, kunnes joudutte isäksi. Se leikkaa luita myöten. Saatte käsiteltäväksenne maailman herkimmän olion, nuoren sukulaismielen. Tunnette vastuunalaisuutta, tiedätte olevanne siitä vastuussa. Ja kadotatte kosketuskohdat, ette pääsekään siihen käsiksi. Nykyään me olemme luopuneet vanhasta käsityksestä, jonka mukaan isyys lepää jumalallisen oikeuden varassa -- ja mitään uutta käsitystä ei ole muodostunut. Minä olen koettanut välttää sortohallitusta, käskijän, kotityrannin ominaisuuksia, kun olen tuota poikaa kasvattanut -- ja tuloksena on, että hän kulkee omia teitään... Minä en pyydä häntä hallita. Minä olin toivonut saavani neuvoa. Mutta, nähkääs, hän haluaa vain yhtä: että minä antaisin hänelle arvoa ja uskoisin hänen kykyihinsä. Liian yksipuolisesti. Kun asiat onnistuvat, saan minä niistä tiedon. Kun hänen maailmansa pimenee, silloin hän salaa minulta huolensa. Juuri silloin, kun minä hartaimmin tahtoisin olla hänen apunaan... Jotakin on tekeillä nyt, jotakin -- kenties hyvinkin vakavaa. Minä tunnen, että hän haluaisi puhua minulle. Ja siinä sitä ollaan: minä näytän olevan viimeinen henkilö, jonka kuullen hän voi tunnustaa nöyryyttäviä harha-askelia, heikkouksia... Jotakin, jolle minä vain nauraisin, sanoen: 'Se on veressä meillä kaikilla, poika kulta. Katsokaamme, mitä voimme tehdä asian auttamiseksi'..."

Hän vaikeni, mutta alkoi kohta uudelleen; se seikka että puhetoveri oli vieras ja pian pois lähtevä teki hänet vapaammaksi kuin mitä hän ehkä olisi ollut tutummassa seurassa.

"Toisinaan minä melkein pelkään kaikkea tuota tuntematonta, mikä piilee poikani mielessä. Minä en tiedä mitään hänen uskonnollisuudestaan. Hän on minun poikani ja hänellä täytyy siis olla uskonnollista taipumusta. Minä en tiedä mitään hänen mielipiteistään tai kokemuksistaan mitä tulee toiseen sukupuoleen ja koko siihen osaan elämää. En tiedä mitä hän pitää kauniina, mitä ei. Toisinaan voin arvata, kun hän vahingossa ilmaisee itseänsä, mutta siinä onkin kaikki... Nähkääs, te ette todella tiedä mitä rakkaus merkitsee, ennenkuin teillä on lapsia. Me emme rakasta naista. Se on ihan varmaa! Me annamme ja otamme; se on kaupantekoa. Meillä saattaa olla pelottavia intohimoja ja odotuksia ja valtavia pyyteitä. Sehän on tavallansa kuten olla pitääkin. Mutta lasten rakastaminen on erinomaista hellyyttä: se särkee sydämen. Se on Jumalalta. Öisin minä makaan valveilla ojentaen pimeässä käsivarsiani tuota poikaa kohti -- joka ei aavistakaan -- kunnes hänellä itsellään on poikia..."

Hän teki jälleen äkkinäisen käänteen.

"Tässä suhteessa me englantilaiset olemme väärällä ladulla. Preussilainen kunnioittaa ja pelkää isäänsä, ja kunnioittaa esivaltaa, on kuuliainen, tottelee, ja -- _hänen isänsä voi vaikuttaa häneen_. Minä päätin puolestani alunpitäen: ei, mitä tapahtuneekin, minä en anasta Jumalan sijaa. Minä en halua olla lasteni ylimäinen pappi. He saavat kasvaa ja minä kasvan heidän ohellaan heitä auttaen sensijaan että heitä sortaisin ja heidän elämäänsä sumentaisin. He kasvavat enemmän. Mutta he myöskin rikkovat enemmän. Kasvatus ei näin muodoin ole kurinpitoa, siitä tulee koe..."

"Se on aivan totta", virkkoi mr Direck, jonka mielestä nyt oli aika jotakin sanoa. "Ja tämä pulma koski Amerikkaa kenties enemmänkin kuin Englantia. Vaikka minulla ei olekaan teidän isänä hankkimianne kokemuksia... ymmärrän sentään varsin hyvin, että poikanne on omiansa vakavasti huolestuttamaan."

"Vanha elämänmuoto oli järjestelmöity. Siinä suhteessa Saksa on Euroopan vanhanaikaisimpia valtioita. Se on palaamista heimokuntaoloihin. Se on atavismia... Luonteiden kurinpidollinen muodostelu ja järjestely pakottavan arvovallan nojalla edellyttää lopullisiin tuloksiin pääsyä yleisessä elämänkatsomuksessa. Se edellyttää ennakolta vahvistettua päämäärää. Heinrichilla on varma päämääränsä, kieliprofessorin virka tai jokin sellainen Saksan koneiston hammasrattaana. Tällä taas on varma päämääränsä Saksan kansallisessa tehostamisessa. Meillä täällä ei ole mitään sellaisia vakaumuksia. Me tiedämme, että lopulliset päämäärät ovat yhä saavuttamatta, ja olemme senvuoksi vaikutuksille alttiita, suvaitsevia ja vastaanottavia enemmän kuin itsekylläisiä... Ymmärrättehän, että järjestelmöiminen, johon sisältyy lopullisuuden vaatimus, on kuolemaa. Se on meidän mielipiteemme. Mutta ei saksalaisten. Minkä organisoit, sen tapat. Organisoitu moraali tai organisoitu uskonto tai organisoitu ajattelu ovat kuollutta moraalia, kuollutta uskontoa ja kuollutta ajattelua. Joku määrä järjestelmöintiä täytyy sittenkin olla. Järjestelmöiminen on kuin eläinten teurastamista. Ellei osaa tapeta, niin karja menee pilalle. Mutta kaikkia ei saa tappaa, jos mieli karjan säilyä. Tappamattomat muodostavat karjan ja takaavat jatkumisen; organisoimaton elämä on elämän todellinen puoli. Elämän todellisuus on seikkailua, vaan ei totunnaisuutta. Mikä ei ole seikkailua, ei ole elämää. Se mikä voidaan järjestellä, voidaan koneellistaa. Mutta papit ja koulumestarit ja byrokraatit ottavat elämän haltuunsa yrittäen muuttaa sen _pelkiksi_ säännöiksi, _pelkiksi_ luetteloiksi, järjestelmiksi ja määräyksiksi... Vanhemmat ja vanhempain rakkaus vaikuttaa samaan suuntaan. On kyllä hyvä kokeilla omaan laskuunsa, mutta kun näkee omien rakkaittensa nuorina ja kokemattomina ja kaikenlaiseen jalomieliseen ymmärtämättömyyteen valmiina vaeltavan kapeata porraspuuta tai syöksyvän pimeihin tiheikköihin, niin jo haluaisi ympäröidä heidät lailla ja ohjeilla ja asettaa kaikkialle heidän näkyviinsä tauluja, joihin on kirjoitettu _Verboten_..."

"Amerikassa me tietysti panemme aika paljon painoa nuorison itseluottamukseen", sanoi mr Direck.

"Samoin me. Se on veressä meillä kuten teilläkin. Englantilaista ja irlantilaista yllyttää synnynnäinen vaisto suhtautumaan epäillen hallitseviin ja toimimaan omalla vastuullansa... Ja venäläisissä, päättäen heidän romaaneistaan, on samaa taipumusta... Mutta kun tänne tulee nuori preussilainen, niin hän on ihme meidän silmissämme. Hän todellakin uskoo lakiin. Hän tottelee _mielellään_. Meistä tuo tuntuu pilanteolta. Ihmeellistä, miten vieraita nuo saksalaiset ovat -- koko muulle maailmalle. Tottelevaisuutensa vuoksi. Raapaiskaa ryssää, niin tulee tataari näkyviin. Kasvattakaa venäläistä, amerikkalaista, englantilaista, irlantilaista, ranskalaista tai mitä pohjoiseurooppalaista tahansa paitsi saksalaista, niin saatte anarkistin, toisin sanoen henkilön, joka uneksii järjestelmätöntä järjestystä -- jotakin organisoimisen yläpuolella olevaa...

"Kello on yksi", sanoi mr Britling äkkiä, havaitessaan väsymyksen vivahteen kuuntelijansa kasvoissa ja älytessään ajatusten vieneen häntä liian etäälle. "Ja sunnuntai. Mennään nukkumaan."

11.

Mr Britling ei saanut kohta unta. Hänen mielensä oli kiihoittunut liikaa kuluneen päivän monista uusista vaikutelmista ja niiden esiinhoukuttelemista vertauskohdista. Sekasortoinen näytelmä ryhmittyi kokonaisuudessaan aivan luontevasti ja aivan ilman loogillista juonta -- kuten kokemuksesta tietää jokainen, joka kerran on ollut nuori -- Cecily Cornerin vaiheelle.

Hän kuului tauluun ja kohta hänestä tuli ikäänkuin keskeinen hahmo, ikäänkuin Englannin kvintessenssi. Siinä hän oli, sama tyyppi, samaa verta, lukemattomaan Massachusettsilaisten sukujen perikuva, samaa ainesta kerrassaan, ja kuitenkin hän oli erilainen...

Hetkisen hänen ajatuksensa harhailivat tuloksettomasti soman korvan ja posken tienoilla, ja sopii epäillä, oliko noihin yksityiskohtiin kohdistuva mielenkiinto täysin kansainvälistä...

Sitten hän tapasi itsensä esittämässä erästä näkökohtaa mr Britlingille. Rauhaisessa vuoteessaan hän saattoi kuvitella puhuvansa hyvin hitaasti ja huolellisesti ja mr Britlingin vain kuuntelevan; hän oli siis nähtävästi kaukana unen rajoilla, sillä muuten hän ei olisi voinut niin mahdottomia otaksua.

"Siinä on omituinen ero", kuuli hän sanovansa. "Sitä on vaikea määritellä, mutta ylimalkaan voin sanoa, että tämäntapainen seura Amerikassa piirtyisi jyrkemmin ääriviivoin, runko näkyisi selvemmin ja kaikki olisi mahdikkaampaa. Ottaakseni kuvaavan esimerkin: tämänlaisessa amerikkalaisessa seurassa olisi välttämättä jatkuvaa leikinlaskua, pilantekoa ja arvostelua, joka uudistuisi päivästä toiseen, viikosta viikkoon... Tehtäisiin leikkiä teidän kirjailemisestanne ja vaikutuksestanne, miss Cornerin laajasta lukeneisuudesta... Nähkääs, Amerikassa pidetään paljoa enemmän silmällä yksilöllisiä luonteenpiirteitä. Täältä en huomaa henkilöitä ollenkaan muistutettavan yksilöllisistä luonteenpiirteistään, ja monet heistä eivät näytä niitä itsessään lainkaan havaitsevan tai niistä mitään välittävän...

"Toinen mainitsemisenarvoinen asia on se, että täällä henkilöt, joita sopii nimittää kypsiksi, näyttävät alinomaa huvittelevan, sensijaan että katselisivat nuorten huvittelua ja iloitsisivat siitä... Ja nuoret eivät näytä ensinkään ennakolta päättäneen huvitella... Amerikassa olisi miss Cornerin kaltainen viehättävä tyttö huomattavassa määrin tietoisempi itsestään ja mahdollisuuksistaan, huomattavassa määrin tietoisempi. Hänen erikoisesti lumoava syrjäkatseensa, jos niin on lupa sanoa, olisi herättänyt huomiota. Se on täysin ihana katse, sellainen katse, jonka joku suuri taiteilija olisi mielellään ikuistanut. Se on katse, jota minun on oleva vaikea unhottaa... Mutta hän ei näytä olevan siitä lainkaan tietoinen. Amerikassa hän olisi. Hän olisi siitä selvästi tietoinen. Hänet olisi _tehty_ siitä tietoiseksi. Siitä olisi hänelle huomautettu. Sitä etsiskeltäisiin, ja hän tietäisi sitä häneltä odotettavan. Hän _antaisi_ sen niinkuin laulajatar antaa suosituimman laulunsa. Mamie Nelson esimerkiksi tapasi antaa pienen, naurun säestelemän leuannykäyksen... Siitä puhuttiin. Sitä tultiin katsomaan...

"Tietysti Mamie Nelson oli suurenmoinen tyttö. Luullakseni te englantilaiset sanoisitte, että me hemmottelimme hänet pilalle. Luullakseni me sen teimmekin..."

Mr Direckin mieleen johtui, että hän koko päivänä oli tuskin kertaakaan tullut ajatelleeksi Mamie Nelsonia. Ja nyt hän häntä ajatteli -- ihan rauhallisesti. Miksipä ei häntä sopisikin ajatella rauhallisesti?

Mamie Nelson oli ylväs, käskevä olento. Hänessä oli jotakin etelämaista. Hyvin tummansiniset silmät hänellä oli, paljoa tummemmat kuin miss Cornerilla...

Mutta mikä oikullisuus olikaan piiloutunut tuohon ulkonaiseen ylväyteen! Neljä vuotta hän oli sallinut mr Direckin luulla olevansa ainoa mies, josta hän mitään välitti, ja koko ajan hän oli eittämättömän selvästi pettänyt mr Direckiä. Hän oli pitänyt miestä narrinaan ja toisia ehkä samaten -- jotta hänellä olisi oma seurue ja jotta hän saisi näytellä kuningatarta pikku maailmassaan. Ja lopuksi nöyryytys, katkera nöyryytys, ja Mamie leuannykäyksineen ja kirkkaine, voitonriemuisine hymyineen katsomassa ylimielisesti häneen.

Hänellähän oli ollut, oli Mamie huomauttanut, etuoikeus rakastaa häntä.

Mamie otti itselleen sen arvon, jonka kavaljeerit olivat hänelle määränneet.

No niin, oikein se ei ollut missään tapauksessa...

Atlannin yli tullessaan mr Direck oli alinomaa koettanut unohtaa hänen ylimielistä katsettaan ja leuannykäystä viimeisen kohtauksen aikana -- muista yhtä nöyryyttävistä seikoista puhumattakaan. Vuosia hän oli tuhlannut hänen tähtensä! Olipa se aikaa! Aina luottaen erikoisen suosion vakuutuksiin. Hän yritti ajatella kärsivänsä vastavuorottoman lemmen tuskia ja salata itseltään, kuinka katkerasti lopullinen hylätyksijoutuminen oli koskenut hänen ylpeyteensä ja turhamaisuuteensa. Oli ollut aika, jolloin hänellä oli ollut aihetta salaa naureskella Booth Wilmingtonia.

Kenties oli Booth Wilmingtonillakin ollut aihetta naureskella häntä...

Oliko Mamie edes rakastanut Booth Wilmingtonia? Vai oliko hän muista syistä hänet vallannut?...

Eikö hän, Direck, ollut ainakin yhtä hyvä mies kuin Booth Wilmington?...

Hetkisen tuntui vanha mustasukkaisuus jälleen syttyvän. Hän muisteli kiivasta kilpailua, joka oli päättynyt hänen häviöllään, kilpailua, johon oli käytetty lahjaa ja huomaavaisuutta jos jonkinlaista... Asia oli niin julkinen, että koko Carrierville sen tiesi, sitä pohti, jakautui puolueihin... Ja kaiken yläpuolella oli leijaillut Mamie säihkyvine hymyineen kuten jumalattaren kuva juhlakulkueessa...

Mr Direck oli jo lopulta joutunut sanomalehtien leikinlaskun esineeksi!

Sellaista lemmentaistoa ei voinut ajatella Matching's Easyssä mahdolliseksi, vaikka Matching's Easyssäkin tietysti on rakastuneita.

Onko Amerikan ilmassa tai ilmastossa jotakin, joka tekee kaikki selväpiirteisemmäksi ja ankarammaksi?...

Cissie -- miksipä ei häntä saisi nimittää sillä nimellä hiljaisissa ajatuksissaan? -- Cissie ei voisi koskaan olla niin kova ja jyrkkäpiirteinen kuin Mamie. Hänellä oli englantilaiset silmät -- laupiaat silmät...

Se oli sattuva sana -- _laupiaat_!

Englantilainen auringonvalo ja englantilainen ilma ovat laupiaat...

Laupiaat...

Ne sietävät kaikkea vanhaa ja hidasta ja puutteellisia pyrkimyksiä. Ne eivät uhkaa alinomaa...

Ne eivät naura kenellekään... Tai ainakin -- ne nauravat toisin...

Oliko Englanti suvaitseva maa? Ystävällisine silmineen ja hellävaraisine syrjäkatseineen. Suvaitsevaisuutta. Missä kaikki kypsyy eikä mitään hävitetä. Pehmeä maa. Maa, joka hellii epätäydellistä. Pehmytpintainen maa...

Englanti -- kokonaan pehmeihin untuviin peittyvä... Miten ystävällisesti se kosketti korvaa. Miten soma; ystävällinen saattoi olla korva... Cissie. Cissie Corner. Corner. Voiko ajatella parempaa perhekuntaa?

Massachusetts -- mutta taivaassa...

Harput soivat tanssisäveltä, ja ystävälliset enkelit kuunvaloon verhoutuneina...

Hiljaa vaivut, hiljaa vaivut, hiljalleen unen vievän venheeseen...

KOLMAS LUKU.

Seurustelu käy yhä vilkkaammaksi.

1.

Aamiainen nautittiin ulkosalla ja se muodostui aurinkoiseksi, miellyttäväksi pikkujuhlaksi. Kun se oli ohi, joutui mr Direck poikien haltuun. He näyttelivät hänelle lammikkoa ja venheitä, mr Britlingin silläaikaa kävellessä nurmikolla Hughin kanssa sangen innokkaasti jutellen. Voitettuaan venheitten luona koko joukon yleistä suosiota entisen lisäksi mr Direck palasi pihamaalle ja tapasi mr Britlingin puutarhan aidan luona puhuttelemassa toisella puolen seisovaa herraa, joka oli uusi brittiläinen tyyppi mr Direckin henkilökohtaiseen kokemusvarastoon. Hän oli pitkä, laiha, päivettynyt, suunnilleen neljänkymmenen vuoden ikäinen nuorekas mies, joka ruskeassa tweedpuvussaan muistutti amerikkalaisten kuvalehtien englantilaista enemmän kuin kukaan mr Direckin aikaisemmin tapaamista henkilöistä. Hän olisi tosiaankin melkein täydellisesti vastannut mainittua ihannetta, ellei hänessä olisi ilmennyt jonkinlaista erikoista ponnekkuutta ja elleivät hänen leikatut viiksensä olisi törröttäneet kuin pörhöisen terrierin turkki. Mr Direck sai tietää, että herrasmies oli eversti Rendezvous. Eversti käytti puhuessaan selviä, lyhyitä lauseita, jotka hän ikäänkuin nyrkkeili ilmoille. Hän ei suostunut siirtymään puutarhaan. "Täytyy kävellä neljätoista peninkulmaa tässä aamupuolella", hän selitti. "Ettekö ole nähneet Manningia matkassa?"

"Ei hän ole täällä", sanoi mr Britling, ja Direckistä tuntui, että vastauksessa oli jotakin epämääräistä vivahdusta.

"Täytynee lähteä yksin sitten", sanoi eversti Rendezvous. "Minulle sanottiin, että hän oli lähtenyt tänne."

"Minä ajan Bramley High Oakiin teidän boyscoutjuhlaanne", sanoi mr Britling.

"Niitä tulee kolmetuhatta", sanoi eversti. "Hyvä joukko."

Hänen tiukka katseensa näytti etsiskelevän mr Britlingin puutarhan peitosta kadoksissa olevaa Manningia, mutta sitten hän päätti luopua haeskelusta. "Täytyy lähteä", sanoi hän. "Näkemiin! Käykää katsomassa!"

Hyvinkasvatettu koira seurasi hänen kintereillään, kun hän lähti menemään puoliksi sotilaalliseen tapaan tervehdittyään mr Direckiä. Tuo laiha mies asteli pitkin, joustavin askelin, kertaakaan taakseen katsomatta.

"Manning", virkkoi mr Britling, "on luultavasti ruusutarhassa piilossa".

"Omituista kyllä, minä arvasin ilmeestänne, että niin oli laita", sanoi mr Direck.

"Niin. Manning on lontoolainen sanomalehtimies. Hänellä on pieni mökki noin peninkulman päässä tuolla" -- mr Britling teki epämääräisen liikkeen -- "ja hän tulee sinne lauantaisin. Nyt on Rendezvous todennut, ettei hän ole hyvässä kunnossa. Kaikkien pitää olla kunnossa. Se on elämän alku ja loppu Rendezvous'n mielestä. Olla kunnossa. Ruumis melkein mineraalinen ja alinomaisesti liikuntoa himoitseva, hengentoiminnot mitä yksinkertaisimmat. Hän sai käsiinsä Manning paran, jonka täytyy tallustaa nuo neljätoista peninkulmaa -- neljän peninkulman tuntivauhdilla. Manning kärsii kaikki kuoleman ja kadotuksen tuskat, hän puolittain hajoaa, hän puuskuttaa ja käydä rehkii ensimäiset kahdeksan tai kymmenen peninkulmaa, mutta senjälkeen hän lähinnä todentaa Rendezvous'n teoriaa. Hänet löytää ehtoopuolella riippumatosta, jalat täynnä rakkoja, mutta muuten erittäin hyvinvoipana. Mutta jos hän pääsee karkuun everstiltä, niin hän tekee sen. Hän piilottautuu."

"Mutta ellei hän halua lähteä eversti Rendezvous'n matkaan, miksi hän sitten lähtee?" kysyi mr Direck.

"Nähkääs, Rendezvous on tottunut komentamaan. Manning taas osaa kieltäytyä vain kirjallisesti. Täällä Matching's Easyssä hän ei tee sitäkään. Kas, tuossa hän onkin!"

Kaukana, kahden seetripuun välissä nurmikolla näkyi verkkainen, harmaan flanellipuvun verhoama olento, joka läheni erittäin varovasti.

"Hän on mennyt!" huusi mr Britling.

Verkkainen olento, joka oli ilmeisesti rakastettavaa lajia, vaikka hiukan huonossa kunnossa, liikkui lähemmäksi.