Part 5

"Siinä meillä on toinen omituinen paikka. Hänen kirjojansa tunnetaan Saksassakin. Hänen kirjoitelmiaan painetaan saksalaisiin ja itävaltalaisiin aikakauskirjoihin. Häneltä odottaisi jonkinlaista arvovaltaista käytöstä. Odottaisi pöydässä keskusteltavan filosofisista ja esteettisistä kysymyksistä... Niin ei ole laita. Kun kysyn häneltä jotakin, en useinkaan saa vakavaa vastausta. Eilen minä kysyin häneltä, hyväksyykö hän Bernard Shaw'n vai eikö. Hän vastasi vain -- merkitsin sen muistikirjaani --: 'Oh! Sehän on pelkkää pikkelsiä'. Miten se on ymmärrettävä? -- Pelkkää pikkelsiä!"

Nuoren miehen punakoista kasvoista tuijottivat; virkut siniset silmät läpi silmälasien mr Direckiin kärkkäinä omaksumaan sen valon, mitä viimeksimainittu mahdollisesti saattoi luoda vallitsevaan englantilaiseen epämääräisyyteen.

Hän kertoi harjoittavansa kielitieteellisiä opintoja ja valmistelevansa tohtorinväitöskirjaa. Hän ei ollut vielä suorittanut sotapalvelustaan, hän tutki itäanglisia murteita -- --

"Käyttekö puhuttelemassa kansaa?" kysyi mr Direck.

"En, sitä en tee. Mutta minä kyselen mr Carminelta ja mrs Britlingiltä ja pikkupojilta paljonkin. Toisinaan minä vielä puhelen puutarhurin kanssa."

Hän kertoi miten hän väitöskirjansa suunnittelisi ja miten tultaisiin arvostelemaan, kuinka hän aikoi järjestää sotapalvelusasian ja mitä eri asteita pitkin hän säännöllisesti etenisi oppineella uralla, joka oli hänen elämänsä päämääränä. Hän tunnusti, ettei kielitiede häntä oikein erikoisesti huvittanut, mutta, sanoi hän, "sitä tietä minun on mentävä". Niinpä hän oli päättänyt jatkaa sitä uraa elämänsä loppuun asti. Hänen varsinaiset, omat harrastuksensa koskivat yleismaailmallisen yhteisön muodostumista, Esperantoa, Idoa ja muita yleiskieliä ja yrityksiä, joiden tarkoituksena on ihmisiä erottavien raja-aitain poistaminen. Mutta kotoinen esivalta ei suosinut kosmopoliittisia aatteita, joten hänen täytyi ne hyljätä. "Täällä ei esivaltaa näytä olevan olemassakaan", sanoi hän, äänessä kadehtiva vivahdus.

Mr Direck pyysi häntä esittämään tuota ajatusta laajemmin.

Hra Heinrich otti mr Britlingin esimerkiksi. Jos mr Britling olisi saksalainen, niin hänellä tietysti olisi jonkinlainen arvonimi, määrätty yhteiskunnallinen asema, vastuunalaisuutta. Täällä häntä ei nimitetty edes herra tohtoriksi. Hän puhui mitä hyväksi näki. Kukaan ei häntä palkinnut; kukaan ei häntä nuhdellut. Kun herra Heinrich oli kysynyt hänen asemaansa, oliko hän mr Bernard Shaw'n, mr Arnold Whiten, mr Garvinin tai jonkun muun kirjailijan ylä- vai alapuolella, niin hän teki leikkiä koko asiasta. Täällä ei näyttänyt kenelläkään olevan arvonimeä eikä määrättyä asemaa. Lawrence Carmine esimerkiksi oli itämaiden tuntija; hän johti erästä lontoolaista laitosta, joka piti huolta intialaisista ylioppilaista, hän eli Geheimrath -- --

"Mikä?" kysyi mr Direck.

"Niin, mikä se nyt onkaan -- Essexin kreivikunnanneuvos." Mutta hra Heinrichin kertomani mukaan ei kukaan siitä välittänyt. Ja kun mr Philbert, eräs hallituksen ministerejä, tuli kutsuihin, niin hän oli aivan kuin tavallinen ihminen. Vasta hänen mentyään hra Heinrich sai sattumalta tietää, että hän oli ministeri ja "right honourable"...

"Saksassa on kaikki täsmällistä. Jokainen tietää asemansa, jokaisella on paperinsa, jokaiselle määrätään mitä hänen tulee tehdä..."

"Mutta", virkkoi mr Direck silmäillen hehkuvia ruusuja, somaa lehtimajaa, kasvitarhamaan pitkää punaista aitaa ja kaukaa paistavaa viljapeltoa, "näyttäähän tämäkin sangen säännölliseltä".

"Se näyttää ammoin järjestetyltä", sanoi hra Heinrich.

"Ja ikäänkuin noudattelee tapojansa", lisäsi mr Direck samaan ajatusjuoneen.

Heidän mietiskelynsä keskeytyivät, kun puutarhaan saapui Teddy, sihteeri, ja intialainen nuori herra, hikisinä ja hyvällä tuulella. He kertoivat tulevansa "venerannasta". "Tuolla alempana" oli: nähtävästi lammikko ja siinä ruuhi, saari ja leikkivenhe. Uinnista ja soudusta keskusteltaessa ilmestyi puistosta päin mr Carmine vakavasti puhellen mr Britlingin vanhimman pojan kanssa. He olivat kävelleet ja jutelleet yhdessä. Ehdoteltiin nelikätistä badmintonia. Pelaajia valittaessa mr Direck, ja mr Lawrence Carmine jäivät pois ja lähtivät ruusutarhan toiseen päähän katsomaan auringonlaskua. Mr Direck käytti tilaisuutta hyväkseen hankkien vahvistuksen otaksumalleen, että vanhin poika oli nykyisen mrs Britlingin poikapuoli, ja äkkiä heränneen, etäällä kasvavaan esikkoryhmään kohdistuvan ihailun nojalla onnistui hänen suunnata kulku ohi lehtimajan, jossa iltavalaistuksen täytyi jo alkaa olla hieman liian heikkoa lukevalle miss Cornerille.

Miss Corner otettiin mukaan ihailemaan auringonlaskua. Hän jutteli mr Carminen kanssa ja osoitti mr Direckin mielestä suurta henkistä omaperäisyyttä. Hän sanoi "Päivänkaupungin" muistuttavan niitä kaupunkeja, joita poikaset toisinaan rakentelevat leikkihuoneensa lattialle. Hän väitti sitä mitä suloisimmaksi pikku kaupungiksi ja kertoi muutamia huvittavia yksityiskohtia. Hän kuvaili maalattuja seiniä, jotka tekivät Civitas Solis-kaupungissa kulkemisen sivistäväksi ja opettavaksi työksi. Hän kysyi mr Carminelta, Intian kirjallisuuden tuntijalta, miksi intialaisilla ja kiinalaisilla ei ollut mitään utopioja.

Mr Direckin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut tiedustella syytä intialaisten tai kiinalaisten utopiain puutteeseen, ja mr Carmineakin tuon vajavaisuuden toteaminen näytti hämmästyttävän.

"'Alkukannan patriarkaalinen kylä on Intian ja Kiinan Utopia", vastasi mr Carmine, sittenkuin kysymystä oli hetkinen harkittu. "Tai ainakin se on heidän yhteiskunnallinen ihanteensa. He eivät kaipaa mitään utopioja."

"Utopiat syntyivät vasta kaupunkien mukana", sanoi hän, yhä kysymystä harkiten. "Ja ensimäiset kaupungit, jotka eivät nimenomaan kuuluneet hoveihin ja itsevaltiaitten päämajoihin, syntyivät laivojen mukana. Intia ja Kiina kuuluvat varhaisempaan kauteen. Laivat, kauppa, häiriöt, ulkomaiset suhteet, epävirallinen kirjallisuus, kritiikki -- ja vihdoin tuo ajatus jonkinlaisesta yhteiskunnan uudelleenluomisesta..."

8.

Sitten mr Direck joutui vanhimman pojan, Hughin huostaan ja ehdotti, ennakoiden mitä ei käynyt välttäminen, että mentäisiin kävelemään ruusutarhaan. Sinne he siis lähtivät.

"Luetteko utopioja?" tiedusteli mr Direck, englantilaiseen tapaan jättäen johdannon pois.

"_Tietysti!_" vastasi Hugh tullen heti tuttavalliseksi ja puheliaaksi.

"Me luemme niitä kaikin", selitti hän. "Englannissa kaikki puhuvat muutoksista, mutta koskaan ei mitään uudistusta tapahdu."

"Minä tapasin miss Cornerin lukemassa -- mikä se nyt olikaan? Päivänkansaa? -- jotakin vanhaa italialaista teosta."

"Campanellaa", sanoi Hugh, ilmaisematta mitään miss Corneriin kohdistuvaa mielenkiintoa. "Englannissa ei muutu mikään, sillä ne, jotka haluavat jotakin uudistaa, muuttavat mieltänsä ennenkuin ehtivät muuttaa muuta. Minä olen ollut viimeisen puoli vuotta Lontoossa juttelemassa. Taideopinnoiksi sitä kutsutaan. Sitä ennen opiskelin luonnontieteitä ja siihen työhön aion jälleen ryhtyä. Eikö teidänkin mielestänne luonnontieteissä ole jotakin -- jotakin vakavampaa kuin missään muussa?"

Mr Direck arveli inhimillisen luonnon moraalisten totuuksien olevan luonnontieteitä vanhempia, ja syntyi eräs noita jokapäiväisessä elämässä tavallisia keskusteluja, joissa lähdetään erilaisilta, epätäydellisesti määritellyiltä näkökannoilta ja jotka eivät johda tulokseen, vaan sammuvat itsestään. Hugh vaikutti häneen vapautuneemmalta kuin yksikään hänen tuntemistaan samanikäisistä amerikkalaisista ylioppilaista -- mutta kysymyksessä ei tarvinnut olla minkään kansallisen eroavaisuuden; se oli kenties vain isän perintöä. Hän näytti lukeneen enemmän ja itsenäisemmin ja olevan hitaampi toimimaan. Lisäksi hän oli melkoisesti pidättyvämpi ja hillitympi.

Ennenkuin mr Direck ehti ryhtyä lähemmin tiedustelemaan nuorukaisen töitä ja tulevaisuudensuunnitelmia, oli viimeksimainittu kääntänyt keskustelun Amerikan oloihin. Hänen teki tavattomasti mieli päästä näkemään Amerikkaa. "Isäukko sanoo jossakin kirjassaan, että me täällä _olemme_ jotakin, te siellä sitävastoin parhaillaan _tulette_ joksikin. Täytyy olla suunnattoman innostuttavaa, kun tietää oman maansa olevan juuri muodostumassa..."

Mr Direck piti tuota mielenkiintoisena näkökohtana. "Me täällä emme ajattelekaan korjata mitään, ennenkuin on selvä luhistuminen käsissä", huomautti nuorukainen. "Ja silloinkin me vain pönkitämme."

Hänen sanansa tuntuivat virtaavan jonkinlaisesta uutterasta sisäisestä ajatusmyllystä. Tätä ennen mr Direck oli taipunut luulemaan tuota vaiteliasta, tarkkaavaa nuorukaista, joka käyskeli kädet taskussa ja hiukan kumarassa, araksi ja henkisesti kypsymättömäksi pojaksi. Mutta hänen päässään olikin ilmeisesti työ täydessä käynnissä...

"Miss Corner", alkoi mr Direck, tarttuen ensimäiseen tarjoutuvaan puheenaiheeseen. Mutta sitten hän muisti jo viisi minuuttia sitten sanoneensa saman asian.

"Mitä taidelajia", kysyi hän, "te nyt tutkitte Lontoossa ollessanne?..."

Ennenkuin kysymys ehti ollenkaan riittävästi vastatuksi, ilmestyivät molemmat pikkupojat puutarhaan ajaen kaikki "pukeutumaan" illallista varten. Sihteeri, Teddy, tuli isällisen avuliaana valitsemaan verhoja mr Direckille.

9.

Mr Direck omisti täyden huomionsa tälle pukeutumisasialle, sillä hänellä ei ollut vähäisintäkään aikomusta esiintyä naurettavana miss Cornerin silmissä. Teddy toi hänen huoneeseensa kantamuksen, vaatekappaleita, joiden hän arveli sopivan.

"Mitä minä tulen esittämään?" kysäisi mr Direck.

"Meillä ei ole mitään erikoisia pukuja", vastasi Teddy. "Me vain puemme yllemme kirjavinta mitä käsiimme sattuu. Eihän siitä pukua synny, se on futurismia."

"Niin, mitäpä syytä olisikaan?" sanoi mr Direck, jota aate suuresti viehätti. "Miksipä olisimme aina menneihin aikakausiin ja muoteihin kytkettyinä?"

Hän hylkäsi erään verraten mefistomaisen, tulipunaisen puvun ja samoin erään ryövärityylisen sommitelman, joka nähtävästi oli tehty alkuaan mr Britlingille kuuluneesta vaatekappaleesta, ja hetkisen epäröityään hän päätti valita silkkiset mustat sukkahousut. Hänen ei tarvinnut hävetä sääriänsä. Täytteeksi hän koetteli useitakin Dower Housen pukuvarastoon kuuluvia loistavia kappaleita valiten vihdoin, hetkisen katseltuaan erästä purppuraista kultakirjovaatetta, ison neliskulmaisen silkkihuivin, jossa nähtiin kultafasaaneja muiden suurenmoisten ornamenttien ohella; sen hän heitti toogan tapaan ohuen silkki-ihokkaansa päälle -- Teddy oli vaatinut häntä jättämään pois paidan "jos kerran tanssia aiotte" -- ja kiinnitti sen isolla, viheriän lasin koristamalla rintaneulalla. Tämän komeuden yli tunsi hän päänsä kohoavan jokseenkin arvokkaana. Teddy ehdotteli kapeata, viheriää otsarihmaa, ja mr Direck koettikin sitä, mutta hylkäsi sen myöhemmin, syvennyttyään asiaan lähemmin peilin edessä. Hän jäi vielä suunnittelemaan tämän otsarihman vaikutusta miss Corneriin, kun Teddy lähti suorittamaan omia pikku valmistelujaan. Teddyn lähtö antoi hänelle tilaisuutta profiilitutkimusten toimeenpanemiseen käyttämällä Pystykuvastinta ja niskapeiliä apunaan -- sihteerin läsnäollessa ei hänen arkuutensa olisi sallinut sellaiseen peilailuun ryhtymistä. Kokonaisvaikutelma oli täysin tyydyttävä.

"Ue-e-I!", virkkoi hän nauraen, "kukapa olisi uskonut?" ja hymyili peilikuvalleen itsetietoista amerikkalaista hymyänsä alas lähtiessään.

Seurue parhaillaan kokoontui paneliseinäiseen halliin muodostaen asetyleenikynttiläin valossa loistavan näyn tummaa taustaa vasten. Mustaan samettiviittaan ja mustiin silkkihousuihin pukeutunut mr Britling oli tummin tummista varjoista. Kirkkaimmat ilmestykset olivat miss Corner ja hänen sisarensa riikinkukonviheriältä ja hopealta hohtavissa puvuissaan, joiden verhoamina heidän notkeat ruumiinsa näyttivät käärmemäisiltä. He puhuttelivat saksalaista kotiopettajaa, joka oli muuttunut jonkinlaiseksi viheriäksi pumpulikasakaksi, kasakaksi, jolla oli silmälasit ja nahkahaarniska. Mrs Britling näytti ylhäiseltä ja komealta purppuranvärisessä intialaisessa puvussaan, ja hänen poikapuolensa esiintyi sirona ja hiljaisena mustaan ja punaiseen puettuna henkilönä. Teddy sai aikaan aitoegyptiläisen vaikutelman sotisovassaan, joka oli laadittu pesupöytäin takana yleisesti käytetystä kudonnaisesta. Pikkupojat mahdottoman laveine housuineen ja voineen olivat ryöväreitä, vyöt täynnä paperiveitsiä, leikkipistooleja ja muita aseita. Mr Carmine ja hänen nuori suojattinsa olivat saapuneet aitointialaisissa puvuissa; seurue sai sen vaikutelman, että mr Carmine oli mullah. Tätimäinen jalonenäinen nainen erosi koko tästä kevytmielisestä joukkiosta: hän esiintyi mustassa silkkipuvussa kultaisine vitjoineen. Hän ei näyttänyt voivan tehdä itseänsä naurettavaksi, vaikka hän nyökkäilemällä ja salaperäisesti hymyilemällä rohkaisi toisia hulluttelemaan. Oli hänellä sentään punaisia nauhoja tukkalaitteissaan. Eräs vieras perhe, johon kuului isä, kullankutrinen äiti ja kaksi nuorta tytärtä, oli juuri saapunut ja riisui päällysvaatteitaan isännän ja emännän avustamana.

Mitään tämäntapaista mr Direck ei olisi mitenkään voinut otaksua Englannissa kokevansa, ja yhtä odottamatonta oli vielä, että illallinen katettiin pitkään, kynttiläin valaisemaan liinattomaan pöytään. Palvelijoita ei ollut lainkaan läsnä. Tarjoilupöydällä oli kylmää lohta, kylmää paistia, leikkauksia, perunasalaattia ja monenlaista muuta syötävää sekä joukko olut-, viini- ja viskypulloja. Kukin auttoi itseään ja muita parhaansa mukaan. Mr Direck koetti olla mahdollisimman huomaavainen mrs Britlingiä ja miss Corneriä kohtaan, ja sai puolestaan viimeksimainitulta monta vastapalvelusta.

Kaikki olivat harvinaisen iloisia, ja silmät loistivat. Mr Direckin mielestä nuo harvinaisen värikkäät puvut ja tämä molemminpuolinen avuliaisuus vaikuttivat ilahduttavasti ja omituisen kiihdyttävästi; kaikki tuntuivat tutunomaisemmilta ja välittömämmiltä. Mr Britlingissäkin ilmeni rotevaa somuutta, jota mr Direck ei ollut aikaisemmin tullut huomanneeksi, ja nuori Britling oli nyt kieltämättä komea. Mr Direck unhotti retkensä tarkoituksen ja asemansa ja kaiken muunkin tuntien selittämätöntä tyydytystä sen johdosta, että hänen kultafasaaninsa sopivat niin hyvin vieressä istuvan lämpöisen, hymyilevän neidon hohteluun. "Istukaa mihin mielitte", oli mrs Britling sanonut, ja hän oli istunut neidin viereen ujostellen julkista mielenkiintonsa ilmaisemista paljoa vähemmin kuin tavallisissa vaatteissaan. Ja neidin silmissä oli jotain sanoin selittämätöntä ja silti sangen rohkaisevaa, joka osoitti hänen keksineen mr Direckin nyt kun viimeksimainittu oli vapautunut isänmaallisen newyorkilaisen räätälinsä jäykän kulmikkuuskin ikeestä.

Hilpeä juttelu oli käynnissä. Mr Direckin olisi kuitenkin ollut vaikea jälkeenpäin muistaa, mistä juteltiin, paitsi että hän onnistui jotenkin sieppaamaan sen kallisarvoisen tiedon, että miss Corneriä mainittiin Cecilyn ja hänen sisartaan Lettyn nimellä. Sitten jättivät naiset vanhan essexiläisen tavan mukaan miespuolisen aineksen yksikseen muutamaksi hetkeksi, joiden aikana muka olisi pitänyt maljoja maisteltaman, mutta todellisuudessa vain sytytettiin sikareja ja savukkeita. Vihdoin lähtivät kaikki illan ruson ja kuutamon väikkeissä luuvalle. Mr Britling istuutui nurkkaan pianolan ääreen ja alkoi soittaa tuttua tanssisävelmää.

"Tanssitteko?" tiedusteli miss Corner.

"En minä ole koskaan mikään tanssija ollut", vastasi mr Direck. "Mitä tanssia tämä on?"

"Mitä hyvänsä. Two-step."

Mr Direck epäröi ja katui liian hyvin vietettyä nuoruuttansa, ja samassa Hugh tulla kepsutteli ojennetuin käsin vieden neidin vihurina mukaansa.

Hetken aikaa mr Direckistä tuntui, että tuo nuori mies oli jossakin määrin tarpeeton...

Mutta tanssi oli hauskaa.

Se ei ollut mitään opittua, kaavamaista karkeloimista, vaan omaehtoista mr Britlingin kirvoitteleman ilahtelevan amerikkalaisen musiikin ilmaisemista. Kunhan pysyi tahdissa, sai muuten menetellä niinkuin hyväksi näki. Kenellä oli toveri, se piti häntä kädestä tai tanssi irrallaan, syöksyi pitkän lattian päästä toiseen tai seuraili ja väisteli toisia pareja mitä epävirallisimmalla tavalla. Ketään ei kielletty tanssimasta yksin. Teddy esimerkiksi tanssi yksin kehitelläkseen eräitä aivoissaan itäviä egyptiläisiä liikuntatapoja. Esteettömästi sopisi tarttua toistensa käsiin ja tanssia yhdessä hilpeä "pitkätanssi"...

Mr Direckin katseen alinomaisena esineenä oli Cissie ja hänen kavaljeerinsa. He tanssivat erinomaisen hyvin; he näyttivät pitävän toisistaan ja ymmärtävän toisiansa. Olihan aivan luonnollistakin, että heidänlaisensa nuoret ihmiset, joilla oli tilaisuutta olla usein yksissä, kiintyivät toisiinsa... Mutta neiti oli sentään kolmea, neljää vuotta vanhempi.

Uskomattomalta tuntui sittenkin, ettei poika ollut häneen rakastunut...

Tuntui uskomattomalta, ettei kuka hyvänsä ollut häneen rakastunut...

Sitten mr Direck huomasi, että Cissie tarkasteli yli kavaljeerinsa olan Teddyn liikehtimisiä. Todellisella kiintymyksellä ja ihailulla...

Mutta sitten lankesi hänen virkistävä katseensa mr Direckin osalle, ja jäljessä tuli pienoinen hymy. Hän ei ollut unhottanut.

Musiikki lakkasi äkkiä, ja kaikki heiluvat ja pyörivät olennot pysähtyivät kävellen levittämään loistoansa.

"Eihän se ole vaikeata ollenkaan?" kysyi miss Corner hehkuvan onnellisena.

"Ei teille ainakaan", vastasi mr Direck.

"Minä en voi käsittää, että olisi olemassa amerikkalainen, joka ei tanssi two-stepiä. Seuraavalla kerralla te tulette kanssani. Kuulkaahan! Se on 'Indianassa tuolla'... ah, tiesinhän minä, että te osaatte."

Mr Direck ymmärsi nyt itsekin osaavansa, ja he lähtivät tanssiin pitäen toisiaan käsistä lähinnä luistelijoiden tapaan.

"Kautta kunniani!" sanoi mr Direck. "Ajatella, että minäkin tanssin."

Enempää hän ei sanonutkaan, sillä hän alkoi hengästyä.

Tanssiminen miellytti häntä, ja hän teki toisen yrityksen vieraan neidin keralla, joka tanssi jäykänlaisesti. Sitten otti Teddy hoitaakseen pianolaa, ja mr Direck sai ihmeekseen nähdä kuinka etevä englantilainen ajattelija mustan sametin häilähdellessä ja liikutellen sääriänsä uskomattoman vikkelästi suoritti vieraan rouvan kanssa apashitanssin, johon mr Lawrence Carmine äkkiä yhtyi.

"Saksassa", sanoi hra Heinrich, "ei tanssita tällä tavalla. Sitä ei pidettäisi soveliaana. Mutta hauskaa se on."

Sitten tuli valssi. Hra Heinrich kumarsi vieraalle rouvalle, vei häntä kolme kierrosta ja jätti hänet täsmälleen samaan paikkaan josta oli lähdetty. Nuori hindulainen (jota ei saanut kutsua "värilliseksi") valssasi sujuvasti Cecilyn keralla. Mr Direck yritti katsella tuota ruskean ja valkoisen yhdistelmää suvaitsevaiselta eurooppalaiselta näkökannalta. Mutta niin pian kuin mahdollista hän pelasti neidon asialaisuuden pauloista ja tanssi hänen kanssaan, tanssipa vielä uudelleenkin hänen kanssaan.

"Tulkaa kuutamoa katsomaan", huusi mr Britling.

Pian sen jälkeen mr Direck havaitsi käyskelevänsä ruusutarhassa Cecilyn vierellä. Kuunvalo hyväili somia kasvoja, ja valkoisessa, välkkyvässä puvussaan oli koko neito pelkkää kuudanhohtoa. Ellei mr Direck tätä ennen ollut häneen rakastunut, niin nyt hän oli ihan varmasti. Mamie Nelson, jonka oikukas ilkeämielisyys oli pistävänä okaana vaivannut hänen sydäntään Massachusettsista hamaan tänne asti, siirtyi äkisti vanhan-ajan historiaan.

Polttava kaunopuheisuuden halu syttyi mr Direckin sielussa, halu, joka oli niin ankara, ettei mikään ajateltavissa oleva lauseparsi tuntunut voivan sitä vaimentaa. Siispä hän vaikeni. Ja Cecily vaikeni hänkin. Kirkkaassa, suloisessa ilmassa, jota he hengittivät, tuntui vieno ruusuntuoksu.

Mr Direck oli äärettömän juhlallisella mielellä, ikäänkuin tumma valtameri avaruuden laajan kannen alla, ja hänen olemuksensa joka säie tuntui värähtelevän -- niinkuin kuutamo vesillä väreilee. Hän tunsi samalla kertaa ääretöntä tyyneyttä ja rajatonta tarmoa...

Silloin alkoi cake-walkia rimputtava pianola hävyttömästi kutsua...

"Mennään takaisin tanssimaan!" huudahti Cecily aivankuin taiasta vapautuneena. Ja mr Direck sieppasi pakenevan kappaleen kaikesta sanomatta jääneestä huomauttamalla: "Minä en koskaan unohda tätä iltaa."

Cecily ei näyttänyt kuulevan. He tanssivat jälleen toistensa kanssa. Sitten mr Direck tanssi vieraan rouvan kanssa, jonka nimestä hänellä ei ollut aavistustakaan. Ja sitten hän tanssi mrs Britlingin kanssa, ja sitten hän tanssi Lettyn kanssa. Ja sitten hänestä oli aika hakea jälleen miss Cecilyä.

Näin kului hilpeä ehtoo, kunnes ei ollut enempää kuin neljännestunti sunnuntaiaamuun. Mrs Britling tuli yrittämään hillitä pianolaa.

"Vielä yksi tanssi!" huusi Cissie Corner.

"Vielä yksi tanssi!" huusi Letty.

"Vielä tanssi", kannatti mr Direck. Mutta sen jälkeen ilon _täytyi_ loppua.

Teddy ja pojat sammuttivat nopeasti kynttilät ja järjestelivät paikkoja, kaksi ohjaajaa ilmestyi keittiön suunnalta ajamaan mr Lawrence Carminen vaunun ja vieraan perheen vaunun pääovelle, ja kaikki kulkivat iloisina kuutamossa suurten puiden alitse rakennuksen edustalle. Mr Direck näki lastenvaunut -- nuo salaperäiset vaunut -- oven takana piilossa odottelemassa.

Vieras perhe ja mr Carmine hindulaisineen lähtivät. "Tulkaa hockeytä pelaamaan!" huusi mr Britling kummankin lähtevän vaunun jälkeen, ja kuului mr Carminen loittoneva vastaus: "Minä tuon kolme mukanani!"

Illan kuluessa hankkimansa tottumuksen voimasta mr Direck haeskeli miss Cissie Corneriä, mutta ei löytänyt häntä mistään. Mutta sitten kadonnut äkkiä näkyi astelemassa portaita alaspäin salamyhkäinen lapsukainen sylissään. Hän varoitti sormellaan ja katsoi sitten nukkuvaa taakkaansa. Hän oli kuin hopeinen madonna. Ja mr Direck muisti, ettei hän vieläkään ollut selvillä tuon lapsukaisen suhteen...

Teddy ilmaantui puettuna tavallisiin vaatteisiinsa ja otti lapsenvaunut huostaansa. Cecily peitteli pienokaista suurella huolella osoittaen rajattoman äidillistä hellyyttä. Letty oli vaatteita vaihtamassa; nyt hän tulija sanoi iloisesti hyvää yötä välittämättä lapsesta vähääkään. Teddy lähti bigamiseen tapaan, lykäten lapsenvaunuja sisarusten välissä, ja häipyi kuutamon hämärään. Hyvää yötä kaikui ristiin rastiin. Mr Direckin uteliaisuus ahdistui ankaran jännittävään kohtaan...

Mr Britlingin piirin täytyi luonnollisesti olla varsin "edistynyttä"...

10.

Mr Direck havaitsi jättäneensä seurueen muut jäsenet ja joutuneensa mr Britlingin kanssa pieneen vierashuoneeseen, jossa näkyi tarjottimella joitakin laseja, sifoneja ja viskykarahvi...

"Merkillinen asia", sanoi mr Direck, "että minä tunnen itseni Englannissa halukkaammaksi nauttimaan kiihoitusaineita ja ettei minulla enää ole kotoista jääveden kaipuuta. Sen täytyy johtua ilman suuremmasta kosteudesta. Tuntee itsensä kuivemmaksi ja veltommaksi. Ei vaivaa jano, mutta jotakin tarvitsee hiukan virkistyäkseen. Kiitos. Riittää."

Mr Britling ojensi hänelle viskylasin.

Mr Britling asettui nojatuoliin takan ääreen ja heitti jalkansa huolettomasti käsinojan yli. Mustassa samettiviitassaan ja lakissaan ja mustissa silkkihousuissaan hän muistutti jotakin palvelushenkilöä, esim. hovimiestä jossakin ritarinäytelmässä. "Minä pidän tätä lauantaitanssia ja -sätkyttelyä ihmeen terveellisenä", sanoi hän. "Sitä ja sunnuntaihockeyta. Kun uusi viikko alkaa, on pää selvä ja terävä. Perjantai on aina minun huonoin työpäiväni."

Mr Direck nojasi pöytää vasten, yhä kultaisten fasaaniensa koristamana, ja hyväksyi esitetyn mielipiteen.

"Teidän nuorisonne tanssii ilolla ja riemulla", sanoi hän.

"Me tanssimme kaikin mielellämme", vastasi mr Britling.

"Entä miss Corner", sanoi mr Direck, "hän kai on, vai kuinka, tuon miellyttävän nuoren rouvan sisar, ja rouva kai on naimisissa -- vai onko hän naimisissa? -- tuon nuoren miehen kanssa, jota te nimitätte Teddyksi?"